keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Leppoisia ja kirpeitä eläintarinoita

Joel Lehtonen, Kanojen Kukkelman ja muita eläintarinoita. Otava 1978.

Joel Lehtonen ehti saattaa tämän teoksen painokuntoon ennen kuolemaansa vuonna 1934. Otava julkaisi kirjan yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1978 Hannu Tainan kuvituksella varustettuna.

Teoksessa on paljon aiemmin julkaistua, lehtiin kirjoitettuja tarinoita ja osia laajemmista teoksista. Esimerkiksi pitkä katkelma teoksesta Rai Jakkerintytär on tässä julkaistu kertomuksena nimeltä ”Älykkäin koirani”. Yleensä en viitsi tutustua tämänkaltaisiin uudelleen lämmitettyihin keräilyteoksiin, mutta Lehtosen kohdalla teen mielelläni poikkeuksen. Ja se kyllä kannattaa: noin puolet teoksesta on kuitenkin aiemmin julkaisematonta materiaalia.

Kirjan useimmissa tarinoissa on vahva oman kokemuksen tuntu: Lehtonen kirjoittaa omista eläintuttavuuksistaan, lapsuuden variksista Paavosta ja Jaakosta, sekä aikuisiän koiraystävistä, dobermanni Raista, pystykorva Sisusta jonka oikea nimi oli Pyynti, ja bulldoggi Ladysta. Varmaan jokainen koirien kanssa elänyt tunnistaa näissä tarinoissa omien koiriensa piirteitä. 

Mukana on myös kaskunovellin tapaan rakennettuja tarinoita eläinten inhimillisistä ominaisuuksista ja ihmisten suhteista kotieläimiin. Useimmat tarinat kertovat leppoisasti menneisyyden kiireettömästä maailmasta, jossa välillä hieman metsästellään tai ajellaan veneellä saaristossa ja jossa maanviljelijällä on vielä aikaa käydä elikoitaan rapsuttelemassa ja tehdä vaikka sinunkaupat sian kanssa. Lehtosen kerronnan itäsuomalaisittain linkuttavat verbikylläiset lauserytmit ovat minun mieleeni:
Niin hän kiipeää aidan ylikin, seisahtuu hevosten väliin, jotka vankoilla ruhoillaan hänet ystävyydessään milteipä ruhjoisivat, ruopottelee niiden harjoja, lyö niitä lautasille niin että läsähtää, puhuttelee niitä oikeilta nimiltä ja lisänimiltä, puputtelee, popottelee, nostelee niiden jalkoja, tutkii vuohisia: parille jotka ovat vielä kevättöihin tottumattomia ja haavoittuneet, on hän sitonut jalkoihin kääreitä, noille muuten erinomaisille sairaille - - .

Tarinoissa on synkempiäkin. Teoksen niminovelli ”Kanojen Kukkelman” kertoo sorsasta, joka päätyy kanalaan ”kukoksi”. Vähänläntä sorsa näyttää kuvittelevan olevansa kanojen valtias, vaikka ei saa erityisemmin vastakaikua itseään kookkaammilta kanoilta. Tässä siis toistuu eläinmaailmassa Rakastuneen ramman Sakris Kukkelmanin tarina. Itsestään suuria kuvitteleva säälittävä olento koki ihmismaailmassa surullisen kohtalon, mutta eläinten Kukkelmanilla on vielä toivoa:
Tai kuinka sitten, kun muuttavien sorsien ääni kajahtaa ilmasta? Pelkäänpä, että sinisorsalta silloin ramman kyttyrä katoaa, ja se karkaa, ja se on taas oikea sinisorsa.

Oma suosikkini tarinoiden joukossa on ”Kettumaisuutta ketun kustannuksella”. Se on teoksen tarinoista ehjin novelli. Siinä kertojaminä muistelee, kuinka hän nuorena opiskelijana puolivahingossa päätyi sydän-Savon ruotsinkieliseen perheeseen kahden pojan kotiopettajaksi. Nuori mies huomaa pian olevansa aivan pätemätön tehtäväänsä, sekä kielitaidon että etenkin aritmetiikan taitojen osalta, mutta ruoka on hyvää ja kartanon mailla on mukava haaveksien vaellella. Hyvin syötetyn kotiopettajan osa rinnastuu hauskasti elättikettuun, joka alkaa öisin verottaa isäntäväen kanalaa. Ketulle käy lopulta huonosti, opettajalle ei juuri kuinkaan, hän poistuu lievät syyllisyydentunteet mukanaan. Käy ilmi, että kumpikaan opetettavista ei syksyllä päässyt sille luokalle, jolle oli pyrkinyt. Tämmöiseksi kelvottomaksi ketuksi kai melkein jokainen opettaja joskus synkkinä hetkinään itsensä kokee.

Teoksen päättävä ”Luontoäiti” on toinen suosikkini. Siinä tarkat lintuhavainnot antavat pohjaa filosofiselle pohdinnalle luonnon yltäkylläisestä mutta täysin moraalisesti välinpitämättömästä luomisvoimasta. Saman piittaamattoman luomiskyvyn Lehtonen näkee myös taiteen neroissa. Tässä tarinassa on helppo nähdä Lehtosen omien lapsuuskokemusten kaikuja. Hän oli aviottoman äidin huutolaiseksi annettu poika, joka uskoi itse terveytensä turmeltuneen varhaislapsuuden karuissa kokemuksissa. Tätä taustaa vasten on vaikea kuvitella, että tässä seuraavassa oikeastaan ollenkaan puhutaan linnuista:
Katsopa nyt tuotakin lepinkäistä, leppälintua, miten hyväksi äidiksi Luonto on sen luonut. Tämä leppälintunaaras on kuin nuori tai muuten hölmö ihmisäiti, jollaisia alinomaa tapaa ja joita pitäisi taluttaa vielä korvasta tai palmikosta kouluun, mutta kantavatkin jo sylissään, heikko selkä katkeamaisillaan, pienokaista, ehkä paperossi punaisessa suussa, pää yhtä tyhjänä kuin se koko iän tulee olemaan; lapsi, joka tekee lapsia. Kieltämättä on tämä leppälintu samanlainen. Nyt se houkuttelee, ajaa poikasiaan pöntöstä ulos liian aikaiseen: eiväthän poikaset vielä osaa yhtään lentää, joten ne kaikki, jokainen vuorostaan, putoavat puun juurella odottavan lintukoiran suuhun. Jokainen!

Tämä Lehtosen loppuaikojen illuusioton elämänkatsomus ja paheneva selkärankareuma olivat epäilemättä taustalla hänen päätyessään itsemurhaan viikkoa ennen 53. syntymäpäiväänsä.

Mitä varten se kaunis, taivaansininen muna? - Luonnolla on kiire, luonto on hutilus, hätikkö, - se on kuin leimuava nero, joka tuhlaa yhtä järjettömästi kuin luo; sille ei yksilö merkitse kerrassaan mitään, vaan massatuotanto, jatkuminen. Hellä ja harmoninen Luontoäiti jättää melkein ilman muuta lemmikkinsä, emo hylkää lapsensa, jota se ei kykene auttamaan, se on peitelty totuus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!