torstai 27. helmikuuta 2020

Joy Williams: 99 Stories of God


Joy Williams, 99 Stories of God. Tuskar Rock Press 2017. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2016.

Tässä mukavasti käteen sopivassa kirjassa on nimensä mukaisesti 99 kertomusta. Kertomukset ovat melko lyhyitä, pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia. Jonkinlaisen käsityksen niiden pituudesta saisit, jos ilmoittaisin kirjan sivumäärän, mutta en voi tehdä sitä: tämä on ainoa tuntemani kirja, jossa ei ole lainkaan sivunumeroita. Tämä on jo vihje siitä, että emme nyt ole ihan kaikkein tavanomaisimman sanataiteen parissa. Pyhä teksti ei alistu sivunumeroiden kahleisiin – ja tämän sanon vain lievän ironisesti.


Ensivaikutelma on, että kokoelman tarinat kertovat melko sattumanvaraisista tapahtumista; osa niistä vaikuttaa saaneen alkunsa sanomalehtien pikku-uutisista, osa muistuttaa kaskuja, osa on hieman vinksahtaneita anekdootteja kulttuurihenkilöistä tai muista kuuluisuuksista. Kafka, Tolstoi, Thomas Bernhard, Houdini, James Agee, O.J. Simpson, Ted Kaczynski – siinä poimintoja mittavasta henkilögalleriasta.

Kertomuksille on yhteistä se, että niissä maailma vaikuttaa toimivan odotusten vastaisesti tai epäloogisesti. Näissä tilanteissa, joissa järki ja luonnonlait eivät tunnu riittävän selitykseksi, paljastuu elämän syvyysulottuvuus – voimmehan me kutsua sitä vaikkapa Jumalaksi. Tätä tulkintaa vahvistavat ne muutamat kertomukset, joissa Herra (Lord) hämmentyneenä tarkastelee jotakin luomakuntansa ilmiötä tai ylpeänä esittelee saavutuksiaan. Usein Hänellä on myös vaikeuksia tulla ymmärretyksi.

Näin siis tulkitsen tämän kokoelman teologista sanomaa. Olen melko vakuuttunut, että vaikka tämä kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, kirjailija aidosti yrittää kertoa jotain tärkeää elämän ihmeellisyydestä. Kirjan voi kyllä mainiosti lukea myös kokoelmana hassuja ja joskus makaabereja tarinoita.

Kokoelman keskimmäisessä kertomuksessa Alaston mieli (Naked Mind) kirjailija ei enää malta antaa tarinan näyttää vaan puhuu aivan suoraan. Harvoin tapaa kertomuskokoelmassa näin yksiselitteistä teeman esittelyä. Tässä on luku kokonaisuudessaan:
One should not define God in human language nor anthropomorphize that which is ineffable and indescribable. 
We can only know what God is not, not what God is. 
We can never speak about God rationally as we speak about ordinary things, but that does not mean we should give up thinking about God. We must push our minds to the limits of what we could know, descending ever deeper into the darkness of unknowing.

Kun pohdimme Jumalaa, törmäämme väistämättä kysymykseen tuonpuoleisesta. Tämän kirjan painokkaat ensimmäinen ja viimeinen kertomus käsittelevät tätä aihetta. Ensimmäisessä kertomuksessa nainen, joka on kovasti surrut kuollutta äitiään, ostaa postikortteja ja hetken mielijohteesta kirjoittaa kortin äidilleen tämän viimeiseksi jääneeseen osoitteeseen. Viikon sisällä hän saa vastauskirjeen. Kuori on kirjoitettu edesmenneen äidin käsialalla ja tämän käyttämällä vihreällä musteella. Nainen ei koskaan avaa kirjettä eikä yritä kirjoittaa uudelleen. "Aikanaan tämä kirje, vaikka sen olemassaolosta oli vain huhuja, aiheutti paljon huolta naisen aikuisille lapsille."

Kokoelman viimeisessä tarinassa Herra vierailee mainelaisen meedion kotona. Meedio yrittää ”lukea” Herraa, mutta ei saa mitään selville. Meedio yrittää avata lukkiutunutta sessiota lauseella, joka usein tepsii vaiteliaisiin asiakkaisiin: ”Olet aina halunnut olla runoilija.” Ei vastakaikua. Meedio päättää mennä suoraan kysymykseen, johon melkein kaikki haluavat vastauksen ja visualisoida siitä eteenpäin.
”Mitä tapahtuu, kun olen kuollut?”

Näihin sanoihin kertomuskokoelma päättyy. Minunlaiselleni pohjimmiltaan uskonnolliselle ihmiselle, joka ei kuitenkaan pysty uskomaan jumalaan eikä haluakaan, Joy Williamsin fiktiivinen teologia osui ja upposi. Olisipa kiinnostavaa lukea jonkun oikean teologin mielipide tästä teoksesta!

Joy Williamsin arvostetuista novelleista olen kirjoittanut aiemminkin. Escapes on tähän kokoelmaan verrattuna selvästi perinteisempi. Tämän nyt käsillä olevan kokoelman novellit tuovat mieleen Lydia Davisin samalla tavalla oikukkaan hauskan lyhytproosan.


tiistai 25. helmikuuta 2020

David Almond: Nimeni on Skellig


David Almond, Nimeni on Skellig. Tammi 2000. Englanninkielisestä alkuteoksesta Skellig (1998) suomentanut Kaisa Kattelus.

Moni asia – ehkä vähän liiankin moni – 10-vuotiaan Michaelin elämässä on muuttumassa. Hänen perheensä on juuri muuttanut uuteen kotiin, jossa sen edellinen omistaja Ernie Myers oli maannut viikon kuolleena keittiön pöydän alla. Pieni sisar on syntynyt keskosena eikä kaikki ole kunnossa. Äiti joutuu asumaan sairaalan osastolla. Isän aika kuluu uutta kotia remontoidessa. Onneksi koulu ja siellä parhaat kaverit – Leakey ja Coot - ovat säilyneet. Michael tosin joutuu nyt kulkemaan pitkän matkan bussilla voidakseen käydä entistä kouluaan.

Toisena päivänä muuton jälkeen Michael varoituksista huolimatta päättää tutkia luhistumaisillaan olevaa autotallia. Vanhoja lehtiä, sekalaista romua, hämähäkinverkkoja ja vielä jotain muuta...
Pöly tukki nenän ja kurkun. Tiesin, että kohta minua huudettaisiin, ja tiesin, että minun kannattaisi lähteä tieheni. Kurkotin yhden pakkilaatikkopinon yli ja suuntasin valon sen taakse, ja silloin näin hänet.
     Luulin, että hän oli kuollut. Hän istui jalat sojossa, pää nojalla seinää vasten. Hän oli pölyn ja hämähäkinverkkojen peitossa niin kuin kaikki muukin, ja hänen kasvonsa olivat kapeat ja kalpeat. Hänen hiuksissaan ja olkapäillään lojui kuolleita kärpäsiä. Valaisin lampulla hänen valkoista naamaansa ja mustaa pukuaan.
- Mitä sinä haluat? hän kysyi.
Hän avasi silmänsä ja katsoi minua.

Tämä erikoinen olento - ihminen, lintu, enkeli tai jokin muu - täyttää tästedes Michaelin ajatukset. Onko hän kuvitellut koko asian? Hän haluaa pitää löytönsä salassa ja samalla hän palaa halusta kertoa siitä jollekulle.

Michael löytää ystävän ja uskotun naapurissa asuvasta Mina-tytöstä. Mina asuu kahdestaan äitinsä kanssa ja käy kotikoulua. Koulumuotojen vertailu kulkee romaanissa yhtenä sivuteemana. 
- Äiti opettaa minua, hän sanoi. - Meidän mielestämme koulu tukahduttaa lasten luontaisen uteliaisuuden, luovuuden ja älykkyyden. Mielen pitää avautua maailmalle, ei lukkiutua ankeassa luokkahuoneessa.
- Ai, sanoin.
- Etkö olekin samaa mieltä, Michael?
Ajattelin ryntäämistä pihan poikki Leakeyn ja Cootin kanssa. Ajattelin Marakatti Mitfordin tempauksia. Ajattelin neiti Clartsin tarinoita.
- Enpä tiedä, sanoin.

Mina halveksii tavallista koulua. Michael ei osaa nähdä koulussa pahaa; hän on tottunut siihen eikä ole osannut muuta kaivatakaan. Lapset alkavat kuin huomaamatta opettaa toisiaan omien koulutaustojensa antamilla vahvuuksilla. Mina opettaa Michaelille tarkkaavaisuutta, kuuntelemista ja katsomista; Michael puolestaan Minalle toisten huomioon ottamista. Molemmat lapset ovat nupulla olevia taiteilijoita, vihkiytymässä kuvien ja tarinoiden maailmaan.

Tähän maailmaan heitä johdattaa William Blake, jonka runoihin ja kuvataiteeseen Mina on tutustunut jo aiemmin ja jossa he näkevät hengenheimolaisen: ihmisen joka näkee asioita, joita muut eivät havaitse.

Mielenkiintoisella tavalla tarinat ja Michaelin kokemukset punoutuvat yhteen. Kun Michaelin opettaja neiti Clarts kertoo koulussa tarinan siivekkäästä Ikaroksesta ja Mina näyttää linnuista tekemänsä lyijykynäpiirrokset, Michael heti seuraavalla vierailullaan autotallissa on huomaavinaan siivet oudon olennon selässä. Ja kun sama opettaja on kertonut Odysseuksesta Polyfemos-jättiläisen luolassa, autotallin asukkikin kertoo nimekseen ”En kukaan”.

Myöhemmin outo olento suostuu kyllä kertomaan nimensäkin. Se on Skellig. Olento vaikuttaa olevan koko ajan jonkinlaisessa muodonmuutoksen tilassa. Välillä Michael näkee hänet vastenmielisenä, toisinaan taas kauniina ja uljaana.

Lastenkirjan loppu saa mieluusti olla onnellinen, ja niin se on tässäkin romaanissa. Lapset auttavat Skelligiä saamaan takaisin voimansa, Skellig auttaa Michaelin pientä sisarta ja katoaa sen jälkeen. Kirjan fantasiaelementit ovat vahvoja ja tosia tämän romaanin maailmassa. Sen sadunomaiset piirteet eivät siis selity vain Michaelin stressaavan elämäntilanteen synnyttämiksi harhoiksi. Realistisella tasolla teos puhuu vahvasti ystävyyden ja perheyhteyden puolesta.

Muistan, että ainakin yksi omista lapsistani luki tämän kirjan parikymmentä vuotta sitten ja piti siitä. Päätin jo silloin tutustua Skelligiin. Nyt se sitten sattui silmään kirjahyllyssä. Hyvät kirjat ovat onneksi kärsivällisiä ja jaksavat odottaa.

Romaanin lopussa pieni sisar tulee sairaalasta kotiin ja saa nimen, ei kuitenkaan Michaelin ehdottamaa Persefonea, toisen kuoleman rajan takaa elämään noudetun mukaan, vaan paremman – ehkä kaikkein parhaan.


perjantai 14. helmikuuta 2020

Bernard Malamud: Dubinin elämät

Bernard Malamud, Dubinin elämät. WSOY 1981. Englanninkielisestä alkuteoksesta Dubin's Lives (1979) suomentanut Eila Pennanen.

William Dubinin muistilappu itselleen: "Jokaisen elämä on minun elämätön elämäni. Ihminen kirjoittaa elämäkertoja, joita ei voi elää. Ihmisen nälkä: elää ikuisesti."

Dubin on kuuttakymmentä ikävuotta lähestyvä elämäkertakirjailija, joka menestyksekkään Thoreau-elämäkerran jälkeen alkaa kirjoittaa elämäkertaa D. H. Lawrencesta. Teos ei lupaavan alun jälkeen edisty, ja alkaa näyttää siltä, että Lawrencen elämä tekee lopun William Dubinin elämästä. Dubinin kirjoitusmetodiin näyttää nimittäin kuuluvan, että hän tiedostamattaan yrittää elää kuvauskohteensa elämän. Lawrence johdattaa hänet hurmioituneen seksuaalisuuden tielle, intohimoiseen suhteeseen lähes neljäkymmentä vuotta Dubinia nuoremman Fannyn kanssa ja emotionaalisiin ja seksuaalisiin ongelmiin vaihdevuosissa kipuilevan Kitty-vaimon kanssa.

Olen ollut Malamudin romaanien ja novellien ystävä jo pitkään ja varsinkin Tuomittu-romaania pidän yhtenä hienoimmista kuvauksista ennakkoluulojen tuhovoimasta ja ihmisen resilienssistä, sitkeydestä vastoinkäymisissä. Olen säästellyt Dubinin elämiä,  Malamudin viimeiseksi jäänyttä romaania, kuin herkkua, joka maistuu vielä paremmalta, kun nälkä hieman lisääntyy. Pakko sanoa, että aluksi romaani petti odotukseni. Vanhan miehen höyrähdys nuoreen tyttöön tuntui kiusallisen kuluneelta aiheelta, eikä tunne kokonaan poistunut, vaikka aika pian kävi ilmi, että Malamudin kuvauksessa on aimo annos purevaa satiiria ja runsaasti syvällistä pohdintaa elämän erilaisista täyttymyksistä. Pidin kovasti vanhenevan avioparin suhteen kuvauksesta, siitä miten siinä välillä etäännytään ja sitten taas lähennytään, mutta loppujen lopuksi sidos kestää. Myös suhde aikuisiin lapsiin, huolet ja ilonaiheet, kuvataan romaanissa tavalla, joka löysi kaikupohjaa omista tunteistani.

Dubinin suhde Fannyyn alkaa salaisella Venetsian lomamatkalla, joka pian muuttuu nöyryyttäväksi farssiksi. Hetken jo näyttää, että mies tulee tolkkuihinsa, kirjoittaa kirjansa valmiiksi ja saa elämänsä muutenkin raiteilleen, mutta toisin käy. Suhde alkaa uudelleen entistä pakkomielteisemmin.

Dubin kuvittelee tuntevansa itsensä paremmin kuin todella tunteekaan. Näin ylimielisesti hän vastaa vaimonsa ehdotukseen hakeutua psykiatrin juttusille:
"Elämäkerta - kirjallisuusmiehen tai jonkun muun - opettaa tuntemaan elämän kulkua. Ne jotka kirjoittavat elämästä, ajattelevat elämää. Piilotajunta peilautuu ihmisen teoista ja sanoista. Jos ihminen tarkastelee ja kuuntelee itseään, ennemmin tai myöhemmin hän alkaa nähdä piilotajuisen minänsä ääriviivat. Jos tuntee omat puolustusmekanisminsa, ymmärtää aika hyvin mistä on kysymys. Työssäni olen päässyt perille kuinka päästään perille. Toisista näkee kuka itse on."
Näin viisaasti siis puhuu mies, jonka elämä on hajoamispisteessä ja joka aloittaa jokaisen aamunsa herjaamalla peilikuvaansa kovalla äänellä. Jokaiseen tilanteeseen hänellä on kyllä tarjolla viisas lainaus tai hauska anekdootti milloin kenenkin suurmiehen elämästä, mutta omista syvimmistä toiveistaan hän tuntuu olevan harvinaisen heikosti selvillä. Teoksen loppupuolella Dubinin mieli on kuin pata, jossa sitaatit kieppuvat ja kuohuvat. Yhdellä ainoalla sivulla viitataan kahdentoista kuuluisan kirjailijan ajatuksiin.

Kun Dubin ajaa pihatiellä kuoliaaksi adoptoimansa kulkukissan, Lorenzon, Kitty tuntuu järkyttyvän kohtuuttomasti. Ehkä se selittyy siitä, että Kitty ('kisu') tulkitsee teon tahalliseksi ja näkee siinä aviomiehen alitajuisen halun päästä eroon kaikista vaivalloisista kateista. Henkilöiden nimillä on tässä teoksessa muutenkin vertauskuvallisia ulottuvuuksia. Fanny on ainakin aluksi Dubinille ennen kaikkea juuri se, mitä tämä sana englannin kielessä tarkoittaa. (Uusissa Viisikko-kirjojen painoksissa Fanny-täti on muuten vaihdettu Frannieksi ja Dickistä on tehty Rick! Näin lapsilukijaa suojellaan.) Dubin puolestaan on osuva nimi ihmiselle, jonka oman ja toisen persoonan rajat hämärtyvät: Ich bindu bist - Dubin.

Dubinin on ajanut elämäkertojen kirjoittajaksi ainakin osittain veljen kuolemasta ja äidin psyykkisestä sairastumisesta aiheutunut syyllisyys. Lehtimiehenä Dubin oli aiemmin kirjoittanut nekrologeja, mutta löytää kutsumuksensa kirjoittaessaan muistokirjoitusta runoilijasta, joka on tehnyt itsemurhan hyppäämällä George Washingtonin sillalta.
Kuollut runoilija oli hirvittävän todellinen. Hän tunsi pakottavaa tarvetta kertoa surustaan, ymmärtämyksestään, säälistään - halusi kaikesta sydämestään säilyttää miehen unohdukselta. Dubin, et voi herättää elämää henkiin mutta voit luoda sen uudestaan. Elämäkerroissa kuolleet tulevat eläviksi tai ainakin näyttävät tulevan. Hän oli liikuttunut, piinaantunut, innoittunut: hänen  sydämensä takoi kuin peltikello, hänen päähänsä koski kuin se olisi yrittänyt työntyä ulos pullosta mihin oli ollut suljettuna, vangittuna. Loisteliaan hetken ajan hänestä tuntui kuin hän olisi vapauttanut itsensä ainiaaksi.

Romaanin elämistä traagisin on Kittyn ensimmäisestä avioliitosta syntyneen pojan, Geraldin, tarina. Aseistakieltäytyjä lähtee ensin Ruotsiin ja päätyy lopulta Neuvostoliittoon, jossa hänen osakseen näyttää tulevan toisinajattelijan kohtalo totalitaarisessa valtiossa. Viimeisessä koskettavassa rautaesiripun takaa salakuljetetussa kirjeessään Kittylle ja Dubinille hän pitkän vieraantumisen jälkeen jälleen kutsuu heitä äidiksi ja isäksi.

Maud-tyttären ja Dubinin suhteessa on lieviä oidipaalisia sävyjä. (Maudin rakastaja osoittautuu vielä Dubiniakin vanhemmaksi.) Romaanin loppuun liitetystä Dubinin teosten luettelosta näemme, että Dubinin viimeiseksi työksi on jäänyt yhdessä Maudin kanssa kirjoitettu Anna Freudin elämäkerta. Isä ja tytär siis ovat ainakin tehneet sovun ja luultavasti käyneet läpi suhteensa kaikki puolet Anna Freudin ja hänen isäpappansa suhdetta miettiessään.

Tässä minä vain tulkitsen eteenpäin asioita, joista ei oikeastaan romaanissa puhuta mitään. Tämmöistähän se on romaanien kanssa: tulkitsemme niiden elämiä aivan kuin lähimmäistemmekin, aika pienien viitteiden varassa.

Yleensä suomennos on  hyvä, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Tässä romaanissa minua ihmetytti ainoastaan se, että venetsialaisravintolassa Fanny tilaa aivoja, kun tarjoilija on juuri suositellut kalaa. Olisiko kyseessä voinut olla lahna (bream) ja veteraanisuomentajalla kehnot lukulasit? Onko Venetsiassa edes saatavilla lahnaa? No, pikkujuttu sinänsä. Miksi edes mainitsin!

Kittyn ja Dubinin suhteelle teoksen viimeiset rivit lupaavat hyvää. Niissä todentuu romaanissa lainattu D. H. Lawrencen runo:

Desire may be dead
and still a man can be
a meeting place for sun and rain
wonder outwaiting pain
as in a wintry tree.

Maud-tytär lausuu tämän runon isälleen, kun huomaa vanhempiensa liiton ongelmat. Dubinin ensimmäinen ajatus on: "Hän hoitaa minua runoudella."