keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Scholastique Mukasonga: Notre-Dame du Nil

Vaikeakulkuisessa maastossa 2500 metrin korkeudessa vuoren rinteellä Ruandassa sijaitsee tyttölukio, Notre-Dame-du-Nil, joka on saanut nimensä sen lähelle, yhdelle Niilin lähteistä, pystytetyn mustan Madonna-patsaan mukaan. Sisäoppilaitosta ylläpitävät nunnat. Sitä johtaa abbedissa apunaan kappalainen, isä Herménégilde, joka vastaa myös uskonnon opetuksesta. Muut opettajat ovat enimmäkseen opetusalan ammattilaisia Belgiasta ja Ranskasta. 

Romaanin tapahtumien ajankohtaa ei kerrota tarkasti, mutta kulttuuristen viitteiden – esimerkiksi tyttöjen Paris Match -lehdestä leikkaamien kuvien – perusteella se sijoittuu 1970-luvulle tai 1980-luvun alkuun – joka tapauksessa ennen vuoden 1994 kansanmurhaa, jossa hutuheimoon kuuluvat ääriryhmät tappoivat kolmen kuukauden aikana lähes miljoona tutsiheimon jäsentä ja maltillista hutua.

Koulun oppilaat tulevat eri puolilta Ruandaa. He ovat suurimmaksi osaksi korkea-arvoisten virkamiesten ja sotilaiden tai menestyvien liikemiesten tyttäriä. Mukana on myös pieni määrä köyhistä oloista tulevia tyttöjä, jotka ovat päässeet kouluun lahjakkuutensa ansiosta. Näiden lahjakkaiden joukossa ovat koulun tutsitaustaiset oppilaat. Hutujen hallitsemassa maassa kouluissa on vain kymmenen prosentin kiintiö tutsioppilaille. 

Romaani keskittyy lukion ylimmän luokan oppilaisiin. Heitä on kaikkiaan kaksikymmentä, ja kiintiön takia tutseja on joukossa vain kaksi, Veronica ja Virginia. Taustansa takia Veronica ja Virginia joutuvat koulussa kiusatuiksi. Erityisesti tässä kunnostautuu Gloriosa, hallituksen korkean virkamiehen tytär, jonka vallanhimo kasvaa koko romaanin ajan. Hänen poliittisia intohimojaan ruokkii myös kateus tutsityttöjen akateemista menestystä ja kaunista ulkomuotoa kohtaan. Hankalaan välikäteen joutuu varsinkin Gloriosan ystävä Modesta, jonka isä on hutu ja äiti tutsi.

Romaanissa tytöt saavat huomiota kukin vuorollaan. Eniten on esillä Virginia, jota voisi ehkä pitää tämän kirjan päähenkilönä. Virginia on myös tytöistä ainoa, jonka kotioloihin pääsemme tutustumaan.

Ruandan valtapolitiikka ei ole romaanin pääosassa. Se on ennen kaikkea koulukuvaus, jossa on toki ikävää kiusaamista ja muita murheen aiheita, mutta tyttöjen koulukokemuksissa on myös paljon hauskuutta ja toveruutta. Gloriosan kiusaaminenkaan ei kohdistu pelkästään tutseihin. Hän on tasapuolisen ilkeä kaikille itseään alempiarvoisina pitämilleen.

Romaanin tummanpuhuvan viimeisen luvun takia minulla on kiusaus painottaa synkkiä enteitä aiempana romaanissa, mutta se ei tekisi oikeutta kirjalle. Nuoret, joilla on elämä edessään, tuovat tarinaan iloa ja energiaa. Sitä oli viihdyttävä lukea, varsinkin kun tällä tavalla pääsi sukupuoli-, ikä- ja kulttuurimuurin takaa kurkistelemaan afrikkalaisten tyttöjen ajatusmaailmaan. Itsehän kävin osan kansakoulusta poikaluokalla ja viisivuotisen oppikoulun poikakoulussa. Lukion toisella luokalla saimme sitten lopulta muutaman tytön luokallemme. Se oli ihmeellistä, kuin kolmannen asteen yhteys aiemmin tuntemattomaan elämänmuotoon.

Ruandalaistytöt kokevat vuoden mittaan myös seikkailuja. Kaksi tytöistä pääsee loma-aikana tutustumaan Ruandan vuorigorilloihin. Tyttöjen kansalliselle ylpeydelle käy kipeästi se, että gorillat on lähes ominut valkoinen tutkijanainen.

Rotukysymys ei nouse romaanissa sanottavasti esille. Kaikki koulun oppilaat ovat mustaihoisia. Opettajista iso osa on valkoisia, mutta tätä ei korosteta. Belgialaisen miesopettajan vaimon vaaleus herättää useissa oppilaissa ihastusta. Ihon vaalentaminen ja hiusten suoristaminen ovat kolonialismin lahja  – tai kirous – monille lukion tytöille. 

Opetussuunnitelmassa on sellainen ristiriita, että tytöille opetetaan Euroopan historiaa ja Afrikan maantiedettä. Tämä heijastelee epäilemättä eurooppalaista näkemystä siitä, että Afrikka on pelkästään luontoa eikä sillä ole omaa historiaa.

Veronica ja Virginia käyvät vieraisilla lähiseudulla asustavan kahvinviljelijän, de Fontanaillen, luona. Tämä hieman hassahtanut amatööriarkeologi ja taiteilija on sitten toista maata. Hän uskoo, että tutsit polveutuvat muinaisista egyptiläisistä. Veronicassa de Fontanaille näkee uudelleensyntyneen Isis-jumalattaren ja Virginia puolestaan on ilmetty muinainen kuningatar Candace. 

Eipä ihme, että tytöt ovat hämmentyneitä. Mitä tutsit loppujen lopuksi ovat? Virginia toteaa Veronicalle oppineensa, että "tutsit eivät ole ihmisiä: täällä me olemme Inyenzi – torakoita, käärmeitä, haittaeläimiä; valkoisten parissa me olemme heidän tarujensa sankareita"

Vierailu de Fontanaillen uudelleen rakentamassa muinaisen kuningattaren hautatemppelissä johtaa Virginian myös magian pariin. Virginia alkaa uskoa, että kuningatar on herännyt ikiunestaan ja tarvitsee Virginian apua päästäkseen taas rauhaan. Kotiseudun poppamieheltä Virginia lomansa aikana saa tähän tarvitsemansa ohjeet. 

Tyttöjen elämässä kansanuskomuksilla on muutenkin huomattava rooli. Esimerkiksi kouluruoan uskotaan tekevän heidät hedelmättömiksi. Tästä syystä äidit lukuvuoden alussa pakkaavat ruokaa tyttöjen mukaan. 

Tärkeä tapahtuma kouluvuoden aikana on Belgian kuningattaren Fabiolan lyhyt vierailu koululla. Euroopan ja Afrikan erilainen suhtautuminen perheeseen ja lapsiin tulee tämän valtiovierailun yhteydessä esiin. Ruandan presidentti haluaisi lahjoittaa yhden lapsistaan lapsettomalle kuningasparille. Ruandalaisessa  perinteessä tämä on luonnollinen toimintatapa, jos sukulainen tai ystävä ei voi saada lapsia. Yksi lukion tytöistä on määrä lähettää Belgiaan ottolapsen hoitajaksi. Eurooppalaiset vieraat ystävällinen tarjous saattaa kiusalliseen tilanteeseen.

Ylimmän luokan oppilaat saavat  lukuvuoden alussa "omat huoneet", toisin sanoen he saavat yhteisessä makuusalissa erottaa omat vuoteensa toisista verhoilla. Tämä etuoikeus on monien mielestä haitta, sillä tytöt ovat nauttineet yhteisistä supatteluista valojen sammuttamisen jälkeen. Niinpä verhot välillä vedetään syrjään, varsinkin lukuvuoden alussa, kun kaikilla on  paljon kotoa tuotuja herkkuja matkalaukuissaan. Yöllisiin juhliin kaikki saavat ottaa osaa. Iloisesti ja sulassa sovussa tytöt vertailevat banaaniherkkujen reseptejä.

Myöhemmin tytöt saavat luvan myös koristella verhot kuvilla. Belgian kuningasparin, Ruandan presidentin ja paavin kuvien lisäksi verhoihin leikataan kuvia myös ranskalaisopettajilta saaduista viikkolehdistä. Nämä kuvat abbedissa kuitenkin määrää poistettaviksi siveettöminä. Isä Herménégilde pistää kuvat roskiin – paitsi Brigitte Bardot'n kuvat, jotka hän sujauttaa taskuunsa.

Isä Herménégildellä on tapana palkita hyvin menestyneitä oppilaita kauniilla vaatteilla. Tytön täytyy hakea vaatteet kappalaisen huoneesta, jossa tytön pitää riisutua ja sovittaa vaatetta kappalaisen nähden. Esimerkiksi Veronica kokee tilanteen äärimmäisen nöyryyttävänä, mutta romaanissa vihjataan, että kaikki tytöt eivät ole yhtä pahastuneita ja heidän kanssaan vaatteen sovitusta jatketaan kappalaisen vuodetta peittävien verhojen takana.

Koulu pyrkii laadukkaaseen opetukseen, mutta yksi sen julkilausutuista tavoitteista on myös tyttöjen neitsyyden varjeleminen, niin että he koulun jälkeen voivat päästä hyviin naimisiin. Tässä tavoitteessa koulu ei aina onnistu. Osalla tytöistä on jo salaisia tai julkisia poikaystäviä. 

Yhteen tytöistä, Fridaan, Zairen suurlähettiläs ihastuu niin kovasti, että menee tämän kanssa kihloihin. Yhtenä viikonloppuna suurlähettiläs valtaa koulun vierasmajan ja tuo sinne jopa omat kalusteensa, muun muassa valtavan simpukanmuotoisen vuoteen. Lähettiläs kaappaa Fridan majaan luokseen koko viikonlopuksi. Majan ovella on sotilasvartio, joten isä Herménégilden ja abbedissan on annettava periksi. Pieni skandaali siitä tietenkin seuraa. Raskaaksi tultuaan Frida jättää koulun ja kokee surullisen kohtalon.

Seuraavissa kappaleissa on juonipaljastuksia, joita et ehkä halua lukea, jos aiot itse tutustua romaaniin. Suomeksi romaania ei ikävä kyllä ole käännetty, mutta englanninkielinen kirja näyttäisi olevan saatavilla. Myös ruotsiksi kirja on käännetty.

Romaanin kahdessa viimeisessä luvussa tummat sävyt saavat vallan. Kärpästen herra saapuu tyttökouluun. Gloriosa tuhoaa Niilin Madonnan patsaan, koska sen nenä muistuttaa liiaksi tutsien suoraa nenää. Hän syyttää tihutyöstä tutsisissejä ja valehtelee, että nämä ovat myös hyökänneet hänen ja Modestan kimppuun metsässä. Modestalle hän toteaa, että hänen puheissaan ei ole kyse valheista vaan politiikasta. 

Gloriosan valheet johtavat lähiseudun viattomien tutsien pidätyksiin. Uhkailulla ja poliittisilla suhteillaan Gloriosa myös kaappaa käytännössä vallan koulun aikuisilta. Koululle kutsumiensa hutumilitanttien avulla hän järjestää tutsioppilaiden vainon, josta Virginia juuri ja juuri onnistuu pakenemaan. Veronica pakenee de Fontanaillen luo, mutta tämä turva osoittautuu lyhytaikaiseksi. Veronica ei selviä hengissä.

Koulun nopea suistuminen täydelliseen barbariaan ja silmittömään väkivaltaan tuntuisi fantasialta, jos ei tietäisi, mitä Ruandassa tapahtui vuonna 1994.

Romaanin loppuun tuo toivoa Immaculée, yksi ylimmän luokan hututytöistä. Tämä paljastavia vaatteita käyttävä ja poikaystävän moottoripyörän kyydissä päiväretkille karkaileva tyttö ei siedä määräilyä. Sisäsyntyinen kapinahenki saa hänet asettumaan Virginian tueksi Gloriosaa vastaan. Immaculée – ja ehkä myös muuan muinaisajan musta kuningatar – pelastavat Virginian varmasta kuolemasta hutujoukkojen käsissä. 

Sivistyksen ohueen pintakerrokseen ei voi luottaa. Täytyy luottaa niihin, jotka eivät seuraa ihanteitaan kyselemättä. Niihin jotka epäilevät.

Scholastique Mukasonga tunsi aiheensa hyvin. Hän itse joutui lopettamaan koulunkäyntinsä Ruandassa ja pakenemaan vainoja Burundiin. Kansanmurhan yhteydessä vuonna 1994 kymmeniä hänen sukulaisiaan murhattiin. Mukasonga asuu nykyään Ranskassa.

Notre-Dame du Nil palkittiin Renaudot-kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2012. Romaaniin perustuva elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2019. Elokuvan ohjasi Atiq Rahimi.

Scholastique Mukasonga, Notre-Dame du Nil. Gallimard 2012. Kansikuva: yksityiskohta Titouan Lamazoun maalauksesta Espérance. 223 s.

maanantai 29. tammikuuta 2024

Ngũgĩ wa Thiong'o: Variksen velho

 

Variksen velho -romaanin etuliepeessä kerrotaan hieman elämäkerrallista taustaa tälle kirjalle. Vuonna 2004 kirjailija Ngũgĩ wa Thiong'o (s. 1938) pääsi pitkän maanpakolaisuuden jälkeen palamaan synnyinmaahansa Keniaan. "Siellä hänen asuntoonsa murtauduttiin, hänen tietokoneensa varastettiin ja Ngũgĩ sekä hänen vaimonsa pahoinpideltiin. Ngũgĩ palasi Yhdysvaltoihin ja kirjoitti Variksen velhon, ensimmäisen romaaninsa liki kahteenkymmeneen vuoteen."

Kirjailijan kirpeät kokemukset ovat epäilemättä jättäneet jälkensä kirjaan. Se jakautuu kuuteen osaan, joista jokaisen otsikko päättyy sanaan pirut: Vallan pirut, Jonotuspirut, Naispirut ... Piruuntuminen näkyy myös romaanin tyylissä ja sisällössä. Kyseessä on poliittinen satiiri afrikkalaisesta valtiosta nimeltä Aburĩrian Vapaa Tasavalta. Romaanin kertoja toteaa, että samankaltaisia valtioita on useita eri puolilla Afrikkaa. 

Romaaniin on sijoitettu myös kaunis rakkaustarina. Yksilöiden onnea eivät yhteiskunnan ongelmat täysin pysty estämään. Sosiaalivallankumouksellinen Nyawĩra ja Intiassa yliopisto-opinnot suorittanut Kamĩtĩ rakastuvat toisiinsa. Yhdessä he poliisia säikytelläkseen tekeytyvät  "Variksen velhoksi" – parantajanoidaksi, joka välillä esiintyy miehen, välillä naisen hahmossa. Yllättäen velhosta tulee suosittu, ja heidän vastaanotolleen on jatkuva jono. Myös maan johtajat kiinnostuvat velhon palveluksista. Nyawĩra on realisti, joka haluaa auttaa kärsivien ruumista; Kamĩtĩ taas on idealisti, joka pyrkii parantamaan kärsivän sielun. 

Nyawĩran ja Kamĩtĩn tarina saa romaanissa paljon tilaa, mutta psykologista henkilökuvaa heistäkään ei luoda. Kaikki romaanin henkilöt jäävät loppujen lopuksi pahvikuvahahmoiksi siitä huolimatta, että heidän elämänvaiheistaan kerrotaan paljon yksityiskohtaisemmin kuin pelkästään satiirinen tarkoitus edellyttäisi. Kirjailija tuntuu yksinkertaisesti viehättyneen henkilöihinsä liittyvistä tarinoista. Romaanin kertoja toteaakin, että "ruuan lailla tarinatkin menettävät makunsa, jos ne pyöräytetään hätiköiden"

Afrikan sananlaskuaarteistosta romaani ammentaa tiuhaan. Romaani hyödyntää myös fantasiaa ja sadunomaisia aineksia. Surevan kyynelet kaivavat tunnelin, jonka päähän syntyy järvi, jonka yllä aika pysähtyy. Linnut jähmettyvät lentoon sen yläpuolella. Lopulta nauru laukaisee lumouksen ja paikalleen kivettyneet alkavat taas elää. 

Romaanin nimeämätön kaikkitietävä kertoja pääsee sisälle henkilöiden ajatuksiin. Paikoin hän piiloutuu juhlallisen me-muodon taakse. Usein hän luovuttaa puheenvuoron toiselle kertojalle, Arigaigai Gatherelle, joka on poliisi ja jonka tarinoissa Variksen velho tekee hämmästyttäviä yliluonnollisia ihmetekoja. Näyttää siltä, että romaanin lopussa Arigaigai jää pitämään yllä Variksen velhon legendaa.

Romaani käyttää fantasiaa myös keinona satiirin kärjistämiseen (kuten Orwell Eläinten vallankumouksessa). Aburĩrian Valtias haluaa rakentaa tornin, joka yltää Jumalan luo taivaaseen asti – eräänlaisen nykyaikaisen Baabelin tornin. Rahat tornin rakentamiseen yritetään saada Globaalipankilta, joka kuitenkin suhtautuu ajatukseen nihkeästi. 

Valtiaan ministerit liehittelevät hallitsijaa ja taistelevat samalla vallasta keskenään. Ulkoministeri Machokali on leikkauttanut silmänsä suuremmiksi toimiakseen Valtiaan silminä maailmalla. Kähminnän tiimellyksessä Machokali lopulta katoaa, mikä ei Aburĩrian kaltaisessa maassa ole lainkaan harvinaista. Sille on jopa termi: OEK – omaehtoinen katoaminen. Punajoen krokotiileilla on katoamisissa oma tehtävänsä.

Vakoilusta vastaava kansliaministeri Silver Sikiokuu on puolestaan leikkauttanut korvansa suuremmiksi. Tiedotusministeri Big Ben Mambo on teettänyt saman kielelleen. Romaanin aikana valtaan nouseva John Kaniũrũ harkitsee nenänsä suurentamista.

Millaiset asiat Aburĩriassa sitten päätyvät romaanin satiirin kohteiksi? Taikausko tietenkin. Itsevaltius ja autoritäärisyys. Valtias kärsii erikoisesta sairaudesta, joka saa hänet paisumaan paisumistaan. Lopulta hän nousee ilmaan kuin kaasupallo. Ehdottoman itsevaltiaan on vaikea ymmärtää, että käydessään Yhdysvalloissa hän ei ilman muuta pääsekään kaikkien silmäätekevien puheille. Lopulta hän onnistuu vimmatulla lobbauksella saamaan kutsun presidentin rukousaamiaiselle – joutuakseen pettymään, kun ymmärtää, että hän on tapahtumassa vain yksi tuhansien joukossa. Kaikki ovat sinne päästäkseen maksaneet tuhansia dollareita.

Byrokratia saa osansa pilkasta. Työttömien jonot ovat Aburĩriassa niin pitkiä, että ne toisinaan muuttuvat kehiksi, kun jonon ensimmäinen liittyy viimeiseksi uuteen jonoon tietämättä, että se itse asiassa on hänen omansa. Korruptio on luonnollisesti yleistä: setelisäkkejä kaivetaan maahan ja taas ylös. Variksen velhon setelisäkeillä lannoittamat pensaat alkavat tuottaa lehdiksi dollarin seteleitä.

Miehen oikeus pahoinpidellä vaimoaan joutuu kyseenalaistetuksi, kun Nyawĩran organisoima naispartio maksaa potut pottuina vaimonsa pahoinpitelijälle. Rakennusfirman johtajan Tajirikan ja hänen vaimonsa Vinjinian suhteen kiemuroita romaani perkaa muiltakin osin perusteellisesti.

Yleinen vallanpitäjien ongelma on "valkovaiva" – tauti jossa afrikkalainen haluaisi niin kovasti olla valkoihoinen, että menettää puhekykynsä. Ainoa sana, jonka hän pystyy sanomaan on jos... (olisin valkoinen). Variksen velho kehittyy taitavaksi valkovaivan hoitajaksi, vaikka edes Kamĩtĩ-velho ei täysin välty valkovaivaan liittyvältä sanakadolta. Taudissa on taustalla ristiriita afrikkalaisen ylpeyden ja Eurooppaan kohdistuvan kateuden välillä. Taloudellinen riippuvuus länsimaista koetaan nöyryyttäväksi. Samalla länsimaista elämäntapaa jäljitellään. Valkovaivaa ei yhtään helpota siirtomaakaudella afrikkalaisiin istutettu itseinho. Ihon valkaiseminen on Afrikassa yksi kosmetiikkateollisuuden kivijalka.

Osa romaanin satiirista kohdistuu länsimaihin. Afrikkalaisten vallanpitäjien ailahtelevaisuudessa on osittain kyse siitä, etteivät he koskaan voi olla varmoja länsimaisten kumppaniensa vaihtuvista odotuksista. Välillä länsimaat tukevat autoritäärisiä johtajia suojatakseen omia taloudellisia intressejään. Välillä länsimaat taas edellyttävät aitoa demokratiakehitystä edellytyksenä taloudellisen avun maksamiselle. Afrikkalaisten itsetuntoa ei sanottavasti paranna myöskään se, että he joutuvat anelemaan kehitysapuna varoja, jotka he katsovat moninkertaisesti luovuttaneensa länsimaille raaka-aineina ja halpana työvoimana. Länsimaiset yhtiöt puolestaan kuluttavat Afrikan luonnonvaroja ja tuovat Afrikan markkinoille halpaa tuontitavaraa, joka vie toimeentulon afrikkalaisilta tuottajilta, jotka eivät pysty kilpailemaan hinnoissa suuryritysten kanssa.

Romaanin lopulla Valtias lopulta räjähtää itseensä kerryttämänsä saastan paineessa. Räjähdyksessä syntyvällä uudella laihalla Valtiaalla on kaksihaarainen kieli. Ensi töikseen Valtias panee toimeen pikku D:n – monipuoluedemokratian. Valtias tosin tulee automaattisesti vapaissa vaaleissa voittavan puoleen johtajaksi. Valtias valitsee uuden hallituksensa ministereiksi romaanin pahimmat konnat. Valtias on nimittäin huomannut, että konnat ovat tilannearvioissaan realistisempia kuin moraaliset idealistit. Globaalipankki palkitsee Aburĩrian kehityksen vapauttamalla sen jäädytetyt avustusvarat.

Vallankaappaukset kuuluvat kuitenkin edelleen Aburĩrian todellisuuteen. Punajoen krokotiilit saavat vielä kerran mahansa täyteen.

Seppo Loposen suomennos on erinomainen, kuten häneltä on totuttu odottamaankin.


Ngũgĩ wa Thiong'o, Variksen velho. WSOY 2007. Tekijän kikujusta englanniksi kääntämästä laitoksesta Wizard of the Crow (2006) suomentanut Seppo Loponen. Päällys: Kristina Segercrantz. 765 s.

perjantai 19. tammikuuta 2024

William Trevor: The Love Department

Wimbledonin ylemmän keskiluokan kotirouvat ovat tyytymättömiä. Heidän aviomiehensä ovat kiinni työelämässä. Kotona ollessaankaan miehet eivät ole täysin läsnä. Lapset, jos heitä on ollenkaan, ovat jo koulussa tai lähteneet omilleen. Kotiapulaiset huolehtivat useimmista kotiaskareista. 

Tähän täyttämistään odottavaan tyhjyyteen astuu Septimus Tuam, kaunis mies. Sateenvarjonsa kärjellä hän kuin vahingossa raapaisee rikki ostoksilla olevan rouvan sukan. Sitten hän vaatii saada korvata kömpelyytensä. Muutaman päivän päästä hän ilmestyy rouvan ovelle uudet sukat mukanaan. Pian sen jälkeen Septimus Tuam tunnustaa rakastaneensa naista ensisilmäyksestä lähtien.

Lady Dolores Bourhardie pitää suuressa lehdessä avioliiton ongelmiin keskittyvää suosittua vastauspalstaa. Hänen Rakkausosastonsa työllistää ison joukon ihmisiä, jotka lukevat naisten heille lähettämiä kirjeitä ja vastaavat niihin. Lady Dolores on omistautunut työlleen täydellisesti. Hänen asuntonsakin sijaitsee Rakkausosaston takahuoneissa.

Jo pitkän aikaa Lady Dolores on saanut kirjeitä, joissa naiset kertovat kohtalokkaista rakastumisistaan mieheen, joka on vietellyt heidät, rikkonut heidän avioliittonsa ja vienyt heidän rahansa mutta jota he eivät pysty unohtamaan. Muutamat ovat luopuneet myös elämästään, koska ovat joutuneet luopumaan Septimus Tuamista.

Masentuneille ja väsyneille naisille, joiden elämä on menettänyt kirkkautensa ja alkanut näyttäytyä rumana ja jotka ovat menettämässä kosketuksen aviomieheensä, Lady Dolores haluaisi sanoa: "Malta mielesi, ole rauhallinen." Hän ymmärtää itsekin, etteivät nuo sanat pysty kilpailemaan Septimus Tuamin kanssa, kun tämä sanoo naiselle: "Minä rakastan sinua."

Romaanin alussa nuori mies, Edward Blakeston-Smith, poistuu uskonnollisen järjestön ylläpitämästä hoitolaitoksesta, jossa on ollut toipumassa mainosjulisteita koskevista harhoistaan, ja pestautuu Lady Doloresin Rakkausosaston virkailijaksi. Lady Dolores huomaa pian, ettei monessa suhteessa lapsellinen Edward sovellu arvioimaan lukijakirjeitä. Hän ei kykene erottamaan tosissaan lähetettyjä kirjeitä pilailusta. Edward voisi kuitenkin toisella tapaa olla hyödyksi. Lady Dolores näkee maailman hengellisten voimien taistelukenttänä: vain Edwardin täydellinen viattomuus voi pärjätä paholaismaiselle Septimus Tuamille.

Niinpä Edward alkaa ajella ympäri Lontoota vuokraemännältään lainaamallaan naistenpyörällä. Hän yrittää jäljittää naisia, jotka ovat tulleet petetyiksi. Heidän avullaan hän uskoo löytävänsä itse Septimus Tuamin. Takaa-ajo ja aikuisen ihmisen puhetavan omaksuminen ottavat voimille. Edward ei vielä ole täysin valmis tehtävän edellyttämään kypsyyteen. Stressaantunut Edward alkaa kuulla olemattomia. Hän myös alkaa uskoa, että hänen tulee tappaa Septimus Tuam. Tätä häneltä vaativat Lady Dolores ja kolme kuollutta naista. Vai vaativatko? Eihän hän tietenkään voi olla siitä varma.

Edellä kerrotusta käy ilmi, että The Love Department yhdistelee fantasiaa ja realismia omaperäisellä tavalla. Samankaltaista sekoitusta olen löytänyt myös toisen britin, Muriel Sparksin, romaaneista.

Edward tutustuu etsintöjensä aikana useisiin erilaisiin ihmisiin. Mukana on jälleen koko joukko kateellisia, ilkeitä ja pikkumaisia sivuhenkilöitä, joiden kuvaamisessa William Trevor on erityisen taitava. Edwardin etsinnät johtavat hänet todistajaksi useisiin farssimaisiin tilanteisiin.

Tämän farssikarusellin keskellä on Bolsoverin pariskunnan, Even ja Jamesin, avioliittodraama. He ovat hieman alle 40-vuotiaita ja olleet kymmenen vuotta naimisissa. Heillä on kaksi kouluikäistä lasta. James on äskettäin kohonnut työpaikallaan yhtiön johtokuntaan. Eve Bolsoverista tuntuu, ettei hän enää saa kosketusta mieheensä, joka viihtyy illat paremmin konjakkipullon seurassa. Myös James on tyytymätön elämäänsä. Työssä onnistuminen ei ole tuonut hänelle tyydytystä, ja hän ymmärtää, että myös hänen vaimonsa on onneton. Konjakkia siemaillessaan hän haaveilee täydellisestä epäonnistumisesta ja uudesta alusta varattomana yhdessä Even kanssa. Kun työpaikan kiipijä, herra Lake, alkaa juonitella Jamesin syrjäyttämiseksi, James antaa tämän tapahtua estelemättä.

Juuri siinä vaiheessa, kun näyttää, että Eve on päättänyt yrittää avioliittonsa pelastamista, saapuu paikalle Septimus Tuam. Edes järkevä Eve ei pysty vastustamaan viettelijän hypnoottista katsetta vaan lankeaa tämän pauloihin. Eve on kuitenkin niin rehellinen, että ilmoittaa heti miehelleen jättävänsä tämän Tuamin takia. Tämä tapahtuu liian pian Septimus Tuamin mielestä, koska hän ei ole ehtinyt lypsää Eveltä riittävästi rahaa eikä hän tietenkään suunnittele pysyvää suhdetta saati avioliittoa Even kanssa. James sanoutuu irti työstään ja muuttaa yksin lapsuuden kotiseudulle hoitamaan isältään perimäänsä kauppapuutarhaa.

Millainen sitten on tämä vastustamaton Septimus Tuam – sen lisäksi, että hän on kaunis? Even ensimmäiset vaikutelmat ovat, että mies on kuin mustavalkoisesta elokuvasta, jotenkin väritön – kuin hyvä pappi

Romaanin kaikkitietävän kertojan avulla pääsemme kurkistamaan myös Septimus Tuamin elämään. Hän makailee päiväkausia askeettisen asuntonsa vuoteella lehtiä selaillen. Hän merkitsee tapaamisia kalenteriin ja tuntuu sen jälkeen unohtavan ne täysin. Hän laskee paperille naisilta saamiaan rahasummia. Hänen mielensä vaikuttaa muuten lähes tyhjältä. Hän toteaa itsekin, ettei hänellä ole aivoja ja siksi hänen täytyy tehdä laskutoimitukset huolellisesti. Toisin kuin lady Doloresin kuvitelmissa Septimus Tuam ei vaikuta paholaismaiselta, ei edes epämoraaliselta. Hän on a-moraalinen, täysin moraaliton, ulkopuolinen omassakin elämässään. Vaikuttaa siltä, että Septimus Tuamin menestys viettelijänä perustuu siihen, että tämän tyhjyyden kukin nainen voi täyttää omilla toiveillaan ja tarpeillaan.

Romaanin loppua en paljasta. Se muodostuu useiden pikkutapahtumien ketjusta. Se, kuka on syyllinen dramaattiseen loppuratkaisuun, riippuu siitä, miten kauas ketjussa kuljemme taaksepäin ja mistä kohtaa sen katsomme alkavan. Romaanin lopussa tuikahtaa myös pieni toivonkipinä Eve ja James Bolsoverin avioliitolle.

Tämä on nyt kolmas William Trevorin tuotannon alkupään romaani, jonka olen lukenut melko lyhyen ajan sisällä. Tämä The Love Department menee kahta aiempaa syvemmälle koskettaviin ihmiskohtaloihin hauskan pintatason alla. Muutamat piirteet toistuvat näissä kolmessa – kuten useissa myöhemmissäkin Trevorin teoksissa: koomisen ja traagisen läsnäolo yhtä aikaa; sosiopaattiset henkilöhahmot; useiden henkilöiden koomisen muodollinen puhetapa sekä jännittävä juoni, joka ennakoi dramaattista loppuratkaisua. 

Myös joitain vähemmän tärkeitä yhteisiä piirteitä on tullut esiin, esimerkiksi kirjailijan mieltymys syksyyn tapahtumien ajankohtana. Kirjallisuudentutkija Northrop Frye katsoi, että syksy on taiteessa tragedian vuodenaika, johon liittyy usein henkilöiden kypsyys ja vanhuus. Tätä vuodenaikaa hallitseviksi myyteiksi hän katsoi lankeamisen, rappeutumisen ja erot. The Love Department -romaaniin tämä myyttikriittinen näkemys sopii hyvin, sillä tarinan keskiössä ovat avioliittojen rappeutuminen, lankeaminen viettelijän ansaan ja avioerot. Romaani kysyy tärkeän kysymyksen: miten rakkauden saa kestämään? Vastaus näyttäisi olevan: ei mitenkään – mutta ehkä rakkaus on herätettävissä uudelleen henkiin. 

Kaikissa kolmessa äskettäin lukemassani romaanissa myös mainitaan ainakin ohimennen Wimbledonissa sijaitseva Rimini Hotel -täysihoitola. Tässä on tuskin kyse muusta kuin kirjailijan pienestä pilailusta ja silmäniskusta uskolliselle lukijalle


William Trevor, The Love Department. Penguin Books 1981. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1966. Kansikuva: James Marsh. 263 s.

keskiviikko 17. tammikuuta 2024

Romain Gary: Aamunkoiton lupaus

Romain Garyn (1914–1980) omaelämäkerrallinen romaani Aamunkoiton lupaus jakautuu kolmeen osaan, jotka käsittelevät kirjailijan elämän eri vaiheita. Ensimmäinen osa kertoo enimmäkseen varhaislapsuudesta Vilnassa ja Varsovassa, toinen osa koulu- ja opiskeluvuosista Nizzassa ja kolmas osa Garyn osallistumisesta toiseen maailmansotaan lentäjänä Vapaan Ranskan armeijassa. 

Ranska oli kirjailijalle lapsuuden haavemaa, eikä myöhempi kosketus todellisuuteen tuota unelmaa kokonaan häivyttänyt. Hän jopa arvelee, että tuo unelma on kannustanut häntä koko hänen uransa ajan ja kaikessa julkisessa toiminnassaan muuttamaan yhteiskuntaa paremmaksi, enemmän lapsuuden unelman kaltaiseksi. Kovin kolaus, jonka Ranska hänelle aiheutti, oli se, että hänet ilmeisesti juutalaistaustansa ja lyhyen kansalaisuusajan takia reputettiin ilmavoimien upseerikurssilla – ainoana kolmensadan upseerikokelaan joukossa. Vaativalle äidilleen hän keksi verukkeeksi tarinan, jossa hänet reputettiin, koska oli vietellyt komendantin vaimon. Romanttinen tarina tyrehdytti äidin syytökset. Sodan sytyttyä lentäjänurakin avautui Englannissa.

Tässä romaanissa kuvatut kirjailijan elämänvaiheet ovat niin täynnä seikkailuja ja hämmästyttäviä yhteensattumia, että lukija ei koskaan voi olla aivan varma siitä, miten paljon totuutta kertomukseen sisältyy. Varsinkin kun kirjan minäkertoja usein ilmaisee arvostavansa hyvää tarinaa enemmän kuin kirjaimellista totuutta.

Pieni esimerkki. Kesken toisen maailmansodan pommitusten Gary oleskeli jonkin aikaa Lontoossa. Muutamat puolalaiset kapakkatuttavuudet syyttivät kaikkia ranskalaisia pelkureiksi, joten Gary haastoi yhden heistä kaksintaisteluun. Taistelu pistoolein käytiin Regent's Hotelin tyhjällä viidennen kerroksen käytävällä pommien räjähdellessä ympärillä. Gary haavoitti vastustajaansa ja sen jälkeen haukkui kyseisen puolalaisjoukon sujuvalla puolan kielellä käyttäen pahimpia Varsovan kaduilla oppimiaan herjauksia. Tämä tarina oli ehkä kuitenkin uskottavampi, kuin se, jossa Gary kertoo suunnitelmastaan Hitlerin murhaamiseksi.

Kirja on ennen kaikkea kuvaus kahden poikkeuksellisen ihmisen – pojan ja äidin – keskinäisestä suhteesta. Isä katosi perheen elämästä pian pojan syntymän jälkeen. Hänellä oli jo uusi perhe toisessa maassa. Joskus isä kuitenkin tuki poikaansa taloudellisesti. Myöhemmin käy ilmi, että isä menehtyi natsien keskitysleirillä. Garylle kerrottiin, että hän kuoli pelosta kaasukammion ovella. Mielikuvitusihminen tunnistaa toisen samanlaisen: "Mies, jonka elämä oli päättynyt tuolla tavalla, oli siihen hetkeen saakka ollut minulle muukalainen, mutta nyt hän oli isäni, aina ja ikuisesti."

Suurimmaksi osaksi pienen perheen toimeentulosta vastasi tavattoman ahkera, rohkea ja kekseliäs äiti. Välillä rahaa oli käytössä runsaasti, esimerkiksi silloin kun äidin vilnalainen muotiliike menestyi hyvin. Toisinaan taas raha riitti juuri ja juuri elämiseen, esimerkiksi Varsovan vuosina ja alkuaikoina Nizzassa, kun äiti kiersi kauppaamassa kaupungin kultasepänliikkeiden esineitä hotellien auloissa. Toimeentulo Ranskassa vakiintui vasta, kun äiti sai paikan nizzalaisen hotellin johtajattarena.

Pojan vuoksi äiti oli valmis suuriin uhrauksiin. Pojan tuli saada yksityisopettajien opetusta, vaikka äiti joutui sen takia itse kärsimään nälkääkin. Niinpä Gary sai yksityisopetusta muun muassa miekkailussa ja ammunnassa monien käyttökelpoisempien taitojen ohessa. Nizzassa äiti sai jopa Ruotsin kuninkaan maksamaan poikansa tennistunnit, vaikka pojan hallitsijalle tenniskentällä esittelemät taidot eivät herättäneet lupausta lahjakkuudesta – ainoastaan sääliä. 

Äiti, jolla oli takanaan lyhyt ura teatterissa, toivoi myös pojalleen uraa taiteilijana. Rehelliset opettajat kuitenkin totesivat, että pojan laulu-, soitto- ja näyttelijäntaidot eivät luvanneet menestystä näillä aloilla.  Äidin luottamusta lapsensa kykyihin mikään ei voinut kuitenkaan heikentää. Hän oli varma, että hänen pojastaan tulisi maailmankuulu suurmies, johon kaikki naiset tulisivat rakastumaan. Niin varmasti hän puhui pojastaan tulevana suurena rakastajana, että perheen teini-ikäinen kotiapulainen tuli uteliaaksi ja vei vasta kolmetoistavuotiaan pojan vuoteeseen kanssaan. Kesken toimituksen paikalle saapunut äiti ei yllättäen ollutkaan ihastunut poikansa menestykseen tällä alueella.

Romaanissa kuvatuista lukuisista rakkauksista merkityksellisimmät kohdistuivat unkarilaiseen Ilonaan ja Ranskan päiväntasaajan Afrikassa sota-aikana kohdattuun Louisoniin, jonka kanssa Gary solmi myös jonkinlaisen ainakin puolivirallisen siviiliavioliiton. Ilona katosi sodan melskeissä, Louison sairastui lepraan ja joutui sairaalaan Brazzavilleen, eikä Gary onnistunut enää löytämään häntä sodan jälkeen.

Kirjoittamisesta tuli jo varhain lapsuudessa se taiteenalue, johon äiti ja poika asettivat suurimmat toiveet. Kirjailija tosin kertoo aluksi käyttäneensä enemmän aikaa hienojen kirjailijanimimerkkien keksimiseen kuin itse kirjoittamiseen. Myöhemmin hän saattoi lakitieteen opintojen ohessa käyttää jopa yksitoista tuntia vuorokaudessa luovaan kirjoittamiseen.

Keskellä toista maailmansotaa hän kirjoitti valmiiksi ensimmäisen romaaninsa Éducation européenne. Se on sikäli erikoinen esikoisromaani, että se julkaistiin ensin englanninkielisenä käännöksenä Englannissa ja vasta myöhemmin alkukielellä Ranskassa. Epävarmuus huomisesta ja useiden lentäjätovereiden kuolema jätti jälkensä romaanin rakenteeseen. Se etenee kerronnallisesti itsenäisinä lukuina. Gary ajatteli, että jos teos jää kesken hänen kuolemansa takia, jo valmistunut osuus voitaisiin julkaista novellikokoelmana. Pelko ei ollut tuulesta temmattu. Niistä viidestäkymmenestä ranskalaislentäjästä, jotka saapuivat samalla laivalla Glasgow'hun liittyäkseen Vapaan Ranskan ilmavoimiin, oli sodan lopussa hengissä enää kolme.

Äidin vankkumaton usko poikaansa oli työntänyt poikaa kohti menestystä. Usein se kuitenkin aiheutti noloja tilanteita ja suoranaista häpeää. Näitä kokemuksia kirjailija muistelee pilke silmäkulmassa. Kirjailijan lapsuudessa, kun äitiä oli väärin perustein syytetty Vilnassa varastetun tavaran kätkemisestä, tämä kutsui kaikki naapurit koolle Ison Pohulankakadun juutalaiskorttelin asuntonsa porraskäytävään ja piti ivallisesti naureskelevalle yleisölleen tiukan puhuttelun:

 – Senkin saastaiset porvarisluteet! Te ette tiedä, kenen kanssa teillä on kunnia puhua!  Minun pojastani tulee Ranskan ambassadööri, Kunnialegioonan ritari, suuri näytelmäkirjailija, Ibsen, Gabriele d'Annunzio! Hän...
   Sitten hän haki mielessään viimeistä valttia, jotakin, joka olisi maallisen onnen ja hyvinvoinnin huipentuma:
   – Ja hän teettää pukunsa Lontoossa!
Vuosikymmenten takaa 45-vuotias kirjailija näkee yhä naapureidensa kasvot. Hän on antanut heille anteeksi heidän epäuskonsa. 
Lieneekin parasta sanoa selvyyden vuoksi, että olen tätä nykyä Ranskan pääkonsuli, vastarintaliikkeen sankareita. Kunnialegioonan upseeri ja jollei minusta ole tullut Ibseniä eikä d'Annunziota, niin ei se ainakaan johdu siitä, etten olisi yrittänyt.
   Ja sanotaan vielä varmuuden vuoksi tämäkin: minä tilaan pukuni Lontoosta. Kammoan englantilaista leikkausta, mutta minulla ei kerta kaikkiaan ole valinnan varaa.
Romaanin nimi viittaa siihen, että "äidinrakkaudessa elämä antaa aamunkoitossa lupauksen, jota se ei koskaan pidä". Samanlainen rakkaus ei toistu koskaan myöhemmin. Kaikkialla "kannat mukanasi vertailun myrkkypikaria ja hukkaat aikasi odottaessasi sitä, minkä olet jo saanut".

Tähän äidinrakkauden ylistykseen sisältyy siis myös paljon ahdistusta. Myös poika on antanut eräänlaisen lupauksen: hän korvaa vielä joskus kaikki äidin tekemät uhraukset. Saavutuksistaan huolimatta hän tuntee kuitenkin jääneensä jälkeen tavoitteistaan. Mikään ei riitä. Koko elämänsä häntä vaivaa tunne siitä, ettei ole tehnyt tarpeeksi. Tätä kauheaa perintöä Romain Gary ei vaikuta täysin tiedostavan. Hänelle on tehty väkivaltaa, kun hänestä on tehty toisen ihmisen onnen haltija.

Kirjailija toteaa alistuneesti, että äitejä ei tietenkään pidä estää rakastamasta lapsiaan. Sen, että hänen oma äitinsä tavoitteli poikansa avulla lohtua yksinäisyyteensä ja tyydytystä myös omalle kohtuuden ylittävälle kunnianhimolleen, Gary myöntää kuin ohimennen: "Tarkoitan vain, että parempi on, kun äideillä on joku toinenkin, jota he rakastavat."

Romaanin kertoja, joka siis on 45 vuoden ikäinen, antaa usein vaikutelman siitä, että elämä on jo lähes ohi. Ovatko suuret odotukset – ja suuret saavutukset – vanhentaneet hänet ennen aikojaan? Ehkä enemmän on kuitenkin vaikuttanut lukuisien ikätoverien menettäminen sodassa. Yksityiskohtaisen tarkasti kirjailija kirjaa romaaniin sotilastovereiden kuolinpaikan, -ajan ja -tavan.

Vakavista pohdinnoistaan huolimatta tämä romaani on enimmäkseen hauska ja hyväntuulinen. Joskus minua arveluttaa sellainen lapsuuskuvaus, jossa täysikasvuinen aikuinen jälkiviisaasti naureskelee lapsuuden uskomuksilleen ja teoilleen. Tässä tuota sävyä on kyllä mukana, esimerkiksi kun kirjailija kertoo 9-vuotiaan ihastuksesta kauniiseen Valentineen. Vaikutuksen tehdäkseen hän söi monta kourallista onkimatoja, lukemattomia perhosia, kilon kirsikoita kivineen, yhden hiiren ja – kokonaisen kumikengän. Viimeksi mainittu uroteko sitten veikin hänet ambulanssilla sairaalaan.

Tässä romaanissa naureskeleva sävy ei kuitenkaan liity vain lapsuuden hullutuksiin. Samalla huvittuneella asenteella kirjailija suhtautuu myös aikuisikänsä kommelluksiin – myös niihin sankaritekoihin, joista hänet sota-aikana palkittiin Vapaan Ranskan korkeimmilla kunniamerkeillä.

Tällä kirjalla Romain Gary kuittasi ison osan velastaan äidilleen. Tästä naisesta, jonka nimeä ei romaanissa kertaakaan mainita, syntyy unohtumaton muotokuva sinnikkäästä selviytyjästä, täysin pelottomasta naisesta, jonka rakkaus loppujen lopuksi osoittautuu itsekkäitä pyyteitä suuremmaksi.

Romain Gary, Aamunkoiton lupaus. Otava 1964. Ranskankielisestä alkuteoksesta La promesse de l'aube (1960) suomentanut Ulla-Kaarina Jokinen. Kansi: Seppo Heinonen. 333 s.

maanantai 15. tammikuuta 2024

Marie-Aude Murail: Dinky rouge sang

Tämä nuorille suunnattu ranskankielinen romaani aloitti sarjan, joka kertoo Nils Hazardista, arvoitusten metsästäjästä. Dinky rouge sang yhdistelee jännitystä ja huumoria tavalla, joka miellytti minua kovasti. Uskon, että myös muut pehmodekkareista (cozy crime) pitävät aikuiset viihtyisivät kirjan parissa. Romaani koostuu tavallaan useista novelleista, sillä sen aikana Nils Hazard ehtii ratkaista monta eri arvoitusta, joihin kaikkiin liittyy myös rikos – taideväärennys, lapsikauppa, myymälävarkaus, kiristys, murhapolton yritys ja parissa tapauksessa jopa murha. Nils Hazard ei kuitenkaan ole kiinnostunut rikollisten kiinni ottamisesta tai rankaisemisesta. Ne hän jättää korkeammille voimille ja koomisesti kuvatulle poliisitarkastaja Berthierille.

Nils Hazard on hieman yllättävä sankari nuortenkirjasarjaan: hän on 34-vuotias Sorbonnen yliopiston etruskologian opettaja. Hänen läheisin apurinsa, Catherine Roque, on 21-vuotias historian opiskelija. Luultavasti Indiana Jones -elokuvien menestys nuorison parissa on rohkaissut kirjailijaa valitsemaan tällaisen päähenkilön. Romaanissa ohimennen esiintyvä nuorten poikien jengi myös suoraan vertaa Nils Hazardia elokuvien arkeologiseikkailijaan.

Kaikenlaiset arvoitukset kiehtovat Nils Hazardia, eikä hän päästä niistä irti ennen kuin ratkaisu on löytynyt. Joskus hän antaa itsestään hieman töykeän kuvan. Sosiaaliset maneerit eivät nimittäin innosta Nilsiä: ihmisjoukossa hän tuntee itsensä yksinäisemmäksi kuin tutkijankammiossaan. Catherine kiusoittelee opettajaansa usein spontaanisuuden puutteesta.

Dinky rouge sang alkaa Nils Hazardin kirjeellä Catherine Roquelle – näin dramaattisesti: "Hyvä Catherine, jos luette näitä rivejä, se merkitsee sitä, että olen kuollut ja notaari on luovuttanut teille tämän ruskean kirjekuoren."

Koska olen jo kertonut, että Marie-Aude Murail kirjoitti kokonaisen sarjan Nils Hazardista, en tee suurtakaan juonipaljastusta, kun kerron, että Hazard selviää tästä romaanista hengissä ja romaanin lopussa paljastuu, miksi Catherine sai kirjeen luettavaksi ennen aikojaan. Koko romaani on kerrottu minämuodossa ja sen kertojana toimii Nils Hazard.

Kuten Nils Hazard kirjeessään Catherinelle kertoo, ensimmäinen arvoitus, jonka hän ratkaisi, koski häntä itseään. Varhaisesta lapsuudestaan asti Nilsillä oli ollut tunne, että hän oli syyllinen vanhempiensa kuolemaan, joka tapahtui auto-onnettomuudessa Nilsin ollessa kolmen vanha. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Nils vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kylmäkiskoisten isovanhempiensa talossa Pariisissa. Eräänä yönä, ollessaan 13-vuotias, Nils kuuli talon ullakolta äänen, joka muistutti vierivän lasikuulan ääntä. Tämä ja yhä yksityiskohtaisemmiksi käyneet unet johtivat hänet tutkimaan ullakkoa, josta hän löysi avaimet arvoituksen ratkaisuun. Ullakolta löytyi myös romaanin nimessä mainittu verenpunainen Dinky. Dinky viittaa Dinky Toys -yhtiön valmistamaan pikkuautoon, joka on samaa mallia – Alfa Romeo Giulietta – kuin se, joka vei Nilsin vanhemmat kuolemaan. 

Catherine Roqueen Nils tutustui, kun tämä kävi hänen luennoillaan kaksosveljensä Frédéricin kanssa. Frédériciä oli nelivuotiaasta asti vaivannut ajoittain kasvoille ilmaantuva tic-ilme, eräänlainen irvistys. Nils Hazard on sitä mieltä, että ihmisillä on aina hyvä syy käyttäytymiseensä, ja niinpä hän alkaa Catherinen kanssa selvittää niitä lapsuuden tapahtumia, jotka ovat saaneet aikaan Frédéricin irvistyksen. Selvittely johtaa Nilsin ja Catherinen kiperiin paikkoihin, ja sen aikana Nils myös huomaa viihtyvänsä hyvin Catherinen seurassa. Kestää kuitenkin kauan ennen kuin Nils myöntää kiintymyksensä edes itselleen. Catherinella kun on jo poikaystävä, jonka kanssa suunnittelee häitään. Päähenkilöiden kiusoitteleva sanailu keventää mukavasti paikoin aika syviin vesiin johtavia henkilöiden käytöksen selvittelyitä. 

Ranskalainen tapakulttuuri on aina hauskaa seurattavaa: vasta sivulla 75 Nils sanoo, että Catherine voi kutsua häntä etunimellä. Sivulla 123 Catherine ehdottaa, että he voisivat jo sinutella toisiaan, mutta Nilsin mielestä se ei olisi sopivaa. Teoksen lopussa Catherine vihjaa, että voisi tekaista pari pientä etruskia professorille, mutta sinuttelutasolle ei silti koko romaanissa päästä.

Nils ja Catherine ehtivät romaanin aikana selvittää myös Catherinen poikaystävän langon katoamisen, eräillä kutsuilla tapaamansa lääkärin pojan änkytyksen syyn sekä sen, miksi Catherinen ystävätär Solange kertoo tulevansa surulliseksi aina juodessaan kaakaota. 

Marie-Aude Murail (s. 1954) on saanut arvostetun Hans Christian Andersen -lastenkirjallisuuspalkinnon vuonna 2022.

Gabriel Gayn hieno kansikuva romaanin pokkaripainoksessa tuo mieleen ranskalaiset sarjakuvaromaanit.

Marie-Aude Murail, Dinky rouge sang. L'école des loisirs 2013. Collection Médium. Romaanin ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1991. Kansikuva: Gabriel Gay. 193 s.

torstai 11. tammikuuta 2024

Yannick Haenel: Jan Karski

Yannick Haenelin (s. 1967) sivumäärältään pieni elämäkertaromaani koostuu kolmesta luvusta. Ensimmäinen luku kuvailee teoksen päähenkilön, Jan Karskin, esiintymistä Claude Lanzmannin elokuvassa Shoah. Tässä yli yhdeksän tuntia kestävässä elokuvassa kerrotaan juutalaisten kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Omassa osuudessaan Jan Karski, katolilainen puolalainen ja Puolan vastarintaliikkeen jäsen, kertoo vierailustaan Varsovan getossa vuoden 1942 puolivälissä. Tuohon mennessä yli puolet Varsovan juutalaisista oli jo murhattu.

Se, mitä Jan Karski näki tuona päivänä getossa, muutti hänen koko elämänsä. Hänestä tuli todistaja ja viestinviejä. Kertoessaan kokemuksestaan elokuvakameralle omassa kodissaan New Yorkissa kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin, hän yhä liikuttuu lähes puhekyvyttömäksi. 

"Se ei ollut ihmisten maailma." Hän yrittää sanoa, mitä se oli, hän etsii oikeaa sanaa: "Se oli kuin... kuin... helvetti."

Karskin oppaat getossa, kaksi juutalaismiestä, pyytävät, että Karski kertoisi maailman johtajille, mitä Puolassa on tapahtumassa. Että juutalaiset tullaan tuhoamaan täysin. Oppaat vaativat, että Saksaan on lentokoneista pudotettava lentolehtisiä, joissa tavallisille saksalaisille kerrotaan, mitä heidän maansa on tekemässä. Liittoutuneiden on uhattava Saksaa laajoilla pommituksilla, myös siviilikohteisiin, jollei juutalaisten murhaamista lopeteta. Maailman omatunto on herätettävä.

Voiko maailman omaatuntoa kolkuttaa?

Sillä kohtaa elokuvaa, Jan Karskin ääntä kuunnellessa, katsoja tietää, että vastaus on ei. Kuusikymmentä vuotta Keski-Euroopan tuhoamisleirien vapauttamisen jälkeen tiedetään, että maailman omaatuntoa on mahdotonta kolkuttaa, että mikään ei koskaan voi kolkuttaa sitä, koska maailman omaatuntoa ei ole olemassa, maailmalla ei ole omaatuntoa eikä koko käsitettä "maailma" epäilemättä enää ole olemassa.

Romaanin toinen luku on kirjailija Yannick Haenelin laaja referaatti Jan Karskin 400-sivuisesta muistelmateoksesta Story of a Secret State (1944). Tiivistelmä on kirjoitettu preesensmuodossa ja kertoo Jan Karskin henkilöhistorian ja vaiheet Puolan vastarintaliikkeessä. Jan Karski, alkuperäiseltä nimeltään Jan Kozielewski, oli Puolan armeijan nuori upseeri siinä vaiheessa, kun Saksa miehitti Puolan. Miehitys ja Puolan nopea antautuminen oli Karskille järkytys. Sitä lisäsivät huhut siitä, että Englanti ja Ranska olivat suhtautuneet kielteisesti Puolassa ennen sotaa suunniteltuun liikekannallepanoon. Länsivallat eivät olleet halunneet "provosoida" Hitleriä.

Vastarintaliike kuitenkin järjestäytyi nopeasti ja muodosti sotilaallisen osan Puolan "salaista valtiota", jonka poliittinen osa työskenteli ensin Pariisissa ja sitten Ranskan saksalaismiehityksen aikana Lontoossa. Jan Karskista tuli salaisen valtion kuriiri, joka henkensä kaupalla kuljetti viestejä vastarintaliikkeen ja pakolaishallinnon välillä.

Jan Karski joutui vangiksi useita kertoja. Neuvostoliittolaisten liikkuvasta vankijunasta hän pakeni siten, että hänen toverinsa työnsivät hänet pää edellä ulos pienestä ilmanvaihtoikkunasta. Natsien vankina häntä kidutettiin, kunnes hän leikkasi molemmat ranteensa auki varastamallaan partaterällä. Sairaalassa hänet virvoitettiin henkiin, ja toveriensa avulla hän pääsi pakenemaan.

Varsovan gettoon todistajaksi viety mies oli siis nähnyt yhtä ja toista. Hän oli karaistunut sotilas. Hän oli nähnyt tarkoituksetonta raakuutta ja ymmärtänyt, että pahuuteen ei tarvinnut syytä. Silti se, mitä hän getossa koki, ylitti kaiken hänen itse kokemansa henkilökohtaisen kärsimyksen. Muistelmissaan Jan Karski kertoo myös vierailustaan tuhoamisleirillä. En pysty tähän kirjoittamaan hänen siellä kokemistaan kauhuista. Rajansa kaikella.

Turhauttavin osa Jan Karskin muistelmissa käsittelee hänen yrityksiään saada maailman johtajat reagoimaan juutalaisten joukkomurhaan. Hänen viestiään kuunneltiin kohteliaasti, mutta se ei johtanut mihinkään. Ei löytynyt halua toimia. Tässä suhteessa maailma ei näytä muuttuneen: pelätään kriisitilanteen eskaloitumista tai uskotellaan, että jos sulkee silmät, ongelma katoaa. Kärsivien ihmisten annetaan käristyä säästöliekillä.

Romaanin kolmas luku on tosiasioihin pohjautuvaa fiktiota, minkä Yannick Haenel itsekin toteaa romaaninsa jälkihuomautuksissa. Jan Karskin ajatukset, puhe ja yksittäiset elämäntilanteet ovat tässä luvussa kirjailijan keksimiä.

Tässä jaksossa kuvaillaan minämuodossa Jan Karskin pohdintoja unettomina öinään. Hän muistelee puolalaisia upseeritovereitaan, jotka vietiin Katyniin ja teloitettiin Stalinin määräyksestä. Hän olisi kuollut heidän mukanaan, ellei olisi neuvostoliittolaisten vankina näytellyt työmiestä ja tavallista rivisotilasta.

Joskus Jan Karskin Puolan juutalainen puoliso, Pola, istuu yöllä sohvalla hänen kanssaan. He eivät puhu mitään. Pola oli sukunsa ainoa juutalaisvainoista hengissä selvinnyt.

Karskin pohdinnoissa käy ilmeiseksi, että natsit eivät olleet ainoat kansanmurhan syylliset. Länsimaat eivät yrittäneet estää sitä, vaikka niillä oli riittävästi tietoa ja keinot sen estämiseksi. Ehkä pelättiin, että puuttumalla asioihin jouduttaisiin vastuuseen juutalaisten uudelleen asuttamisesta. Natseja syyttämällä pystyttiin myös kohdistamaan sotaponnistelut tehokkaasti. (Natseja syyttivät myös neuvostoliittolaiset itse toteuttamastaan Katynin joukkomurhasta.)

Jan Karski muistelee käyntiään presidentti Rooseveltin puheilla. Kun Karski kertoo Varsovan geton tapahtumista, Roosevelt peittää haukotuksen. Rooseveltin puolustukseksi on syytä muistaa, että tämä on fiktiivinen osuus tässä romaanissa. Karskin tunnetta siitä, että häntä ei haluttu kuulla, kohtaus kuitenkin kuvittaa onnistuneesti.

Onko tällaisia kirjoja syytä kirjoittaa tai lukea? Onko tämä nyt sitä "holohölinää", josta tämänhetkinen Suomen eduskunnan puhemies vaikuttaa saaneen kyllikseen? Annetaan kirjailija Yannick Haenelin vastata Jan Karskin suulla:

Ajattelin, että Roosevelt avustajineen oli tahallaan tukkinut korvansa, kuten Odysseuksen matkakumppanit tekivät seireenit ohittaessaan. Ajattelin, että he eivät halunneet kuulla, koska halusivat suojautua pahalta. Tuona iltana aloin ounastella, että kun kääntää selkänsä pahalle ja kieltäytyy kuulemasta sen olemassaoloa, tulee itse osaksi sitä. Niistä, jotka kieltäytyvät kuulemasta, että pahuutta on, tulee pahan rikostovereita.

Suomennos on hyvä, jos lukija ei edes kiinnitä siihen huomiota. Kirsi Kinnusen työn jälki oli tässä suhteessa moitteetonta.

Romaania on käsitelty perusteellisesti myös blogissa Café Voltaire.


Yannick Haenel, Jan Karski. Like 2010. Samannimisestä ranskankielisestä alkuteoksesta (2009) suomentanut Kirsi Kinnunen. Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen. 189 s.

keskiviikko 10. tammikuuta 2024

Bernard Shaw: The Black Girl in Search of God and some lesser tales


Tunnettu näytelmäkirjailija ja vuoden 1925 kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittaja George Bernard Shaw (1856–1950) joutui vuonna 1932 auto-onnettomuuteen Etelä-Afrikkaan suuntautuneella matkallaan. Shaw selvisi rysäyksestä vammoitta, mutta hänen Charlotte-puolisonsa joutui sairaalaan useiksi viikoiksi. Pakollisen odotteluajan Shaw käytti kirjoittamalla pienoisromaanin The Black Girl in Search of God, johon virikkeen antoi Voltairen filosofinen satu Candide.

Shaw'n pienoisromaani tarkastelee humoristisella tavalla erilaisia käsityksiä jumalan olemuksesta. Jumalaa kertomuksessa etsii järkevä ja tiedonhaluinen nuori afrikkalaisnainen, jota "on opetettu olemaan pelkäämättä mitään" ja jolle lähetyssaarnaajan ympäripyöreät selitykset eivät riitä. Matkallaan tyttö kohtaa monenlaisia jumalia ja profeettoja.

Ensimmäiseksi hän kohtaa vanhasta testamentista tutun uhoavan ja veriuhria vaativan jumalan, jolla on luonnollisesti vaikuttava valkoinen parta ja ankara ilme. Tyttö kuitenkin toteaa, ettei hän ole enää pikkulapsi, johon tuollainen uhkailu tehoaa. Kun tyttö aikoo kopauttaa partaukkoa kepillä, tämä katoaa ilmaan kuten tytön Raamatun ensimmäiset sivutkin.

Seuraavaksi tyttö kohtaa toisen vanhan testamentin jumalan, hyvin väittelynhaluisen, jolta hän heti kysyy, miksi jumala teki maailman huonosti ja jätti siihen niin paljon pahuutta. Jumala ilmoittaa olevansa iloinen kysymyksestä, koska hän on jo aiemmin selvittänyt sitä palvelijalleen Jobille. Jumala toteaa tehneensä muun muassa valaan ja valtameren. Kuinka tyttö, joka ei pystyisi tekemään edes hiirtä tai vesilätäkköä, rohkenee arvostella häntä.

'You will be ugly and old and dead in fifty years, whilst my majesty will endure for ever; and here you are taking me to task as if you were my aunt. You think, dont you, that you are better than God? What have you say to that argument?'
     'It isnt an argument: it's a sneer' said the black girl. 'You dont seem to know what an argument is.'

Pienen väittelyn jälkeen tytön Raamatusta katoaa taas parikymmentä sivua. (Sivumennen sanoen myös psykoanalyytikko C. G. Jung piti teoksessaan Job saa vastauksen Jumalan vastausta Jobille epätyydyttävänä. Jungin mukaan Jumala oli myös tietoinen, että moraalisesti hän jäi jälkeen Jobista, mikä puolestaan synnytti Jumalassa halun syntyä ihmiseksi. Ja niin päästään tästä vanhan testamentin loppupuolen kertomuksesta sujuvasti uuteen testamenttiin.)

Tuossa edellisessä sitaatissa tulee muuten näkyviin Bernard Shaw'n halu uudistaa englannin kielen oikeinkirjoitusta. Repliikeistä hän poisti ymmärtämisen kannalta tarpeettomat heittomerkit (dont, isnt).

En aio tässä käydä läpi yksityiskohtaisesti kaikkia mustan tytön kohtaamia jumalia tai heidän sanansaattajiaan. Suosittelen tutustumaan itse kohtaamisiin Kristuksen, Muhammedin ja monien muiden kanssa. Täysin tyydyttäviä vastauksia tyttö ei saa keneltäkään. Lopulta hän saapuu puutarhaan, jota hoitaa kovasti Voltairen oloinen vanha herrasmies. Herrasmies lohduttaa etsinnässä pettynyttä tyttöä:

'God is at your elbow, and He has been there all the time; but in His divine mercy He has not revealed Himself to you lest too full a knowledge of Him should drive you mad. Make a little garden for yourself: dig and plant and weed and prune; and be content if He jogs your elbow when you are gardening unskilfully, and blesses you when you are gardening well.'

Tyttö tyytyy siihen, että lopullista vastausta hän ei saa etsintäänsä mutta tärkeää on silti kysyä ja etsiä. Ja tietenkin hoitaa puutarhaansa.

Etsiminen unohtuu pitkäksi aikaa, kun puutarhaan saapuu punatukkainen irlantilainen sosialisti, jonka kanssa tyttö menee naimisiin ja hankkii lapsia. Elämä kuluu lapsia hoitaessa ja miehen vaatteita paikatessa (koska tyttö ei saa miestä kokonaan luopumaan niistä). Lopuksi todetaan, että vasta lasten lähdettyä kotoa ja kun miehestä oli tullut jo tuttu osa häntä itseään tytöllä taas oli vapaa-aikaa ja yksityisyyttä palata suuriin kysymyksiinsä. Tässä vaiheessa hän oli mieleltään jo niin vahvistunut, ettei kuvien särkeminen kepillä enää tuntunut hauskalta.

Bernard Shaw oli tätä romaania kirjoittaessaan jo 75-vuotias. Vanha kuvainsärkijä ja punatukkainen irlantilainen sosialisti kirjoitti itsensä tämän pienoisromaanin henkilöihin ja samalla kertoi, millaisille teille uskonnon pohtiminen vanhemmalla iällä oli hänet johtanut. Tapansa mukaan Shaw kirjoitti tähänkin teokseen perusteellisen ja hauskan esipuheen, joka valaisee teoksen aatesisältöä ja on viihdyttävää lukemista ihan yksinäänkin.

Lukemani kokoomateoksen loppuosa muodostuu kolmestatoista sekalaisesta kertomuksesta, jotka kaikki olivat ilkikurisella tavalla hauskoja. Käyn ne tässä mahdollisimman lyhyesti läpi. 

Aerial football

Fantasiapitoinen tarina, jossa auto-onnettomuudessa kuollut piispa ja vanha juoppo kolkuttelevat taivaan portille. Juoppo tosin toivoo, että "meille tavallisille" olisi olemassa jokin taivaan ja helvetin välimuoto. Ja jos tarkkoja ollaan, taivaan portille ei tarvitse kolkutella, sillä portti on pönkätty pysyvästi auki ja pönkkäkivikin on jo sammaloitunut.

The emperor and the little girl

Sodan aikana kirjoitettu ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoihin sijoittuva fantasia keisari Wilhelmin ja pikkutytön kohtaamisesta taistelukentällä. Hiukan karmivan tarinan johtopäätöksiä ovat, että kuolleille keisarilla ja hänen tavoitteillaan ei ole mitään väliä ja kuolemanpelosta pääsee vain kuolemalla.

Miraculous revenge

Vauhdikkaan tarinan päähenkilö ja minäkertoja, Zeno Legge, on maanisen energinen eikä aivan tasapainoinen musiikkikriitikko, jonka hänen enonsa, dublinilainen piispa, lähettää tutkimaan Wicklow'n kreivikunnassa tapahtunutta ihmettä. Perillä Zeno rakastuu kauniiseen Kateen, mutta häviää kosintakilvan paikalliselle miehelle ja joutuu vielä kaiken lisäksi häväistyksi. Zeno Leggen kosto kohdistuu koko paikkakuntaan, kun hän onnistuu perumaan ihmeen, joka olisi tuonut seudulle mainetta.

The theatre of the future

Ahkerana näytelmäkirjailijana Shaw mielellään pöllytti käsityksiä teatteritaiteesta. Tämä kertomus on varoittava satiiri tulevaisuudesta, jossa teatteri on muuttunut julkisuus-, majoitus- ja ravintolabisneksen sivutuotteeksi. Nimekkäille katsojille maksetaan esityksiin saapumisesta. Muutos tapahtuu, kun Etelä-Amerikassa miljonääriksi keinotellut teatterin rakastaja perustaa teatterin, jossa esitetään Shakespearen näytelmiä muuntelemattomina ja jossa jokainen katsoja maksaa oman pääsylippunsa. Mesenaatti yrittää myös saada näytelmäkirjailijat kirjoittamaan näytelmän, jossa nainen, jolla ei ole arveluttavaa menneisyyttä, rakastaa omaa aviomiestään. Tätä ehdotusta näytelmäkirjailijat kuitenkin pitävät pöyristyttävänä ja perverssinä.

A dressing room secret 

Alun perin näytelmän käsiohjelmaan kirjoitettu tarina, jossa Shakespearen rintakuva intoutuu kertomaan, mikä meni pieleen hänen – siis Shakespearen – konnahahmoissa: Jagossa, Lady Macbethissa ja Falstaffissa. Othellosta tuli farssi, koska jokin nenäliina ainoana todisteena ei ikinä olisi mennyt läpi Othellolle, joka oli siihen liian jalo ja Desdemona liian puhtoinen. Ensimmäisessä näytöksessä Shakespeare vielä ajatteli tehdä Desdemonasta tarinan pahiksen, mutta sääli esti tämän. Rouva Macbeth oli itse asiassa Ann Hathaway, Shakespearen vaimo, jonka mielestä kaikki mitä mies teki, meni pieleen ja hän olisi itse tehnyt sen paremmin. Entä Falstaff? Jossain vaiheessa Shakespeare tajusi, ettei lihavassa juopossa ole mitään hauskaa, ja niinpä hän kirjoitti tälle ja tämän ystäville karmean lopun – ja pilasi näin näytelmän.

Don Giovanni explains

Novelli alkoi lupaavasti. Sen kertojana on 24-vuotias poikkeuksellisen kaunis nainen, joka on saanut tarpeekseen flirtistä ja siitä, että hänen ulkonäkönsä on ainoa asia, joka hänessä kiinnostaa miehiä. Kotimatkalla junassa Mozartin Don Giovannin kehnonpuoleisesta esityksestä hän saa matkakumppanikseen oikean Don Juanin haamun. Haamu kertoo seikkaperäisesti, miten häntä on kautta aikojen ymmärretty väärin. Kun kävi selväksi, että uteliaisuutta herättävä nainen tarvittiin vain miehen kertomuksen kuuntelijaksi ja tietenkin ihastumaan tähän, tarina kävi hieman tylsäksi, mutta väänsi kyllä rautalangasta sen ajatuksen, että Don Juan oli itse syytön naisten ihastumisiin.

Beauty's duty

Tässä novellissa oli Shaw'n näytelmistä tuttua sukupuoliroolien tutkistelua ja vakiintuneiden käsitysten kyseenalaistamista. Novelli on kirjoitettu vuoropuheluksi asianajajan ja vaimostaan eroa hakevan miehen välillä. Miehen vaimo on löytänyt itsestään kyvyn kehittää miestä rakkautensa voimalla eikä ymmärrä, miksi hänen pitäisi tyytyä käyttämään taitoaan vain yhteen mieheen.

Still after The Doll's House

Walter Besant -niminen näytelmäkirjailija kirjoitti jatko-osan Ibsenin Nukkekotiin. Tämä Shaw'n novelli on puolestaan tuon jatko-osan jatko-osa. Kaksikymmentä vuotta Nukkekodin tapahtumien jälkeen Nora on ymmärtänyt, että kaikki nuket eivät ole naispuolisia ja että isännyys voi olla pahinta orjuutta.

Tämä novelli toi mieleeni Kom-teatterin tuoreen tulkinnan Nukkekodista, jossa pääosassa on miespari. Aluksi ajattelin ilkeämielisesti, että kyseessä on taas tämä muoti-ilmiö, jossa sukupuoliroolit halutaan kääntää ylösalaisin. Näytelmän nähtyäni totesin, että ratkaisu itse asiassa toi hyvin ilmi sen, ettei näytelmässä ole kyse sukupuolesta vaan parisuhteen valtarakenteista. Siitä, kuka saa elää omien arvojensa ja halujensa mukaan ja kuka taas joutuu joustamaan. Shaw olisi varmaan pitänyt Kom-teatterin versiosta.

A glimpse of the domesticity of Franklyn Barnabas

Tämä draamanpätkä oli alun perin osa Shaw'n näytelmää Back to Metuselah. Näytelmä kuitenkin muodostui niin pitkäksi, että Shaw päätyi jättämään pois tämän päähenkilön kotiasioita käsittelevän osuuden. Back to Metuselah on aatenäytelmä, jonka keskeisenä ideana on, että ihmisen toimia eivät ohjaa hänen kokemuksensa vaan hänen odotuksensa. Tämän takia ihmiskunta ei ala todella parantaa elinolojaan ennen kuin elinikä saadaan pidennetyksi 300 vuoteen.

Tässä draamakatkelmassa on kepeää sanailua avioliittoinstituutiosta. Hauskat paradoksit sinkoilevat viihdyttävästi. Immenso Champernoonin hahmossa Shaw kirjoitti mehevän parodian kirjailija  G. K. Chestertonista, joka nykyisin kai tunnetaan parhaiten Isä Brownin dekkarihahmon luojana.

Death of an old revolutionary hero

Veteraanisosialisti Joe Budgettin leski kielsi Shaw'ta pitämästä puhetta miehensä hautajaisissa. Syynä oli se, että Shaw oli yrittänyt tappaa Joe Budgettin. Tässä muistokirjoituksessa Shaw kertoo tapahtumasta, jonka Joe Budgett sitten kyllä myöhemmin antoi Shaw'lle anteeksi. Arkunkantajaksikin Shaw kelpasi.

The serenade

Koomisen tarinan kertojana on eversti, jonka on onnistunut saada vaimokseen haluamansa nainen hieman pieleen menneen serenadin avulla – tai siitä huolimatta.

A Sunday on the Surray hills

Tuokiokuva huonon sään pilaamasta maaseutuvierailusta.

Cannonfodder

Pasifistisella vireellä kerrottu vertailu eri maiden sotilaista. Loppujen lopuksi erot ovat hyvin pieniä: tykinruoka on tykinruokaa.

Bernard Shaw'n näytelmiä ei nykyään näe juurikaan esitettävän Pygmalionia (ja siitä mukailtua My Fair Lady -musikaalia lukuun ottamatta). My Fair Ladyn olen nähnyt teatterissa kolmesti: Lontoossa, Tallinnassa (Minu veetlev leedi) ja Oulussa, sekä elokuvaversiona muutaman kerran. Pygmalionin näin puhenäytelmänä kerran Lontoossa. Tämän piristävän tarinakokoelman perusteella Bernard Shaw'n näytelmiä näkisi mielellään enemmänkin. Onneksi ne ovat kuitenkin kirjoina saatavilla milloin tahansa.

Kirjassa on John Farleighin puupiirroskuvitus, joka oli kovasti mieleeni. Mustavalkoisissa kuvissa oli dramatiikkaa ja herkkyyttä. Laitan tähän loppuun kuvan nimikertomuksen ensimmäisen painoksen nimiösivusta.


Bernard Shaw, The Black Girl in Search of God and some lesser tales. Penguin Books 1986. Kokoelman nimikertomus ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1932. Muut kertomukset ovat peräisin vuosilta 1885–1932. Kuvitus: John Farleigh. 342 s.

maanantai 8. tammikuuta 2024

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Luultavasti halusin ymmärtää nykyistä Venäjää edes hieman paremmin, kun tulin valinneeksi luettavaksi tämän 1980-luvun Neuvostoliittoon sijoittuvan romaanin, joka sai Finlandia-palkinnon vuonna 2011. Toteutuiko tavoite? Kyllä ja ei, pidän tätä kirjaa hyvänä johdantona Venäjän historiaan ja ennen kaikkea neuvostovenäläiseen ajatusmaailmaan. Ymmärrys – ainakaan merkityksessä hyväksyminen – ei sanottavasti lisääntynyt. Unelmiin Venäjän demokratisoitumisesta on entistä vaikeampi uskoa. 

Lukukokemus oli siis masentava. Se ei kuitenkaan ole kirjan vika. Ei kirjallisuuden tehtävänä voi olla jonkun synkkämielisyyteen taipuvaisen lukijan mielialan kohottaminen. Tämä kirja nyt vain sattuu olemaan äärimmäisen rehellinen ja realistinen kuvaus kulttuurien kohtaamisesta. Se toi mieleen venäläiset klassikot, joista kirjailija mainitsee useita lopun kiitossanoissaan. Siihen on jo valmiiksi kirjoitettu myös suomalainen näkökulma, sillä romaanin toinen päähenkilö on nuori suomalainen nainen, tyttö, joka matkustaa junassa halki Siperian. Matka kestää kauan – ainakin viikon. Sekosin laskuissa matkanteon monotoniassa, jossa kaikki olennainen tapahtuu päähenkilöiden mielessä ja puheessa.

Pääsemme silloin tällöin kurkistamaan tytön ajatuksiin, mutta näissä ajatuksissaan – kuten kaikissa toimissaan –  hän on pidättyväinen. Pidättyväisyyteen on ilmeisesti syynsä: seikkailunhalu on aiemmin johtanut tytön pahoihin paikkoihin, jopa raiskauksen uhriksi. Pienistä viitteistä lukija rakentaa kuvan tytön menneisyydestä: opiskelusta Moskovassa, yhtäaikaisesta rakkaussuhteesta kahteen eri ihmiseen – Mitkaan, nuoreen mieheen, ja hänen äitiinsä Irinaan.

Romaanin toinen päähenkilö on tytön hyttitoveri junassa, tyttöä huomattavasti vanhempi venäläinen mies, Vadim Nikolajevitš Ivanov. Miehen ajatuksiin pääsemme ainoastaan hänen puheidensa perusteella. Sitä puhetta tuleekin sitten paljon ja monesta aiheesta: miehen henkilöhistoriasta ja kokemuksista eri puolilla Neuvostoliittoa, hänen tulkinnoistaan Venäjän historiasta. Ennen kaikkea lukuisista "nussimisista" eri naisten kanssa. Näillä puheillaan hän yrittää synnyttää vastaanottavaa mielialaa tytössä, jonka vällyihin hän mielellään hyppäisi matkan jouduttamiseksi. Tässä hän epäonnistuu: miehen karkeus synnyttää tytössä vihaa.

Miehen näennäisen avomielisyyden takana on sielläkin salaisuus, jonka reuna vilahtaa näkyville, kun mies on riittävän humalassa. Mies tuntee katkeruutta äitiään kohtaan. Tämä on hänet pettänyt. Miehen selkään tatuoitu kuva neitsyt Mariasta ja lapsesta on tätä taustaa vasten ironinen. Ehkä äitiyden arkkityyppi selkään pisteltynä kuvaakin miehen suhdetta äidinmaahansa.

Ymmärrän hyvin, että tämä romaani on innostanut myös elokuvan tekijöitä. Romaanissa on nimittäin myös eräänlainen kolmas päähenkilö, joka matkustaa samassa hytissä tytön ja miehen kanssa. Tarkoitan romaanin näkymätöntä kertojaa, jonka kiinnostus maiseman visuaalisuuteen tuo mieleen kuvataiteen – tai kameran.  Maisema kieppuu ja vääntyilee kuin Vincent van Goghin maalauksissa.

Kameran katse näyttää joskus poistuvan myös hieman junan ulkopuolelle. Tässä dramaattinen näky junan ikkunasta jossain päin Siperiaa:

Junan vieressä, savupilven keskellä juoksenteli hätääntynyt vanha nainen, paljain päin ja ilman päällystakkia. Heinikon lisäksi paloivat ratapölkyt ja pian myös jonkun vanhan rakennelman rauniot. Tuuli viskoi punaisia kipunapilviä junan teräksistä runkoa vasten. Lieskat loimusivat hetken komeina ja voimakkaina, mutta Siperian pakkanen tukahdutti ne. Elämän rypistämä nuori äiti nosti lapsen syliinsä ja osoitti taakse jäävää savuavaa rakennelmaa.
     – Katso, noin paloi isoäidin koti.

Mikä minua tässä romaanissa sitten masensi? Kaipa se jatkuva aineellinen ja henkinen rappio, joka huokuu joka sivulta. Ihmisten epäystävällisyys ja epäluuloisuus, epätoivo. Epäinhimillisyys. Venäläinen vieraanvaraisuus ja lämpö, josta usein puhutaan, vaikuttaa tämän romaanin perusteella olevan enimmäkseen kemiallista alkuperää. Vodkalla tasoitetaan ankean elämän kuopat.

Tolstoin oppi siitä, ettei pahalle pidä tehdä vastarintaa, on saanut romaanin miespäähenkilöltä uuden tulkinnan:

     – Tataareilla oli sellainen tapa, että ne sitoivat sotavangit kuolleisiin sotilaisiin kiinni, mies sanoi. – Jalka jalkaa vasten, vatsa vatsaa vasten ja naama naamaa vasten. Näin kuollut tappoi elävän. Hyvällä voi joku saavuttaa jotakin, mutta pahalla saa kaiken. Pahaa on aivan turha vastustaa. Sitä ei saa pois, vaikka joku Jumalan hyvyydestä puhuukin.

Rajuin analyysi Venäjästä tulee romaanin loppupuolella, kun juna on jo jyskytellyt Mongolian puolelle. Mongolialainen opas kertoo tytölle mongolien lahjasta Venäjälle:

Me loimme byrokratian, jonka tehtävänä on palvella valtaa, ei kansaa. Me katkaisimme venäläisen moraalisen selkärangan niin perusteellisesti, etteivät ne ole siitä vieläkään toipuneet. Me iskostimme venäläisten kovaan kalloon epäluulon ilmapiirin. Me opetimme Iivana Julmalle, hän Stalinille, että yksilön tehtävä on alistua ryhmälle. Jos yksilö tekee virheen, siitä vastaa koko ryhmä. Se on maailman tehokkain hallintotapa. Ennen mongolivalloitusta venäläiset eivät osanneet edes juhlia, piehtaroivat vain humalapäissään sianpaskassa. He oppivat meiltä miten elämästä otetaan ilo irti. Venäläisten omaa keksintöä ovat ainoastaan loputon laiskuus, oveluus ja häikäilemätön valehteleminen.

Niinpä niin. Kun elämästä otetaan ilo irti, sitä ei jää enää siihen jäljelle. 

Romaanin tyttö tuntuu kuitenkin matkan aikana saavan oman elämänsä kipupisteet käsitellyiksi. Romaanin lopun kiitoksissa ei mainita Tšehovia, mutta juuri Kolmen sisaren Irinan innostuneeseen repliikkiin tytön ajatukset ja koko romaani päättyvät: Moskovaan! Moskovaan! Luen tässä myös pienen viitteen siihen, että hän on valintansa tehnyt: hän palaa oman Irinansa luo.

Lukemani pokkaripainoksen alussa on elokuvaohjaaja Juho Kuosmasen kirjoittama esipuhe, jossa hän kertoo romaanin pohjalta tehdyn elokuvan syntyprosessista. Ehkä tärkeintä tässä esipuheessa on se, että elokuva ja kirja ovat kumpikin itsenäisiä taideteoksia. Tässä tapauksessa ei siis kannata katsoa elokuvaa, jos haluaa tutustua romaaniin. Elokuvana Kuosmasen ohjaus on varmasti katsomisen arvoinen.

Rosa Liksom, Hytti nro 6. WSOY 2021. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2011. Kannen kuva Juho Kuosmasen ohjaamasta elokuvasta. Kuvaaja Sami Kuokkanen. 210 s.