Marie-Aude Murail: Auteur jeunesse

Kirjasarjassa, joka käsittelee lasten- ja nuortenkirjallisuutta eri näkökulmista, Marie-Aude Murail julkaisi vuonna 2003 tämän pienen kirjan, jossa pohtii sitä, miten tuli ryhtyneeksi lastenkirjailijaksi ja miksi hän on tässä kirjallisuudenlajissa pitäytynyt. Kirja on siis yhtä aikaa kirjoittamiseen ja julkaisemiseen keskittyvä elämäkerta ja eräänlainen kirjailijan uskontunnustus. Marie-Aude Murail kertoo niistä oivalluksista, joita hän on lapsille ja nuorille kirjoittamisesta saanut oman pohdiskelunsa, kustantamojen kanssa käymiensä väittelyiden ja nuorten lukijoiden kohtaamisen kautta.

Tässä joitain hajamerkintöjä kirjasta. Käytän jatkossa kirjailijasta tuttavallisesti vain etunimeä.

On selvää, että Marie-Aude näkee lastenkirjallisuudella tärkeän tehtävän. Ranskassa, jossa lukutaidottomien tai erittäin puutteellisesti lukevien määrä arvioidaan sadoissatuhansissa, lastenkirjallisuuden tehtävä korostuu. Marie-Aude kertoo useista erilaisista kouluvierailuista: iloisista kohtaamisista innokkaiden lukijoiden kanssa mutta myös hankalista kohtaamisista epäluuloisten nuorten kanssa. Lukuhaluttomille ja -taidottomille nuorille kirjailija oli "intello" – älykkö – eikä sitä tarkoitettu kehuksi. Lapsesta pitäen Marie-Audella on ollut kyky saada ihmiset nauramaan. Nuorten kanssa tästä on ollut apua. Loppujen lopuksi hän on ollut kiitollinen myös näistä hankalista kohtaamisista. Niistä hän on myös löytänyt henkilöitä useisiin kirjoihinsa.

Lukuharrastukseen houkutteleminen on tietysti jo sinänsä arvokasta, mutta Marie-Aude näkee vielä tärkeämmäksi sen, että lasten- ja nuortenkirjallisuus mahdollistaa dialogin sukupolvien välillä. Kodin vaikutus on erityisen tärkeä. Ääneen lukemisesta kaikki alkaa. Hän on tuskastunut vanhempiin, jotka tulevat kysymään häneltä: "Lapseni on jo kuusivuotias. Kuinka saan hänet lukemaan itsekseen?" Omille lapsilleen Marie-Aude luki ääneen tai ainakin yhdessä heidän kanssaan suunnilleen heidän ylioppilaskokeisiinsa asti. 

Marie-Aude kasvoi kirjallisessa perheessä. Isä oli runoilija, äiti toimittaja. Vanhin veli Tristan oli perheen huippulahjakkuus. Hänestä tuli muusikko ja säveltäjä. Muut lapset – Lorris, Marie-Aude ja Elvire – olivat “tavallisia”. Kaikista kolmesta tuli ammattikirjailijoita. Kirjan lopussa Marie-Aude kertoo sisarusten yhteistyöstä Golem-kirjasarjan kirjoittamisessa. Sisaruudesta oli se hyöty, että keskinäinen luottamus säilyi, vaikka toisen kirjoittama osuus saatettiin tylysti muokata täysin toisenlaiseksi. Elvire huolehti juonesta, Lorris muutti sen "elokuvamaiseksi" ja Marie-Aude huolehti vitseistä.

Lapsena Marie-Aude loi Wiétlanien fantasiamaan, josta hän piirsi karttoja ja kirjoitti tarinoita. Kuten usein myöhemminkin kirjailijanurallaan hän valitsi kertojaksi ja omakuvaksi miehen, Wiétlaniessa hänen nimensä oli Mikhailo Dienkine. Kertomuksiaan hän luki muun muassa neljä vuotta nuoremmalle siskolleen Elvirelle. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Elvire lahjoitti kertomukset, jotka oli lapsena pelastanut roskakorista, takaisin sisarelleen.

Siinä vaiheessa, kun Marie-Aude alkoi kirjoittaa tekstejä julkaistaviksi, häntä vaivasivat epäilyt oman kokemuspohjan riittävyydestä. Niinpä hän tarttui hanakasti mahdollisuuteen kääntää kertomuksia englannista romanttisiin lukemistoihin. Hänen englannintaitonsa oli siinä vaiheessa lähes olematon, mutta se ei haitannut, sillä hänen odotettiin nimenomaan sovittavan kertomukset Ranskan oloihin. Näitä kertomuksia hän kirjoitti satakunta, ja ne opettivat hänet mukauttamaan tarinan ja kielen lukijakunnan mukaan.

Akateeminen opinnäyte aikuisten kirjojen sovittamisesta lapsilukijoille ei kiinnostanut juuri ketään, mutta jälkikäteen arvioituna sekin oli hyvää harjoitusta. Tunne riittämättömyydestä vei Marie-Auden myös psykiatrin vastaanotolle. Hän jatkoi terapiakäyntejä, kunnes pystyi ilmoittamaan psykiatrilleen olevansa viimein julkaistu kirjailija. Hänen kaksi ensimmäistä kirjaansa oli suunnattu aikuisille.

Isoveli Lorris oli siinä vaiheessa jo vakiinnuttanut asemansa science fiction -kirjailijana. Myös pikkusisko Elvire ehti julkaista romaanin ennen Marie-Audea. Elviren aikuisille kirjoittama Escalier C oli pienoinen myyntimenestys ja siitä tehtiin myös elokuva.

Marie-Aude ei ollut tyytyväinen omiin romaaneihinsa, joten kun joku ehdotti lapsille kirjoittamista, hän päätti kokeilla. Hänhän tiesi paljon tekstin sovittamisesta lukijakuntaa ajatellen. 

Lapsille kirjoittaminen avasi luovuuden hanat, mutta kustantajan löytäminen osoittautui hankalaksi. Varsinkin Bayard Presse -kustantamosta tuli nyt ja vielä myöhemminkin hyödyllinen sparrauskumppani. Kustantamon jäykät kriteerit siitä, millainen teos sopii millekin ikäkaudelle, pakottivat Marie-Auden muotoilemaan omat sääntönsä.

Ensimmäisiä lastenkertomuksiaan Marie-Aude tarjosi Astrapi-lehdelle. Alku ei ollut lupaava. Seitsenvuotiaille piti kuulemma kirjoittaa realistisesti, eikä tarinassa saanut olla puhuvia eläimiä tai esineitä. Turhaan Marie-Aude yritti vedota tunnettuihin esikuviin, Marcel Ayméhen tai H. C. Anderseniin. Surullisia asioita ei myöskään saanut esittää. Kustantamolla oli jopa muistio kuoleman käsittelystä. Suurien muutosten jälkeen lehti lopulta julkaisi yhden Marie-Auden kertomuksen.

Samoihin aikoihin Marie-Aude tarjosi Bayard-kustantamolle J'aime lire -sarjaan pientä romaania Qu'est-ce qu'on fait du monstre ? Yllättäen siitä pidettiin ja se otettiin julkaisuohjelmaan. Nimi vaihdettiin iskevämmäksi: Graine de monstre. Kustantajalla oli myös kielioppia koskevia sääntöjä. Passé simple ei käynyt, passé composé oli hyväksyttävä muoto. "Nous descendîmes l'escalier" täytyi muuttaa muotoon "nous avons descendu l'escalier". Molemmat käännettäisiin suomeksi: "Laskeuduimme portaita." Marie-Aude viestitteli kustantajalle, että ehkä olisi sittenkin parasta käyttää hissiä. 

Hän yritti opettaa kustantajaa tähän tapaan: 

Si un enfant ne découvre pas de mots nouveaux à l'écrit, ou et quand les rencontrera-t-il ? Au-delà du vocabulaire de base acquis dans la famille, la majorité des enfants découvrent les mots nouveaux dans les livres. Le sens du mot se précise peu à peu à l'écrit puis, au bout de quelques rencontres, l'enfant l'essaie à l'oral. (Jos lapsi ei löydä uusia sanoja kirjoitetusta, missä ja milloin hän kohtaa ne? Perheessä hankitun perussanaston lisäksi suurin osa lapsista löytää uusia sanoja kirjoista. Sanan merkitys tarkentuu vähitellen, kunnes muutaman kohtaamisen jälkeen lapsi kokeilee sitä suullisesti.)

Kustantaja myöntyi sen verran, että sana cuniculiculteur sai jäädä romaaniin alaviitteellä (kaninkasvattaja) varustettuna. Marie-Aude jatkoi perusteluaan toteamalla, että kirjailijan tehtävänä on välittää lukijalle sanaston aarteita. On toimittajan vallan väärinkäyttöä korvata jokainen tuntematon sana yleisemmällä. Marie-Aude viittaa lingvisti Francois Richadeaun tutkimukseen, jonka mukaan teksti säilyy ymmärrettävänä, jos 80 % sen sanoista on tuttuja.

Niin, ja se passé simple: jokainen ranskalainen lapsi on kuullut sadun päättyvän "Ils se mariènt et eurent beaucoup d'enfants".

Marie-Auden kirjeistä kustantajalle oli se seuraus, että hänelle tarjottiin kustannustoimittajan ja käsikirjoitusten lukijan paikkaa Bayard-kustantamon tytäryhtiössä, jonka oli määrä julkaista parhaita Bayard-kustantamon lastenkertomuksia uusina painoksina ja lisäksi myös uusia kirjoja. Tämä hanke ei lopulta toteutunut. Toinen oma lapsi toteutui, toteaa Marie-Aude. Kolmen oman lapsensa merkitystä nuorten maailmassa mukana pysymiselle Marie-Aude korostaa useampaan kertaan.

Graine de monstre julkaistiin 150 000:n  painoksena. Gallimard jeunesse -kustantamon toimittaja Geneviève B. luki sen lapsensa kehotuksesta, piti siitä ja tarjosi Marie-Audelle sopimusta seuraavasta romaanista. Enää ei ollut puhettakaan kieliasun korjailusta.

Tekstin sovittamisessa lapsilukijalle on kyse luettavuuden parantamisesta. Marie-Aude sanoo, ettei hän juurikaan tee myönnytyksiä merkityksen suhteen. Tekstissä tulee olla erilaiset lukijat huomioon ottavia tasoja. Evankeliumien kertomukset ovat Marie-Auden mielestä hyvä esimerkki siitä, miten lastenkirjailijan tulee toimia.

Nuorille kirjoittamiseen Marie-Aude suhtautui aluksi varauksin. Hän oli itse lukenut 12-vuotiaana Corneillen Le Cid -näytelmän ja Flaubertin Madame Bovaryn. Hän kuitenkin totesi, että nykyinen aikuisten kirjallisuus ei tarjoa nuorelle ratkaisuja, joita hän hakee. Nuori lukee mielihyvän takia; hän kaipaa onnellista loppua. Jos niitä ei tarjota kirjoissa, nuori etsii niitä elokuvista.

Ensimmäinen Marie-Auden nuortenkirjasarja kertoi 14-vuotiaasta Émilienistä. Sarjan myöhemmissä osissa Émilien vähitellen kasvoi aikuisikään asti. Marie-Aude tarjosi ensimmäistä osaa nuortenlehdelle, jossa oltiin epäileviä. Voisiko nimi olla ranskaa eikä Baby-sitter blues? Voisiko tarina tapahtua maaseudulla eikä esikaupungissa? Oliko pakko panna sankari varastamaan kaupasta? Voisiko loppua pehmentää Émilienin äidin osalta? 

Marie-Aude vei kertomuksensa entiselle kustannustoimittajalleen Geneviève B:lle, josta oli tullut L’école de loisirs -kustantamon työntekijä. Uusi kustantamo julkaisi kirjan muutoksitta. 

Marie-Aude on suosinut minämuotoa, koska nuoren päähenkilön täytyy puhua omasta asemastaan käsin. Yleensäkin hän on sitä mieltä, että universaali tulee esiin yksityisessä. D’amour et de sang -kirja oli merkityksellinen, koska tässä historiallisessa romaanissa Marie-Aude kokeili kaikkitietävää kerrontaa. Kokemus oli vapauttava. Romaani perustuu kristilliseen legendaan Maria Magdalenan tulosta Provenceen Jeesuksen kuoleman jälkeen. Tarinassa hänellä on mukanaan pullo, jossa on öljyä joka oli tarkoitettu Jeesuksen jalkojen voiteluun. Romaani seuraa tämän ihmeitä tekevän aineen kulkua historian halki.

Juonen kuljetukseen Marie-Aude otti oppia Agatha Christieltä ja teki kokeiluja rikosjuonen käyttämisestä nuortenkirjassa. Hitchcockin elokuva Marnie, jonka päähenkilö pelkää punaista väriä, antoi idean romaaniin Dinky rouge sang, joka aloitti sarjan historiantutkija Nils Hazardin seikkailuista. Tässä romaanissa Marie-Aude rikkoi yhtä nuortenkirjallisuuden kirjoittamatonta sääntöä: sen sankari on aikuinen.

Yliluonnollisista tapahtumista kirjoittaessaan Marie-Aude on tarkka, että ne voidaan tulkita myös realistisesti. Esimerkiksi Tom Lorient -romaanin lukija joutuu ratkaisemaan, siepataanko Tom avaruusalukseen vai aiheuttavatko masennuslääkkeet hänelle harhoja.

Marie-Aude kirjoittaa myös kokemuksistaan tv-sarjan suunnittelussa. Loppujen lopuksi Marie-Auden suunnitelma sarjaksi hylättiin. Siitä todettiin, että se oli liian kirjallinen. Marie-Aude toteaa, että kirjallinen kuulosti samanlaiselta loukkaukselta kuin lähiönuorten heittämä intello.

Tabuaiheiden käsittelyä kommentoidessaan Marie-Aude toteaa, ettei lähde liikkeelle sanomasta vaan henkilöistä. Oh boy -romaanissaan hän ei halunnut "käsitellä homoseksuaalisuutta" – päähenkilö vain sattui olemaan homoseksuaali. Hän toivoo, että hänen henkilöitään – kuten lähimmäisiä muutenkin – ei suvaita vaan rakastetaan.

Ranskan vuoden 1949 laki, johon viitataan jokaisen Ranskassa julkaistavan lasten- ja nuortenkirjan julkaisutietojen yhteydessä, kieltää "demoralisoimasta" lapsia. Tämä ei estä arkaluontoisten aiheiden käsittelemistä. Täytyy vain löytää oikea tapa. Jälleen Marie-Aude lainaa evankeliumeita: "Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää?"

Marie-Aude Murail, Auteur jeunesse: Comment le suis-je devenue, pourquoi le suis-je restée ? Éditions du Sorbier 2003. Kuvitus: Peter Gut. 127 s.

Eleanor Catton: Valontuojat

Silmiini oli osunut jokunen haastattelu, joissa kirjailija Eleanor Catton on puolustanut tarinan ja juonen merkitystä kirjallisuudessa. Se tuntui raikkaalta tuulahdukselta keskusteluun. Tuntuu, että juonta pidetään usein välttämättömänä pahana, joka täytyy kirjaan liittää mukaan epä-älyllisten lukijoiden viihdyttämiseksi. Epä-älyllistä tai ei, olen aina pitänyt itseäni tarinoiden ystävänä. Olen ollut samaa mieltä kuin Aristoteleskin: ihmisen luonne paljastuu hänen toiminnassaan. Uteliaana tartuin siis Eleanor Cattonin järkälemäiseen Valontuojat-romaaniin, joka vuonna 2013 voitti englanninkielisen kirjallisuuden Booker-palkinnon.

Valontuojat edustaa historiallisen romaanin genreä, ja sen kerrontatapa kaikkitietävine kertojineen tuo mieleen 1800-luvun realistiset romaanit. Romaani sijoittuu 1800-luvun jälkipuoliskon Uuteen-Seelantiin, suurimmaksi osaksi Hokitikan kaupunkiin ja sen ympäristöön. Hokitika oli yksi kultakuumeen synnyttämistä pikkukaupungeista, jonka väestö koostui enimmäkseen kullankaivajista ja heitä palvelemaan saapuneista kauppiaista, hotellinpitäjistä, pankkiireista ja ilotytöistä.

Kirjan vanhahtava sävy syntyy miljöön ohella tarinallisuuden korostumisesta. Myös kielen tasolla on vanhahtavuutta: nykyromaanissa ollaan harvoin niin häveliäitä, että kirosana merkitään "h-tti" tai todetaan että joitain karkeuksia "ei ole tässä soveliasta toistaa". 

Romaani alkaa mielikuvitusta kiihottavasta tilanteesta, jossa juuri laivalta tullut Walter Moody -niminen nuorukainen saapuu Hokitikan Crown-hotellin tupakkasalonkiin, jossa on ennestään kaksitoista miestä. Aluksi vaikuttaa siltä, että miehet ovat paikalla sattumalta, mutta illan mittaan paljastuu, että he ovat siellä varta vasten tapaamassa toisiaan. He yrittävät ratkaista lähimenneisyyden arvoituksellisia tapahtumia. 

Ja niitä arvoituksia riittää: yksin elävä kullankaivaja Crosbie Wells on kuollut mökkinsä pöydän ääreen laudanumilla jatkettu viskipullo jalkansa juuressa. Hänen mökistään on löytynyt suuri määrä Aurora-valtauksen nimellä leimattuja kultaharkkoja. Hieman myöhemmin prostituoitu Anna Weatherell on löytynyt tieltä tajuttomana. Anna on tottunut oopiumin käyttäjä, joten häntä epäillään itsemurhayrityksestä. On myös mahdollista, että Annan oopium on ollut myrkytettyä. Varakas nuori kullankaivaja Emery Staines on samaan aikaan kadonnut jäljettömiin. Kapteeni Francis Carver on poistunut laivallaan Hokitikasta kiireen kaupalla. Muutaman päivän päästä kaupunkiin on saapunut nainen, joka väittää olevansa kuolleen Crosbie Wellsin leski, Lydia. Kukaan ei tosin ole edes tiennyt Crosbien olleen naimisissa. Onko kapteeni Carver Crosbie Wellsin veli? Vai onko poliitikko Lauderbeck Crosbien veli? Miten ilotyttö Annan odottama vauva on kuollut? Kuka oli vauvan isä? Kullan ja oopiumin himo ihmisten tavallisempien pyyteiden ohella ovat tapahtumien liikkeelle panevina voimina.

Tässä vain osa juoniaineksesta, jonka punontaan kirjailija on toden teolla paneutunut. Kaikki arvoitukset ovat yhteydessä toisiinsa ja niiden ratkaisut paljastuvat vähitellen virheellisten tulkintojen ja puolitotuuksien alta. Lukija joutuu korjaamaan jatkuvasti omia tulkintojaan – kuten elämässäkin – joten tältä osin romaani oli hyvin realistinen.

Walter Moody tajuaa pian, että hänelle on tarjolla yksityisetsivän rooli. Myöhemmin hänelle on tarjolla myös Anna Weatherellin ja Emery Stainesin puolustusasianajajan rooli oikeudenkäyntikohtauksessa, joka on toteutettu jännittävästi parhaaseen dekkarityyliin.

Hän uskoi järjen analyyttiseen voimaan: hän uskoi logiikkaan samalla tyynellä varmuudella kuin uskoi omaan kykyynsä aistia sen. Hänen mielestään totuuden saattoi saavuttaa täydellisesti, ja täydellinen totuus oli aina todella kaunis ja täysin puhdas.

Crown-hotellin tupakkahuoneeseen kokoontuneista myös pastori Cowell Devlin sekä ranskalainen oikeudenpalvelija Aubert Gascoigne etsivät totuutta kaiken takana.

Loogisen ratkaisun löytymistä romaani haluaa jostain syystä hidastaa heittämällä mukaan aimo annoksen mystiikkaa. Jokainen luku alkaa viittauksella tähtikarttoihin ja henkilöiden horoskooppimerkkeihin. Ne saattoivat olla tärkeitä romaanin rakennuspalikoita. Kaipa romaanin voi rakentaa vaikka minkälaisen telineen varaan. Minä en jaksanut vaivautua pohtimaan tähtiradan ilmiöitä. Myös spiritismi ja yliaistilliset kokemukset olivat minulle hölynpölyä, jota luin kiusaantuneena, koska ne esitettiin ainakin osittain tosina romaanin maailmassa, jota olin valmistautunut pitämään historiallisesti pätevänä ajankuvana.

Romaani on varsin miehinen – kuten kultakenttien kuvaukseen sopiikin. Rodullista vaihtelua tuovat kaksi kiinalaista ja yksi maori. Anna Weatherell, Lydia Wells sekä vankilanjohtajan vaimo Margaret Shepard vastaavat kolmestaan romaanin naisrooleista. Naisten asusteilla, erityisesti mekoilla, on kyllä tärkeä rooli, sillä ne toimivat virallisten kanavien ohi kulkevien kultavirtojen kätköpaikkoina. Aubert Gascoignen edesmenneen vaimon musta mekko saa syvempää merkitystä mielenmuutoksen symbolina, kun sitä alkaa kantaa huoraamisen taakseen jättänyt Anna Weatherell.

Romaanin kuvaukset ovat yksityiskohtaisen tarkkoja. Jokainen tulitikun raapaisu ja ihmisen asento on kuvattu pikkutarkasti. Mieleen tuli, että jos tästä joskus tehdään elokuva tai tv-sarja, kuvaussuunnitelman laatijan ei tarvitse paljon miettiä: kaikki eleet on valmiiksi annettu ja kameran sijainninkin voi päätellä. Usein myös kuvakoon.

En oikeastaan varsinaisesti kaivannut näin pikkutarkkaa kerrontaa, mutta mikäpäs tätä oli lukiessa, kun ei ollut kiire minnekään. Jäin odottamaan, että tarina imaisisi mukaansa. Sain odottaa aika kauan. 

Henkilöt olivat yhdentekeviä. En oikein erottanut heidän persoonallisuuksiaan toisistaan. Luonteita kyllä kuvaillaan, mutta ehkä minulla oli jonkinlainen blokki päällä, sillä kuvauksista ei minulle syntynyt mielikuvaa. Tässä esimerkki yhden henkilön luonteesta:

Edgar Clinchin luonne oli eräässä mielessä kehämäinen. Hän oli sekä kärkäs että itseään epäilevä – ja koska luonteenpiirteet olivat toisiinsa nähden vastakkaiset, niillä oli taipumus tuottaa herkeämätön ahdistunut kiihko. Hän auttoi vuolaasti itselleen rakkaita ihmisiä, mutta vaati sitten täyttä tunnustusta avustaan – mikä puolestaan hävetti häntä, sillä hän oli tietoinen tekojensa hienovaraisista merkityksistä ja suhtautui epäilevästi niiden arvoon, joten hän perui vaatimuksensa, kaksinkertaisti apunsa määrän ja aloitti uudelleen joutuen pian huomaamaan, että myös tarve saada tunnustusta oli kaksinkertaistunut. Tällä tavalla hän pysyi jatkuvassa liikkeessä, aivan kuten nainen on jatkuvassa liikkeessä noudattaessaan kuun heltymätöntä rytmiä.

Just joo, tämä toi elävästi mieleen opiskeluaikani tenttivastaukset, kun tentittävä kirja oli jäänyt suurimmaksi osaksi lukematta eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä oikein oli kysytty.

Romaanin miehet olivat samasta puusta veistettyjä, kaikki jähmeitä pökkelöitä, joiden kiinnostus suuntautui varallisuuden kartuttamiseen. Tämä kyseinen pakkomielle ei minua sytytä. Kaikenlainen tuhlaaminen – rahan, rakkauden ja tunteiden – on enemmän makuuni. 

Romaanin naisissa oli lupauksia erilaisista sävyistä, mutta Annan oopiumaddiktiosta irtiravistautuminen ja kuolleen lapsensa sureminen sekä Lydia Wellsin pohjaton kylmyys jäivät pintapuoliselle käsittelylle.

Yleensä annan kirjalle 150 sivua aikaa houkutella minut jatkamaan. Jokin sai minut antamaan tälle kirjalle parisataa sivua enemmän. Loppujen lopuksi se kannatti. Kaikki mihin viitsii paneutua, alkaa lopulta kiinnostaa. Henkilöt alkoivat vähitellen erottua toisistaan, ja kirjan viimeiset parisataa sivua olin koukussa. Anna Weatherell ja Emery Staines – ne tämän romaanin todelliset valontuojat – vaativat minua jatkamaan sadunomaisen onnelliseen loppuun asti.

Huomasin, että pelkät arvoitukset ja taidokas juoni eivät riitä tämäntyyppisessä romaanissa. Tarvitaan henkilöitä, joiden seurassa lukija haluaa kulkea. Vertasin – ehkä epäreilusti – Valontuojia tuon tuostakin Middlemarchiin, jonka jokainen sivuhenkilökin tuntuu elävältä. 

Lopun oikeudenkäynnistä jäi mieleeni mainio rakkauden kehäpäätelmä:

"Miksi te luotatte neiti Weatherelliin?"

"Koska minä rakastan häntä", Staines sanoi.

"Miksi te rakastatte häntä?"

"Koska luotan häneen, tietenkin!"

"Teillä on tuossa kehäpäätelmä."

"Niin on", poika sanoi, "koska se on välttämätöntä! Aito tunne on aina kehämäinen, tai oikeastaan joko kehämäinen tai paradoksaalinen, yksinkertaisesti siksi, että sen syy ja ilmiasu ovat saman asian kaksi eri puolta! Rakkautta ei voi perustella minkäänlaisella syiden luettelolla, eikä pelkkiä syitä luettelemalla synny rakkautta. Kukaan, joka on kanssani eri mieltä, ei ole koskaan rakastanut – todella."

Valontuojista kirjoitettiin useissa blogeissa pian sen ilmestyttyä. Kävin vilkaisemassa kolmea blogia. Kaikki olivat samoilla linjoilla. Lukeminen tökki mutta kannatti kuitenkin.

Lumiomena oli samoilla linjoilla kuin minäkin: yksityiskohtien runsaus uuvutti ja puudutti, mutta lopulta hän oli päässyt imuun. 

Piippuhyllyllä tuskastui yksityiskohtaisiin luonnekuvauksiin ja jäi kaipaamaan rakenteeseen selkeyttä.

Reader, why did I marry him? -blogin Omppu piti romaania paikoin tylsänä ja oli vähällä jättää lukemisen kesken. Lopulta Valontuojat toi kuitenkin rauhallisuutta, selkeyttä ja mielentyyneyttä.

Eleanor Catton, Valontuojat. Siltala 2014. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Luminaries (2013) suomentanut Tero Valkonen. Kannen suunnittelu: www.jennycrigg.com. 724 s.

Lydie Salvayre: Cry, Mother Spain

Romaani sijoittuu 1930-luvulle Espanjan sisällissodan alkuvuosiin. Heti ensimmäisessä luvussa ilmaistaan, että romaanissa on kaksi samaan ajankohtaan liittyvää tarinalinjaa. 

Ensinnäkin romaanin kertojan äidin tarina. Se on ilmeisen uskollinen kirjailija Lydie Salvayren (s. 1946) oman äidin kokemuksille. Romaanissa kertojan 90-vuotias äiti, Montse, muistelee alle 20-vuotiaana kokemiaan dramaattisia tapahtumia. Dementiasta kärsivän äidin itsekritiikki on löyhtynyt ja hän käyttää suurella nautinnolla rivoja ilmauksia, jotka on itseltään kieltänyt yli 70 vuoden ajan. Romaani kuvaa vuoroin nuoren Montsen kokemuksia 1930-luvulla ja vuoroin nykyhetkeä, jossa Lidieksi nimetty kertoja yrittää muodostaa käsitystä Espanjan 1930-luvusta ja sisällissodan taustoista. Montsen käyttämä kieli on espanjan ja ranskan sekoitusta. Kääntäjä Ben Faccini on englanninnoksessaan tavoittanut hyvin äidin omalaatuisen tyylin. 

Myös romaanin toinen tarinalinja on elämäkerrallinen: se kertoo ranskalaisen kirjailijan Georges Bernanosin kokemuksista Mallorcalla sekä kirjasta Les Grands Cimetières sous la lune ('Suuret hautausmaat kuun alla'), jonka Bernanos kokemuksistaan kirjoitti. Tämä kirja merkitsi syvästi uskonnolliselle Bernanosille välirikkoa katolisen kirkon näkyvien edustajien sekä poliittisen oikeiston kanssa. Cry, Mother Spain -romaanin kertoja, Lidie, lukee Bernanosin kirjaa ja vertaa Bernanosin kokemuksia äitinsä kertomiin tarinoihin.

Kirjan kertoja toteaa: "For the time being, I don't want to introduce any invented characters into my account. My mother is my mother. Georges Bernanos is the admired writer of Les Grands Cimetières sous la lune and the Catholic Church is the despicable institution it was in 1936."

Romaanin alussa 15-vuotias Montse – Montserrat Monclus Arjona – hakee palvelijattaren paikkaa kotikylänsä mahtiperheestä. Hänen mieleensä syöpyy Burgosin perheenpään kommentti: "Hän näyttää hyvin nöyrältä."  Tuo kommentti, josta Montsen mukana ollut äiti kiitti kuin suosionosoituksesta, herätti Montsen vastarinnan: "For me it's an insult, a patada in the arse, a kick in the culo, it makes me leap ten metros within my own head, it jolts my brain which had been slumbering for more than fifteen years."

Palvelijatarta Montsesta ei tule. Sen sijaan hän lähtee veljensä Josén kanssa Barcelonaan, josta on tullut anarkistien pääkaupunki. Minulle tuli yllätyksenä anarkismin suuri kannatus: ennen sisällissotaa Espanjassa oli useita kaupunkeja, joilta puuttui julkishallinto ja poliisi ja joissa rahaakin tarvittiin vain satunnaisesti.

Josén ja Montsen tarkoituksena on osallistua sisällissotaan anarkistien joukoissa. Barcelonassa vallitsee lähes riehakas elämänilo ja toiveikkuus. Montselle, joka on ollut tietämätön elämän tosiseikoista – muun muassa siitä miten lapset saatetaan alulle ja miten ne maailmaan tulevat – kokemus on huumaava. Hän hämmästelee housuihin pukeutuneita naisia ja sitä, että naiset jotka polttavat savukkeita eivät välttämättä olleetkaan huoria. Hän juo ensimmäisen anisviinaryyppynsä, kuulee ensimmäisen kerran vieraita kieliä, tutustuu vesivessaan ja jääkaappiin. Hän rakastaa elämää ja ihmisiä.

Montsen veli José, joka oli jo pitkään ollut innostunut anarkismin aatteesta, sen sijaan pettyy nopeasti vallankumoukseen – varsinkin kuunnellessaan kahta anarkistisotilasta jotka naureskelevat muistellessaan teloittamiensa pappien pelkoa. José palaa kotikylään, ja Montse jää yksin Barcelonaan.

Montse jatkaa tutustumistaan elämään. Eräänä iltana hän rakastuu ranskalaiseen runoilijaan, saa elämänsä ensimmäisen – puolitoista tuntia kestävän – suudelman ja viettää yön ranskalaisen vuoteessa. Aamulla mies lähtee rintamalle. Montse ei enää koskaan kuule hänestä. Pian käy ilmi, että Montse odottaa lasta yhden yön tuttavalleen. (Romaanin kertoja ja hänen sisarensa ovat leikillään aina nimittäneet miestä André Malraux'ksi Espanjan sisällissotaan osallistuneen ranskalaisälykön mukaan.) 

Myös Montse päättää tässä vaiheessa palata kotikylään. Hän on tietoinen, että isä saattaa tietenkin tappaa hänet, mutta hänen vaihtoehtonsa ovat vähissä. Montse harkitsee myös katolta hyppäämistä ratkaisuksi pulmaansa.

Kaikkien yllätykseksi kotikylän rikkaimman perheen poika Diego – saman perheen jonka palvelijaksi Montse oli vuotta aiemmin hakenut – on halukas ottamaan Montsen vaimokseen tämän raskaudentilasta huolimatta ja kasvattamaan lapsen omanaan. Diego on jo pitkään rakastanut Montsea, mutta heidän suhteensa esteenä on ollut Montsen veli José, joka on lapsuudesta asti ollut vihoissa Diegon kanssa.

Diego on perhetaustansa kannalta yllättävästi lukenut illat Marxia ja ryhtynyt kommunistiksi. Hän vastustaa Josén edustamaa kuumapäistä anarkismia ja vaatii järjestystä vallankumoukseen. Tulee odottaa ja edetä maltilla. Kylän asukkaat, jotka takertuvat vähäiseen omaisuuteensa, pitävät Diegon linjaa houkuttelevampana kuin Josén tarjoamaa vapautta, joka pelottaa heitä. Diegon ja Josén merkillinen kohtalonyhteys on yksi romaanin keskeisistä juoniaineksista.

Nyt saavat juonipaljastukset riittää. Montsen, Josén ja Diegon elämässä riittää dramaattisia käänteitä ja vähitellen paljastuvia salaisuuksia. Saamme myös selityksen siihen, miksi Lydie Salvayre on ranskalainen eikä espanjalainen kirjailija.

Muutama sana vielä myös Georges Bernanosista.

Aatteellinen liikehdintä Espanjassa johti nopeasti äärimmäisyyksiin. Nuoren kenraali Francon falangistipuolue kaappasi vallan ja aloitti julmat puhdistukset vasemmistolaisiksi epäiltyjen keskuudessa.

Tämän joutui Mallorcan saarella läheltä todistamaan ranskalainen kirjailija Georges Bernanos. Hän oli alun perin ollut myötämielinen Falange-puolueen tavoitteille – olipa jopa hänen oma poikansa Yves Madridissa falangistijoukoissa valmistautumassa sisällissotaan. Vähitellen Bernanos joutui tunnustamaan, että puolue harrasti väkivaltaista terroria. Ihmisiä kuljetettiin öisin tuhatmäärin teloitettaviksi ilman oikeudenkäyntiä. Erityisen pettymyksen Bernanosille, kristilliselle kirjailijalle, aiheutti katolinen kirkko, joka hyväksyi ja suorastaan siunasi terroriteot. (Myös poika Yves repi sinisen falangistipaitansa ja pakeni Espanjasta todistettuaan kahden kunnon maanviljelijän murhaa.) 

Se että myös punaiset olivat syyllistyneet pappien joukkomurhiin, vahvisti Bernanosin päätöstä kirjoittaa. Hänen päättelyketjunsa oli seuraava: Espanjan katolisesta kirkosta oli tullut rikkaiden kirkko. Siunaamalla poliittisen terrorin se oli menettänyt täysin kunniallisuutensa. Siitä oli tullut "pyövelien huora". Kirkon tuli jälleen palata anteeksiannon ja rakkauden tyyssijaksi, ihmisten puolustajaksi ja turvaksi. Tämä muutos antaisi turvan myös viattomille papeille, jotka nyt joutuivat kostotoimien kohteiksi toimittuaan piispojen ja kardinaalien määräysten mukaan.

Bernanosin oma kristillisyys vahvistui hänen kirjoittaessaan. Hän perusti uskonsa evankeliumeissa esiintyvän Jeesuksen sanoihin. Sen Jeesuksen, joka pelasti kerjäläisiä, antoi anteeksi varkaille, siunasi prostituoituja, köyhiä ja syrjäytettyjä. ”All you had to do was open the Scriptures at any page and it was all there, written in black and white!”

Cry, Mother Spain -romaanin kertoja katkaisee välillä kerronnan “pikaisen oppitunnin” takia. Seuraa seitsensivuinen pamfletti: Kuinka kansakunta puhdistetaan. Se on osittain peräisin Bernanosin kirjasta ja vaikuttaa paikoin hiuksianostattavan ajankohtaiselta juuri nyt.

Kertoja huomaa, että aina ja kaikkialla, kun sana national – kansallinen – alkaa vallata poliittista keskustelua, se tuo mukanaan väkivallan. Hän pohtii Schopenhauerin väitettä, että rutto ja nationalismi olivat hänen vuosisatansa kaksi vitsausta ja että ensimmäinen niistä oli parannettavissa, toinen ei. Nietzche ilmaisi kertojan mielestä asian hieman vivahteikkaammin: Nietzchen mielestä liike-elämä ja teollisuus, korkeakulttuurin ylikansallisuus ja yleistynyt mahdollisuus matkustaa maasta toiseen johtaisivat kansallisuuden merkityksen vähenemiseen Euroopassa ja ennen pitkää sekoittuneen "eurooppalaisen rodun" syntymiseen. "Viimeiset nationalistit olisivat fanaatikkoja, joiden pitäisi hengissä pysyäkseen lietsoa vihaa ja katkeruutta." 

Salvayre pohtii, että kansallinen on termi, jota käytetään xenofobisessa tarkoituksessa ja sillä halutaan erotella kansallinen ei-kansallisesta. Tarkoitus on siis itse asiassa erotella ja luokitella ihmisiä. Viedä osalta oikeudet ja marginalisoida heidät, kunnes lopulta heistä voi päästä eroon kuin syöpäläisistä. Perusteet esitetään silloin suunnilleen tässä muodossa: “Kansallisvaltio, huolimatta valtavasta ja äidillisestä anteliaisuudestaan, ei tietenkään voi ruokkia muita omien lastensa kustannuksella.”

Kuulostaako tutulta? Niin, ikävä kyllä tätä romaania ei pysty lukemaan näkemättä yhtäläisyyksiä tähän päivään. Ne näkee myös kirjan kertoja lainatessaan Georges Bernanosilta virkkeen: "I believe my greatest service to honest men is to warn them against the imbeciles and bastards who cynically exploit their deepest fears." Jos mahdollista, yhteydet näkyvät vielä kärjistyneemmin nyt kuin vuonna 2014, jolloin Salvayren romaani ilmestyi. Sen jälkeen olemme kauhulla seuranneet laitaoikeiston nousua ja esimerkiksi ortodoksisen kirkon häpeällistä toimintaa Venäjällä.

Kaiken edellä kerrotun perusteella on saattanut syntyä käsitys, että tämä kirja on raskasta luettavaa. Ei sinne päinkään! Kerronnan sävy on kiusoittelevan ilkikurinen. Montsen koominen suorapuheisuus toimii mainiona kevennyksenä, samoin kertojan kuvaukset ihmisistä, joiden heikkoudet kunniallisen julkisivun takana paljastetaan humoristisesti. Lydie Salvayren psykiatrin koulutus ei ole ollut ainakaan haitaksi kirjailijan uralla.

Esipuheessaan Lydie Salvayre mainitsee, että Georges Bernanosia ei enää juurikaan lueta. Ehkä kirjailijan riippumattomuus aiheuttaa pulmia lukijoille, jotka mielellään luokittelisivat kaikki tekijät selkeisiin karsinoihin. Suomeksi Bernanosia on saatavilla kahden kirjan verran – ainoastaan antikvariaateista ja kirjastoista luonnollisesti. Olen nämä suomenkieliset lukenut kymmeniä vuosia sitten ja säilyttänyt uudelleen lukemista varten. Nyt voisi olla hyvä aika sille.

Romaanin englanninnos oli mielestäni erinomainen. Toivoisin kuitenkin, että tämä käännettäisiin myös suomeksi. Englanninkielinen nimi ihmetytti aluksi. Se kehottaa kun taas ranskankielinen kieltää. Mutta loppujen lopuksi: "Älä itke" ja "Itke vaan" eivät ole kaukana toisistaan.

Luin tätä kirjaa siinä vaiheessa, kun Saksassa pelattiin jalkapalloa Euroopan mestaruudesta. Otteluiden katseleminen televisiosta oli kyllä mukavaa, mutta minua inhottivat kuvat katsomosta, jossa ihmiset huusivat raivoissaan suoraa huutoa, puivat nyrkkejään ja hakkasivat kämmenillä rintaansa. Olen alkanut suhtautua kriittisesti "nationalismin" ja "patriotismin" erottamiseen toisistaan.

Pas pleurer voitti kirjallisuuden Goncourt-palkinnon vuonna 2014.

Lydie Salvayre, Cry, Mother Spain. Maclehose Press 2017. Ranskankielinen alkuteos Pas pleurer ilmestyi vuonna 2014. Englanniksi kääntänyt Ben Faccini. Kannen kuva: Julio Romero de Torresin maalaus Escopeta de caza. 237 s.

Paavo Haavikko: Kullervon tarina

Vuonna 1982 Paavo Haavikko julkaisi teoksen Rauta-aika, oman versionsa Kalevalasta. Hän aloitti sen kehottamalla unohtamaan Kalevalan ja siitä tehdyt kuvat. Helpommin sanottu kuin tehty! Rauta-ajan pohjalta Kalle Holmberg ohjasi Ylelle neliosaisen draamaelokuvan.

Vielä samana vuonna Haavikko julkaisi myös teoksen Kullervon tarina. Se muistuttaa paljon Rauta-ajan Kullervo-osuutta, monet lauseet toistuvat sanatarkasti samanlaisina. Myös pituudeltaan ne ovat lähellä toisiaan. Ehkä Haavikko näki tämän jakson draamalliset mahdollisuudet ja julkaisi sen siksi myös erillisenä teoksena. Kullervon tarina muokkautuisi vaivatta kuunnelmaksi tai näytelmäksi. Teoksen henkilöt tai äänet on merkitty alkusivuille kuten näytelmän roolit. Samoin tapahtumapaikka: Tapahtuu pahassa maailmassa.

Alaotsikossaan Kullervon tarina on nimetty moniääniseksi monologiksi. Kyseessä on Haavikolle tyypillinen paradoksi. Samalla se tosin kuvaa Haavikon näytelmien tyyliä yleensäkin. Useiden henkilöhahmojen puhetapa on sama: Haavikolle ominainen toistoja ja paradokseja hyödyntävä näennäisen yksinkertainen tyyli. Lauseet ovat lyhyitä. Ajattelin lukiessani, että Haavikon lause voisi olla hyvää harjoitusta vaikkapa maahanmuuttajalle. Kieli ei ole vaikeaa, mutta ajatus rientää assosiaatiosta toiseen vilkkaasti. 

Kullervon tarina on monologi myös siinä mielessä, että monet äänet kuuluvat Kullervon pään sisällä. Hän kuvittelee usein, mitä muut hänelle sanoisivat. Kullervon pahassa maailmassa pahat sanat ovat vallalla, koska niin hän maailmaa tulkitsee. Kertomuksen tragiikka on ennen kaikkea hyljeksityn lapsen minäkuvan synkkyydessä, itseään toteuttavassa ennusteessa.

Rauta-ajan ja Kullervon tarinan versioissa Kullervon vaiheista on yksi olennainen ero. Olisiko se syynä siihen, että Haavikko halusi julkaista tämän toisen version? Palaan tuohon eroon myöhemmin.

Haavikon ohjeesta huolimatta en usko, että pystymme täysin unohtamaan Kalevalaa. Luotan siis, että Kullervon osuus Kalevalassa on niin tuttu, että juonta on tässä turha selostaa. Kalevalan versioon Haavikkokin nojautuu. Kostotarinaansa laatiessaan Lönnrotilla on epäilemättä ollut mielessään Shakespearen Hamlet. Aikajänne on tosin Kalevalassa pitempi: sankari saa kokea myös kovan lapsuuden ja nuoruuden. Kaltoin kohdeltu neito on vaihtunut Hamletin rakastetusta, Ofeliasta, Kullervon sisareksi. Sekä Kalevala että Haavikko kuvaavat vihamielisessä ympäristössä kasvaneen lapsen tuhontäyteisen elämän. Haavikon Kullervon sanoin: “Olin aina silmissä, jaloissa, kaikkien hampaissa. Niin minut pestiin puhtaaksi vihaksi.” 

Haavikon Kullervo on Hamletin tavoin monimielinen hahmo. Hän piilottaa ajatuksensa tai vääntää ne jonkinlaisiksi makaabereiksi vitseiksi. Hän noudattaa saamiaan ohjeita niin kirjaimellisesti, että tulee pilanneeksi kaikki tehtävänsä. Tahallaanko vai kiitoksen toivossa? Emme voi olla varmoja. Kiitosta Kullervo kuitenkin kaipaa. Ilmarisen sanat – "Sinusta tulisi hyvä seppä" – hämmentävät hänet perusteellisesti. Isännältään Kullervo kaipaa edes pientä myötätuntoa: “sehän on tässä talossa jo iso kiitos jos ei paljon haukuta”.

Kullervon käsitys itsestään on kielteinen, tai oikeastaan hänellä ei ole juuri minkäänlaista käsitystä itsestään. “En minä ole minä, minä olen Kullervo. Olen sen niminen. Olen se mikä minusta on tahdottu, tehty.” Ihmisten moraali – oikea ja väärä – hämmentävät häntä. Hän tuntee yhteenkuuluvuutta luontokappaleisiin – majavaan ja karhuun. Ei kukaan moiti majavaa väärän puun kaatamisesta. 

Kullervon kasvatti-isä Untamo on polttanut veljensä talon ja ryöstänyt tämän pojan kasvatettavakseen. Hänkin onnistuu silti näkemään itsensä uhrina: hänellä ei ole omaa lasta. “Veljellä oli. Se oli rikas.”  Syyllisyydentunnossaan Untamo piilottelee Kullervon tihutöitä vaimoltaan, joka on varma, että Kullervo tulee aiheuttamaan tuhon koko suvulle. “Minä olen aina oikeassa siitä pojasta puhuttaessa”, sanoo Untamon vaimo. Tällaisilla ennustuksilla on tapana toteutua.

Työnsä tyhjäksi tekevää työmiestä ei talossa voida pitää. Kullervo myydään taloon, jossa on vanha isäntä ja nuori emäntä. “Ostavat, maksavat, mutta eivät samaa Kullervoa. Isäntä ostaa toisen, emäntä toisen!” Kullervon valtava rakkauden kaipuu, unelma siitä, että joku kaipaisi ja odottaisi, näyttää hetken tulevan lähemmäksi toteutumistaan. 

Kalevalan kertomus leipään leivotusta kivestä muuntuu Haavikon käsissä upeaksi kuvaksi Kullervon minäkuvasta. Emäntä tuo Kullervolle kaksi leipää. Yksi on pehmeä kuin emäntä itse, toinen kova kuin Kullervo. Kullervo ei uskalla maistaa kumpaakaan leipää, koska valitsipa hän kumman leivän hyvänsä, siinä on kivi sisällä. Sillä sen hän katsoo ansaitsevansa. Jokainen leipä muuttuu hänen käsissään Kullervon kovaksi leiväksi. Tämä on Haavikon kitkerä pakanallinen versio transsubstantiaatio-opista.

Pehmeän emännän tapaturmainen kuolema murtaa Kullervon. Hänen monologissaan on loukatun lapsen raivoa:

Ja kuolemapa on ilkeä minulle. On se ilkeä otus. Se otti sen jota minä ra-kas-tin, se on pitkä ja vaikea sana. Siinä on kieli katketa. Ota nyt, kuolema, minulta ne joita minä vihaan. Ne jo joutavat. En anna niitä sinulle. Tapan ne ennen kuin ehtivät itse kuolla, poltan niitten talon ennen kuin se ehtii itseksensä palaa. Niin minä tätä maailmaa rakastan että minä vihaan sitä. Minä rikon sen, sen takia että se meni jo rikki. Minä teen kaiken pahasti nyt, niin on jotain itkemistä, katumista, muistamista, minä rikon sen koska se meni jo rikki. Kiroan sen, koska se kirosi minut.

Jostain syystä yleinen käsitys Kalevalan Kullervosta on, että hän raiskaa sisarensa. (Ehkä käsitys on saanut tukea Akseli Gallen-Kallelan selvää ahdistelua kuvaavasta Bil-Bol-julisteesta, joka on joskus yhdistetty Kullervo-taruun. Kuvilla on tällainen vahva vaikutus. Gallen-Kallela kuitenkin luultavasti viittasi kuvallaan Lemminkäisen ja Kyllikin kohtaamiseen.) Kalevalassa Kullervo joka tapauksessa ostaa sisarensa myötämieliseksi hopealla ja kullalla. 

Myöskään Haavikon Kullervo ei raiskaa sisartaan. Kyse on niin sanotusti suostumuksellisesta seksistä. Tietämättöminä sisarussuhteestaan he viettävät yön yhdessä. Kullervon rakkauden kaipuu tuntuu viimeinkin saaneen täyttymyksen.

Kotimatkalla seuraavana päivänä totuus paljastuu molemmille. Ehkä he ovat sen tienneet heti tapaamisestaan lähtien. Tässä kohdassa Rauta-ajan versio eroaa tästä Kullervon tarinasta. Rauta-ajassa Kullervon sisarelle totuus paljastuu vasta siinä vaiheessa, kun Kullervo raahaa sisarensa molempien yhteisen äidin eteen. Äidilleen Kullervo uhoaa, että äidin olisi pitänyt tappaa hänet jo vastasyntyneenä. 

Kullervon tarinassa Kullervo ja hänen sisarensa oivaltavat jo varhain, mitä ovat tehneet. Seuraa yllättävä vuoropuhelu:

– Vaikea paikka, tämä maailma. Ei missään muualla tee niin paljon erehdyksiä kuin täällä, Kullervo sanoo.    
– Tehty mikä tehty, tehty ja mennyttä, älä sitä sure äläkä mieti, tyttö sanoo, viisas nainen.

Aivan kuin tässä Kullervon tarinassa Haavikko olisi halunnut näyttää Kullervolle välähdyksen toisenlaisesta maailmasta. Maailmasta joka on kyllä vaikea mutta ei paha. Maailmasta jossa kärsimyksen pyörä on pysäytettävissä. Jossa ihminen voi armahtaa itsensä. Tämä näky onnesta kestää vain hetken, mutta väitän, että se muuttaa Kullervon. Maailma on hyvä mutta pilattu. 

Haavikon nimetön tyttö, sisar, ei surmaa itseään. Tytön mukana Haavikon molemmissa versioissa kotitaloon tulee rutto, joka tappaa koko perheen Kullervoa lukuun ottamatta. Tabun rikkominen näyttää aina vaativan jonkinlaisen rangaistuksen, myös Haavikon ymmärtäväisessä tulkinnassa. 

Saattaakseen katkeran elämänkohtalonsa loppuun Kullervo lähtee tappotielle, ensin tappamaan ennen kuin ihmiset ehtivät itse kuolla ruttoon ja sitten lopettamaan oman elämänsä:

Tämä on minulle niin hyvä ja rakas maailma että minä tapan itseni. Täällä minä en tahdo elää. Olisi paha maailma, olisi sota, minä eläisin, olisin, tappaisin. Hyvä elämä, paras mitä minulla koskaan oli. On tämä ihme maailmaksi kun ei osaa tapojansa. Antaa leivän, antaa naisen, unta saa, syödä saa. Jos sen tekisi tästä paremmaksi, se ei olisi maailma. Itseni täältä löysin tai tapasin joka oven takaa, joka portin perästä. Miten minä tähän tulin? – Kasvoin pöydän alla, kasvoin pöydänreunan tasalle, kasvoin pöytää korkeammaksi; olin aina jaloissa, aina hampaissa, silmissä, olin poika, siitä tehtiin Kullervo. Tuli hyvä Kullervo, Kullervoksi, myönnä, älä kiellä, Kullervon miekka. Ole hyvä.

Paavo Haavikko (1931–2008) hallitsi pitkän aikaa kirjallista kenttää Suomen puolivirallisena toisinajattelijana ja intellektuellina. On vielä varhaista sanoa, mikä hänen jälkimaineensa tulee olemaan. Eipä ole kuitenkaan paljon hänen näytelmiään enää viime vuosina esitetty. Itse en ole nähnyt Pyynikin kesäteatterin vuoden 2011 Rauta-aika-esityksen jälkeen ainoatakaan. Tuon Pyynikin komean esityksen ohjasi Kari Heiskanen. Anneli Sauli esitti Pohjan akan roolin yhdessä viimeisistä isoista teatterirooleistaan.

Paavo Haavikko, Kullervon tarina: Moniääninen monologi. Otava 1982. 56 s.

Marie-Aude Murail: Miss Charity

Viime aikoina olen taas lukenut melko paljon nuorille suunnattuja kirjoja. Joskus lasten- ja nuortenkirjallisuutta tuli seuratuksi tarkemminkin omien lasteni ja opetusammattini takia. Niin, ja käsittelihän aikoinaan gradunikin sitä tapaa, jolla lapset ymmärtävät lastenkirjallisuuden monitulkintaisia kohtia. Nykyisin lastenlasten lukumieltymykset pitävät minut jotenkuten jyvällä lastenkirjojen uusista suunnista.

Ranskankieliset nuortenkirjat tulivat alun perin lukulistalleni sen vuoksi, että huomasin pystyväni lukemaan niitä isommin ponnistelematta. Ne olivat siis hyvänä apuna kielen opiskelussa. Lisäksi huomasin viihtyväni niiden parissa hyvin. Nuortenkirjallisuudessa on raikkautta, jota harvoin löytää aikuisille suunnatuista kirjoista. Nuortenkirjat tarttuvat aivan yhtä isoihin ongelmiin ja ovat yhtä hyvin ajan hermolla kuin aikuistenkin kirjallisuus – joskus tuntuu, että ne haistelevat piilossa olevia kehityssuuntia jopa aikuisten kirjoja herkemmin. 

Nuortenkirjojen tapa käsitellä ongelmia on yleensä ratkaisukeskeinen. Olen saanut tarpeekseni varsinkin sellaisista “aikuisten” kirjoista, joissa vaikeudet ratkaistaan itsetuhoisesti ja joiden maailmankuva on nihilistinen. Nuortenkirjoissa tällaiseen törmää vain poikkeuksellisesti.

Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius muistutti taannoin, että myös monet arvostetut aikuisille kirjoittavat kirjailijat ovat kirjoittaneet teoksia lapsille ja nuorille. En usko, että he ovat tietoisesti tai tietämättään madaltaneet tasoaan nuorille kirjoittaessaan. Amerikkalainen John Gardner aikoinaan tokaisikin jossain haastattelussa, että hän kirjoitti lastenkirjansa alun perin omille lapsilleen eikä hänelle olisi tullut mieleenkään tarjota lapsilleen paskaa.

Marie-Aude Murail on ilmaissut selvästi, että hänen mielestään onnettomat loput lasten- ja nuortenkirjoissa ovat kirjailijan ammatillinen virhe. Tämänkin vuoksi Miss Charity on romaani, jota voin lämpimästi suositella niin nuorille kuin aikuisillekin. Kirja on kaiken lisäksi hauska. Jo parin ensimmäisen sivun aikana naurahtelin ääneen, mikä on aina hyvä merkki. 

Romaanin päähenkilö, Charity Tiddler, elää 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Englannissa. Hän on kirjan alussa yksinäinen lapsi, jonka elämään hänen yläluokkaiset vanhempansa eivät osoita suurta kiinnostusta. West Bromptonin talon kolmanteen kerrokseen Charity luo oman maailmansa. Hän kerää sinne eläimiä – kaniineja, lintuja, sammakoita – joista tulee hänen ystäviään ja joita hän piirtää uudelleen ja uudelleen. Ihmisseuralaisenaan hänellä on skotlantilainen lastenhoitaja, Tabitha, joka iltaisin kertoo lapselle karmeita tarinoita Killiecrankiestä, kotikaupungistaan. Charitylle käy jo varhain ilmeiseksi, että Tabithan mielenterveys ei ole vakaalla pohjalla. Muille ihmisille Tabithan ongelmat paljastuvat vasta tämän sytytettyä talon tuleen.

Peter-kaniinia ja Petruchio-korppia lukuun ottamatta kaikki lemmikkiystävät saavat palossa surmansa. Tästä huolimatta Charityn tavoitteeksi tulee Tabithan vapauttaminen Bedlamin mielisairaalasta. Nämä yritykset jatkuvat pitkälle Charityn aikuisuuteen. Tabithan kohtalo ja viktoriaanisen mielisairaanhoidon kauheudet muodostavat tumman raidan romaanin juonikudokseen.

Kesät Charity perheineen viettää Dingley Bellissä, vuokratussa talossa Kentissä. Siellä Charity uppoutuu täydestä sydämestään luonnon tutkimiseen. Hänen tarkat sieniä esittävät maalauksensa herättävät hänen serkkujensa kotiopettajan, Ulrich Schmalin, mielenkiinnon. Herra Schmal käyttää yhteyksiään hyväkseen saadakseen sienikuvat tieteelliseen julkaisuun, mutta yritys raukeaa, koska kuvat eivät täytä kaikkia tieteellisiä kriteereitä. Niihin ei esimerkiksi ole merkitty mittakaavaa. Suurempi syy näyttää kuitenkin olevan se, että julkaisijalle paljastuu tekijän olevan vasta 17-vuotias tyttö.

Yksinäinen lapsi löytää varhain myös kirjallisuuden. Kun kukaan ei ole kertomassa, miten kirjoja tulisi lukea, hän keksii oman tapansa. Hän opettelee ne ulkoa – ensimmäiseksi isänsä kirjahyllystä löytämänsä Hamletin. Charityn mieltymys näytelmäkirjallisuuteen tulee esiin myös Miss Charity -romaanin ulkoasussa: tässä romaanissa, jota Charity kertoo minämuodossa, vuorosanat on merkitty näytelmien tapaan.

Ihmisystäviä Charity saa Bertramin kartanossa asuvista serkuistaan Annesta, Lydiasta ja Philipistä, joiden elämänvaiheet kirjassa niin ikään kuvataan perusteellisesti. Bertramin kartanossa Charity tutustuu myös itseään hieman vanhempaan Kenneth Ashleyyn, jonka myöhemmät vaiheet teatterissa, oopiumiluolissa sekä Annen ja Lydian ja monien muiden rakastajana tuovat paheellisia sävyjä romaanin muuten melko poroporvarilliseen elämänpiiriin. Kenneth Ashley menestyy näyttelijänä erityisesti Oscar Wilden ja  myöhemmin George Bernard Shaw'n näytelmissä. Hänen ansiostaan Charity pääsee myös tapaamaan Shaw'n henkilökohtaisesti. Charitysta tulee vähitellen Kenneth Ashleyn uskottu, neuvonantaja ja – omatunto.

Tärkeä ihminen Charityn elämässä on myös ranskalainen kotiopettajatar Blanche Legros, joka perehdyttää tytön vesivärimaalaukseen. Charity on uskollinen ja lojaali rakastamilleen ihmisille. Myöhemmin mademoiselle Legrosin päädyttyä dickensmäisen kammottavan yksityiskoulun opettajaksi – tai oikeastaan palkkaorjaksi – Charity järjestää hänet sieltä pois serkkujensa kotiopettajan, Ulrich Schmalin, avulla. Myöhemmin Ulrich Schmal ja Blanche Legros päätyvät naimisiin. Charitysta tulee heidän esikoispoikansa Noëlin kummitäti.

Kiinnostus kirjoihin ja kuviin johtaa Charityn kirjoittamaan tarinoita, joissa seikkailevat hänen lemmikkieläimensä. Ensimmäinen julkaistu kirja kertoo hänen kaniininsa Peterin kasvimaalle tekemästä ryöstöretkestä.

Hetkinen! Peter? Siis Petteri Kaniini? Kyllä vain, Miss Charity pohjautuu tunnetun lastenkirjailijan, Beatrix Potterin, elämään. Romaani ei kuitenkaan ole elämäkerrallinen. Se on saanut inspiraationsa Potterin elämänvaiheista, mutta Miss Charity ei ole Beatrix Potter.

Kustannussopimus oli monen mutkan takana. Kustannusyhtiön johtaja piti kuvitusta onnistuneena mutta ei pystynyt löytämään tarinasta lapsille sopivaa moraalista opetusta. Peter-kaniinihan selvisi kolttosistaan ilman rangaistusta. Ulrich Schmalin mielestä kustantaja oli idiootti:

Les enfants désobéissent à leurs parents, sauf ceux que l'on terrorise, ils désobéissent et ils n'en meurent pas ! (Lapset eivät tottele vanhempiaan, paitsi ne joita terrorisoidaan, he eivät tottele, eivätkä he kuole siihen!)

Ulrich Schmalin ehdotuksesta kirja ilmestyi ensin mustavalkoisena omakustanteena. Sen menestys sai kustantaja Alfred Kingin muuttamaan mielipidettään. Tarinan loppuun tehtyjen muutosten jälkeen kirja ilmestyi uudelleen värillisenä Kingin kustantamosta. Charityn saama korvaus oli kuitenkin mitätön kirjan valtavaan menekkiin nähden. Vasta kustantajan poika Marshall sai isänsä maksamaan reilun prosenttiosuuden taiteilijalle. Tähän vaikutti varmaan sekin, että Marshall oli jo ehtinyt kosia Charitya. Isä Alfred ajatteli, että rahat pysyisivät näin ollen joka tapauksessa turvallisesti perhepiirissä.

Charityn äidille, joka oli koko ajan etsinyt sopivaa yläluokkaista sulhasta tyttärelleen, Marshall King ei ollut erityisen mieluinen. Mies, joka ansaitsi elantonsa liike-elämässä, oli jotenkin epäilyttävä. Se, että hänen oma tyttärensä ansaitsi elantonsa omalla työllään, oli niin ikään rahvaanomaista.

Isä hyväksyi tyttärensä päätökset suopeammin. Isä oli löytänyt elämäänsä sisällön perhokalastuksesta. Hän tuli oikeastaan tietoiseksi tyttärensä olemassaolosta vasta kun tämä halusi tulla mukaan kalastamaan. Liikuttavassa kohtauksessa erään yhteisen kalaretken jälkeen isä toteaa aina ennen toivoneensa poikaa – mutta ei toivo enää. Kun Dingley Dellin kesäpaikka tulee myyntiin, isä on menettänyt huomattavan osan omaisuudestaan huonoissa osakekaupoissa. Näyttää siltä, että kalaretket Dingley Delliin päättyvät. Siinä vaiheessa Charityn tulot ovat jo sellaiset, että hän pystyy ostamaan perheen rakkaan kesäpaikan itselleen ja isälleen.

Yksi romaanin läpikäyvä teema on taiteilijan – erityisesti naistaiteilijan – oikeus korvaukseen työstään. Viktoriaaninen yläluokan perhe tuntui pitävän tytärtään lapsena, jonka tuli elää mitättömän taskurahan turvin siihen asti, kunnes joku mies otti hänet elätettäväkseen. Miss Charity – kuten ilmeisesti Beatrix Potterkin – oli kuitenkin tarkkavainuinen liikenainen. Molemmat ymmärsivät myös tuotteistamisen merkityksen markkinoinnissa. Petteri Kaniini taisi olla ensimmäinen kirjan hahmo, jota myytiin lapsille pehmoleluna ja jonka myynnistä kirjailija sai osuuden.

Taiteilijan oikeus tienata rahaa työstään ei ole niin itsestään selvää kuin nykyhetkestä käsin tuntuu. Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa kesäkuun lopussa Anja Snellman kertoi paneelikeskustelussa, että hänen aloittaessaan uransa 1980-luvulla oli juuri ja juuri herätty siihen, että kirjailijakin sai ansaita työllään. 

Kustantaja Marshall Kingin ja Charity Tiddlerin avioliitto ei lopulta toteutunut. Marshall väistyi hienovaraisesti syrjään, kun ymmärsi, että Charity oli kiintynyt toiseen. Pitkässä ja hauskassa keskustelussa, jossa viuhuvat lainaukset Shaw'lta ja Wildelta, näyttelijä Kenneth Ashley lopulta kosii Charitya. 

Charityn vastaus... no se sinun täytyy kyllä lukea itse.

Marie-Aude Murail'n viktoriaanisen englantilaisen yhteiskunnan kuvaus on vakuuttavaa. Ajan ilmiöt kehitysoppikiistoista homoseksuaalisuusoikeudenkäynteihin koskettavat päähenkilöiden elämää ja tulevat ikään kuin huomaamatta käsitellyiksi. Murail on joskus maininnut pitävänsä Charles Dickensiä kirjallisena isänään. Hän on myös julkaissut elämäkerran Dickensistä. Dickensin, Wilden ja Shaw'n vaikutus näkyy paitsi ajankuvassa myös romaanin nokkelassa komiikassa.

Englantilaisvaikutus näkyy myös romaanin kielessä. Murail käyttää englantilaisia idiomeja suoraan ranskaksi käännettyinä. Vaikutelma on hieman koominen ja saa ajattelemaan, että luemme englannista käännettyä teosta. Ranskalainen kirjailija ja kirjallisuudentutkija Clémentine Beauvais on käyttänyt tällaisesta tyylistä nimitystä translationese. Hän on todennut, että sitä voidaan käyttää luovasti kuten hän on yrittänyt tehdä romaanissaan Brexit Romance ja kuten Marie-Aude Murail käyttää sitä Miss Charityssa. Hupia syntyy esimerkiksi, kun brittienglannin kiemuraiset kohteliaisuusmuodot käännetään sanatarkasti ranskaksi, tähän tapaan: Je ne suppose pas que vous soyez libre dans trois semaines ? Ensimmäisen kerran Beauvais törmäsi tämän tyylin koomisiin mahdollisuuksiin sarjakuvakirjassa Asterix Britanniassa.

Mieleeni ei tuota Asterixia lukuun ottamatta tule muita suomeksi ilmestyneitä teoksia, joissa translationese olisi komiikan lähteenä. Tuleeko jollekulle mieleen suomalaista translationesen taitajaa?

Philippe Dumas'n kuvituksessa Miss Charity -romaaniin on samaa ilkikurista huumoria kuin tekstissäkin.

Marie-Aude Murail, Miss Charity. L'école des loisirs 2009. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2008. Kuvitus: Philippe Dumas. 563 s.