Georges Simenon: Le cercle des Mahé

Simenonin pienoisromaani kertoo miehestä, joka on ulkopuolisten arvioiden mukaan menestynyt elämässään hyvin mutta joka kokee sisäistä tyhjyyttä ja tuntee vain täyttäneensä muiden odotuksia niin, että oma elämä on jäänyt elämättä. Tästä samasta aiheesta kertoo myös romaani La fuite de Monsieur Monde (Herra Monden pako), josta olen kirjoittanut aiemmin. Herra Monde päätti muuttaa elämäänsä vasta lähes 50-vuotiaana. Tämän Le cercle des Mahé (Mahén piiri) -romaanin päähenkilö, François Mahé, päätyy ratkaisuunsa jo hieman yli 30-vuotiaana.

Simenonille tyypilliseen tapaan lukija oppii tuntemaan päähenkilön vähitellen. Se on osa romaanin viehätystä. Varoitan siis, että seuraavat paljastukset saattavat vähentää lukunautintoa. Heti alussa saamme tietää, että François on ammatiltaan lääkäri, naimisissa Hélènen kanssa ja perheessä on kaksi lasta, poika ja tyttö. 

Myöhemmin käy ilmi, että myös François'n äiti asuu perheen isossa kotitalossa Ranskan maaseudulla. Isä on kuollut, kun François on ollut kolmevuotias: kylän voimamiehenä tunnettu isä kuoli yrittäessään kantaa tammahevostaan selässään. Kotikäynneillään François ajelee moottoripyörällä – bensiiniä säästääkseen, kuten hän ilmoittaa. Vapaa-ajallaan hän kalastaa ja metsästää ja tapaa lääkärikollegansa perhettä sunnuntailounailla.

Päällisin puolin kaikki on siis hyvin. Mistä siis kiikastaa? Ainakin siitä, että François on aina pelännyt äitiään, joka on ohjaillut hänen elämäänsä. Kuuliainen poika tunnustaa vähitellen itselleen, että äiti on valinnut François'lle sopivan vaimon – äidille itselleen sopivan, ei välttämättä sellaisen, jonka François olisi valinnut. Äiti on aina kertonut, milloin François'n on aika vaihtaa alusvaatteet. Nyt vaimo huolehtii tästä tehtävästä.

Hélène-puoliso on ennen kaikkea sävyisä ja sopeutuvainen. Hänet on lapsesta pitäen koulittu mukautumaan miehen tahtoon. Koko romaanin aikana Hélène ei sano miehelleen yhtään poikkipuolista sanaa. Hänen laimea kapinansa tulee ilmi vain kuiskutteluna lastenhoitajan tai anopin kanssa.

Kotiseudulla lähes kaikki ihmiset ovat läheisiä tai hieman kaukaisempia sukulaisia. Tämä on se Mahén piiri, johon romaanin nimi viittaa ja jonka François tuntee sulkeutuvan ahdistavasti hänen ympärilleen. Kotiseutu näyttäytyy hänelle "pelottavana tyhjyytenä". Romaanissa on mukana useita François'n unia. Niissä Mahén piiri esiintyy esimerkiksi kivisinä hahmoina.

Romaani alkaa kalaretkestä. François on tullut perheensä kanssa lomalle Porquerollesin saarelle. Perhe on lähtenyt matkalle haluttomasti tuttavan suosituksesta. Hélène-vaimo on tullut merisairaaksi jo laivamatkalla saarelle, eikä välimerellinen ruokakaan tunnu sopivan hänelle. Tunnelma saarella on unenkaltainen, painostava. François'n kalaonni on kehno, vaikka hän yrittää tarkasti jäljitellä paikallista venemiestä, joka kiskoo kaloja vaivattomasti. François epäilee, että saarelaiset pitävät häntä pilkkanaan.

Kesken kalastuksen François kutsutaan katsomaan kuolemaisillaan olevaa potilasta, koska saaren oma lääkäri on matkoilla. Kun François ehtii paikalle, nainen on jo kuollut. Naisen mies on mantereen puolella Toulonissa säännöllisillä ryyppyreissuillaan ja paikalla ovat vain naisen lapset: pieni poika ja tyttö sekä punamekkoinen teini-ikäinen tytär. 

Tyttö punaisessa mekossa, Elizabeth, työntyy ensitapaamisen jälkeen usein François'n ajatuksiin. Kiinnostus on epämääräisellä tavalla seksuaalista. Kertaakaan hän ei kuitenkaan pääse tytön kanssa edes puheisiin. 

Simenonin tarkka psykologinen kuvaus peittää näkyvistä sen, miten surrealistisia ja unenomaisia hänen juonensa oikeastaan ovat. Toisella tavalla kerrottuna hyvin toimeentulevan lääkärin höyrähdys punamekkoiseen pikkutyttöön tuntuisi hupsulta. Ei ole myöskään uskottavaa, että ihminen viitsisi lukea lääkäriksi, hankkiutua naimisiin ja kahden lapsen isäksi pelkästään toisten toiveiden vuoksi ilman minkäänlaista omaa kiinnostusta. François Mahén maailma on myös kummallisen solipsistinen: kaikki henkilöt ovat häntä varten tai hänen haitakseen ja kaikki tapahtuu vain hänen takiaan. Toisten ihmisten näkökulman mukaan tuominen olisi ehkä rikkonut lumouksen.

Lomamatkat saarelle toistuvat vuosittain. Lääkäristä on vähitellen tullut yhteisön hyväksytty jäsen. Hän pelaa petankkia ja käy lasillisella kylän miesten kanssa. Usein hän sijaistaa saaren lääkäriä. Porquerolles alkaa edustaa hänelle "voimakkaampaa elämää, jonka kosketus saa hänen sydämensä sykkimään lujemmin ja sytyttää hänessä kuumeen". 

Kolmannella perättäisellä kesälomamatkalla Porquerollesiin François jo myöntää itselleen, että hänen suhtautumisensa punamekkoiseen tyttöön on pakkomielteistä. Päästäkseen siitä eroon – "liatakseen" tytön – hän yllyttää matkalla mukana olevan vaimonsa sisarenpojan viettelemään tytön. Kokematon tyttö lankeaa helposti. 

François katuu tekoaan heti ja juo itsensä juovuksiin. Seuraavana päivänä hän saa kirjeen kotoa: äiti on sairastunut ilmeisesti rintasyöpään. François vie välittömästi perheensä – ja vaimon sisarenpojan – pois saarelta. Hän lupaa rukouksissaan, että jos äiti paranee, hän ei enää palaa Porquerollesiin. Äiti kuitenkin kuolee leikkauspöydälle. Koska paranemista ei tullut, rukouksessa annettu lupaus ei sido François'ta. 

Seuraavana kesänä Porquerollesissa käy ilmi, että Elizabeth on muuttanut mantereelle ja elättää pienempiä sisaruksiaan ompelijattarena. Mekon värikin on vaihtunut siniseen. François käy tytön kotona, mutta tämä ei ole paikalla. 

Saaren elämäntapa on kuitenkin tullut François'lle niin rakkaaksi, että hän alkaa elätellä ajatusta pysyvästä asettumisesta Porquerollesiin. Lopulta hän sopii saaren vanhan lääkärin kanssa ostavansa tämän rappeutuneen praktiikan tähtitieteelliseen summaan. Koko François'n omaisuus tarvitaan kauppaan. François ja hänen hevosenkantajaisänsä eivät ehkä luonteiltaan ole kovin kaukana toisistaan: järjetön teko saattaa olla hinta, jonka ihminen joutuu maksamaan vapaudestaan. 

Seuraavana päivänä François Mahé on jälleen kalassa kuten romaanin alussakin. Nyt kalaonni hymyilee hänelle. Lopussa François saa vielä eräänlaisen ilmestyksen: hän oivaltaa totuuden, jota Mahén piiri ei ikinä voisi käsittää. Mutta mutta... jääköön aivan loppu kertomatta. Simenon ei näissä "koviksi" nimeämissään romaaneissa suosi onnellisia loppuja. Tragediaksi tätä en silti luokittelisi. Osalle tarinan henkilöistä loppu voi jopa olla onnellinen.

Simenon on tässä romaanissa hyvässä vedossa. Tässä kuten muissakin kirjoissaan hän esimerkiksi on taitava kuvaamaan säätilaa siten, että se vaikuttaa tunnelmaan ja käsityksiimme ihmisten mielentilasta. Painostava helle ja kauan odotettu ukkonen pääsevät töihin tällä kertaa. Tässä romaanissa, kuten joissakin Maigret-tarinoissakin, hänen ilmauksissaan on myös tavallista enemmän leikkisyyttä. Hän mainitsee esimerkiksi, että päähenkilön kyynärpäille on jo kulunut paikka saaren rantabaarin pöytään ja että mantereen baarissa paikallisten joukossa pulska lääkäri on kuin olutlasiin pudonnut kimalainen. Tämän hersyvämpää komiikkaa Simenonilta on turha odottaa.

Georges Simenon, Le cercle des Mahé. Teoksessa Tout Simenon: œuvre romanesque 25. France Loisirs 1992. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1946. 84 s.

Yiyun Li: The Vagrants (Kulkurit)

Opettaja Gu herää vaimonsa nyyhkytykseen ennen aamunsarastusta kevätpäiväntasauksen aamuna vuonna 1979. Sinä päivänä heidän 28-vuotias tyttärensä Gu Shan teloitettaisiin julkisen häpäisyn jälkeen katumattomana vastavallankumouksellisena.

Romaani vie meidät siis Kiinaan lähihistorian ajankohtana, jolloin poliittinen ilmapiiri näyttäisi olevan vapautumassa. Pääkaupungissa on jo "demokratiamuuri", johon liimatuissa teksteissä myös toisinajattelijat saavat mielipiteensä julki. Maaseudun Kurajoen kaupungin asukkaat joutuvat kuitenkin vielä pettymään odotuksissaan. Gu Shanin muistoksi järjestettyyn juhlaan osallistuneita kaupunkilaisia rangaistaan ankarasti. Toinenkin nuori nainen, puolueen kaunis äänitorvi ja Gu Shanin nuoruudenystävä Kai, saa osallistumisensa vuoksi kuolemanrangaistuksen. Kain ja hänen kapinallisten ystäviensä rohkeus piti yllä toivoa lohduttomassa tarinassa.

Kiinalainen yhteiskunta näyttäytyy konservatiivisena luokkayhteiskuntana, jossa yläluokkaa edustavat kommunistisen puolueen virkailijat. Takapajuinen maaseutu on kuin toinen maailma kaupunkeihin verrattuna. Maaseudulla ovat vielä vahvasti vallalla perinteiset tavat ja uskomukset, joita piilotellaan tai julkisissa yhteyksissä pilkataan. Naisten asema on heikko: monissa perheissä äiti on lähinnä orja, joka palvelee miestään ja poikalapsia. 

Tyttölapsia hylätään kuolemaan. Herra ja rouva Hua, roskienkerääjä ja kadunlakaisija, ovat kulkureina ollessaan pelastaneet seitsemän tyttövauvaa varmalta kuolemalta. Osan he ovat myyneet lapsimorsiamiksi ja loput on heiltä viety väkisin orpokoteihin.

Kirja seuraa useiden maaseutukaupungin asukkaiden elämää Gu Shanin teloituspäivänä ja hieman sen jälkeen. Kirjan kaikkitietävä kertoja pääsee sisään kirjavan joukon ajatuksiin: mukana on lapsia, aikuisia ja vanhuksia. Päästäänpä hetkeksi myös yhden koiran pään sisään. Useimpiin heistä Gu Shanilla, kiihkokommunistista toisinajattelijaksi muuttuneella nuorella naisella, on ollut jokin yhteys.

Opettaja Gu on esimerkki intellektuellista, joka yrittää sopeutua ja piilottaa ajatuksensa. Hän maksaa nöyrästi luodin, jolla hänen tyttärensä teloitetaan. Toisin kuin kapinallinen vaimonsa hän julkisesti tuomitsee tyttärensä toiminnan. Mukautumiseen kehottavilla lainauksilla klassisesta kiinalaisesta kirjallisuudesta Opettaja Gu perustelee voimattomuuttaan ja pelkuruuttaan. Sisäinen ristiriita johtaa hänet lopulta syvään katkeruuteen.

Tärkeä osa romaanissa on myös 19-vuotiaan Bashin ja 12-vuotiaan Ninin rakkaustarinalla. Molemmat ovat hyljeksittyjä yhteisössään. Bashi on valtion tukema sankarivainajan poika, joka on elänyt yhdessä isoäitinsä kanssa. Isoäidin kuoltua  Bashi jää yksin isoon taloonsa. Nini on syntynyt vammaisena, koska Gu Shanin johtamat kommunistinuoret ovat pahoinpidelleet Ninin äitiä tämän raskausaikana. Nämä kaksi maailman hylkimää löytävät onnen toisissaan.

Bashin ajattelutapa on omintakeinen, kummallinen. Hänessä vaikuttaa olevan jotain vialla. Aluksi pidin häntä jonkinlaisena psykopaattina. Julmuus eläimiä kohtaan oli mielestäni merkki tästä. Näytti myös siltä, että hän aikoi käyttää lapsen ikäistä Niniä seksuaalisesti hyväkseen. Loppujen lopuksi Bashin kiintymys Niniin osoittautuu aidoksi ja kunnialliseksi. Jäin miettimään, olinko tulkinnut Bashin luonteen jotenkin väärin. Kiinalaisessa kulttuurissa esimerkiksi suhtautuminen eläimiin poikkeaa länsimaisesta. En ole kuullut, että Kiinassa olisi harkittu turkistarhauksen kieltämistä.

Teoksen lopussa Bashi joutuu vankilaan kaupungin suuressa puhdistuksessa. Nini lähtee kulkuriksi yhdessä herra ja rouva Huan kanssa. Hän päättää palata seitsemäntoista vuoden jälkeen, kun Bashi vapautuu.

Pienistä toivonpilkahduksista huolimatta romaani on sydäntäsärkevän lohduton. Olen aiemmin lukenut joitakin Yiyun Lin novelleja ja jo niissä kiinnitin huomiota siihen, että kirjailija uskaltaa katsoa kuilun pohjaan asti myötätuntoaan menettämättä. Hänen kertomuksissaan tavalliset ihmiset elävät pientä elämäänsä ja toivovat, ettei heihin kiinnitettäisi huomiota. Usein heidän pienet onnensa viedään aivan kuin pienen Tongin rakas Ear-koira The Vagrants-romaanissa.

Yiyun Li (s. 1972) on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Kiinassa. Vuodesta 1996 alkaen hän on asunut Yhdysvalloissa.

The Vagrants on julkaistu myös suomeksi nimellä Kulkurit (Tammi 2013) Seppo Loposen käännöksenä.

Yiyun Li, The Vagrants. Fourth Estate 2009. Kansi: Richard Bravery. 339 s.

Louis Pergaud: Ketun seikkailusta harakan vankeuteen

Ranskan kielellä kirjoitettuja kirjoja varten on useita kirjallisuuspalkintoja. Niistä ehkä tunnetuin on Prix Goncourt. Kirjailijoista koostuva Goncourt-akatemia on vuodesta 1903 alkaen myöntänyt palkinnon vuoden parhaalle ja omaperäisimmälle proosateokselle (le meilleur ouvrage d'imagination en prose). Ensimmäinen suomennos saatiin luettavaksi vuonna 1911, kun kustannusyhtiö Arvi A. Karisto julkaisi edellisen vuoden voittajateoksen, Louis Pergaud'n novellikokoelman Ketun seikkailusta harakan vankeuteen. Suomentajaksi teokseen on merkitty nimimerkki –i –a, joka saattaisi piilottaa taakseen saman kustannustalon kirjailijan, Aarni Koudan.

Teoksen alaotsikkona on Eläintarinoita, ja kaikissa sen kahdeksassa tarinassa eläimet ovatkin pääosassa. Jokaisella eläinpäähenkilöllä on erisnimi, mutta muuten tarinat välttävät eläinten inhimillistämistä. Kertoja kuvaa eläinten havainnot ja ajatukset ja sitten paljastaa, miten ihminen saman tilanteen näkee. 

Eläimet toimivat vaistojensa varassa. Niiden toimia ei arvioida moraalin näkökulmasta. Petoeläimet tappavat, kun tarvitsevat ruokaa. Kyse ei siis ole moralisoivista eläinsaduista. Epäilemättä Louis Pergaud on teoksellaan kapinoinut ranskalaisen kirjallisuuden vahvaa faabeliperinnettä vastaan ja halunnut uudistaa sitä realistisempaan suuntaan. Lapsille nämä tarinat eivät sovi – eivätkä herkille aikuisillekaan.

Ihmisiäkin tarinoissa on mukana. Tapa, jolla he kohtelevat eläimiä, herättää – ja sen on varmasti tarkoituskin herättää – inhoa ja häpeää. Eläin alistuu vieteilleen, "joiden varalle eläimellä ei ole hillitsevää eikä ohjaavaa voimaa", Pergaud kirjoittaa. Ihminen voi valita sen, miten käyttäytyy. Normaalilla myötätunnolla varustettu lukija asettuu Pergaud'n novelleja lukiessaan eläinten puolelle. 

Novellien luonnonkuvaus on kaunista. Louis Pergaud on niissä kuvannut ilmeisesti lapsuutensa ja nuoruutensa Kaakkois-Ranskaa Juravuoristossa. Suomalaisesta lukijasta luonto havumetsineen ja lumisine talvineen tuntui hyvin tutunomaiselta. 

Elämä kuohuu ja sykkii väkevästi. Lieneekö vain kulttuuriolennon häveliäisyyttä se, etten juurikaan nauttinut näistä tarinoista. Kuolemaa, väkivaltaa ja kärsimystä oli tarinoissa hiukan liikaa minun makuuni. Arvostan kuitenkin Pergaud'n pyrkimystä totuudellisuuteen. (Olen varmaankin vain vieraantunut luonnosta, kun en saa hupia eläinten tarpeettomasta kärsimyksestä. Luonnosta vieraantumisesta syytti myös eduskunnan metsästyskerhon jahtipäällikkö niitä, jotka olivat arvostelleet parikymmenjäsenisen porukan trofeekuvaa pienen tapetun karhun äärellä.)

Vertasin Pergaud'n kertomuksia mielessäni Joel Lehtosen eläintarinoihin, joista olen aiemmin kirjoittanut myös postauksen. Lehtonen hyvänä ranskantaitajana on saattanut hyvinkin tuntea Pergaud'n tuotannon. Molemmat ovat myös kirjoittaneet metsästyskoiran "elämäkerran": Pergaud'lla sen nimi on Le roman de Miraut – chien de chasse (1913) ja Lehtosella Rai Jakkerintytär: romaani uskollisesta (1927).

Myös Lehtosella on pyrkimys kirjoittaa eläimen näkökulmasta, mutta aivan kuin voimakkaan tunteen pakotuksesta hän tahtomattaankin alkaa lisäillä tarinoihinsa inhimillisiä tasoja ja tulkintamahdollisuuksia. Monikerroksisuutensa ansiosta Lehtosen tarinat onnistuivat koskettamaan minua syvemmin kuin Pergaud'n sinänsä taitavat kertomukset.

Seuraavaksi pieni kurkistus kokoelman novelleihin:

Mikko Repolaisen surullinen seikkailu

Pitkän maaluolassa piileskelyn jälkeen nälkiintynyt kettu jää metsästäjän, Simpan, ansaan. Nääntyneen ketun turkki on kehnossa kunnossa, joten Simppa keksii "hauskan" pilan. Hän päästää ketun vapaaksi kiinnitettyään kulkusen tämän kaulaan. 

Kesän ja syksyn kettu vielä elää kituuttaa linnunmunilla ja -poikasilla sekä kasviravinnolla, mutta talvella sen ravinto loppuu, kun kulkusen helähdys pelästyttää pois jänikset.

Tarina huipentuu jouluyöhön. Aattoiltana Simpan kotona vanha muori kertoo tarinan innokkaasta metsästäjästä, joka ei malta olla lähtemättä jahtiin kirkonmenojen aikaan. Paholainen perii omansa ja liian innokas jahtimies tuomitaan joka sadas vuosi metsästämään koirineen läpi koko jouluyön. 

Heti kertomuksen loputtua ulkoa kuuluu kaamea ulvonta, joka jatkuu koko yön. Simppa pelästyy niin kovasti, että valvoo koko yön ladattu ase käsissään. Aamulla ulvonta lakkaa, ja kun Simppa avaa oven, löytää hän portailtaan luurangoksi laihtuneen, kuolleen ketun kulkunen kaulassaan. Huonon omantunnon ja katumuksen apeuttama Simppa käy mietteissään hautaamassa ketun.

Maan alla

Kevät koittaa naaraskontiaiselle. Kevään myötä sen on alettava pelätä koiraiden lähentelyjä, jotka kuvataan ja nimetään raiskauksiksi. Jaahas, sadomasokistista eläinpornoa en muista ihan vähään aikaan lukeneenikaan.

Novelli loppuu siihen, ettei naaras enää pääse pakoon koirasta. Kertoja toteaa, että samaan tilanteeseen jokainen naaras joutuu, "kun nesteiden puuhun virtaillessa kiimaisten koirasten kuumeinen veri sitä vaatii, ja jonka kautta tuskallisen äitiyden ylevä luomistyö ijäti jatkuu."

Loppuvirkkeen viittaus ylevään äitiyteen ei tunnu kertovan pelkästään eläinten viettitoiminnasta. Ikävästi jäi sellainen maku, että tässä jotenkin hyväksytään väkivalta suvun jatkamisen nimissä. Vanhempaa kirjallisuutta lukiessa joutuu aina välillä yllättymään, miten toisenlainen ajatusmaailma oli pari sukupolvea sitten. Olen törmännyt vanhoihin romaaneihin, joissa ihan tavallinen seurustelusuhde alkaa tilanteesta, joka nykyään katsottaisiin raiskaukseksi.

Louis Pergaud'n pyrkimys kuvata eläintä eläimen ehdoin ei siis aina toteudu. Nykylukijaa – naista varmaan vielä enemmän kuin miestä – häiritsee se, että useissa novelleissa naaraseläimen käytös rinnastetaan suoraan ihmisnaisen käyttäytymiseen. Miehistä ei samanlaisia rinnastuksia tehdä – ikään kuin nainen psykologialtaan kuuluisi jotenkin lähemmäs eläinkuntaa.

Kaamea tie vapauteen

Näätä Kultarinta puree käpälänsä poikki vapautuakseen satimesta. Verta tässä tarinassa on kovasti. Onhan se tietysti samalla myös vapauden ja elämänhalun ylistys.

Tarinalle antoi ylimääräistä painavuutta se, mitä Louis Pergaud'n elämän loppuvaiheista tiedetään. Pasifismistaan huolimatta hän osallistui 33-vuotiaana ensimmäiseen maailmansotaan. Arvellaan, että hän oli takertunut juoksuhautojen välissä olleeseen piikkilankaesteeseen useiksi tunneiksi. Lopulta hän oli myös saanut osuman luodista. Saksalaiset olivat irrottaneet hänet piikkilangasta ja vieneet väliaikaiseen kenttäsairaalaan. Oman, ranskalaisen tykistön keskitys tuhosi sairaalan, eikä Pergaud'n ruumista koskaan löytynyt.

Onkohan Pergaud piikkilangassa odottaessaan muistanut ansaan jäänyttä Kultarintaa?

Kultarinnan kuolema

Novelli kertoo näädän ja hiirihaukan molempien kuolemaan johtavasta kamppailusta.

Kaniinien salakapina

Tässä novellissa kuvataan eläinlajien taistelua elintilasta. Kaniinit kastroivat (kyllä, luit aivan oikein) seudun suurimman – ja viimeisen – urosjäniksen. Veikkaan, että tämän tapahtuman biologinen todennäköisyys ei ole kovin suuri. Ehkä pitäisi kysyä radion luontoillasta.

Uteliaan paikka

Ollervo-orava oppii liian myöhään, että ihminen keppeineen on vaarallisempi kuin haukkuva koira.

Kuolemaa pakoon

Rana-sammakko pelastuu ihmeellisesti kyyn kidasta.

Hölpän vankeus

Metsästäjä Simppa, joka oli mukana kokoelman ensimmäisessä novellissa, on nyt kapakanpitäjä. Eläinrääkkäystaipumukset eivät kuitenkaan ole hävinneet mihinkään. Nyt niistä joutuu kärsimään Hölppä-harakka, joka siivet ja pyrstö typistettyinä joutuu viihdyttämään kapakkavieraita. Viihdyttäminen tarkoittaa tässä kaikenlaisen julman kiusanteon kohteena olemista. Ihmisten moraalittomuus tuodaan novellin lopussa esiin selvin sanoin.

Novellin kapakkakuvauksissa ihmistyyppi ei aivan vastaa yleistä mielikuvaamme ranskalaisista. Niissä juodaan humalahakuisesti, räyhätään ja tapellaan ja nukahdellaan ojiin. Yksi kapakkatappelu kuvataan heti sen jälkeen, kun kertoja on kuvannut vastaavaa kahakkaa kanalassa. Herää epäilys, että kirjailija on rinnastanut tapahtumat satiirisessa tarkoituksessa.

Novellikokoelman suomennoksen kieli on vanhahtavaa mutta ei vaikeaselkoista.

Louis Pergaud'ta ei Ranskassa ole unohdettu. Tietääkseni hänen pienoisromaaniaan La guerre des boutons ('nappisota') luetaan yhä ranskalaisissa kouluissa. Siitä on myös tehty ooppera ja musikaali ja se on filmattu ainakin viidesti. Tarinassa lasten sotaleikki karkaa käsistä. Teosta on usein verrattu William Goldingin Kärpästen herraan.

Louis Pergaud, Ketun seikkailusta harakan vankeuteen: eläintarinoita. Arvi A. Karisto 1911. Ranskankielisestä alkuteoksesta De Goupil à Margot suomentanut –i –a. 164 s.

Pascal Lainé: La dentellière

Kampaamoapulaisena työskentelevä 18-vuotias Pomme ('Omppu') tutustuu rantalomalla 22-vuotiaaseen opiskelijanuorukaiseen Aimeryyn. Nuoret tulevat eri maailmoista: Pommen isä on kadonnut maailmalle ja äiti on ollut osapäiväprostituoitu; Aimeryn vanhemmat asuvat kartanossa. Nuoret alkavat kuitenkin seurustella, ja Pomme muuttaa asumaan Aimeryn opiskelija-asuntoon. Vajaan puolen vuoden yhteiselon aikana pojalle käy selväksi, että heidän suhteellaan ei ole tulevaisuutta. Pomme muuttaa äitinsä luokse, eristäytyy, lopettaa syömisen ja päätyy hoitolaitokseen.

Romaanin juoni on siis melko tavanomainen. Se kerrotaan kuitenkin tavalla, joka herätti kiinnostukseni ja piti jännitteen yllä loppusivuille asti. 

Romaanin alkuosan nimeämättömän kertojan asenne henkilöihin ja tarinaan on hieman ylimielinen, alentuva. Kun Pomme ystävystyy kampaamossa punatukkaisen Marylènen kanssa, kertoja letkauttaa, että hän oli Marlène, kun oli vielä blondi. Toisinaan kertoja unohtuu seurailemaan henkilöitä, joilla ei ole sanottavaa tekemistä tarinan kannalta. Itse asiassa hän muistuttaa useampaan kertaan, että oikeastaan ei ole mitään "tarinaa". Kertoja myös korostaa teoksen fiktiivisyyttä esimerkiksi palaamalla taaksepäin (hän mainitsee sivunumeron) ja kertomalla mitä "todella" tapahtui. Kun Marylène siemailee gin-fizziä, kertoja toteaa: "Se on kallista mutta antaa väriä, johdonmukaisuutta, luotettavuutta. Ja se näyttää aina hyvältä romaanissa." 

Romaanin fiktiivisyyttä korostavat myös lukuisat kirjallisuusviitteet. Tuskin on sattumaa, että nuoret päähenkilöt kohtaavat juuri Cabourgin rannikkokaupungissa. Cabourghan toimi esikuvana Balbecille Marcel Proustin suurromaanissa. Nähtävyyksiä katseltaessa Aimery kuvailee merta mutisemalla Paul Valéryn runosäkeitä.

Kertojan ironia ulottuu myös Aimery de Bélignéen, joka komeasta nimestään huolimatta "ei ollut kaunis, rikas eikä hauska" mutta kuitenkin "paljon vähemmän epämiellyttävä kuin hänen ensiesiintymisensä näillä sivuilla olisi antanut odottaa".

Tällainen kerrontatapa alkaa jossain vaiheessa vaikuttaa väistelyltä. Kertoja välttelee tunteita, ennen kaikkea Pommeen kohdistuvaa syyllisyyttä. Ironia kilpistyy Pommen viattomuuteen, rauhalliseen olemukseen ja "läpinäkyvyyteen".  "Tavalliseksi" mainitun tytön tiedostamaton ja äkillinen kauneus hänen keskittyessään kotiaskareisiinsa synnyttää vaikutelman hienostuneesta taiteesta. Kertoja vertaa Pommea alankomaalaisen maalaustaiteen laatukuvissa kuvattuihin naisiin: pesijättäreen, vedenkantajaan – ja pitsinnyplääjään (la dentellière), josta romaani on saanut nimensä. Pommesta puhuttaessa konstailu katoaa ja tekstiin tulee pateettisia sävyjä.

Certes c'était une fille des plus communes. Pour Aimery, pour l'auteur de ces pages, pour la plupart des hommes, ces sont des êtres de rencontre, auxquels on s'installe un instant, seulement un instant, parce que la beauté, la paix qu'on trouve ne sont pas de celles qu'on avait imaginées pour soi; parce qu'elles ne sont pas où l'on s'attendait à les trouver. Et ce sont de pauvres filles. Elles savent elles-mêmes qu'elles sont de pauvres filles. Mais pauvres seulement de ce qu'on n'a pas voulu découvrir en elles. Quelle homme n'a pas dans sa vie commis deux ou trois de ce crimes? (Varmasti hän oli hyvin tavallinen tyttö. Aimerylle, näiden sivujen kirjoittajalle, useimmille miehille he ovat satunnaisia tuttavuuksia, joihin kiinnitytään hetkeksi, vain hetkeksi, koska kauneus ja rauha, jonka he löytävät, eivät ole sitä mitä he ovat omalle kohdalleen kuvitelleet; koska ne eivät ole siellä mistä niiden on odotettu löytyvän. Ja he ovat köyhiä tyttöjä. He tietävät itse olevansa köyhiä tyttöjä. Mutta köyhiä vain siksi, mitä heistä ei ole tahdottu löytää. Kukapa mies ei ole eläessään tehnyt kahta tai kolmea tällaista rikosta?)

Tämä on romaani syyllisyydestä. Pommea on kohdeltu väärin. Kertojan puolustus ei ole "eivät kaikki miehet" vaan juuri päinvastainen: kaikki miehet – miksi en siis myös minä.

Aimery on tietoinen ristiriidasta. Hän ymmärtää, että aika Pommen kanssa on hänen elämänsä parasta aikaa: Pomme pitää huolen asunnosta ja elättää Aimerya. He eivät kuitenkaan täysin kohtaa: Pommen maailma on täysin fyysinen, Aimeryn suurelta osin henkinen. Aimery yrittää johdattaa Pommea hengen maailmaan suosittelemalla tälle kirjoja, joita Pomme kuuliaisesti mutta kiinnostumatta tankkaa. 

Pommen kehollisuus alkaa käydä Aimeryn hermoille. Häntä ärsyttävät hampaiden pesusta syntyvä ääni, jalan kosketus peiton alla ja lopulta jopa Pommen öinen hengityksen ääni. Aimery tuntee myös jonkinlaista häpeää Pommen hiljaisuudesta, "mykkyydestä", vierailulla, jonka nuoret tekevät Aimeryn vanhempien luo.

Kun nuoret ovat eronneet, Pomme sydäntäsärkevästi yrittää luopua siitä, mikä on hänen olemuksensa ydintä. Hän yrittää tehdä pesäeron fyysiseen olemukseensa lopettamalla syömisen. Aimery puolestaan kokee, että esineet fyysisellä läsnäolollaan muistuttavat Pommesta. Omantuntonsa syytöksiä paetakseen Aimery luopuu asunnostaan mutta huomaa, että jopa kirjat ovat kavalasti muuttuneet fyysisiksi esineiksi, jotka pinoutuvat hänen ympärilleen.

Aimeryn ratkaisu on kirjoittaminen: kirjoittamalla hän saa Pommen ja esineiden maailman hallintaansa. Tässä vaiheessa, romaanin lopussa, kerrontatyyli vaihtuu. Minäkertoja – jonka lukija viimeistään tässä vaiheessa tulkitsee myös teoksen alun vältteleväksi kertojaksi, olipa hänen nimensä sitten Aimery tai jokin muu – kertoo yksinkertaisella ja kirkkaalla tyylillä minäkertojan ja nuoren naisen, "Pitsinnyplääjän", kohtaamisesta sairaalassa. Muuttamalla Pommen taideteokseksi, Pitsinnyplääjäksi, kertoja haihduttaa syyllisyytensä ja kirjoittaa itselleen eräänlaisen anteeksiannon. Tässä vaiheessa tähän onnelliseen loppuun on kuitenkin vaikea uskoa. Onko se vain sanataiteellinen silmänkääntötemppu? Lopullisen vastauksen voi antaa vain kukin lukija omassa mielessään.

Tämän romaanin pohjalta on tehty myös elokuva Pitsinnyplääjä (1977). Sen ohjasi Claude Goretta ja päähenkilöitä näyttelivät Isabelle Huppert ja Yves Beneyton. En ole nähnyt elokuvaa, mutta arvelen, että kerrontaratkaisujen siirtäminen elokuvan kielelle ei ole onnistunut ilman väkivaltaa. Elokuva on kuitenkin käsittääkseni varsin arvostettu, joten tuskin siinä on kyse pelkän epäonnisen rakkaussuhteen kuvauksesta. Voisin ehkä katsoa sen, jos se joskus tulee helposti ulottuville.

La dentellière sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1974.

Pascal Lainé, La dentellière. Gallimard 2009. Collection Folio n° 726. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1974. Kannen kuvassa on yksityiskohta René Magritten maalauksesta La robe du soir. 180 s.

Cynthia Ozick: The Puttermesser Papers

Cynthia Ozick (s. 1928) on luonut Ruth Puttermesserissä mainion kirjallisen muotokuvan itsenäisestä, älykkäästä, sivistyneestä ja työssään pätevästä newyorkilaisesta juutalaisnaisesta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Olen aiemmin lukenut muutamia Ozickin esseekokoelmia sekä ainoan häneltä suomeksi julkaistun romaanin Kannibaaligalaksi (Kirjayhtymä 1985). Niistä syntyneen käsityksen perusteella uskallan väittää, että Ruth Puttermesserissä on ainakin ripaus Cynthia Ozickin omakuvaa. Ozick epäilemättä jakaa monet Ruthin yhteiskunnalliset näkemykset. Kirjailijan tavoin myös Ruth on venäläisten maahanmuuttajien tytär.

Ruth Puttermesserin elämänvaiheet käydään läpi viidessä luvussa. Ensimmäisessä Puttermesser on 34-vuotias, ja viimeisessä hän siirtyy ajasta ikuisuuteen melkein 70 vuoden iässä. Luvut ovat alun perin ilmestyneet itsenäisinä novelleina aikakauslehdissä ja yksi niistä on julkaistu myös novellikokoelmassa nimeltä Levitation (1982). Ruthin elämänvaiheiden mukaiseen aikajärjestykseen sijoitettuna novellit voi mainiosti lukea myös romaanina.

Romaanin – tai novellikokoelman – tyylilajia on hieman hankala määritellä. Tarinoissa on runsaasti fantasialla maustettua realistista yhteiskuntakuvausta. Mielikuvituksen vapaa lento tekee romaanista hyväntuulista ja paikoin erittäin hauskaa luettavaa. Myös sen psykologinen kuvaus yksinäisen uranaisen kaipuusta omaan lapseen ja rakkaussuhteeseen on kääritty mielikuvitukselliseen liioitteluun. Viimeistään loppuluvussa romaani muistuttaa filosofis-uskonnollista allegoriaa. Ehkä tämän teoksen voisi määritellä empaattiseksi, ilkeydestä riisutuksi satiiriksi. 

Puttermesser: Her Work History, Her Ancestry, Her Afterlife

Ensimmäisessä, esipuheen kaltaisessa luvussa vähän yli 30-vuotias Ruth työskentelee ison asianajotoimiston juristina ja harrastaa iltaisin heprean kielioppia. Hänen vanhempansa asuvat Floridassa ja yrittävät sieltä käsin etsiä Ruthille sopivaa juutalaista sulhasta. Vanhempien sulhasmaku ei kuitenkaan Ruthia miellytä.  

Työpaikallaan Ruth joutuu huomaamaan, että naissukupuoli ja juutalaisuus on cocktail, jota New Yorkin juristipiireissä ei erityisemmin arvosteta. Ruth on karsinut juutalaiset piirteet puheestaan, mutta työtoveriensa seurassa hän tuntee olevansa antropologisen huomion kohteena ja "heimonsa" erikoisten tapojen edustaja. Hän löytää tilanteelleen vertauskohdan 1900-luvun taitteen Ranskasta: "Then she remembered that Dreyfus spoke perfect French, and was the perfect frenchman."

Ymmärrettyään uransa umpikujan asianajotoimistossa Ruth siirtyy virkanaiseksi kaupungin maksuliikennettä hoitavaan virastoon. Siellä hän joutuu työskentelemään epäpätevien ja korruptoituneiden esimiesten ja huolimattomien kollegoiden parissa. Eipä ihme, että Ruthin ajatukset karkaavat kuvitelmiin paratiisista, jossa hän saisi vapaasti perehtyä kiintoisiin tieteenaloihin ja lukea kaikki ne klassikot, joiden lukemiseen hänellä ei ole ollut aikaa. Hän myös kuvittelee heprean oppitunteja kauan sitten kuolleen esi-isän, Zindel-sedän, ohjauksessa. Luku päättyy nimeämättömän kaikkitietävän kertojan nuhteluun "Puttermesserin elämäkerran kirjoittajalle": ihan mitä tahansa ei sovi keksiä. On syytä palata Ruthin elämän realiteetteihin. What will you  do with her now?

Puttermesser and Xanthippe

Toisessa luvussa Ruth on jo 46-vuotias ja edelleen työssä samassa virastossa. Hänellä on miesystävä, Morris Rappoport, jolla tosin on jo vaimo Torontossa. Novellin alkukohtauksessa Morris suuttuu ja kävelee ulos Ruthin asunnosta, koska Ruth on kiinnostuneempi Platonin Theaitetos-dialogista kuin lemmenhetkestä Morrisin kanssa. 

Huolimatta erinomaisesta pätevyydestään ja omistautumisesta työlleen Ruth alennetaan merkityksettömään tehtävään, kun Ruthin paikka tarvitaan viraston johtajan suosikille – epäpätevälle miehelle.

Sydänjuuriaan myöten loukkaantunut Ruth valmistaa eräänä yönä naispuolisen golemin. Hän käyttää tähän kukkapurkeista keräämäänsä multaa ja heprean aakkosia. Lopuksi hän puhaltaa hengen luomukseensa. Golem ei osaa puhua mutta se viestii kirjoittamalla. Puttermesser tosin toivoo, että se kehittäisi kirjallista ilmaisuaan, koska sen tyyli muistuttaa "käännöstä myöhäiskantasuomesta".

Puttermesser on aina halunnut tytärtä, ja jollain tavalla golem vastaa tähän tarpeeseen. Se kutsuu Puttermesseriä äidiksi, mutta ei hyväksy itselleen nimeä Leah, jonka Ruth olisi halunnut toivomalleen tyttärelle antaa. Golem toteaa, että hän tietää kaiken sen minkä Ruthkin. Niinpä Ruthin antiikin harrastuksen vuoksi ei ole yllättävää, että golem haluaa itseään kutsuttavan Ksantipaksi Sokrateen kipakan vaimon mukaan.

Äidin ja tyttären suhde on lievästi sanottuna jännitteinen. Ksantippa haluaa palvella Ruthia mutta ei ole tyytyväinen saamiinsa kodinhoito- ja ruoanlaittotehtäviin. Hän on omasta mielestään kodinhoidon yläpuolella. Ruth vastaa: "Kukaan ei ole likapyykin yläpuolella." 

Lopulta Ruth suostuu ottamaan golemin mukaan töihin. Virastossa Ksantippa on olevinaan jonkinlainen sihteeri mutta tosiasiassa kirjoittaa laajaa selvitystä siitä, miten kaupungin asioita olisi hoidettava. Hänhän tietää kaiken sen minkä Ruthkin.

Golemin rohkaisemana ja aktiivisella avustuksella Ruth asettuu pormestariehdokkaaksi. Golem kampanjapäällikkönään Ruth voittaa vaalit ja alkaa toteuttaa poliittista ohjelmaansa. Kaupungin johtotehtäviin hänellä on mielessään kirjalliset esikuvat – joista monista Cynthia Ozick on kirjoittanut arvostavasti esseissään:

How she would like to put Walt Whitman himself in charge of the Bureau of Summary Sessions, and have Shelley take over Water Resource Development – Shelley whose principle it is that poets are the legislators of mankind! William Blake in the Fire Department. George Eliot doing Social Services. Emily Brontë over at Police, Jane Austen in Bridges and Tunnels, Virginia Woolf and Edgar Allan Poe sharing Health. Herman Melville overseeing the Office of Single Room Occupancy Housing.

Ruthin valitsemat pätevät viranhaltijat ja hänen kehityssuunnitelmansa muuttavat New Yorkin maanpäälliseksi paratiisiksi. Huligaanit eivät enää tee ilkivaltaa vaan kokoontuvat puistoihin tanssimaan. Nuoret tunkeutuvat metrovarikoille ja pesevät vaunut puhtaaksi graffiteista. Kadonneet lompakot palautetaan omistajilleen. Kadut muuttuvat kukkatarhoiksi. Ambulansseja ja paloautoja lukuun ottamatta kadut vapautuvat moottoriajoneuvoista. Lapset hyppäävät narua keskellä katua. Koulun jälkeen lapset jäävät usein sisälle nikkaroimaan kirjahyllyjä. Kirjastoissa palaa valot yötä myöten. Älykkyyttä ja kohteliaisuutta arvostetaan. Köyhien hautausmaalle palkataan runoilija, joka laatii jokaiselle vähäosaiselle vainajalle oodin: "eivät edes nimettömät vainajat ole joutavia tai hylättyjä".

Tähänkin paratiisiin luikertelee kuitenkin käärme. Vieläpä varsin raamatullisella tavalla. Kyse on seksistä. Ksantippa viehättyy seksiin kaupungin päättäjien kanssa niin kovasti, että hänen kyltymättömyytensä ajaa viranhaltijat uuvuksiin. Päästäkseen eroon Ksantipasta Ruth Puttermesser sortuu itsekin korruptioon. Käyttäen houkutuslintuna entistä miesystäväänsä Morris Rappoportia – jolle on luvannut merkittävän viran – Ruth saa Ksantipan ansaan ja muutettua takaisin mullaksi. 

Kaupunki rappeutuu entiselleen, eikä seuraavissa vaaleissa Ruthia enää valita kaupungin johtoon.

Tarinan avainlauseet on lausuttu jo paljon aiemmin. Ksantipan toteamukseen: "Paratiisin politiikka ei enää ole politiikkaa", Ruth on kyynisesti vastannut: "Paratiisin politiikka ei enää ole paratiisi". Ihanteet ja käytäntö eivät näytä kykenevän yhteiseloon.

Puttermesser Paired

Ensin "lapsi", sitten aviomies. Tämä on järjestys Ruth Puttermesserillä. Yli viisikymmenvuotiaalla Ruthilla on nyt haku päällä. Hänen ihanteensa on George Eliotin ja George Lewesin liitto, johon hän on tutustunut lukemalla puolen tusinaa Eliot-elämäkertaa. 

Sattumalta Ruth tutustuu Rupert Rabeenoon, taidemaalariin joka kopioi vanhojen mestarien maalauksia ja myy maalauksistaan tehtyjä postikortteja. Rabeeno tosin ei myönnä kopioivansa: hän toteuttaa uudelleen. Novellissa kopioimisen teema on mukana jokaisella tasolla. Tarina on täynnä kopioita ja kopioiden kopioita.

Ruth ja Rupert alkavat seurustella, vaikka Rabeeno on huomattavasti Ruthia nuorempi. Heidän suhteensa alkaa yhä enemmän muistuttaa George Eliotin ja George Lewesin liittoa: he lukevat yhdessä iltaisin Eliotin ja Lewesin kirjallista tuotantoa samoin kuin Eliot ja Lewes lukivat yhdessä kirjallisuuden ja filosofian klassikkoja.

Pian George Lewesin kuoleman jälkeen George Eliot meni naimisiin kaksikymmentä vuotta itseään nuoremman Johnny Crossin kanssa. Rupert esittää teorian, että Johnny Cross oli itse asiassa rakastunut George Lewesiin ja yritti avioliitollaan kopioida tämän elämää.

Ikäväkseen ja kauhukseen Ruth joutuu häämatkallaan Venetsiassa Rupert Rabeenon kanssa toteamaan, että myös hän on kuin onkin sittenkin nainut jäljittelijän. 

Puttermesser and the Muscovite Cousin

Ruth Puttermesser on nyt kuusissakymmenissä ja jälleen yksin. Tässä hauskassa novellissa Ruth "pelastaa" luokseen asumaan moskovalaisen serkkunsa tyttären, Lidian. Lidia tosin osoittautuu erinomaiseksi selviytyjäksi ilman apuakin. Nuori nainen saapuu New Yorkiin matkalaukut täynnä halvalla ostamaansa neuvostoliittolaista kitchiä: maatuskanukkeja ja Lenin-rintamerkkejä. Niitä hän sitten markkinatalouden lait täysin sisäistäneenä kaupittelee menestyksekkäästi.

Lidia myös ajautuu kiistoihin New Yorkin vasemmistolaisten intellektuellien kanssa: "kanssakulkijoiden" neuvostoromantiikka herättää pelkästään halveksuntaa siinä, joka on elänyt järjestelmän puristuksessa. Samanlaisiin kotimaastaan lähteneisiin illuusiottomiin neuvostoihmisiin olen äskettäin törmännyt muun muassa Marina Lewyckan romaaneissa.

Loppujen lopuksi Lidia palaa Neuvostoliittoon aivan kuten Lewyckan Valentina Ukrainaan romaanissa Traktorien lyhyt historia Ukrainaksi.

Puttermesser in Paradise

Melkein seitsemänkymmentävuotiaan Ruth Puttermesserin maallinen elämä päättyy tässä novellissa. Hänen asuntoonsa tunkeutuu ryöstäjä, jonka veitsi on terävämpi kuin voiveitsi (jiddišin puttermesser). Asunnossa on hyvin vähän ryöstäjälle kelpaavaa. Käytettynä hankittu tietokonekaan ei häntä kiinnosta. Meille lukijoille paljastetaan, millaisia tekstinpätkiä koneessa on. Ne ovat tuttuja, koska olemme ne aiemmin tästä Ozickin kirjasta lukeneet. Niistä kuitenkin todetaan nyt, etteivät ne ole totta. Romaani purkaa rakentamansa todellisuuden teksteiksi tässä viimeisessä luvussa.

Lopussa novelli pohtii vaihtoehtoisia elämänkulkuja, paratiisin olemusta sekä taiteen ja uskonnon suhdetta. Kaunis loppu hauskalle ja syvälliselle kirjalle. Jäin kaihoisasti miettimään, miksi ihmiskunta ei pysty rakentamaan paratiisia maan päälle – emmehän me älyn jättiläiset pääse edes yksimielisyyteen siitä, mikä on meille hyväksi. 

Cynthia Ozick, The Puttermesser Papers. Jonathan Cape 1999. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1997. Kannen valokuva: Carol Sharp. 236 s.