Runar Schildt: Armas Fager & Asmodeus ja kolmetoista sielua

Aiemmin lukemieni Runar Schildtin (1888–1925) novellien perusteella odotin tältä kahden pitkän novellin teokselta taitavasti rakennettuja ja synkän puoleisia tarinoita. Edellinen kokoelma, jonka häneltä luin, oli Kotiinpaluu (Love kirjat 1991). Sen neljästä novellista kolme päättyi väkivaltaiseen kuolemaan – oikeastaan teloitukseen. Synkät sävyt selittyvät osittain kokoelman kirjoitusajankohdasta. Vuonna 1919 ensimmäisen kerran julkaistut novellit kertovat kansalaissodan tapahtumista.

Nämä tämän nyt lukemani kirjan kaksi tarinaa ovat Runar Schildtin varhaisempaa tuotantoa ja tuovat esiin aivan erilaisen puolen kirjailijasta. Tarinat ovat hauskoja satiireja – varsinkin niiden vuoropuhelu oli paikoin niin hauskaa, että tunsin hytkähdyksiä palleassa. Muuta koomisuuden mittaria en tunnekaan. 

Pessimismi ihmisluonnon suhteen näissäkin tarinoissa on kuitenkin pohjavireenä. Paljon oivaa komiikkaa ovat tuottaneet sellaiset taiteilijat, joiden tuotannossa hauskuus ja epätoivo käyvät kilpaa keskenään. Runar Schildt kuuluu niihin onnettomiin, joilla epätoivo lopulta vei voiton: hän surmasi itsensä 36-vuotiaana kohtuuttoman itsekritiikin takia luomisvoimansa menettäneenä.

Kirjan aloittava Armas Fager on alaotsikoltaan siluetti. Se on muotokuva epätoivoisesti teatteriunelmiinsa ripustautuneesta harrastelijanäyttelijästä. Siluetti on hyvä määritelmä tälle henkilökuvalle. Se ei pyri kuvaamaan täydellistä ihmiskohtaloa vaan on impressionistinen väläys vanhenevan näyttelijän yhdestä illasta. Toisaalta myös Armas Fager itse on eräänlainen siluetti – pinnallinen teeskentelijä. 

Novellin juoni muodostuu Armas Fagerin yrityksistä hankkia viinaa ja ehkä myös naisseuraa teatteriesityksen jälkeen. Oman vaimonsa Wendlan, joka kauppiaana huolehtii perheen toimeentulosta miehen haihatellessa unelmissaan, Armas Fager pyrkii pitämään enimmäkseen tietämättömänä toisesta elämänpiiristään. Tässä häntä auttavat hänen tyttärensä, jotka puolestaan vastapalvelukseksi vaativat, että Armas Fager ei hiisku mammalle tyttöjen illanvietoista venäläisten upseerien seurassa.

Tässä näytteeksi pieni pätkä novellin tiiviistä ja kirpeästä vuoropuhelusta. Teatterin puvustonhoitaja, rouva Andberg ja Armas Fager siinä keskustelevat Fagerin perheestä:

– Äitiä tulee kauhean sääli – niin kunnollinen ihminen. Minähän tunsin Wendlan jo niiltä ajoilta kun hän oli valtioneuvoksella palveluksessa. Niin riuskaa ja kunnollista ihmistä kuin hän ei nykyisin näekään. Kyllä me kaikki hämmästyimme kun hän meni naimisiin Fagerin kanssa...

– Eivät kaikki voi naida paikkasuutaria, Armas sanoi viitaten myrkyllisesti herra Andberg-vainajaan.

– Rehelliset ihmiset valitsevat rehellisen työn, rouva Andberg sanoi tyynesti. – Kyllä se panee miettimään – että Wendlan tyttäret ovat teatterimamsellien joukossa! Wendlan tyttäret illastavat venäläisten merimiesten kanssa!

     Armas Fager karahti kuumaksi ja punaiseksi aristokraattinaamionsa ylevän kalvauden alla.

– Minun tyttöni saavat tehdä mihin heillä on halua ja taipumusta, eikä se kuulu kellekään.

– Sillä lailla, rouva Andberg sanoi ystävällisesti, – Aikahan sen näyttää, halua niillä ainakin on eikä taipumuksissakaan mitään vikaa kai ole, mikäli ne Fageriin tulevat.

Lopulta Armas Fager pääsee mielensä päähän tyttäriensä treffikumppanien avulla. Upseereilta pummatun samppanjapullon kanssa jätämme hänet unelmineen yksin puistonpenkille meren rantaan.

Kirjan takakansitekstissä kerrotaan, että Runar Schildt suunnitteli suurta Helsinki-aiheista romaania, josta Armas Fagerin ilta ja yö olisi muodostanut osan. Sääli ettei suunnitelma toteutunut: hauskan tarinan lisäksi Armas Fager antaa myös mainion kuvauksen venäläisten upseerien ja ylemmän keskiluokan kesänvietosta Helsingissä viime vuosisadan alkupuolella.

Asmodeus ja kolmetoista sielua on satiiri Asmodeus-paholaisen vierailusta Helsinkiin. Kirjan takakansiteksti vertaa novellia Mark Twainin samankaltaisiin tarinoihin, mutta toinen hyvä vertauskohta, joka myös novellissa tuodaan esiin, olisi Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. 

Kuolleiden sielujen Tšitšikov ostelee kuolleita sieluja; Asmodeus puolestaan pyrkii ostamaan eläviä sieluja. Asmodeus on Aziel-paholaisen kanssa lyönyt vetoa, että pystyy kolmessa vuorokaudessa saamaan paholaisen tusinan – siis kolmetoista – ihmistä testamenttaamaan sielunsa paholaiselle.

Novelli kertoo siitä, millaiset intohimot ovat ihmisille niin tärkeitä, että he niitä tyydyttääkseen ovat valmiit luopumaan kuolemattomasta sielustaan. Paljastan nyt aika olennaisen juonenpiirteen, mutta kovin suurta vaivaa Asmodeuksen ei tarvitse nähdä kolmeatoista allekirjoitusta hankkiessaan. Aika pessimistinen on siis kertomuksen sanoma. Kannattaa kuitenkin lukea, millaiset intohimot ihmisiä ajavat. Asmodeus itsekin on melko veikeä paholaiseksi. Siitäkin syystä suosittelen lukemaan tämän kertomuksen siitä, kuinka saatana saapuu vaihteeksi Helsinkiin. 

Esimerkin vuoksi mainitsen seuraavat syyt luopua sielusta: 

– harvinainen postimerkki

– postimerkkeilijäaviomiehen holhouksenalaiseksi julistaminen

– raha (tämä ei ole kovin yllättävä syy)

– rakkaus

– poliittisen vastustajan murhaaminen

– viriiliyden palauttava lääke (eräänlainen esi-Viagra).

Varsin hauska on myös kohtaus, jossa nykyaikainen pappi luopuu sielustaan todistaakseen, ettei usko naurettaviin satuihin, joilla takaperoiset ja paatuneet papit "yrittävät säikytellä ihmisiä jumalanpelkoon".

Runar Schildt, Armas Fager: siluetti & Asmodeus ja kolmetoista sielua: kuvakirja aikuisille. Love kirjat 1991. Ruotsinkielisistä alkuteoksista Armas Fager (1920) ja Asmodeus och de tretton själarna (1915) suomentanut Liisa Ryömä. 166 s.

Raymond Briggs: Father Christmas / Father Christmas Goes on Holiday

Tänä vuonna poistui keskuudestamme sarjakuvataiteilija Raymond Briggs (1934–2022). Useimmille hän on tullut tutuksi piirtäjänä, jonka lastenkirjaan perustuu meilläkin joka joulu televisiossa esitettävä Lumiukko-animaatio. Briggsin helposti tunnistettava piirrostyyli saattaa monille olla tuttu myös pasifistisesta sarjakuvaromaanista Minne tuuli kuljettaa.

Joltain ammoiselta Lontoon reissulta olin hankkinut molemmat Raymond Briggsin joulupukkikirjat, joilla hän löi 1970-luvulla itsensä läpi lastenkirjailijana. Lastenkirjahyllyyn kuvakirjojen joukkoon ne olivat unohtuneet, kunnes kuluneena kesänä 6-vuotias tyttärenpoikani ne sieltä kaivoi esiin ja vaati muffaa lukemaan ne suomeksi tulkaten.

Tuon ensimmäisen kerran jälkeen olen joutunut lukemaan ne uudelleen varmaan kymmenisen kertaa. Tiedän kyllä ainakin yhden syyn, miksi näistä tuli heti tällaiset suursuosikit: pojasta on hauska seurata, millä tavalla muffa, joka normaalioloissa ei koskaan kiroile, selviää tällä kertaa joulupukin uutterasta sadattelusta. Olen käyttänyt jo moneen kertaan penteleet, peijoonit, pahukset ja himputit ynnä muut tuntemani lempeät voimasanat.

Tyttärenpoikani on asian ytimessä. Juuri tässä piilee Raymond Briggsin joulupukkikirjojen viehätys, siis siinä, että joulupukille – kiltteyden perikuvalle – annetaan muutamia realistisia piirteitä. Briggsin pukki on yksinäinen, äreä vanha äijä, joka puuhastelee arkisissa askareissa, istuu välillä vessanpöntöllä, kirota pärskyttelee estoitta, mutta joka kuitenkin kohtelee läheisiään – kissaa, koiraa ja poroja – suurella hellyydellä.

Kirjat sopivat mainiosti aikuisen ja lapsen yhteiseen lukuhetkeen. Muutamat vitsit on selvästi suunnattukin nimenomaan aikuiselle. Suomenkielinen lapsi tarvitsee aikuisen myös kääntäjäksi, koska kirjoja ei vielä ole suomennettu. Vähälläkin kielitaidolla näistä kuitenkin selviytyy – ja loput voi panna ihan omiaan. Varsinkin Father Christmas on helposti ymmärrettävissä pelkästään kuvien avulla; Father Christmas Goes on Holiday sisältää enemmän tekstiä.

Ensimmäinen kirja, Father Christmas, alkaa jouluaatosta. Joulupukki valmistautuu suururakkaansa tukevalla englantilaisella aamiaisella ja huolellisella kerrospukeutumisella. Sitten on vuorossa rekimatka surkeassa ja vaihtelevassa säässä. Englantilaiseen tapaan pukki tietysti joutuu ahtautumaan taloihin savupiipun kautta.

Vaikka joulupukki koko ajan marmattaakin, hän hoitaa työnsä tunnollisesti, kuten kohtaamansa toinen yötyöläinen, pulloja koteihin toimittava maitomies. Perienglantilaisessa viitekehyksessä siis enimmäkseen pysytään niin tapojen kuin talojen arkkitehtuurinkin osalta. Välillä ollaan tosin lumiaavikolla viemässä lahjoja igluun – hmm, ei ainakaan pahuksen savupiippuja – sitten majakalle – typerä paikka asua! Viimeisenä on vuorossa Buckinghamin palatsi – Hyvä! Lippu on liehumassa. He ovat kotona. Kaikki saavat lahjansa.

Kotimatkan jälkeen on joulupukillakin pieni juhla. Eipä juuri kummempi kuin kenellä tahansa yksinäisellä vanhalla miehellä. Pukin puuhat ovat kuitenkin täynnä hiljaista huumoria. Ensin pukki tietenkin ruokkii porot, kissan ja koiran. Sitten hän valmistaa kalkkunan ja vanukkaan, käy kylvyssä ja pukee puhtaat vaatteet. Ilta-aterian jälkeen hän avaa sukulaisilta saamansa lahjat. Lopuksi kissa ja koira saavat omat pakettinsa. Kissan paketti näyttää kovasti kalalta ja koiran paketti luulta. 

Jatko-osassa Father Christmas Goes on Holiday kerrotaan, miten joulupukki viettää vapaa-aikaansa kesällä. Hän tutkii ensin matkaesitteitä ja valitsee Ranskan – kulttuurin, taiteen, sivistyksen, ruoan, viinin ja auringon maan! Seuraavaksi hän rakentaa reestään matkailuvaunun. Siinä puuhastellessaan hän samalla opiskelee ranskaa radion ja television avulla. 

Kissa ja koira päätyvät kenneliin juuri ennen matkalle lähtöä. Kennelistä pukki poistuu liikuttuneena nenäliinaa hypistellen.

Perillä Ranskassa joulupukki tuntee ylpeyttä, koska uskoo ranskan taitojensa ja pukeutumisensa ansiosta käyvänsä täysin paikallisesta asukkaasta. Kuvista näemme kuitenkin, miten hänelle selän takana naureskellaan. 

Ranskan ruoat ovat herkullisia, mutta ruokakulttuuri tuottaa pieniä ongelmia. Ranskanperunoita ja ketsuppia ei tuoda pöytään pyynnöistä huolimatta. Juomarahakin on vähällä unohtua. Tuhdit ilta-ateriat juomineen aiheuttavat myös mahavaivoja ja painajaisia. Aamiaiset puolestaan tuottavat pettymyksen runsaaseen englantilaiseen aamiaiseen tottuneelle.

Joulupukin ongelmana on, että minne ikinä hän meneekin, joku – yleensä lapsi – aika pian tunnistaa hänet ja hänen on pakko vaihtaa maisemaa. Tunnistamista tietysti helpottavat pukin mukana seuraavat porot. 

Kirjan aikana joulupukki vierailee vielä Skotlannissa, jonka puhtaita vesiä hän Ranskan ylenpalttisen ruoan ja juoman jälkeen on alkanut kaivata, sekä Las Vegasissa, jossa hän majoittuu ylelliseen Nero's Palace -kasinohotelliin. Kukkarolle tämä paikka käy raskaasti, mutta toisaalta siellä ei ole mitään vaikeuksia saada aterialla ranskiksia ja ketsuppia.

Kotona eteinen on loman aikana täyttynyt lasten korteilla ja kirjeillä, joten kotiin palattuaan joulupukki alkaa käydä niitä läpi punaisessa työasussaan.

Vaikka ei täällä kukaan ole näkemässä. Jumissa täällä. Yksinäni. Kylmässä. Silti, ainakin minulla oli pahuksen hyvä loma!

Raymond Briggs, Father Christmas. Puffin Books. Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1973. 30 s.

Raymond Briggs, Father Christmas Goes on Holiday. Puffin Books. Julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1975. 32 s.

Helmet 2022 -lukuhaasteessa sijoitan nämä kohtaan 41: Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista. Tämän kohdan myötä sain täyteen tämänvuotisen lukuhaasteen kaikki kohdat. 

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla

Tässä kirjassa on lyhyen romaanin mittainen nimikertomus sekä kolme lyhyehköä novellia. En ole nähnyt romaaniin pohjautuvaa elokuvaa enkä kirjan luettuani oikeastaan haluakaan nähdä sitä. Se ei johdu siitä, että pitäisin kirjaa kehnona. Minä nimenomaan pidän kirjaa niin onnistuneena, että en välitä nähdä, miten sen mainio kerrontaratkaisu on yritetty kääntää elokuvan kielelle. Ilman väkivaltaa se tuskin on onnistunut. Kirja on vahvasti kerrottu, sen viehätys on sanataiteen viehätystä.

Aamiainen Tiffanylla

Pienoisromaanin kertojana toimii nuori nimettömäksi jäävä kirjailijanalku, joka sivustakatsojana ja vain satunnaisesti sen tapahtumiin vaikuttaen seuraa newyorkilaisen naapurinsa Holiday "Holly" Golightlyn värikästä elämää ihailijaparviensa piirittämänä. Kirjan alussa ja lopussa, sen nykyhetkessä, siinä kerrotuista tapahtumista on kulunut jo kymmenisen vuotta. Holly on kadonnut maailmalle, ensin Etelä-Amerikkaan ja sitten Afrikkaan. Ikiliikkuja ei näytä pystyvän pysähtymään.

Kirjan kepeästi etenevä komiikan sävyttämä muistelu ja ennen kaikkea 19-vuotiaan seurapiiripörrääjän, Holly Golightlyn, valloittavan höpsö pilpatus, joka täyttää suuren osan kirjasta, harhauttaa lukijan pitämään tarinaa komediana. Pelkkä päähenkilön nimi saa jo hyvälle tuulelle. Vasta kun pysähtyy ajattelemaan, mitä kaikkea Holly tekee ja on tehnyt ja mitä hänelle on tehty, lukija alkaa ymmärtää, että kyseessä on itsensä hukanneen ja itseään epätoivoisesti etsivän ihmisen tragedia.

Kannattaa huomata, että aamiainen Tiffanylla ei Hollylle merkitse pelkästään bling-blingiä, kimaltavia koruja ja ylellisyyttä luksustuotteita myyvässä liikkeessä, vaan se on hänelle keino selvitä paniikkikohtauksista, "kauhupäivistä", joissa menneisyys yrittää kurkottaa kylmän otteensa nykyhetkeen. Kalliit tavarat, jatkuva liikkeellä olo, alituinen itsensä uudelleen keksiminen, valehteleminenkin, ovat suojautumiskeinoja.

Kun kertoja saa tiedon ensimmäisen novellinsa julkaisusta, Holly tarjoaa hänelle lounaan, jonka aikana puhe kääntyy lapsuuteen.

Ajattelin tulevaisuutta ja puhuin menneisyydestä. Koska Holly halusi tietää lapsuudestani. Hän puhui myös omastaan; mutta se oli väistelevä, nimetön, paikaton, impressionistinen kertomus, vaikkakin saatu impressio oli päinvastainen kuin mitä kuulija olisi odottanut, sillä hän esitti miltei hekumallisen kertomuksen uintiretkistä ja kesästä, joulukuusista, kauniista serkuista ja kutsuista: lyhyesti sanoen onnellisen tavalla, jota hän ei ollut ja joka ei ikinä voinut olla sellaisen lapsen tausta, joka oli karannut kotoaan.

     Vai, kysyin, eikö ollutkaan totta, että hän oli tullut toimeen omillaan neljätoistavuotiaasta lähtien? Hän hieroi nenäänsä. – Se on totta. Tuo äskeinen ei ollut. Mutta sinä teit sellaisen tragedian omasta lapsuudestasi, etten oikein halunnut ruveta kilpailemaan.

Holly on hankkinut Tiffanylta nipun käyntikortteja. Ammatin asemesta niissä lukee "matkoilla". Perille hän tuskin koskaan pääsee, vaikka kertoja romaanin viimeisiksi sanoiksi toivookin, että Holly, kuten tämän hylkäämä kissakin, pääsee "paikkaan, jossa se oli kotonaan".

Onkohan tällainen sivusta asioita seuraava kertoja jotenkin erityisen amerikkalainen keksintö? Mieleen tulee nimittäin heti toinenkin lyhyt moderni klassikko, jossa on samanlainen ratkaisu. Tarkoitan F. Scott Fitzgeraldin Kultahattua (The Great Gatsby). Luonteva tapa joka tapauksessa, vahva koetun maku syntyy tapahtumia läheltä seuranneen ihmisen todistuksesta. 

Kukkien talo

Tämä on ensimmäinen kolmesta novellista, jotka sisältyvät tähän kirjaan. Se on Haitin saarelle sijoittuva maagisen realismin mieleen tuova eksoottinen rakkauskertomus. Sen päähenkilöinä ovat 17-vuotias Port-au-Princen ilotalon vetonaula Ottilie ja hänen suuri rakkautensa, sisämaasta kotoisin oleva Royal Bonaparte.

Royal on tuonut kukkonsa kukkotappeluun pääkaupunkiin. Sillä retkellä hän tutustuu Ottilieen ja vie tämän mukaansa kotikyläänsä. Viiden kuukauden onnen jälkeen Royal alkaa viettää aikaansa kylän muiden miesten kanssa, koska se nyt sattuu olemaan maan tapa.

Nuoren parin onnea häiritsee myös samassa talossa asuva Royalin isoäiti, Vanha Bonaparte, joka nipistelee Ottilieta ja yrittää karkottaa tämän taikakeinoilla. Ottilie vastaa samalla mitalla vanhan naisen yrityksiin ja selviytyy voittajaksi.

Ottilien entiset prostituoitutoverit käyvät vielä houkuttelemassa Ottilieta takaisin pääkaupunkiin, mutta rakkaus mieheen, joka tosin toisinaan kohtelee häntä kaltoin, mutta varmasti myös rakastaa, on sittenkin suurempi houkutus.

Timanttikitara

Novelli sijoittuu vankisiirtokuntaan jossakin kylmässä paikassa. Parinsadan vangin keskuudessa arvoaseman voi päätellä läheisyydestä kamiinaan. Herra Schaeffer kuuluu korkeimmin arvostettujen joukkoon. Tämä 50-vuotias elinkautisvanki osaa nimittäin lukea. Suurin osa vangeista ei osaa. He luettavat saamansa kirjeet herra Schaefferilla, joka ikävien uutisten sijaan keksii itse parempia. Herra Scaheffer ei itse saa kirjeitä edes jouluna.

Rangaistussiirtolaan saapuu uusi vanki, nuori kuubalainen Tico Feo, joka omistaa lasitimantein koristetun kitaran. Ticon jännittävät tarinat ja kitaransoitto lumoavat useimmat vangit. 

Pian Tico Feolle suotiin se kunnia, että hän sai nukkua lähellä kaminaa ja herra Schaefferin vieressä. Herra Schaeffer oli aina tiennyt, että hänen ystävänsä oli kauhea valehtelija. Hän ei etsinytkään totuutta Tico Feon kertoessa seikkailuistaan, valloituksistaan ja tapaamistaan kuuluisista henkilöistä. Pikemminkin hän nautti niistä pelkkinä kertomuksina, sellaisina joita voi lukea aikakauslehdistä, ja hänen sydäntään lämmitti kuulla hänen ystävänsä trooppista ääntä sen kuiskaillessa pimeässä.

Ticon ja herra Schaefferin välille syntyy rakkaussuhde, josta puuttuu vain fyysinen ulottuvuus. Näyttää jopa siltä, että herra Schaeffer vaikuttaa Ticoon niin, että hän peruu joitakin valheellisia puheitaan.

Tico houkuttelee herra Schaefferin karkaamaan kanssaan. Karkuretkellä herra Schaeffer vammautuu ja hänelle paljastuu, että Tico on ottanut hänet mukaansa vain jonkinlaiseksi houkutuslinnuksi omaa pakoaan edistääkseen. 

Kitara jää kuitenkin herra Schaefferille lohduksi.

Joulumuisto

Tässä novellissa on nimettömäksi jäävä minäkertoja, joka aikuisena muistelee lapsuuttaan. Välillä ajallinen etäisyys haihtuu ja tuo menneisyyden 7-vuotias lapsi kertoo preesensmuodossa. Kertoja ei asu vanhempiensa kanssa vaan etäisempien sukulaisten parissa. Näiden joukossa hänellä on vain yksi ystävä, vanha sukulaisnainen, jonka nimeä ei myöskään mainita.

Paitsi ettei ole milloinkaan nähnyt elokuvaa hän ei ole milloinkaan: syönyt ravintolassa, matkustanut kotoa kauemmas kuin viiden mailin päähän, vastaanottanut tai lähettänyt sähkösanomaa, lukenut mitään paitsi sarjakuvalehtiä ja Raamattua, käyttänyt kosmeettisia aineita, kironnut, toivonut kenellekään pahaa, valehdellut tahallaan, jättänyt nälkäistä koiraa nälkäiseksi. Ja tässä jokusia asioita, joita hän on tehnyt ja tekee: hän on tappanut kuokalla isoimman kalkkarokäärmeen, mitä tässä kreivikunnassa on nähty (kuusitoista kalistinta), hän vetää nenäänsä nuuskaa (salaa), kesyttää kolibreja kunnes ne istuvat hänen sormellaan (yrittäkääpä perässä!), kertoo kummitusjuttuja (me uskomme kummituksiin) niin karmivasti, että iho nousee kananlihalle vaikka olisi heinäkuu, hän puhelee itsekseen, menee kävelylle kun ulkona sataa, kasvattaa tämän kaupungin kauneimmat kameliat, tietää reseptit kaikkiin intiaanirohtoihin, muun muassa syylänpoistolääkkeeseen, jolla on taianomainen teho.

Koko vuoden poika ja vanha nainen ovat tienanneet rahaa monin tavoin voidakseen joulun alla hankkia tarvikkeet noin kolmeenkymmeneen hedelmäkakkuun. Vaikeinta on kostukkeeksi tarvittavan viskin saaminen kieltolakiaikaan. Lopulta salakapakkaa pitävä intiaani kuitenkin antaa heille pullon hedelmäkakkua vastaan.

Kun kakut ovat valmiit, nainen ja poika antavat tai lähettävät ne kaikki pois, lahjaksi ihmisille, jotka ovat olleet heille ystävällisiä vuoden mittaan tai muille hyville ihmisille, esimerkiksi presidentti Rooseveltille ja Borneon lähetyssaarnaajille, joiden esitelmää olivat olleet kuuntelemassa. Sen jälkeen alkaa taas rahan keruu seuraavan vuoden joulua varten.

Pieni poika rakastaa ja ihailee vanhaa naista, kuten edellä olevasta pitkästä lainauksestakin voi päätellä. Heitä kumpaakaan ei muu talon väki vaikuta arvostavan. Tässä novellissa on ilmeisesti paljon omaelämäkerrallista ainesta Truman Capoten (1924–1984) vaikeasta lapsuudesta. Novelli kertoo vakuuttavasti, että edes yksi hyvä ja rakastava aikuinen lapsen elämässä riittää jo varsin pitkälle.

Truman Capote, Aamiainen Tiffanylla. Tammi 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Breakfast at Tiffany's: A Short Novel and Three Stories (1958) suomentaneet Inkeri Hämäläinen ja Kristiina Kivivuori. Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 1967. Kannen suunnittelu: Mika Kettunen. 175 s.

Georges Simenon: Un Noël de Maigret

Vuonna 1951 Georges Simenon julkaisi kolmen novellin kokoelman nimeltä Un Noël de Maigret (Maigret'n joulu). Kaikki novellit sijoittuvat Pariisiin joulun aikaan, mutta komisario Maigret itse ratkaisee rikosta ainoastaan kokoelman pitkässä niminovellissa. Sept petites croix dans un carnet (Seitsemän pientä ristiä vihkossa) on sekin pitkähkö rikoskertomus, mutta siinä keskeisessä ratkaisijan roolissa on poliisin puhelimen yöpäivystäjä. Kokoelman lyhimmässä tarinassa Le petit restaurant des Ternes  (Ternes-aukion pieni ravintola) ei varsinaista rikosta ole oikeastaan ollenkaan. Siinä on kyllä epätoivoinen teko ja hyväksikäytön yritys, joka kuivuu kasaan.  

Kristillisen joulun ytimessä on lapsi ja hänen äitinsä taivaallisessa valossa. Myös tämän kokoelman kahdessa ensimmäisessä joulukertomuksessa on keskeisellä paikalla lapsi. Simenonin maailma on kuitenkin korostuneen valoton: molempien lapsien äidit ovat kuolleet ja ne, jotka ovat äidin tehtävät ottaneet hoitaakseen, eivät ole selvinneet tehtävästään kunniakkaasti. Kolmannessa kertomuksessa sen yllättävä sankari, suurikokoinen prostituoitu, tuntee halua suojella nuorta tyttöä vaaralta. Äidillisenä hänkään ei omaa toimintaansa pidä – hän rinnastaa itsensä joulupukkiin. 

Un Noël de Maigret (Maigret'n joulu)

Tämä pitkä novelli alkaa jouluaamuna komisario Maigret'n ja hänen puolisonsa kerrostalokodissa. Tunnelma on tyyni mutta hieman alakuloinen. Aattoiltana he ovat käyneet teatterissa ja ravintolassa, kuten tapa vaatii. Kotiin he ovat palanneet käsikynkkää. Puolenyön jälkeen he ovat vaihtaneet lahjat: herralle uusi piippu – kuten aina – ja rouvalle kahvinkeitin, jota tämä on toivonut, sekä tusina kirjailtuja nenäliinoja – kuten aina. Rouva Maigret käy aamulla pikaisesti ostamassa lämpimiä voisarvia ja keittelee kahvia, kun komisario yrittää viivytellä ylös nousemista, jottei tuottaisi vaimolleen pettymystä. Tämä kun haluaa tarjoilla aamupalan vuoteeseen.

Maigret'n mielessä käy, että hänen täytyy harkita tänään sanojaan. Vaimo liikuttuu helposti jouluna. Syytä ei suoraan kerrota, mutta kun Maigret'n ajatukset saman tien kääntyvät siihen, että kohta alkaa kuulua lasten ääniä, koska melkein kaikissa lähistön asunnoissa on lapsia, voimme päätellä, että Maigret'n pariskunnan lapsettomuus on varsinkin vaimolle kipeä asia.

Maigret'n avioparin huolet jäävät syrjään, kun komisarion luo saapuu vastapäisestä talosta kaksi naista. Vanhempi heistä on komisarioon ihastunut ikäneito, joka on vaatinut, että nuorempi rouva tulee Maigret'n puheille. Rouvan seitsenvuotias tytär Colette – tai oikeastaan hänen miehensä leskeksi jääneen veljen tytär – on aamulla kertonut, että joulupukki on yöllä ollut kontallaan hänen huoneensa lattialla, pistänyt sormensa varoittavasti suun eteen, antanut tytölle kalliin nuken ja poistunut. Rouvan mies on kaukana liikematkalla, ja lapsen oma isä on leskeksi jäätyään alkanut ryypätä ankarasti. Kummankaan järjestämästä yllätyksestä ei siis voi olla kyse.

Maigret alkaa ratkaista arvoitusta luonteenomaisella tavallaan, hypoteesejä muodostaen ja niitä testaten. Hän kuulustelee perusteellisesti kaikkia asianosaisia, soittaa puheluita ja välillä mietiskelee piippua poltellen. Vakavista rikoksista tälläkin kertaa on kyse: murhasta, petoksesta, varkaudesta. Lapsi on vaarassa.

Tapansa mukaan Maigret etsii ja löytää ihmisten tekojen psykologisia vaikuttimia. Kaikki Maigret'n käymät keskustelut toistetaan sanatarkasti, mikä tekee kertomuksesta joutuisan lukea. Jos et koskaan ole lukenut ainuttakaan Maigret-tarinaa, tämä olisi lyhyt mutta edustava kokeilukappale.

Sikäli erikoinen Maigret'n tutkimus on kyseessä, että hän ei edes piipahda poliisiasemalla. Itse asiassa hän poistuu asunnostaan vain pari kertaa vastapäiseen taloon, muuten hän ratkoo arvoituksen kotoaan käsin. Jalkatyön hoitavat hänen uskolliset poliisikollegansa Lucas, Janvier ja Torrence. Useita kuulusteltavia tuodaan Maigret'n kotiin pikavisiitille. 

Se, että mahdollinen rikos on tapahtunut näin tutussa ympäristössä, aiheuttaa Maigret'lle asennoitumisvaikeuksia. Hänestä tuntuu, että tuttuus estää häntä näkemästä tarkasti – puuttuu "rekyyli", kuten hän itse toteaa.

Vähitellen Maigret pääsee jutussa mukana olevien henkilöiden pään sisään. Hitaimmin hänelle avautuu Colette-tytön sijaisäidin kylmä persoona. Tarinassa on kuitenkin myös valoisia sävyjä ja jopa hieman joulun tunnelmaa. Lapsuuttaan muistellen Maigret yrittää pyydystää lumihiutaleen kielelleen kulkiessaan kadun yli. Pienten ilojen lisäksi on isompiakin: komisario ja rouva Maigret pistävät Colette-tytön alkoholiongelmaisen isän ulkoisesti ja sisäisesti siihen kuntoon, että tämä uskaltaa lähteä tapaamaan tytärtään. Rouva Maigret lahjoittaa isälle vielä pienen kultaisen nopan vietäväksi tytölle joululahjaksi.

Eräänlaisen joululahjan saa lopuksi myös rouva Maigret. Näyttää siltä, että hänen toiveensa lapsesta toteutuu ainakin lyhyeksi aikaa.

Simenonilla oli usein tapana merkitä teostensa loppuun, milloin ja missä ne on kirjoitettu. Jostain syystä Simenonin mielessä ovat olleet Pariisin joulutunnelmat toukokuussa 1950 Kaliforniassa.

Sept petites croix dans un carnet (Seitsemän pientä ristiä vihkossa) 

Tässä novellissa pääosassa on poliisin yöpäivystäjä André Lecœur. Naimattomalla miehellä ei ole ollut mitään yöpäivystyksiä vastaan. Aluksi perheelliset työtoverit olivat kohteliaasti kysyneet, voisiko André hoitaa heidän juhlapyhille sattuvat päivystysvuoronsa. Nykyisin sitä ei enää edes vaivauduta kysymään, siitä on tullut ilmoitusasia. 

Il n'avait jamais eu une haute opinion de lui-même, ni de ses possibilités. Quand on lui demandait pourquoi il avait choisi un poste sédentaire et monotone au lieu de s'inscrire, par exemple, à la brigade des homicides, il répondait: – Je suis tellement paresseux! (Hänellä ei ollut koskaan ollut korkea käsitys itsestään eikä mahdollisuuksistaan. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli valinnut yksitoikkoisen istumatyön eikä ollut liittynyt esimerkiksi murharyhmään, hän vastasi: – Olen niin laiska!)

André pitää ajankulukseen kirjaa erityyppisistä yöhälytyksistä. Pieneen vihkoonsa hän merkitsee rasteja asianmukaisiin sarakkeisiin. Nyt jouluyönä juopuneiden pidätyksiä on jo yli kaksisataa. Juopuneita on tietysti paljon enemmän; poliisi korjaa talteen vain ne, jotka tappelevat tai särkevät paikkoja. Hukkuneita pari. Hänen päivystyshuoneensa seinällä on suuri Pariisin kartta, jossa syttyy valoja, kun jokin poliisiasema haluaa yhteyden päivystykseen. André on ajatellut, että ennemmin tai myöhemmin valot syttyvät myös hänen kotinsa lähellä. 

Joulupäivän aamuna kuuden jälkeen valoja alkaa syttyä tiheään tahtiin. Joku särkee poliisin hätäpuhelimen lasin mutta ei sitten puhu mitään puhelimeen. Andrén epämääräisten hälytysten sarakkeeseen tulee peräjälkeen seitsemän rastia. Pahat aavistukset alkavat herätä, kun André huomaa, että hälytykset tulevat alueelta, jossa hänen leskeksi jäänyt veljensä Olivier asuu 10-vuotiaan poikansa François'n kanssa. 

Yhä synkemmäksi jouluaamu muuttuu, kun paljastuu, että Olivierin koronkiskontaa harjoittava anoppi, joka on syyttänyt vävyään tyttärensä kuolemasta, on yön aikana raa'asti murhattu. Sekä Olivier että François ovat kateissa. 

Käy ilmi, että Olivier on jäänyt työttömäksi yötyöstään sanomalehden kirjanpainajana mutta ei ole halunnut paljastaa sitä pojalleen vaan on poistunut kotoaan joka yö Pariisin kaduille ja elokuvateattereihin. Hän on myös käynyt jouluaattoiltana lainaamassa rahaa anopiltaan François'n joululahjaa varten. Lapsen suojeleminen nololta todellisuudelta valheita kertomalla on nyt aiheuttanut kohtalokkaita seurauksia. François, joka on itse saanut selville isän salaisuudet, on jostain syystä poistunut kotoaan aamulla ennen isän palaamista. 

Kun Olivier löytyy, hänet voidaan pian todeta syyttömäksi vanhan naisen murhaan. François taas on ilmeisesti nähnyt oikean murhaajan ja yrittänyt hälyttää poliisin. Joka tapauksessa poika on vaarassa: joko hän seuraa murhaajaa tai murhaaja häntä.

Tapausta selvittämään ryhtyy komisario Saillard, melko lailla Maigret'n tyyppinen vanhempi poliisi. Tärkeimmät oivallukset murhaajan henkilöllisyydestä saa kuitenkin vaatimaton yöpäivystäjä André.

Tarinassa on onnellinen loppu. Murhaaja saadaan kiinni. Ylpeä pikkupoika pääsee poliisiauton kyytiin. André saa arvostusta osakseen ja hänen itsetuntonsa paranee. 

Rikoksen selvittelyn aikana saamme myös kurkistaa pariisilaisten joulunviettoon. Tavaratalot ovat aattona auki puoleenyöhön. Samppanja virtaa ravintoloissa, jotka ovat auki aamupuolelle asti niin, että keskiyön messussa kävijätkin ehtivät vielä käydä syömässä. Lahjat jaetaan messusta tultua. Kesken juhlinnan nukahtaneet lapset löytävät ne aamulla kuusen alta.

Le petit restaurant des Ternes: Conte de Noël pour grandes personnes  (Ternes-aukion pieni ravintola: joulusatu isoille ihmisille) 

Kokoelman viimeinen ja lyhyin novelli alkaa pienessä ravintolassa jouluaattona hieman ennen sen sulkemisaikaa kello yhdeksältä. Läsnä on ravintolan omistaja, kassarouva ja miespuolinen tarjoilija sekä kolme asiakasta, yksi mies, kaksi naista, jokainen heistä paikalla yksin. Tarjoilija kiertää tarjoamassa jokaiselle ryypyn talon laskuun joulun kunniaksi. Isolle Jeannelle hän isännältä salaa kaataa toisenkin ryypyn. 

Juuri sulkemisaikaan miesasiakas ampuu kuulan ohimoonsa.

Poliisi saapuu paikalle nopeasti. Pikaisen kuulustelun paikalla hoitaa poliisitarkastaja, jota Iso Jeanne on tottunut kutsumaan tarkastaja Töykeäksi. Itsemurhan tehnyt todetaan vilnalaiseksi insinööriksi, joka on ollut ravintolan kanta-asiakkaita. Iso Jeanne on 28-vuotias prostituoitu. Nuori tyttö on 19-vuotias konekirjoittaja. Tapauksessa ei ole mitään epäilyttävää, kaikki pääsevät lähtemään omiin menoihinsa.

Pahaenteisesti poliisi nimittää itsemurhaa jouluyön ensimmäiseksi. Ison Jeannen mielessä käy, että ihmisen ei ole hyvä olla yksin jouluyönä. Hetken mielijohteesta ja kuultuaan ohimennen, että nuori tyttö on kotoisin samalta seudulta kuin hän itsekin, Jeanne lähtee seuraamaan tyttöä.

He pistäytyvät ravintolaan, jossa tilaavat juotavaa, nuori tyttö selvästi tottumattomasti. Pian paikalle saapuu pari hieman hämäräperäistä miestä, jotka toteavat järkyttyneen ja hämmentyneen tytön helpoksi saaliiksi. Iso Jeanne seuraa sivusta, kun miehet juottavat tyttöä humalaan ja toinen heistä alkaa lähennellä häntä.

Tyttö siirtyy miesten kanssa tanssiravintolaan, jonne Jeanne seuraa heitä.

Olen jo aika paljon paljastanut tämän kokoelman novellien juonesta, mutta jätän nyt kuitenkin tämän novellin seuraavat vaiheet paljastamatta. Loppu on kuitenkin onnellinen. Harvoin voi sanoa näin tarinasta, jonka päähenkilöt päätyvät putkaan jouluyönä, mutta tässä tapauksessa asia on juuri näin.

Ison Jeannen mielestä maailma olisi parempi paikka, jos jokainen yhden kerran leikkisi joulupukkia.

Georges Simenon, Un Noël de Maigret. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 5. Omnibus 2002. Novellikokoelman alkuperäinen julkaisuvuosi 1951. 117 s.

Kokoelman niminovelli (Maigretin joulu) on julkaistu Taina Helkamon suomennoksena teoksessa Maigret: kootut kertomukset (Teos 2015). 

Juhani Peltonen: Puisto jouluksi

Tämän kokoelman kolme kertomusta jäivät Juhani Peltosen (1941–1998) viimeisiksi julkaistuiksi novelleiksi. Yksi romaani ilmestyi vielä seuraavana vuonna (1991) ja sen jälkeen Peltonen – vasta 50 vuoden ikäisenä – vaikeni kirjailijana. Uran aikana ehti kuitenkin syntyä yli kaksikymmentä teosta, tragikomediaa – tai komitragediaa kuten kirjailija itse joitain teoksiaan nimitti – joissa raskasmielisyys ja pessimismi käy jatkuvaa vuoropuhelua fantasian, komiikan ja kielellisen iloittelun kanssa. 

Olen lukenut melko suuren osan Juhani Peltosen novellituotannosta siitä huolimatta, että minulle on aina jäänyt tunne, että osa novellien merkityksistä karkaa ulottuviltani. Novellit vaikuttavat ensisilmäyksellä aivan perinteisiltä. Niissä on selkeä alku, keskikohta ja loppu. Tarkemmin katsoen novelleissa on kuitenkin henkilöitä ja tapahtumia, jotka tuntuvat jollain tavalla ylimääräisiltä. Usein jää mielikuva, että Peltosen novelleissa tärkeintä on niiden tunnelma. Muita merkityksiä on ainakin vaikea sanoin ilmaista.

Tämän kokoelman aloittaa kertomuksista pisin, Tohtori Amensonin sanatoriossa. Koska olen perso hauskuudelle, tämä kertomus on oma suosikkini. Kokoelman niminovelli on kyllä tätä syvällisempi ja hallitumpi.

Arvelen, että novellin alkusykäys, jota tosin ei siinä mainita, on sanonnassa "diplomaatin rakko". Sillä tarkoitetaan edustustehtävissä hyödyllistä kykyä selvitä pitkiä aikoja ilman wc-käyntejä. Tämän kertomuksen viisi päähenkilöä ovat kaikki entisiä tai nykyisiä suurlähettiläitä, jotka ovat nyt hoidattamassa virtsaamisvaivojaan tohtori Amensonin sanatoriossa jonkin nimeämättömän maan rannikkoseudulla, meren ja vuoriston välissä.

Diplomaattien kotimaat ovat Peru, Jugoslavia, Italia, Kanada ja Suomi. Kaikki ovat iältään viiden- ja kuudenkymmenen vuoden välillä – silloinhan eturauhasongelmat yleensä ilmaantuvat. Yhteisenä kielenä on ranska. Kaikki pääsevät esiin keskusteluissa, mutta suomalaisen Ruben Tennefeltin sisäiseen maailmaan tutustumme muita tarkemmin hänelle saapuneiden kirjeiden sekä hänen illallisilla pitämänsä "intiimin esitelmän" kautta.

Diplomaatit ovat jo ennestään työyhteyksistä tuttuja toisilleen ja heitä yhdistää myös sama intiimi vaiva, joten yhteinen sävel löytyy nopeasti. Herrat nauttivat keskustelun lomassa ruokapöydän iloista ja laadukkaista juomista. Kaikki nautittu nimetään huolellisesti sekä ranskaksi että suomeksi. Välillä käydään tohtori Amensonin vaatimuksesta lenkillä ja istumakylvyissä sekä "nautitaan" kuvottavan makuista terveysjuomaa. Todellisuudessa lenkitkin suuntautuvat salaa lähikaupungin ylelliseen ravintolaan. Iltaisin vaihdellaan partakoneenteräpakkauksia, joita diplomaatit harrastuksekseen keräilevät, sekä pidetään vuorotellen esitelmiä. 

Tämä kertomus on kokoelman novelleista hyväntuulisin. Hauskuutta syntyy muun muassa ylevän ja karkean yhdistämisestä. Tähän diplomaattien intiimivaivat tarjoavat lukuisia mahdollisuuksia. Henkevien keskustelujen välissä käydään "tiristämässä" ja tuotoksia sitten vertaillaan. Kun tohtori Amenson innostuu esittelemään katetrikokoelmaansa diplomaateille, kertomuksessa todetaan, että 

heidän mielissään ruuvautui yhä tiukemmalle kiukustuva, ja siksi kielellisesti viimeistelemätön, toivomus: "Päästä, kusiekspertti, meidät, jumalauta!, jo pois tästä hirveästä huoneesta!"

Hellyydellä kuvatut aistinautinnot ja terhakat karkeudet toivat mieleeni Veikko Huovisen. Silloin kun Peltonen on valoisimmillaan näiden kirjailijoiden ominaislaadut ovat lähellä toisiaan.

Minun huumorintajuuni iski myös suurlähettiläs Tennefeltin äidin kirje, jossa äidin on – varmaankin aika tyypillisesti – vaikea pitää mielessään, että hänen poikansa on jo yli viisikymmenvuotias suurlähettiläs. Äiti muun muassa ihmettelee, "miksei sinusta Ruben-kulta, tullut paavia?" Lisäksi hän kertoo kutoneensa "seitsemäntoista metriä pitkän räsymaton, jolle en ole keksinyt paikkaa". Raamattua ahkerasti tutkivan äidin ohjeet naurattivat minua hervottomasti, vaikka ymmärrän, että on toivotonta edes yrittää selittää, mikä tässä on minusta hauskaa: 

Pikku-Ruben, koeta säilyttää myös mielessäsi seuraavat sanat: "Ja Hän sanoi minulle: Etkö tiedä, mitä nämä ovat? Vaan minä sanoin: En, Herra." 

Juhani Peltosen tarinassa kun ollaan, ihan ilman tummia sävyjä ei selvitä. Välillä paneudutaan päähenkilöiden iloihin ja suruihin, esimerkiksi kadotettuihin tai säilytettyihin rakkauksiin. Myös muiden potilaiden, ennen kaikkea itsemurhaa hautovan norjalaisen laivanvarustajan, kuvauksissa ollaan toivottomuuden äärellä.

Päähenkilöt joka tapauksessa lähtevät sanatoriosta parantuneina – hoitojen tai ehkä enemmänkin jaetun ystävyyden ja siitä aiheutuneen mielen kevenemisen ansiosta.

Kokoelman toinen kertomus, Pensasaidan takana, on lyhin kolmesta novellista. Kaksi yli kuusikymmentäviisivuotiasta, Toimi ja Signe, ilmaisevat toisilleen rakkautensa ja päättävät elää yhdessä viimeiset elinvuotensa. Toimin muistiongelmista huolimatta kertomus siis vaikuttaa sävyltään valoisalta. Toimin keksimä pitkä kirje, jonka hän lähettäisi Signelle ulkomailta, on täynnä sydämellistä huumoria. Novellin lopussa on kuitenkin käänne, joka muuttaa tulkinnan ratkaisevalla tavalla. Käy ilmi, miksi ollaan pensasaidan takana ja rauta-aidan vieressä. Tavoiteltu onni vaikuttaa valuvan sormien lävitse.

Kokoelman päättää sen niminovelli, Puisto jouluksi. Siinä Suurtinan kartanonrouva palkkaa toukokuussa Saarinen-nimisen puistonrakentajan kunnostamaan kartanon puiston seuraavaan jouluun mennessä. Valmistumispäiväksi sovitaan 23.12. 

Saarinen asettuu asumaan kartanon jyväaitasta rakennettuun asuntoon ja ryhtyy työhön. Työn ohessa kartanonrouva ja Saarinen tutustuvat paremmin. Alusta asti on ollut näkyvillä heidän välillään väreilevä eroottinen jännite. Kummankaan elämä ei ole ollut onnellista. Rouvan hajonneet avioliitot ovat olleet pettymyksiä, ja aikuiset lapset pitävät häntä lähinnä helpon rahan lähteenä. Perhe-elämään on hänelle, adoptiolapselle, liittynyt pienestä pitäen paljon tuskaa. Saarinen taas on yli kaksikymmentä vuotta hautonut kostoa hänet hylänneelle tyttöystävälle.

Novellissa saa paljon tilaa myös seitsenvuotias kehitysvammainen Aarne. Hän on näitä Peltoselle tyypillisiä henkilöitä, joiden tehtävä novellissa ei oikein aukea minulle. Ehkä hänen tehtävänsä on osoittaa taiteilijaksi itsensä kokevalle Saariselle, että kauneuden tajuaminen ei ole älyllinen ominaisuus. Kartanon rouva puolestaan on pohtinut Aarnen adoptoimista, mutta jättänyt sen omien kokemustensa vuoksi tekemättä.

Puisto valmistuu ajoissa. Ennen kuin Saarinen poistuu lopullisesti, rouva järjestää hänelle yllätyksen, jonka tarkoitus on vapauttaa Saarinen menneisyyden taakasta. Novellin lopussa rouvan elämä jatkuu ennallaan, tai vielä entistä yksinäisempänä, mutta Saarisen luovuus vapautuu ehkä uudenlaisiin taiteellisiin yrityksiin.

Peltosen kieli on kaikissa kokoelman novelleissa kekseliästä. Uudissanoja tai pikemminkin yllättäviä johdoksia on runsaasti. Toisaalta Peltonen hallitsee myös täsmällisen ja tarkan havainnoinnin. Puisto jouluksi -kertomuksen kuvaukset lumisesta puistosta, jossa Saarinen polttaa jätepuuta suurissa nuotioissa, ovat täynnä tunnelmaa. Joulunviettoon asti novellissa ei aivan päästä. Kaksi juhlapäivää, joita kartanonrouva on eniten inhonnut, ovat joulu ja äitienpäivä.

Juhani Peltonen, Puisto jouluksi. WSOY 1990. Päällys: Urpo Huhtanen. 133 s. 

Terry Pratchett: Hogfather (Valkoparta Karjupukki)

Aloitin hivuttautumisen kohti joulutunnelmaa lukemalla Terry Pratchettin 20:nnen Kiekkomaailmaan sijoittuvan fantasiaromaanin. Pratchettin Kiekkomaailmassa ei tosin vietetä joulua eikä siellä siis ole Joulupukkiakaan. Jokaiselle Kiekkomaailma-romaanien lukijalle on kuitenkin selvää, että Pratchett kirjoittaa meidän omasta maailmastamme, jota hän fantasian keinoin on hieman käsitellyt niin, että pääsemme katsomaan tuttuja ilmiöitä uudesta näkökulmasta. Kyseessä on siis kirjallisuuden keino, jota nimitetään vieraannuttamiseksi tai oudontamiseksi. Tässä oudonnetussa maailmassa vietetään juhlaa nimeltä Hogswatch ja kodeissa vierailee lahjoja jakamassa punanuttuinen Karjupukki. Paikasta toiseen Karjupukki siirtyy lentävällä reellä, jota vetää neljä jättikokoista sikaa.

Romaanin nykyhetkessä juhlan aatto on käsillä mutta Karjupukki on kateissa. Tästä alkuasetelmasta, joka tuo mieleen koulun joulunäytelmän, Pratchett kehittelee vauhdikkaan ja hauskan tarinan. Mielleyhtymät koulun esityksiin karsiutuvat nopeasti, kun käy ilmi, että kadonneen Karjupukin tehtävät on ottanut hoitaakseen itse Kuolema. 

Viikatemies on ymmärtänyt, että Karjupukki on tuorein edustaja ikiaikaisten myyttisten olentojen sarjassa, jonka tehtävänä on varmistaa, että aurinko vuoden pimeimmän päivän jälkeen taas nousee ja elämä jatkuu. Jonkun on siis huolehdittava, että lapset saavat lahjansa ja heidän uskonsa säilyy. Elämän puolustajaksi Kuolema on ryhtynyt, koska ihailee kovasti ihmisiä, vaikka ei heitä oikein ymmärräkään. Ihmisten nerokkuus paljastuu Kuoleman mielestä esimerkiksi siinä, että he ovat keksineet tylsyyden – siihen ei mikään muu olento olisi pystynyt.

Karjupukin katoaminen on myös aiheuttanut häiriön Kiekkomaailman myyttisten olentojen tasapainossa. Kun yksi merkittävä hahmo on poistunut, tilalle alkaa putkahdella uusia jumalolentoja, jotka ikään kuin täyttävät vapautuneen tilan. Näin pääsemme tutustumaan erilaisiin keijuihin sekä muun muassa Krapulan jumalaan – "voi luojaan" (oh god).

Romaanin henkilökaarti on runsas, kuten yleensäkin Pratchettin romaaneissa, ja näin joulu – tai siis tämä sikajuhla – tulee käsitellyksi monesta eri näkökulmasta. Osa romaanista tapahtuu yliopiston henkilökunnan juhlissa, osaksi ollaan palkkamurhaajan ja varaskoplan matkassa. Tärkeä henkilö on myös Susan Sto-Helit, joka yrittää parhaansa mukaan tulla normaaliksi ihmiseksi ja ihan tavalliseksi kotiopettajattareksi, mutta se osoittautuu vaikeaksi sukurasitteiden takia. Hänen isoisänsä nimittäin on Kuolema. 

Yhdessä vaarinsa kanssa Susan lopulta onnistuu myös Karjupukin löytämisessä. Aurinko nousee sikajuhlan aamuna. Tasapaino palautuu.

Romaanin sikajuhla on lempeä parodia nimenomaan englantilaisesta joulunvietosta. Pukki kulkee savupiipun kautta ja jättää lahjat takanreunalle ripustettuihin sukkiin. Koristeina ovat piikkipaatsama ja misteli. Kiekkomaailmassa joulupuuksi koristellaan kuitenkin tammi.

Kiekkomaailman yliopistomiesten saivartelu siitä, mitä misteli symboloi, oli jälleen osoitus Pratchettin taidosta väännellä logiikkaa nauruhermoja kutkuttavalla tavalla. Loppupäätelmänä on, että misteli symboloi misteliä. Päätelmä on "niin syvällinen, että sen jokaisen osasen ymmärtäminen vaatisi koko elämän, tai sitten se on täyttä potaskaa". Tai ehkä se on molempia.

Romaanissa on myös lukuisia sellaisenaan aforismeina toimivia lauseita. Viime aikoina esillä olleet suunnitelmat jonkinlaisen älysirun sijoittamisesta ihmisaivoihin saivat minut kirjoittamaan muistiin romaanin lauseen: "Real stupidity beats artificial intelligence every day."

Loppujen lopuksi romaanista syntyi kaiken oudontamisen ja kulttuurierojen jälkeen sittenkin melko jouluinen tunnelma. Kuoleman suuhun oli teoksen lopussa pistetty kaunis ajatus mielikuvituksen tärkeydestä. Siinä on joulusaarnan ainekset. Ihmiset eivät tarvitse fantasioita tehdäkseen elämästä siedettävämmän vaan ollakseen ihmisiä – ollakseen se "paikka jossa lankeava enkeli kohtaa nousevan apinan". Täytyy opetella uskomaan pieniin valheisiin, jotta voi uskoa suuriin: oikeudenmukaisuuteen, armoon, velvollisuuteen.

Terry Pratchett, Hogfather. Victor Gollancz 1996. Kannen kuva: Josh Kirby. 285 s.

Romaani on julkaistu myös suomeksi Marja Sinkkosen suomentamana nimellä Valkoparta Karjupukki (Karisto 1998).

Merete Mazzarella: Marraskuu

Merete Mazzarellan Marraskuun alaotsikkona on Kertomuksia, mutta helposti teoksen hahmottaa myös romaaniksi. Se koostuu neljästä pitkästä novellista, jotka sijoittuvat samaan päivään: tiistaihin, marraskuun 13:nteen vuonna 2012. Maantieteellisesti novellit sijoittuvat Helsinkiin ja New Yorkiin sekä lentokoneeseen, joka on matkalla näiden kaupunkien välillä. Novellien välillä on paljon yhteyksiä: samoja henkilöitä ja tapahtumia. Hylätyksi ja eristetyksi tulemisen teemat yhdistävät kaikkia kertomuksia.

Teoksessa on sellainen yllättävä piirre, että vaikka se sijoittuu vuoteen 2012, se on julkaistu jo vuonna 2004. Kyseessä on siis kirjoitushetkellä tulevaisuuteen sijoitettu kirja. Joitakin kirjoitushetkellä havaittavissa olevia kehityslinjoja on siinä kärjistetty dystopiaan asti. Ikärakenteen muutos – eläkeläisten määrän kasvu työikäisiin nähden – oli jo selvästi näkyvissä vuosituhannen alussa. Tähän niin sanottuun kestävyysvajeeseen on täällä reaalimaailmassa jo puututtu muun muassa eläkeikiä korottamalla ja työperäistä maahanmuuttoa helpottamalla. Onneksi ei siis vielä niillä keinoilla, jotka ovat esillä Mazzarellan kertomuksissa.

Kyyti on kylmää Marraskuu-kokoelman maailmassa. Väkiluvun rajoittamiseksi – ja ehkä siksi, että varakkaimmilla täytyy olla oikeus "täydellisiin" lapsiin – vanhemmat abortoivat lapsia sikiön sukupuolen tai geenikartoituksen perusteella. Elintapojensa vuoksi sairastuneet – esimerkiksi liian lihavat – joutuvat itse maksamaan sairaanhoitonsa. 

Sairaalat eivät enää ota vastaan 75 vuotta täyttäneitä. Eutanasiatabletteja saa ostaa vapaasti apteekista kotikäyttöön tai vaihtoehtoisesti voi käyttää yksityisten eutanasiaklinikoiden palveluksia. Niissä kuolemaan erikoistuneet lääkärit, tanatologit, auttavat löytämään potilaan elämän- tai pikemminkin kuolemantilanteeseen sopivimmat ratkaisut. Hyvin samanlaisia ratkaisuja kestävyysvajeen hoitoon toi esiin myös Leena Krohn romaanissaan Unelmakuolema, joka ilmestyi vuonna 2004, siis samana vuonna kuin tämä Mazzarellan teos.

Dystooppinen tausta ei nouse teoksessa korostetusti esiin. Se kuitenkin osittain selittää novellien henkilöiden psykologisia ongelmia. Kaikkien sen keskushenkilöiden kokemuksiin kuuluu hylätyksi tuleminen, syrjään ajautuminen, inhimillisen kosketuksen puute ja kaipuu.

Ensimmäisen kertomuksen päähenkilö on Candida, entinen tv-kuuluttaja ja nykyinen elämänlaatukolumnisti. Candidan elämä on ollut sarja yrityksiä mukautua muiden, yleensä miesten, toiveisiin. Ikääntyvän julkkiksen yksinäisyys, ulkonäköpaineet ja halu pysyä ajan hermolla ja melko epätoivoisesti mukautua nuorten ajatusmaailmaan tulevat esiin koomisesti ja satiirisesti väritettyinä. Candida on kirjoittanut kolumnin muun muassa siitä, että yksin elävän on tärkeätä noudattaa kauniita ruokailutottumuksia. Novellin loppukohtauksessa hän syö keittiössä seisaallaan kylmää sienimuhennosta suoraan kattilasta.

Toisen kertomuksen päähenkilönä on 66-vuotias yritysjohtaja matkalla Helsingistä New Yorkiin. Myös hän on ajautunut jollain tavalla syrjään: johtoportaan nuoret miehet eivät enää naura hänen vitseilleen. Avioliitto on viilentynyt. Johtajan omat asenteet ovat eristäneet hänet useimmista ihmisistä. New Yorkissa hän aikoo tavata uudelleen maksetun seuralaisen, johon uskoo luoneensa aidon suhteen. Epätoivoisen ja itseään pettävän rakkauden kuvauksena novelli toi mieleen Joyce Carol Oatesin pienen romaanin Cybele, jonka luin muutama viikko sitten ja jossa keski-ikäinen päähenkilö samaan tapaan uskoo löytäneensä "aidon rakkauden" ilmeisestä tilapäissuhteesta. Mazzarellan novellissa lentokone kaapataan, ja kaappaajat sijoittelevat liikemiesluokan matkustajien joukkoon turistiluokan matkustajia. Novellin päähenkilö saa viereensä vanhan naisen, johon hän yllättäen saa kaipaamansa aidon kosketuksen.

Kolmannen novellin päähenkilö on edellisen novellin vanhan naisen tyttärentytär. Nuori nainen toimii rahoitusyrityksen puhelinneuvojana New Yorkissa. Vaikuttaa tosin siltä, että hänen tehtävänsä on lähinnä tarjota puhelinseuraa yrityksen etuasiakkaille. Nainen on lähtenyt ulkomaille tultuaan itseään selvästi vanhemman ja naimisissa olevan rakastettunsa hylkäämäksi. Pankin erityinen bonusasiakas tarjoaa naiselle mahdollisuutta ryhtyä lapsensa sijaissynnyttäjäksi. Lupaavasti alkaneet neuvottelut ja selvitykset päättyvät kuitenkin jälleen hylätyksi tulemiseen.

Viimeinen novelli kertoo 59-vuotiaasta Fransista, joka hakeutuu eutanasiaklinikan asiakkaaksi. Hänet on irtisanottu opettajantyöstään. Fransin isä kuoli, kun poika oli 11-vuotias, äiti melko äskettäin. Vaikka Frans on koko ikänsä huolehtinut äidistään, hän tuntee hylänneensä tämän. Fransin itsenäinen elämä ei oikein koskaan ole päässyt alkamaan. Hän ajattelee yhä, että hänellä on ranteessaan isän kello ja että hän nukkuu äidin vuoteessa.

Hetken Frans on kokenut yhteyttä toiseen ihmiseen pelastettuaan kadulta Noran, raskaana olevan syrjäytyneen nuoren naisen. Tämä yllättävän lämmin ja arvostava suhde on katkennut, kun Nora on kadonnut omille teilleen.

Marraskuu on ensimmäinen tutustumiseni Merete Mazzarellan tuotantoon. En oikein osaa sanoa, mitä odotin – kultturellia ja syvällistä varmaankin – mutta joka tapauksessa teos oli miellyttävä yllätys. Se käsitteli päähenkilöidensä elämää koristelematta ja kiertelemättä. 

Merete Mazzarella, Marraskuu: Kertomuksia. Tammi 2010. Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta November suomentanut Raija Viitanen. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2004. Kansi: Helena Kajander. 231 s.

Emma Donoghue: The Wonder (Ihme)

 

"None are so blind as those who will not see."

Emma Donoghue on jälleen rakentanut romaaninsa kiehtovan historiallisen alaviitteen varaan samaan tapaan kuin romaanissa Slammerkin, josta olen aiemmin kirjoittanut tässä blogissa. Kirjailijan jälkisanoissa The Wonder -romaaniin  Donoghue kertoo, että Brittein saarilla, Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa on 1500-luvulta 1900-luvulle raportoitu viitisenkymmentä tapausta niin sanotuista "paastoavista tytöistä". Näiden tyttöjen tai naisten väitettiin tulevan toimeen ilman ruokaa. Jotkut heistä asetettiin tarkkaan valvontaan, jonka aikana osa aloitti uudelleen syömisen – vapaaehtoisesti tai pakolla. Jotkut kuolivat. Jotkut jatkoivat paastoamista vuosikymmeniä väittäen edelleen, etteivät tarvinneet ruokaa. Monet heistä paastosivat uskonnollisista syistä.

The Wonder -romaanin tapahtumat sijoittuvat elokuuhun vuonna 1859. Sen päähenkilö, Florence Nightingalen kouluttama ja Krimin sodan kauhuissa karaistunut englantilainen sairaanhoitaja Elizabeth Wright, saa työtehtävän Irlannista. 11-vuotiaan Anna O'Donnellin väitetään eläneen neljä kuukautta pelkällä vedellä. Annan kotikylän silmäätekevät miehet ovat muodostaneet komitean selvittämään, onko kyseessä huijaus vai onko heidän kotikyläänsä kohdannut taivaallinen ihme. Tämän vuoksi Anna-tyttöstä valvomaan on palkattu kaksi hoitajaa, joiden tehtävänä on tarkkailla Annaa herkeämättä päivin ja öin kahden viikon ajan. Elizabeth Wright ja katolinen nunna, sisar Michael, jakavat vartiointitehtävän kahdeksan tunnin vuoroissa.

Näennäisesti tieteellinen komitea muuten osoittautuu romaanin edetessä sovinismin, nurkkapatriotismin, ylimielisyyden ja epäinhimillisyyden pesäksi. Elizabethillä naisena ja englantilaisena ei ole mitään mahdollisuuksia tätä komiteaa vastaan siinä vaiheessa, kun hän yrittää saada komitean uskomaan, että Anna O'Donnell kuolee, mikäli kahden viikon tarkkailujakso viedään päätökseen.

Elizabeth suhtautuu työhönsä tieteellisen tarkasti. Hänen luonnontieteeseen pohjaava hypoteesinsa on se, että kyseessä on huijaus. Koko Irlanti näyttäytyy hänelle takapajuisena taikauskon tyyssijana. Tutustuminen varhaiskypsään ja syvällisesti hurskaaseen Anna O'Donnelliin sekä radikaaliin mutta uskonsa säilyttäneeseen lehtimieheen, William Byrneen, johtaa Elizabethin henkiseen seikkailuun, jossa loppujen lopuksi tärkeimmäksi osoittautuu yritys pelastaa Annan henki. Tehtävä muuttaa perustuksia myöten koko Elizabethin – ja Anna O'Donnellin – elämän.

Tässä romaanissa juonen käänteillä on tärkeä tehtävä kerronnan imun säilyttämisessä, joten en kerro niistä tämän enempää. Kyseessähän on oikeastaan eräänlainen salapoliisiromaani, jossa totuutta selvittämässä on poikkeuksellinen etsivä – nuorehko sairaanhoitaja. Keskityn muutamiin muihin teoksen osiin.

Romaanin kerrontaratkaisu on onnistunut – oikeastaan ainoa mahdollinen. Kaikki muut ratkaisut olisivat johtaneet aivan toisenlaiseen kertomukseen. Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa hän-muodossa, mutta se pitäytyy täysin Elizabeth Wrightin havainnoissa ja ajatuksissa. Siinä mielessä siis näyttäisi, että romaani olisi yhtä hyvin voinut olla kerrottu myös minämuodossa. Elizabeth, "Lib", on kuitenkin niin särmikäs – ja sen ansiosta ihastuttava – persoona että minäkertojana hän vaikuttaisi itsekeskeiseltä. Tällainen kärsimätön ja uskonnon taikauskoksi luokitteleva minäkertoja tulkittaisiin myös omahyväiseksi ja ylimieliseksi. Minäkertojaan myös aina kohdistuu epäilyksiä hänen luotettavuudestaan: useimmat ihmiset haluavat esittää itsensä hyvässä valossa. 

Toisaalta jokin toinen "puolueeton" näkökulma romaanissa johtaisi niin ikään toiseen tarinaan. Kun Elizabethin toimia tässä romaanissa tarkastelee "puolueettomasti", hänen tekonsa eivät kestä päivänvaloa. Loppujen lopuksi hän tulee romaanissa syyllistyneeksi ainakin kahteen rikokseen, joista olisi seurauksena vähintään vankeus ellei kovempikin tuomio. Myös hänen motiivinsa voitaisiin tulkita aivan toisiksi kuin ne, jotka nyt jäävät päällimmäisiksi lukijan mieleen. Hänen henkilöhistoriastaan paljastuu traumaattisia asioita, esimerkiksi oman lapsen menetys, jotka eivät tee hänestä luotettavinta ihmistä siihen tehtävään, johon hänet on valittu. Tämän kirjan tarinalle on ehdottoman tärkeää, että lukija säilyttää luottamuksensa Elizabethin hyviin tarkoitusperiin.

Romaanin henkilöissä on mainioita ihmistyyppejä, jotka tuovat monelta eri kulmalta oman lisänsä romaanin filosofis-teologiseen ongelmaan. Kyseessähän on loppujen lopuksi tieteellinen koe, jolla pyritään todistamaan, että luonnontieteelliset välttämättömyydet koskevat kaikkia ihmisiä tai vaihtoehtoisesti että jokin henkinen tai hengellinen taso voi ylittää nämä välttämättömyydet. Elizabeth Wright on ylpeä tieteellisistä periaatteistaan mutta ei huomaa, kuinka nämä periaatteet johtavat hänet aiheetta epäilemään kaikkien uskovaisten motiiveja. Kylän katolinen pappi, jota Elizabeth alun perin epäilee kovasti, osoittautuu henkilöksi, joka koko kylässä itse asiassa ymmärtää parhaiten Annan paaston syyt ja sen mahdolliset seuraukset. Kylän lääkäri puolestaan osoittautuu ihmiseksi, jonka kosketus todellisuuteen on jäänyt mielikuvituksellisten "tieteellisten" teorioiden uhriksi. Lääkäri uskoo, että tarkkailujakson aikana nopeasti kuihtuva Anna on kehittymässä uudenlaiseksi ihmislajiksi, jonkinlaiseksi vaihtolämpöiseksi liskoihmiseksi.

Myös Irlannin kansa ja sen omaperäinen katolisuus saa romaanissa perusteellisen käsittelyn Anna O'Donnellin ja hänen perheensä sekä muutamien kyläläisten ansiosta. Irlannin oloja Elizabethille selittää myös lehtimies William Byrne. Hänen rohkeutensa ajattelijana ja toimijana perustuu siihen, että hän on jo kerran menettänyt kaiken toimittuaan omantuntonsa mukaan. Romaanin tummana taustana on Irlannin nälänhätä, joka on päättynyt vasta muutamaa vuotta ennen romaanin tapahtumia. William Byrne on saanut potkut raportoituaan nälänhädästä rehellisesti eikä englantilaisten työnantajiensa toiveiden mukaisesti.

Elizabeth Wright oppii romaanin aikana, että jos hän haluaa vaikuttaa syvästi uskovaisiin ihmisiin, hänen on opeteltava uskonnon kieli. Hänen on kyettävä ilmaisemaan tieteelliset tosiseikat tällä uudella, itselleen vieraalla kielellä. Elizabethin pyrkimykset tässä "käännöstyössä" ovat hauskoja ja liikuttavia.

Niissä Emma Donoghuen romaaneissa, joihin olen tutustunut, näyttäisi olevan eräänlainen pitkä linja. Kuten tässäkin romaanissa todetaan, ihmisen fyysisiä tarpeita ei sovi ohittaa. Donoghuen kirjoissa ennen kaikkea seksuaalisuus johtaa ihmisiä tekoihin, joita yhteisö ei voi hyväksyä ja jotka sen takia piilotetaan. Tämä piilottaminen – sekä tarpeiden että tekojen – johtaa sitten suuriin vahinkoihin.

The Wonder -romaanista on kirjoittanut blogiin myös Kirjaluotsi.

Emma Donoghue, The Wonder. Picador 2016. Kansi: Joanna Thomson. 293 s. 

Romaani on julkaistu äskettäin myös suomeksi Einari Aaltosen suomentamana nimellä Ihme (Tammi 2022).

Siri Kolu: Metsän pimeä

Siri Kolun neljäntoista vuoden takainen esikoisromaani Metsän pimeä (tai ehkä se onkin Metsänpimeä) jätti lukijalle paljon tulkittavaa jo nimensä kirjoitusasusta alkaen. Sen kertojana on kirjallisuudenopiskelija Laura Ranta, jonka kirjallisuuskiinnostuksesta selittyvät teoksen lukuisat intertekstuaaliset viitteet. Kun pääsin lopun lähdeluetteloon asti, ymmärsin, että monet viitteet luultavasti menivät minulta kokonaan ohi, koska en tunne 1900-luvun alun dekadenssi-ilmiötä suomalaisessa kirjallisuudessa. Olisi myös ollut hyvä tietää hieman enemmän L. Onervan, Eino Leinon ja Leevi Madetojan kolmiodraamasta, jota tämän romaanin juonikuvio ilmeisesti jossain määrin toistaa. 

Aino Kallaksen Sudenmorsian sen sijaan oli minulle tuttu. Se tuli nopeasti mieleeni, sillä molemmat romaanit alkavat kohtalonomaisella paatoksella. Onneksi Kolun romaani ei jumittunut tähän yhteen kerronnan tyyliin – näin pitkässä romaanissa se olisi käynyt raskaaksi – vaan romaani löytää nuorten päähenkilöidensä elämästä monia eri sävyjä.

Romaanissa on kaksi aikatasoa. Nykyhetkessä yliopiston opiskelija Laura tekee elämäänsä ja opiskeluunsa liittyviä valintoja ja samalla muistelee muutaman vuoden takaista aikaa, johon liittyy järkyttäviä tapahtumia, joita hän ei aiemmin ole pystynyt kunnolla käsittelemään. Tämä varhaisempi aikataso kertoo Lauran kahden viimeisen lukiovuoden tapahtumista. Kolmas aikatasokin romaanissa häivähtää: noin vuosi ennen lukio-osuuden aikaa Lauran isä on kuollut auto-onnettomuudessa. Romaanin tärkeänä sivujuonena kulkee Lauran äidin toipuminen miehensä kuolemasta.

Laura Ranta – kertojan nimessä on vertauskuvallisuutta. Laura on yksi kirjallisuuden tunnetuimmista muusista ja yksipuolisen rakkauden kohde (Petrarca: Sonetteja Lauralle). Ranta on välitila: ei kunnolla maata eikä merta. 

Laura Ranta on monellakin tavalla välitilassa: nuoruus jo itsessäänkin on tietysti välitila. Hänellä on myös kaksi ihailijaa – Maki ja Samu – jotka edustavat erilaisia maailmoita. 

Rajoja rikkova Maki perustaa Metsän piirin, jossa 1900-luvun alun kirjallisuudesta hurmioituneet lukiolaiset etsivät kokemisen äärirajoja juuri sellaisilla tempauksilla, jotka aikuisen lukijan silmin vaikuttivat typeriltä ja kiusallisilta – lopulta traagisin seurauksin. Tältä osin romaanin juoni seuraa paljolti Kuolleiden runoilijoiden seura -elokuvan jäljillä – nuoria innostavaa äidinkielenopettajaa myöten. Lauran toinen ihailija on pianistilahjakkuus Samu, jonka porvarillista perhettä ja sen ystäväpiiriä Metsän piiri sabotoi puutarhajuhlissa juuri ennen tapahtumien huipennusta.

Laurallekin Samun perheen keskiluokkainen elämä näyttäytyy valheena. Aluksi ajattelin, että kyseessä on tyypillinen nuoren reaktio: kun on tullut tietoiseksi kaikesta jännästä, mitä viettien maailma sisältää, kaikki yritykset hillitä näitä viettejä vaikuttavat tekopyhyydeltä ja epäaitoudelta. Osittain tästä onkin kysymys. Laura on yksinäisillä metsäretkillään hakenut voimakkaita kokemuksia, elämän syvyysulottuvuutta ja viettien viisautta. Myöhemmin paljastuu, että se valhe, joka Samun perhettä hallitsee, ei olekaan keskiluokan aave, vaan yritys olla näkemättä Samun kuolemanvakavaa sairautta.

Romaanin juoni ei dramaattisuudestaan huolimatta ollut se puoli, joka minua kiinnosti eniten. Nautin eniten Helsingin ja Keravan, radanvarsikaupungin, kuvauksista eri vuodenaikoina. Myös ajankuva vaikutti aidolta: eletään vaihetta, jossa lankapuhelin ja kännykkä vielä kilpailevat keskenään. Lukuisat kulttuuriset viittaukset esimerkiksi elokuviin herättivät muistoja lukijassa. 

Myös nuorten keskushenkilöiden kuvaus oli osuvaa. Ainoastaan Makin ambivalentista hahmosta minun oli vaikea saada selkeätä kuvaa – tässä lukija joutuu toistamaan Lauran kokemusta; myös hänen on vaikea yhdistää mielessään Makin eri puolia. Maki on välillä lähes demoninen hahmo, kateellinen Jago, välillä taas voimaton ja hellyyttä kärttävä poikanen. Väläys Makin ihan tavalliseen kotiin oli hellyttävä. Omiensa parissa hän osoittautuu ihan pelkäksi Mauriksi – enkä siis tarkoita Shakespearen mustasukkaista mauria.

Lauran kehitys romaanissa kulkee nuoren itsekeskeisyydestä kohti parempaa ihmistuntemusta, kun hän oivaltaa, että keskittymällä paremmin muiden ihmisten tilanteeseen hän olisi voinut estää ikäviä asioita tapahtumasta. Oman vastuun ymmärtäminen on romaanin psykologisen kuvauksen keskiössä. Laura ymmärtää, että häntä on manipuloitu, mutta hän on myös antautunut manipuloitavaksi.

Romaanin päättyessä vaikuttaa siltä, että Laura on valmis uuteen. Kirjan alkupuolella minua huvitti lause: "Ihmisiä ja koiranulkoiluttajia kulki kaikkialla, oli lauantai." Pidin sitä lapsuksena, mutta nyt lopussa en ole enää ihan varma. Laurastakin on tullut koiranulkoiluttaja; he kyllä aina selviytyvät. Ihmiset ovat paljon hauraampaa tekoa.

Siri Kolu, Metsän pimeä. Otava 2008. 396 s.

Laura Tressel: Hengitys

Helmet-lukuhaasteessa olen päässyt kohtaan, jossa luen runokirjaa, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana. Olen tämän haastekohdan kanssa hieman hukassa, sillä minulla ei ole sanastoa, jolla puhua runoista. Runot ovat mielestäni jollain tavalla itseriittoisia, niissä on juuri ne sanat juuri siinä järjestyksessä, jotka runoilija on niihin halunnut laittaa, ja niistä puhuminen toisin sanoin vääristää ne. Runot ovat kuin kokeita kielilaboratoriossa: kokeen toistaminen jollain toisella tavalla ei anna samaa tulosta.

Lyhyen selailun jälkeen totesin, että Laura Tresselin (s. 1976) esikoisteos Hengitys on runoteos, josta voin ja haluan kirjoittaa. Siihen on pari syytä. Ensinnäkin runojen aiheistossa on mukana sukeltaminen. Se on minulle tuttua nuoruuden aktiiviharrastuksen takia. Toinen syy on maininta kirjan kansiliepeessä: siinä kerrotaan, että Laura Tresseliä kiinnostaa erityisesti lajityyppejä sekoitteleva kirjallisuus ja että Hengitys liikkuu runon ja proosan välillä. On kolmaskin, hieman synkempi syy: olen nuorena ollut kahteen kertaan sukeltajana etsimässä – ja löytämässä – jokeen hukkuneita ihmisiä; nämä muistot vaikuttivat lukukokemukseeni.

Koska tässä runoteoksessa on kyse runon ja proosan yhdistämisestä, luin tätä kuin fragmenteista koostuvaa novellia. Aivan kuten novellia lukiessani esitin itselleni kysymyksiä. Luulen löytäneeni teoksesta tarinan. Saatan olla väärässä.

Teoksessa erottuu selvä kertoja, välillä hän puhuu minämuodossa, mutta usein hän käyttää korostetun objektiivista, tieteelliseltä tai historiankirjoitukselta kuulostavaa kieltä. Korostetun asiallisella kielellä ihminen voi kätkeä syvät tunnekokemukset myös itseltään.

Kertoja suhtautuu lähes pakkomielteisesti hengitykseen ja sen lakkaamiseen.  Hengitys ei ole tahdonalaista toimintaa:

en voi päättää, että lopetan hengittämisen

en voi päättää, että jatkan hengittämistä

Ymmärrän, että kertoja puhuu elämästä ja kuolemasta, mikä käy ilmi, kun hän käy läpi sanan henki eri merkityksiä.

Tämän minän lisäksi runoteoksessa on mukana myös sinä. Tämä sinä muun muassa leikkii vedessä uimarenkaan kanssa, jonka hän nostaa vyötärölleen "kuin tanssiaishameen". Lapsi? Pieni tyttö, päätän.

Kertoja viittaa useaan kertaan valokuviin, jotka esittävät ilmeisesti tätä teoksen pikkutyttöä. Yksi on albumissa jo haalistuneena, toisesta hän sanoo: minulla on valokuva sinusta vasta syntyneenä. Kolmatta kertoja vasta kehittää. Viimeinen kuva on yöpöydällä. 

Ensimmäistä valokuvaa katsoessaan kertoja ilmoittaa:

sen epätarkkuus ja outo valo, kuin ohut kerros vettä olisi katsojan silmän ja kuvan välissä

Miksi kertoja itkee katsoessaan kuvaa? Jotain hyvin ikävää on tapahtunut. Kertoja harkitsee sukeltaessaan paineilmalaitteella regulaattorin irrottamista suusta, mikä merkitsee itsemurhaa. Mikä saa hänet näin itsetuhoisiin ajatuksiin? Onko pikkutyttö hukkunut tai ollut lähellä hukkua? Niin voisi päätellä teoksen useista hukkumiskokemusta käsittelevistä runoista.

On myös runoja, joissa kerrotaan elvytysyrityksistä. Yhdessä runossa hengitysputki kiinnitetään teipillä suupieleen. Myöhemmin hengityskoneen suhina ja sitten hiljaisuus, kun hengitysääntä ei kuulu ja vielä myöhemmin, lähellä teoksen loppua lääkärin etusormi hengityskoneen virtakytkimellä. Hetkeä myöhemmin runo, jossa kertoja istuu lamaantuneena sairaalassa. Neljänneksi viimeisellä sivulla kertoja pyyhkii liimatahran – varmaankin sen hengitysputken jättämän – sinun poskelta. Epäonnistunut elvytys? Toiseksi viimeisenä runo uimarenkaan tyhjentämisestä. Ja viimeisessä runossa valokuva sinusta yöpöydällä. Muisto.

Mitä sitten kertovat historiateksteiltä maistuvat runot merenneidoista? Niitä on teoksessa seitsemän. Lohtua? Yritys uskoa, että ihmisen kaltainen olento voisi kuitenkin elää veden alla, hengittää vettä.

Runoteoksen lukeminen novellina ei ehkä ole ihan paras tekstistrategia, mutta minulle tämä avasi koskettavan tulkinnan. Ilman tätä tulkintaakin olisin nauttinut teoksen täsmällisestä kielestä ja sen ihastuttavista kielikuvista. Kun kertoja on puhaltanut uimarenkaan täyteen, hän toteaa:

hengitykseni kannattelee sinua vedessä

 

Laura Tressel, Hengitys. WSOY 2020. Kansi: Tom Backström. Kuvat: Pexels. 80 s.

-------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 12: Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana.

Marcel Proust: Jälleenlöydetty aika

Noin viisi ja puoli vuotta sitten päätin, että luen Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin siihen mennessä, kun kirjailijan kuolemasta tulee kuluneeksi sata vuotta. Annoin itselleni luvan lopettaa kesken, jos lukeminen ei syystä tai toisesta suju.

Eilen sitten luin loppuun romaanisarjan viimeisen osan. Juuri sopivasti, sillä Marcel Proustin kuoleman satavuotismerkkipäivää vietetään vähän yli viikon päästä 18.11. Hidas lukutahti sopi minulle: Proustin pitkävirkkeinen ja ihmisten mielenliikkeisiin painottuva proosa vaati aikaa ja rauhaa. Välillä oli hyvä hengähtää ja lukea jotain muuta. Ainoa haitta oli se, että romaanissa harvemmin esiintyvät henkilöt ehtivät jo unohtua lukukertojen välillä, ja täytyi vähän ponnistella muistaakseen, missä juuri tämä markiisi tai herttuatar olikaan esiintynyt aiemmin.

Kannattiko ajan käyttäminen ja vaivan näkeminen? Kyllä kannatti. Proustin mukana on ollut luontevaa etsiä myös oman elämän kadonnutta aikaa. Viimeisen osan sulkiessani tuli haikea olo, kun täytyi luopua tutuiksi tulleiden henkilöiden seurasta. En ihmettele, että jotkut Proustiin hurahtaneet – esimerkiksi Helsingin pormestari Juhana Vartiainen – ovat kertoneet romaanisarjan loppuun päästyään aloittaneensa heti alusta uudestaan. Minustakin tuntuu siltä, että uusi lukukerta avaisi teosta aivan uudella tavalla, kun henkilöiden myöhemmistä vaiheista jo tietää enemmän. 

Tämän viimeisen osan jälkisanoissa suomentaja Annikki Suni tiivistää osan keskeiset tapahtumat muutamaan sivuun, joten en tässä blogikirjoituksessa enää selosta tarkasti teoksen juonta, joka ylipäätäänkin on teossarjassa melko merkityksetön puoli, paitsi siltä osin kuin se valaisee romaanihenkilöiden luonnetta. 

Suni antaa lisäksi tietoa romaanin syntyvaiheista. Proust ei ehtinyt julkaista tätä viimeistä osaa ennen kuolemaansa, vaan sen saattoivat sekavasta käsikirjoitusnivaskasta julkaisukuntoon Marcel Proustin veli Robert sekä kirjailija-kriitikko-kustannustoimittaja Jean Paulhan. Suomennos perustuu vuonna 1989 julkaistuun laitokseen, johon on palautettu epäloogisuudet, jotka aiemmat toimittajat olivat poistaneet.

Olin muutaman epäloogisuuden havainnut itsekin lukemisen aikana, mutta olin ajatellut suopeasti, että teossarja jossa keskeisenä tutkimuskohteena on muistin toiminta, saa sisältää myös epäjohdonmukaisuutta, joka aiheutuu väärin muistamisesta. Epäjohdonmukaisuus voi näin havainnollistaa aitoa kamppailua valtavan materiaalin kanssa.

Romaani alkaa Tansonvillesta, markiisi de Saint-Loupin kartanosta, johon edellinen osa Pakenija päättyi. Markiisi de Saint-Loupin homoseksuaaliset suhteet vaivaavat hänen puolisoaan Gilberteä. Näistä asioista hän ei pysty puhumaan miehensä kanssa, mutta Gilberten vanha ystävä ja ihailija, romaanisarjan kertoja "Marcel", tarjoutuu tässä luotettavaksi ja hienotunteiseksi kuuntelijaksi. Samalla "Marcel" urkkii Gilberteltä tietoja edesmenneestä rakastetustaan Albertinesta. Kertoja väittää, että on jo päässyt yli pakkomielteestään Albertinen suhteen, mutta kummasti vain edelleen hän useaan otteeseen pohtii Albertinen seksuaalista suuntautumista.

Teoksen alkuosan keskeisin ongelma on kuitenkin kertojan epäilys omasta kyvystään kirjailijana. Hän lukee ihaillen Goncourtin veljesten päiväkirjaa, joka saa hänet huomaamaan, kuinka kyvytön hän itse on ollut katselemaan ja kuuntelemaan. Hän tuntuu pitävän ongelmanaan liiallista keskittymistä kirjallisuuteen todellisuuden asemesta: hän ei ole kyennyt näkemään sellaista, mihin lukeminen ei ollut herättänyt hänen haluaan. Kuin todisteeksi omasta kyvyttömyydestään Proust lainaa kymmenen sivun verran tekstiä tästä "Goncourtien päiväkirjasta". Hauskaa tässä on se, että Proust on ilmeisesti itse kirjoittanut tämän jonkinlaisena tyyliharjoituksena ja kirjallisena leikkinä.

Ensimmäinen maailmansota on tämän viimeisen osan taustana. Romaanissa on surumielisen kauniita kuvauksia pimennetystä Pariisista, lumisesta Boulevard Haussmannista kuun valossa. Raadollisia kuvauksia ihmisten yrityksistä etsiä nautintoja epätavallisissa oloissa.

Tällä hetkellä Euroopassa käytävä sota teki tästä osuudesta taas ajankohtaisen. Siviilien suhtautuminen sotaan riippui heidän lukemistaan sanomalehdistä ja heidän ystäväpiiristään. Osa miehistä haluaa välttää sodan keinolla millä hyvänsä, kun taas toiset – esimerkiksi Robert de Saint-Loup – suorastaan hakeutuvat vaarallisimpiin paikkoihin. Markiisi de Saint-Loup saa sodassa surmansa. Myöhemmin romaanissa vihjataan, että kyseessä saattoi olla tietoinen pyrkimys, jonkinlainen itsemurha.

On ymmärrettävää, että sotatilan aikana kirjallisuus ja kirjoittaminen saattavat tuntua yhdentekeviltä askareilta. Kertojakaan ei vältä isänmaallista kiihkoa, joka iskee voimakkaasti hänen kirjailijaidentiteettiinsä. Kertoessaan palvelijattarensa Françoisen uhrautuvista sukulaisista Proust tekee yllättävän poikkeaman teoksen kerrontaan: hän luopuu hetkeksi kokonaan fiktion antamasta suojasta ja oikealta nimeltä mainiten kehuu näitä hyväntekijöitä.

Tässä kirjassa kaikki tapahtumat ovat kuvitteellisia, tässä ei ole ainoatakaan todellista henkilöä väärän nimen suojissa, vaan minä olen keksinyt kaiken kerrontani vaatimusten pohjalta, mutta minun täytyy ylistää maatani ja sanoa että nämä Françoisen miljonäärisukulaiset, jotka jättivät mukavat olonsa auttaakseen turvatonta sukulaistaan, ovat tässä ainoat todelliset, elävät ihmiset.

"Ihannetta johon olin uskonut ei ollut olemassakaan", kertoja nyt toteaa omasta kirjoittamisestaan.

Kuinka palata fiktion pariin, kun luottamus siihen on mennyt? 

Matkalla Guermantesin ruhtinaan ja ruhtinattaren pitoihin "Marcel" kokee jotain, joka herättää hänet henkiin kirjailijana. Kyseessä on samanlainen kokemus kuin teossarjan alussa, kun kertojan maistaessa lehmuksenkukkateetä ja madeleine-leivosta hänen mieleensä palautuivat lapsuuden tapahtumat Combrayssa. Tällä kertaa muistot herättävä aistimus syntyy, kun "Marcel" väistää autoa ja kompastuu epätasaiseen kiveykseen. Yhtäkkiä väistyvät masennus, huoli tulevaisuudesta ja älylliset epäilyt kirjailijanlahjoista ja kirjallisuuden totuudellisuudesta. Valtava onnentunne täyttää hänet muistojen vyöryessä hänen mieleensä.

Hieman myöhemmin lusikan kilahdus lautasta vasten ja jäykän lautasliinan pyyhkäisy huulilla synnyttävät samanlaisen muistojen heräämisen. "Marcel" ymmärtää, että taideteos on ainoa keino tavoittaa mennyt aika: hän voi pysäyttää liikkumattomaksi tuokion aikaa, yhdistää mielikuvituksen ja todellisuuden ja luoda uudelleen vaikutelmat muistin avulla. Näitä hän voi sitten taiteen keinoin syventää edelleen. Tällä tavoin hän voi "herättää aidon minuutemme". Ajan ulkopuolelle asettuminen myös vapauttaa "Marcelin" tulevaisuuden ja kuoleman pelosta. Ainut huoli on enää, riittääkö hänen terveytensä ja elämänsä siihen suurtyöhön, jonka hän ymmärtää olevan edessään. Nyt tiedämme, että juuri ja juuri kalkkiviivoille tämä juoksu loppui.

Se mistä olen lukijana riemastunut tuon tuosta Proustia lukiessani, on Proustin ymmärrys lukemisen luonteesta. Hän ei näe kirjaa mustana laatikkona, johon kirjoittaja sujauttaa viestinsä ja jonka sitten lukija sieltä poimii ja ymmärtää. Proust sanoo, että "tosiasiassa jokainen lukija on oman itsensä lukija":

Kirjailijan teos on vain jonkinlainen näkölaite, jonka hän ojentaa lukijalle, jotta tämä pystyisi erottamaan jotakin sellaista mitä ei ehkä olisi nähnyt itse. 

Guermantesin ruhtinaan kutsuilla kertoja muistelee romaanisarjan henkilöitä ja saattaa heidät siihen vaiheeseen, jossa meidän lukijoiden on heistä erottava. Osalle omistetaan useita sivuja, toisten vaiheet kuitataan sivulauseissa. Usein kertojan mietteet kääntyvät häntä askarruttaviin ajatuksiin: seurapiirien rappeutumiseen, muistin toimintaan, vanhenemiseen, kuolemaan ja homoseksuaalisuuteen.

Pohtiessaan sitä, kuinka paroni de Charlus näki Musset'n rakkausrunoja lukiessaan runojen naishahmoilla rakastettunsa Charlie Morelin kasvot, kertoja toteaa, ettei romaanihenkilöiden sukupuoleen tule kiinnittää liikaa huomiota. Näin lähelle hän tulee oman homoseksuaalisuutensa myöntämistä ja sen tunnustamista, että Albertine saattoikin olla Albert. 

Suomentaja Inkeri Tuomikosken elämä ei aivan riittänyt koko teossarjan suomentamiseen. Tämän viimeisen osan suomensi Annikki Suni. Jälki on erinomaista, minkäänlaista kitkaa en havainnut Tuomikosken ja Sunin suomennosten välillä. Otavan päätös julkaista koko sarja pehmytkantisena painoksena on kunnioitettava kulttuuriteko. Kovakantiset ensipainokset on ajat sitten myyty loppuun eikä niitä usein näe antikvariaateissakaan. Ihmiset ymmärtävät pitää kiinni aarteesta.

Marcel Proust, Jälleenlöydetty aika. Kadonnutta aikaa etsimässä 10. Otava 2017. Ranskankielinen alkuteos Le Temps retrouvé ilmestyi vuonna 1927. Annikki Sunin suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2008. 438 s.

Todd McEwen: Arithmetic

Lapsen näkökulman tavoittaminen on vaikeaa fiktiossa. Teksteihin pyrkii aina mukaan kaksoisvalotus, joka syntyy siitä, että kirjoittaja on aikuinen ja ymmärtää asioita, joita lapsi ei vielä ymmärrä. Tästä syntyy usein hauskuutta lapsen puutteellisen ymmärryksen kustannuksella. Eikä tässä ole mitään pahaa; harvoin kirjoittaja tekee näin ilkeyttään. Kotimaisista lapsuuden kuvaajista vaikkapa Sakari Pälsi ja Jari Tervo edustavat tässä suhteessa janan yhtä päätä ja Antti Hyry toista. Olli Jalonen on jossain siinä välissä.

Todd McEwenin Arithmetic-romaanin Joe Lake on laajasta sanavarastostaan ja verbaalisesta lahjakkuudestaan huolimatta melko uskottava lapsikertoja. Hänen kauttaan saamme aidon kurkistuksen amerikkalaiseen lapsuuteen 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa. Joen tarkkaa ikää ei mainita, mutta oletan hänen olevan 8- tai 9-vuotias. Pikkusisko Julie on 7-vuotias. Lasten ikäero on niin pieni, että heidän on saatava vanhemmiltaan aina täsmälleen samat asiat, jotta ei synny riitaa.

Kirjassa on paljon lapsuuteen kuuluvia kokemuksia, jotka jossain muodossa ovat tuttuja monille kansallisuudesta riippumatta. Käynnit partiossa, jonka ohjaajat eivät ole ihan tehtäviensä tasalla. Isä, joka näyttää lastenkutsuilla kaitaelokuvia. Ihastuminen oman luokan tyttöön, Anitaan, jonka syntymäpäivänä Joe pääsee huvipuistoon Anitan ja tämän snobivanhempien kanssa. Käynnit raamattutunneilla, joilla muut vaikuttavat tuntevan perinpohjaisesti tarinat, joista itse et ole kuullutkaan.

Koulussakin on tuttuja tyyppejä. Lettipäinen hikipinko Linda Johnson. Julius, joka itkee herkästi ja kastelee toisinaan housunsa. Mustelmia muksiva kovis Nunzio. Larry, joka yrittää olla kovis, mutta saa sylkiessään syljen leualleen. Rivosuinen Gomez, jonka hävytön yksimielisyys ei vielä ole kehittynyt kaksimielisyydeksi. Gomezilta Joe oppii sanoja, joiden käytöstä joutuu sitten pulaan kotona.

Koulupäivä aloitetaan lippuvalalla, jonka vaikeita sanoja opettaja yrittää selittää lapsille vaihtelevalla menestyksellä. Joe ja hänen paras kaverinsa Fard ovat ikionnellisia saatuaan opettajakseen suosikkiopen, rouva Dentynen, joka paneutuu erityisesti luonnontieteen opetukseen. Joe ja Fard ovat hullaantuneita tieteeseen. He saavat oppitunneillakin seurata pienistä radioistaan NASAn Mercury-projektin avaruuslentoja. Kerran he pääsevät jopa seuraamaan televisiolähetystä naapuriluokkaan. 

Joen luonnontiedeinnostuksessa on kuitenkin iso ongelma, johon minun on helppo samastua, koska minulla oli sama ongelma suuren osan kouluajastani. Kirjan alkuun sijoitetusta kirjailija Todd McEwenin lapsena koulusta saamasta arviointikortista päätellen myös kirjailijalla on ollut tämä sama pulma. Joe ei nimittäin ymmärrä aritmetiikasta juuri mitään. Ja mikä pahinta, hän ei ymmärrä, mitä hän ei siinä ymmärrä. Hän ei tiedä laskevansa väärin. Yksi vastaus on yhtä mahdollinen kuin toinenkin. Hänestä myös tuntuu, että hänen odotetaan tietävän jostain taivaalta tipahtavat oikeat ratkaisut ilman, että niitä hänelle kunnolla selitetään. Aivan kuten niillä raamattutunneillakin.

Mrs Plank hates me because I'm not moving forward in arithmetic, I said, that's what she said to my own mother. I'm sitting in my seat wondering why why why all the time, I am. And there are no answers in arithmetic either, in addition to no whys. The only answer they can give you is IT JUST IS, THAT'S WHY and then they go back to yelling this junk at you they can't explain, that's it, I said to Fard, they can't explain it so they yell at us.

Joe yrittää ratkaista ongelmansa – jonka hän jollain alitajuisella tavalla ymmärtää pohjimmiltaan asenteesta johtuvaksi – hankkimalla aritmetiikan tehtäviä varten erityisen hienon uuden kynän. Rouva Plank, joka ei ole suosikkiope, ja kaikesta päätellen aika epäsensitiivinen tapaus, luonnollisesti kieltää tämän kynän käyttämisen. 

Joen vanhemmat huolestuvat Joen kouluvaikeuksista, ja pojan vapaat lauantait pilataan pakollisilla laskuharjoituksilla. Joe alkaa saada nenäverenvuotoja pelkästään aritmetiikan ajattelusta, niin hän ainakin itse uskoo. 

Joen elämä ei ole pelkkää ankeutta. Lapsen elämässä on onneksi useimmiten myös iloa tuottavia asioita.  Tärkeintä on, että parhaan kaverin Fardin kanssa jutellessa voi pilailla omien surujensa kustannuksella. Sekä suruista että iloista romaani onnistuu tiristämään komiikkaa.

Oppimispaineissa Joe kääntyy lohtua antavan populaarikulttuurin puoleen. Romaani yltyy loppupuolella pitkiksi luettelon kaltaisiksi havainnoiksi elokuvista sekä sarjakuva- ja animaatiohahmoista, esimerkiksi Väiski Vemmelsääri ja Repe Sorsa -elokuvien vitseistä. Niistä myös opittiin, miten näytellään huoletonta (kädet taskussa vihellellen). Stan Laurelilta opittiin, miltä viattomuus näyttää.

Lännenelokuvia Joe ei voi sietää. Ne ovat kaikki samanlaisia:

The bad guys have to share the same moustache, the furniture is ugly, you can see airplanes and telephone wires all over the place. They treat Mexicans like crap, they treat farmers like crap, they treat horses like crap, cattle like crap, girls crap.

Romaani päättyy Joen kuvitelmaan, jossa hän sisarensa kanssa lentää yli suuren värikkään maan. Hänen alapuolelleen jäävät Hitler, Nunzio, Gomez, rouva Plank, ARITMETIIKKA ja kaikki muut asiat, joita hän inhoaa. Ja aivan kuin piirretyssä filmissä, niitä huiputetaan, niille nauretaan, niitä pilkataan, niitä lyödään päähän jättinuijalla, niiden yli ajetaan höyryjyrällä ja ne ajetaan mutkitellen pakoon horisontin taa.

Mielikuvituksessa voimatonkin voi voittaa. Ilman sen kummempia todisteita arvelen, että kirjailija on tämän kirjan avulla karistanut myös yhden oman apinansa selästään.

Todd McEwen, Arithmetic. Jonathan Cape 1998. 186 s.

------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 10: Kirjan nimi on mielestäsi tylsä.

Tämä oli vaikea haastekohta siksi, että olen ymmärtänyt pitäväni usein tylsänä asioita, joihin en ole vaivautunut tutustumaan riittävästi. Kirjan päähenkilön iässä olisin kyllä varmasti pitänyt aritmetiikkaa tylsänä. Enää en ole yhtä varma.

Onko edes olemassa tylsää nimeä?  Leonard Cohenin sanoin "there's a blaze of light in every word. It doesn't matter which you heard: the holy or the broken hallelujah".

Joyce Carol Oates: Cybele

Joyce Carol Oatesin valtavasta tuotannosta syysmatkalukemiseksi lähti mukaani pieni ja vähälle huomiolle jäänyt romaani Cybele. Oatesin laajat romaanit ovat yleensä perheen tai suvun tarinoita, joissa kerronnan rytmi on rauhallinen ja näkökulmia on useita. Näissä lyhyissä romaaneissaan Oates päästää vallalle väkivallan, pakkomielteet ja perversiot. Näkökulma on rajattu siten, että lukija lähes pakotetaan päähenkilön tai päähenkilöiden pään sisään. Niissä on usein trilleriä muistuttava rakenne ja piinaavan jännittävä juoni. Onnellisia loppuja on turha odottaa. 

Cybele kertoo synkän tarinan keski-ikäisen ja keskiluokkaisen Edwin Locken amokjuoksusta, varhain iskeneestä viidenkympin villityksestä. Tarina on loppuratkaisuaan lukuun ottamatta tavallinen. Niin tavallinen, että Oates on omistanut kirjansa Edwineille. Heitä on ilmeisesti joukossamme niin paljon, että Edwinit ovat oma ihmisluokkansa.

Jo kirjan ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan tarinan juoni yksinkertaisen jylhästi kuin kreikkalaisen tragedian prologissa:

There was a lover of mine who worshipped me, and became reckless with his life, which was soon taken from him – more abruptly than I would have wished, and more cruelly; for I came to pity him in the end.

Ensimmäisen luvun salaperäinen minäkertoja ei vastaa koko tarinan kerronnasta. Hän kommentoi tapahtumia muutamia kertoja kirjan aikana. Enimmäkseen kerronta etenee hän-muodossa Edwinin näkökulmaan pitäytyen. 

Suurimmaksi osaksi romaani on kerrottu preesensissä. Tästä kerrontateknisestä keinosta kaikki eivät pidä. Esimerkiksi kirjailija Philip Pullman on pitänyt sitä "kerronnallisesta vastuusta luopumisena"; hän on ilmoittanut kieltäytyvänsä lukemasta enää ainoatakaan preesensissä kirjoitettua romaania. Minusta kerronnan keinoja ei sovi rajoittaa millään tavalla. Preesens sopii tällaisiin trillereihin oikein hyvin: syntyy tunne kuin kohtaisin lukijana vaarat yhtä aikaa päähenkilön kanssa. Ajallisen välimatkan puute lisää tapahtumien intensiteettiä.

Cybele-romaanin päähenkilö on 44-vuotias vakuutusyhtiön varajohtaja Edwin Locke. Hän on ollut naimisissa viisitoista vuotta Cynthian kanssa. Edwin meni naimisiin ystävänsä kanssa, ei rakastunut vaan "ajautui rakkauteen". Cynthia on kotirouva, kuten vaimot usein ovat amerikkalaisissa keskiluokan kuvauksissa. Avioparilla on kaksi poikaa, vanhempi varhaisessa teini-iässä, kuopus pari vuotta nuorempi. 

Edwin pitää työstään ja itsestään; hän on komea ja pukeutuu tyylikkäästi. Aineellisesti kaikki on siis kunnossa, mutta sisäisesti Edwinin elämä on tyhjää. Hän on ollut tahdoton ajautuja, korrekti, siloinen ja puhtoinen. Hänellä on usein tunne, että aika kuluu hukkaan – ja kiihtyvällä nopeudella. Golfin peluu – ajan haaskausta, samoin käsipallo ja squash. Murtomaahiihtolomat perheen kanssa – ajan haaskausta. Kykenemättömyytensä vuoteessa hän selittää väsymyksellä ja työpaineilla.

Tähän rypyttömään kulissielämään iskee lujaa Edwinin äkillinen rakastuminen, ensimmäistä kertaa elämässään, kuten hän uskoo. Hän hullaantuu pariskunnan ystäväpiiriin kuuluvaan Cathleeniin. Alkuun varsin viattomissa keskusteluissa käy ilmi, että myös Cathleen on tyytymätön elämäänsä ja aviomieheensä. Ennen kuin edes suudelmaa on vaihdettu, Edwin kertoo Cathleenille eroavansa vaimostaan ja haluavansa mennä naimisiin Cathleenin kanssa. 

Ensimmäinen intiimi tapaaminen sovitaan lentokenttähotelliin, jonne Cathleen on mennyt edeltä hyväntekeväisyystehtäviensä varjolla. Edwin saapuu sinne suoraan työmatkalta. Hississä matkalla hotellihuoneeseen Edwin huomaa tuntemattoman miehen esittelevän pornolehteä toverilleen. Edwin nolostuu ja närkästyy. Edwinin häveliäisyys on  huvittavaa, kun muistamme, mitä hän itse on juuri tekemässä.

Suhde Cathleenin kanssa on aluksi pelkkää hurmiota, mutta pian käy ilmi, ettei Edwin pystykään ilmoittamaan eroaikeista vaimolleen. Cathleenin vaatimukset yltyvät painostukseksi, mihin Edwin taas reagoi seksuaalisella kyvyttömyydellä.

Nyt rakastumisten pyörre imaisee Edwinin lopullisesti mukaansa. Samalla Edwinin alkoholin käyttö saa aivan uudet mittasuhteet. Seuraavan ryypyn saaminen alkaa hallita ajatuksia. Edwin hylkää Cathleenin ja aloittaa suhteen nuoremman ja räväkämmän Risan kanssa. Lukijalle on selvää, että Risalle Edwin on vain sokerideitti, joka kiinnostaa niin kauan kuin häneltä saa rahaa ja tavaraa. Edwin uskoo itse vakaasti, että kyseessä on aito rakkaus, se suuri rakkaus, joka on ainoa asia, jota hän etsii. Lukijalle Edwinin rimpuilu on piinallista ja hieman koomistakin seurattavaa.

Puolivillainen yritys korjata avioliitto Cynthian kanssa avioliittoneuvojan avulla ei onnistu, vaan pariskunta ajautuu asumuseroon. Romaanissa käyvät hyvin ilmi myös erotilanteen oheiskärsijät. Edwin pystyy vain osittain ymmärtämään poikiensa vaikean tilanteen. Hän yrittää pitää yhteyttä vanhempaan poikaansa, mutta yhteinen koripallomatsi menee monella tapaa pieleen – suurelta osin Edwinin juopumuksen takia. Edwinin keskittymistä poikaansa häiritsee myös se, että hän on ilmiselvästi seksuaalisesti kiinnostunut pojan alaikäisestä tyttötuttavasta. Nuorempi poika ei halua tavata Edwiniä eikä edes puhua tämän kanssa puhelimessa.

Edwinin seksuaalinen saalistus jatkuu kiinnostuksena hyvin nuoriin tyttöihin, käynneillä hieromalaitoksessa ja bordellissa, aina uusina "rakastumisina".

Toisinaan Edwin on lähellä itseymmärrystä. Hän näkee, ettei maailma ole sellainen kuin hän on kuvitellut, mutta hänen on vaikea löytää itseään tästä uudesta maailmasta. Sihteerilleen Edna-Maelle hän sopertelee:

"I want to live. I have a right, don't I, to live. I don't want to die without... without having lived. For most of my life I was playing a game but I didn't quite know it. I didn't grasp it. I was playing the game of Edwin. The game of Edwin. When I was a boy I believed that everybody was exactly who they pretended to be and so I must have been the person I was pretending to be but... but it's like being back-stage during a play... once you see the play from that angle it no longer works."

Edwin ei enää voi palata epäaidoksi kokemaansa elämään, mutta hänen kehnon puoleinen ratkaisunsa on jakaa itsensä kahtia: työpäivinä hän on asiallisesti pukeutuva ja käyttäytyvä varajohtaja, mutta iltaisin ja viikonloppuisin hän elää eräänlaisessa taiteilijakommuunissa kuvataiteilijanaisen kanssa ja pukeutuu kuin hippi. Kun hän käväisee entisellä kodillaan, naapuri ei tunnista häntä.

Loppuratkaisu jääköön tässä tarkemmin kertomatta. Jotain siitä paljastui jo romaanin alkukappaleesta. Palataan sen sijaan romaanin nimeen ja siihen mystiseen minäkertojaan, joka aloittaa romaanin. Joyce Carol Oates hakee kertomukseensa syvyyttä mytologiasta. Tämähän oli varsinkin modernistien suosima tapa. Ajatellaan vaikka James Joycen Ulyssesta, jossa Odysseuksen ja Telemakhoksen seikkailut tuotiin Dubliniin ja vuoteen 1904.

Kybele (Cybele) oli muinainen äitijumalatar, jota palvottiin hurmioituneissa juhlissa. Hän oli eräänlainen naispuolinen Dionysos. Kybele oli rakastunut hedelmällisyyden jumala Attikseen, joka teki puolestaan sen virheen, että rakastui kuolevaiseen ja halusi mennä tämän kanssa naimisiin. Kybele esti tämän. Sen jälkeen Kybele kastroi Attiksen tai toisten versioiden mukaan Attis kastroi itsensä.

Joyce Carol Oatesin romaanin Edwin on helppo nähdä kastroituna ja itsensä kastroivana Attiksena. Kybele on mukana kaikissa teoksen naishahmoissa, selvimmin Edwinin puolisossa Cynthiassa. Salaperäinen minäkertoja edustaa kollektiivisesti tätä ylpeän mutta loukatun naiseuden ääntä.

Joyce Carol Oates kuvaa useissa teoksissaan amerikkalaisen keskiluokan elämää. Hän on varsin taitava osoittamaan tyhjyyden ja ristiriidat pinnallisen seurustelun, hyväntekeväisyyden ja hyvien tapojen alla. Joskus minusta kuitenkin tuntuu, että keskiluokan elämä on liiankin yleinen ja helppo satiirin kohde. Keskiluokan hillitty elämä ei ole yksistään pahasta.

Tätä Cybele-romaania lukiessa mieleeni tuli joitakin vuosia sitten lukemani romaani Soul/Mate, jonka Joyce Carol Oates julkaisi kirjailijanimellä Rosamond Smith. Siinä keskiluokkaiseen yhteisöön soluttautuu psykopaatti aivan toisenlaisista ympyröistä. Hän toteaa, että keskiluokan elämä, joka edellyttää jatkuvaa viettien hallintaa, on vaikeaa. Hänen elämänsä, jossa mielitekoja noudatetaan, on paljon helpompaa.

Minusta tuntuu, että me keskiluokkaiset selviydymme meihin suunnatusta kritiikistä melko helposti. Mehän sen kritiikin kustannammekin. Käymme teatterissa ja konserteissa, ostamme kirjoja, maksamme veromme. Yleensä meitä vain naurattaa, kun makuamme arvostellaan. Viihdymme oikein hyvin valkoisella nahkasohvallamme ja Lokki-valaisimen valossa.

Emme ole myöskään niin rajoittuneita kuin annetaan ymmärtää. Nykyisin suvaitsevaisuus elää juuri keskiluokassa. Ranskan dekadentit runoilijat ottivat iskulauseekseen ja tehtäväkseen épater le bourgeois – ärsyttää porvareita. Mutta uskokaa tai älkää, ei meitä ole helppo épater! 

Joyce Carol Oates, Cybele. Obelisk / E. P. Dutton 1986. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1979. Kansikuva: Jacqueline Schuman. 204 s.