Leppoisia ja kirpeitä eläintarinoita

Joel Lehtonen, Kanojen Kukkelman ja muita eläintarinoita. Otava 1978.

Joel Lehtonen ehti saattaa tämän teoksen painokuntoon ennen kuolemaansa vuonna 1934. Otava julkaisi kirjan yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1978 Hannu Tainan kuvituksella varustettuna.

Teoksessa on paljon aiemmin julkaistua, lehtiin kirjoitettuja tarinoita ja osia laajemmista teoksista. Esimerkiksi pitkä katkelma teoksesta Rai Jakkerintytär on tässä julkaistu kertomuksena nimeltä ”Älykkäin koirani”. Yleensä en viitsi tutustua tämänkaltaisiin uudelleen lämmitettyihin keräilyteoksiin, mutta Lehtosen kohdalla teen mielelläni poikkeuksen. Ja se kyllä kannattaa: noin puolet teoksesta on kuitenkin aiemmin julkaisematonta materiaalia.

Kirjan useimmissa tarinoissa on vahva oman kokemuksen tuntu: Lehtonen kirjoittaa omista eläintuttavuuksistaan, lapsuuden variksista Paavosta ja Jaakosta, sekä aikuisiän koiraystävistä, dobermanni Raista, pystykorva Sisusta jonka oikea nimi oli Pyynti, ja bulldoggi Ladysta. Varmaan jokainen koirien kanssa elänyt tunnistaa näissä tarinoissa omien koiriensa piirteitä. 

Mukana on myös kaskunovellin tapaan rakennettuja tarinoita eläinten inhimillisistä ominaisuuksista ja ihmisten suhteista kotieläimiin. Useimmat tarinat kertovat leppoisasti menneisyyden kiireettömästä maailmasta, jossa välillä hieman metsästellään tai ajellaan veneellä saaristossa ja jossa maanviljelijällä on vielä aikaa käydä elikoitaan rapsuttelemassa ja tehdä vaikka sinunkaupat sian kanssa. Lehtosen kerronnan itäsuomalaisittain linkuttavat verbikylläiset lauserytmit ovat minun mieleeni:

Niin hän kiipeää aidan ylikin, seisahtuu hevosten väliin, jotka vankoilla ruhoillaan hänet ystävyydessään milteipä ruhjoisivat, ruopottelee niiden harjoja, lyö niitä lautasille niin että läsähtää, puhuttelee niitä oikeilta nimiltä ja lisänimiltä, puputtelee, popottelee, nostelee niiden jalkoja, tutkii vuohisia: parille jotka ovat vielä kevättöihin tottumattomia ja haavoittuneet, on hän sitonut jalkoihin kääreitä, noille muuten erinomaisille sairaille - - .

Tarinoissa on synkempiäkin. Teoksen niminovelli ”Kanojen Kukkelman” kertoo sorsasta, joka päätyy kanalaan ”kukoksi”. Vähänläntä sorsa näyttää kuvittelevan olevansa kanojen valtias, vaikka ei saa erityisemmin vastakaikua itseään kookkaammilta kanoilta. Tässä siis toistuu eläinmaailmassa Rakastuneen ramman Sakris Kukkelmanin tarina. Itsestään suuria kuvitteleva säälittävä olento koki ihmismaailmassa surullisen kohtalon, mutta eläinten Kukkelmanilla on vielä toivoa:

Tai kuinka sitten, kun muuttavien sorsien ääni kajahtaa ilmasta? Pelkäänpä, että sinisorsalta silloin ramman kyttyrä katoaa, ja se karkaa, ja se on taas oikea sinisorsa.

Oma suosikkini tarinoiden joukossa on ”Kettumaisuutta ketun kustannuksella”. Se on teoksen tarinoista ehjin novelli. Siinä kertojaminä muistelee, kuinka hän nuorena opiskelijana puolivahingossa päätyi sydän-Savon ruotsinkieliseen perheeseen kahden pojan kotiopettajaksi. Nuori mies huomaa pian olevansa aivan pätemätön tehtäväänsä, sekä kielitaidon että etenkin aritmetiikan taitojen osalta, mutta ruoka on hyvää ja kartanon mailla on mukava haaveksien vaellella. Hyvin syötetyn kotiopettajan osa rinnastuu hauskasti elättikettuun, joka alkaa öisin verottaa isäntäväen kanalaa. Ketulle käy lopulta huonosti, opettajalle ei juuri kuinkaan, hän poistuu lievät syyllisyydentunteet mukanaan. Käy ilmi, että kumpikaan opetettavista ei syksyllä päässyt sille luokalle, jolle oli pyrkinyt. Tämmöiseksi kelvottomaksi ketuksi kai melkein jokainen opettaja joskus synkkinä hetkinään itsensä kokee.

Teoksen päättävä ”Luontoäiti” on toinen suosikkini. Siinä tarkat lintuhavainnot antavat pohjaa filosofiselle pohdinnalle luonnon yltäkylläisestä mutta täysin moraalisesti välinpitämättömästä luomisvoimasta. Saman piittaamattoman luomiskyvyn Lehtonen näkee myös taiteen neroissa. Tässä tarinassa on helppo nähdä Lehtosen omien lapsuuskokemusten kaikuja. Hän oli aviottoman äidin huutolaiseksi annettu poika, joka uskoi itse terveytensä turmeltuneen varhaislapsuuden karuissa kokemuksissa. Tätä taustaa vasten on vaikea kuvitella, että tässä seuraavassa oikeastaan ollenkaan puhutaan linnuista:

Katsopa nyt tuotakin lepinkäistä, leppälintua, miten hyväksi äidiksi Luonto on sen luonut. Tämä leppälintunaaras on kuin nuori tai muuten hölmö ihmisäiti, jollaisia alinomaa tapaa ja joita pitäisi taluttaa vielä korvasta tai palmikosta kouluun, mutta kantavatkin jo sylissään, heikko selkä katkeamaisillaan, pienokaista, ehkä paperossi punaisessa suussa, pää yhtä tyhjänä kuin se koko iän tulee olemaan; lapsi, joka tekee lapsia. Kieltämättä on tämä leppälintu samanlainen. Nyt se houkuttelee, ajaa poikasiaan pöntöstä ulos liian aikaiseen: eiväthän poikaset vielä osaa yhtään lentää, joten ne kaikki, jokainen vuorostaan, putoavat puun juurella odottavan lintukoiran suuhun. Jokainen!

Tämä Lehtosen loppuaikojen illuusioton elämänkatsomus ja paheneva selkärankareuma olivat epäilemättä taustalla hänen päätyessään itsemurhaan viikkoa ennen 53. syntymäpäiväänsä.

Mitä varten se kaunis, taivaansininen muna? - Luonnolla on kiire, luonto on hutilus, hätikkö, - se on kuin leimuava nero, joka tuhlaa yhtä järjettömästi kuin luo; sille ei yksilö merkitse kerrassaan mitään, vaan massatuotanto, jatkuminen. Hellä ja harmoninen Luontoäiti jättää melkein ilman muuta lemmikkinsä, emo hylkää lapsensa, jota se ei kykene auttamaan, se on peitelty totuus.

Jos Finkleriä pistätte, eikö hän vuoda verta?

Howard Jacobson, The Finkler Question. Bloomsbury 2010.

Julian Treslove on keski-ikäinen entinen BBC-tuottaja, joka nykyisin hankkii elantonsa julkisuuden henkilöiden (mm. Brad Pittin) näköishenkilönä erilaisissa juhlissa. Hän rakastaa oopperoita, joiden naispäähenkilöt kuolevat traagisesti. Menehtyneen rakastetun sureminen olisikin Julianille rakkauden korkein täyttymys. Niin hän ainakin kuvittelee, ennen kuin elämä julmalla tavalla tekee tästä toiveesta totta. Julianilla on kaksi aikuista poikaa lyhytaikaisista suhteista, mutta suhde lapsiin on etäinen.

Julianin kaksi parasta ystävää ovat vastikään jääneet leskiksi. Toinen on menestyvä filosofi ja elämäntaito-oppaiden kirjoittaja Sam Finkler ja toinen Libor Sevcik, Julianin ja Samin entinen opettaja. Kirja kertoo myös erilaista tavoista, joilla ihmiset selviytyvät surusta ja kaipauksesta - ja myös tavoista, joilla he eivät selviydy. Tämä on kirja miesten ystävyydestä ja syyllisyydestä, joka usein liittyy kaipaukseen ja ystävyyteen.

Sekä Sam että Libor ovat juutalaisia - finklereitä, kuten Julian on tämän uskonnon jäseniä koulupoikana alkanut kutsua ystävänsä sukunimen mukaan.

Eräänä iltana Julian ryöstetään kadulla. Ryöstäjä sähähtää Julianille juutalaisvastaisen herjan. Jostain syystä ryöstäjä on pitänyt häntä juutalaisena. Tämän tapahtuman ihmettelystä alkaa Julianin matka juutalaisuuden olemukseen. Hän alkaa lukea juutalaisia oppineita, perehtyy juutalaisten uskonnollisiin seremonioihin ja opiskelee jiddisin sanoja. Tärkeänä apuna tässä on uusi naisystävä Hephzibah Weizenbaum.

Paljon hauskuutta irtoaa Julianin kameleonttimaisesta muuntautumisesta juutalaiseksi. Teoksen pohjavire on kuitenkin eleginen: seremoniat lohduttavat mutta suru säilyy. Olen aiemmin lukenut kaksi Jacobsonin kirjaa: niille on ollut ominaista koomisesti viritetty kiukuttelu. Tässä kirjassa sekä agressiivisuus että komiikka on hienovaraisempaa.

Monet mielikirjailijoistani ovat sattumalta juutalaisia: Philip Roth, Bernard Malamud, Saul Bellow, Jonathan Safran Foer... Heidän juutalaisuutensa  ei ole syynä mieltymykseeni. He kaikki ovat yksinkertaisesti erinomaisia kirjailijoita. He ovat myös parhaimmillaan erittäin hauskoja. Kaikissa heidän teoksissaan on kuitenkin tärkeänä juonteena se, mitä merkitsee elää juutalaisena holokaustin jälkeisessä maailmassa. Israelin valtion olemassaolon oikeutus vaivaa heistä useimpia. Syyllisyyden ja solidaarisuuden ongelmaa juutalainen kirjailija ei ilmeisesti pysty täysin väistämään.

Suosittelen näiden edellä mainittujen kirjailijoiden - ja Howard Jacobsonin - teoksia kaikille niille, joiden mielenrauhaa uhkaa ajatus juutalaisten yleismaailmallisesta salaliitosta. Huomaatte pian, että pelkonne on aiheeton. Näiden kirjailijoiden kuvaamat juutalaiset ovat niin äänekkäitä, että mikään heidän suunnitelmansa ei pysy salassa ja niin eripuraisia, etteivät he pysty minkäänlaiseen liittoon.

Howard Jacobsonin The Finkler Question voitti arvostetun Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010.

Kuuma kesä ennen sotia

Kjell Westö, Kangastus 38. Otava 2014. (Teos ilmestyi ruotsiksi vuonna 2013 nimellä Hägring 1938. Suomentaja Liisa Ryömä.)

Viime sotien jälkeen Suomessa ymmärrettävästi haluttiin aktiivisesti unohtaa aseveljeys natsi-Saksan kanssa. Vallalla oli pitkään käsitys erillissodasta, jonka ainoa tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen. Viime vuosina uusi historiantutkimus ja siihen pohjaava kaunokirjallisuus ovat tuoneet esille muunkinlaisia painotuksia. Kjell Westön romaani on tästä hyvä esimerkki. Se kuvaa uskottavasti kesää ja syksyä vuotta ennen talvisotaa: sotaan uskoo oikeastaan aika harva, pikemminkin jonkinlainen epämääräinen uhka tuntuu leijuvan Euroopan yllä. Ääriliikkeet nostavat päätään. Ja Saksan kanssa kuljettiin käsikynkkää, saksalaisia suorastaan liehiteltiin.

Romaanin uskottavuus syntyy ennen kaikkea äärimmäisen tarkasta ajankuvasta: pienistä kohdallaan olevista yksityiskohdista. En epäile yhtään, että 30-luvun lopulla syötiin Ryker'sin rusinakeksejä ja Seeckin savustettua meetwurstia ja satasen setelin kuvassa oli hyvinmuodostuneita naisenpyllyjä.  Voi vain kuvitella, kuinka monta  tuntia ja muistiinpanovihkoa Kansalliskirjastossa tämä teos on vaatinut.

Teoksen päähenkilöinä ovat asianajaja Claes Thune sekä hänen konttoristinsa Milja Matilda Wiik. Thune elää erossa vaimostaan, joka on lähtenyt Thunen nuoruudenystävän matkaan ja kaiken lisäksi julkaissut omaelämäkerrallisen novellikokoelman eroottisista seikkailuistaan. Thunen miehinen itsetunto on kokenut kolauksen eikä hän vielä ole itse rohjennut uuteen rakkaussuhteeseen.

Mahdollisena uuden suhteen kohteena voisi olla Thunen asianajotoimiston uusi konttoristi. Rouva Wiik ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen tapaus. Hänen taustaansa kuuluvat raatelevat kokemukset vankileirillä, jotka ilmeisesti ovat särkeneet hänen mielensä. Kyseessä on patologisesti jakautunut persoonallisuus.

Muita keskeisiä henkilöitä ovat Thunen Keskiviikkokerhon kuusi jäsentä sekä rouva Wiikin veli vaimoineen sekä muutamat rouva Wiikin ystävät. Teoksessa vilahtaa omilla nimillään myös useita todellisia henkilöitä: urheilupomoja, urheilijoita, lentäjäsankareita, näyttelijöitä. Rouva Wiik asuu jopa samassa talossa, jossa Minna Craucher murhataan. Hauskasti Westö on ujuttanut mukaan myös Tove Janssonin, jonka nimeä ei tosin mainita ja jonka Thune tapaa soutamassa merellä. Ennen katoamistaan tämä salaperäinen soutaja neuvoo asianajajaa kuin antiikin sibylla:

- Mutta luulen, että teidän pitäisi luottaa enemmän vaistoonne. Ja pelätä hiukan  vähemmän.

Teoksen kerrontatapa on mielenkiintoinen. Kun en tunne tällaiselle tekniikalle parempaa nimitystä, annan sille nimen "hyppy eteenpäin ja ryömien takaisin". Uusi luku alkaa hyppäyksellä ajassa eteenpäin, uuteen nykyhetkeen, josta sitten palataan muistellen aiempiin tapahtumiin, jotka antavat tuolle nykyhetkelle selityksen. Tällä tekniikalla teokseen syntyy tiivis kerronnallinen jännite. Tästä kirjasta pitävät varmasti myös dekkarien ja trillerien ystävät. Sama tekniikka on käytössä myös teoksen kokonaisrakenteessa. Ensimmäisen luvun aloittava tilanne saa selityksensä vasta kun olemme kulkeneet koko kirjan matkan välillä taakse- ja välillä eteenpäin ja lopulta päässeet kirjan aloitushetkeen.

Juonesta en aio tässä kertoa, etten tulisi paljastaneeksi liikaa. Sanottakoon kuitenkin, että vaikka loppuratkaisu on surullinen, olin hyvin iloinen huomatessani, miten nerokkaasti Westö oli minua onnistunut huiputtamaan.

Kirja oli minulla syysloman matkalukemisena pikkuruisena Miki-laitoksena. Se on loistava keksintö: kirjaa on helppo pidellä yhdellä kädellä, mikä oli kätevää ahtaassa lentokoneessa ja lentokenttien epämukavissa tuoleissa hyvää asentoa hakiessa.

Poika hukassa

Paula Fox, The Lost Boy. Piper Books 1989. (Alkuperäinen julkaisuvuosi 1987. Julkaistu myös nimellä Lily and the Lost Boy.)

Yksi lapsuuteni suuria lukuelämyksiä oli Gerald Durrellin Eläimet ja muu kotiväkeni, muistelmateos erään englantilaisen perheen elämästä Korfun saarella. Pidin kirjasta niin paljon, että luin sen jälkeen muutkin Gerald Durrellin kirjat, jotka Joensuun kaupunginkirjastosta löysin. Ne olivat englanninkielisiä, ja sanakirjaa tarvittiin vielä tiuhaan.

Paula Foxin nuortenromaanin alkuasetelma on hyvin samankaltainen kuin Durrellin pienessä klassikossa: amerikkalainen Coreyn perhe - isä, äiti, 14-vuotias isoveli Paul ja melkein 12-vuotias pikkusisko Lily - ovat tulleet Thassoksen saarelle Kreikkaan viettämään historianopettajaisän sapattivuotta. He asuvat aluksi ainoina ulkomaalaisina Limenan pienessä rannikkokylässä. Paul ja Lily tutkivat uutta ympäristöään innokkaasti yhdessä, eikä parin vuoden ikäero haittaa heitä laisinkaan. Lily, jonka näkökulmasta teoksen tapahtumat kuvataan, on terävä kieleltään ja kypsä ikäisekseen, lukee muun muassa huvikseen Herodotoksen Historiateosta; unelmoivan Paulin koulumenestys puolestaan huolestuttaa vanhempia.

Sitten kylään ilmaantuu Jack Hemmings, amerikkalainen poika, joka asuu boheemi-isänsä kanssa läheisessä kylässä. Oikeastaan Jack kylläkin asuu missä sattuu, enenevässä määrin patjalla Coreyn perheen lattialla. Jackin isä on sitä mieltä, että Jack on poikkeusyksilö: erityisen taitava kaikessa ja erityisen itsenäinen. Poika joka selvästi kaipaa aikuisen turvaa, yrittää miellyttää ihailemaansa isää ja elää tämän odotusten mukaisesti. Itsenäisyyttään Jack todistelee käyttäytymällä töykeästi ja ylimielisesti, uhkarohkeilla tempauksilla sekä ilkivallalla. Paula Foxin nuortenkirjojen toistuvana aiheena on lapsi tai nuori, joka joutuu äärimmäisessä tilanteessa selviytymään yksin.

Paul Corey lumoutuu täysin Jackin pidäkkeettömästä käytöksestä ja alkaa seurata tätä kuin koiranpentu. Lily syrjäytetään. Tästä avautuu tämän romaanin erityisesti nuorta lukijaa koskettava teema: kelpaanko minä muille, ja jos en kelpaa, miksi en kelpaa?

Nuorille suunnatuksi kirjaksi tässä romaanissa on harvinaisen viisaita aikuisia. Coreyn perheen äiti ja isä ymmärtävät hyvin nuorten tilanteen ja myös Jack Hemmingsin käytöksen taustat. He eivät hyväksy Jackin käytöstä mutta eivät myöskään sulje oveaan pojalta.

Lilyn yksinäisyyttä lieventää  kylään muuttava tanskalainen perhe. Sympaattisesti kuvatut Haslevit alkavat heti rakentaa tanskalaista hyggeään korjaamalla vuokraamansa talon huussin ja ostamalla kyläläisiltä vanhoja kauniita puuhuonekaluja. Kyläläiset luopuvat niistä ilomielin. Heille ne edustavat menneisyyteen kuuluvaa köyhyyttä. Heidän uudet huonekalunsa ovat tietenkin muovisia. Uuden ja vanhan murros on tässä teoksessa muutenkin toistuva teema: sähköiset kodinkoneet ovat juuri saapumassa Limenan kylään, vaikka sähkönjakelu vielä onkin satunnaista; Paul saa osa-aikaisen työn pajassa, joka valmistaa huonolaatuisia sandaaleja turisteille.

Lopulta Jackin uhkarohkeus johtaa katastrofiin ja todelliseen tragediaan. Surulliset tapahtumat ja niiden seuraukset on kuvattu taitavasti välillä aivan läheltä, välillä etäännyttäen.

Kirjan luettuani jäin miettimään, kuinka nykyajan nuori lukija teoksen ottaisi vastaan. Sen ongelmissa ei ole mitään vanhanaikaista eikä kielikään ole vanhentunutta, mutta maailma ilman kännyköitä ja paristoradio ainoana yhteytenä ulkomaailmaan saattavat jo tuntua historialta.

Lopuksi vielä omakohtaisia muistoja: vietin vuonna 1989, siis vain kaksi vuotta tämä kirjan julkaisemisen jälkeen, kaksi lomaviikkoa Thassoksella vaimoni ja reilun vuoden ikäisen tyttäreni kanssa. Tunnistan hyvin Foxin kuvaaman maailman, joka keinahtelee menneisyyden ja nykyajan rajapinnalla. Erityisesti on mieleeni jäänyt patikkaretki oliivilehtojen halki Artemiin temppelille. Yhtään ihmistä emme retkellä tavanneet, saimme vapaasti ja rauhassa tutkia tuhansien vuosien takaisia muinaismuistoja. Muutama märehtivä vuohi tuijotti ihmeissään kulttuurimatkailijoita. Kapean rantavyöhykkeen kaupat, diskot ja ravintolat keräsivät enimmän osan turistivirrasta.

Vuokraamallani pikkuautolla kävimme sisämaan Theologoksen kylässä, jossa aika tuntui pysähtyneen: naiset mustissa pitkissä hameissaan olisivat voineet olla melkein miltä vuosisadalta hyvänsä. Siellä tyttäremme myös sai elämänsä ensimmäisen tikkukaramellin. Ohittamamme pikkukaupan myyjäsetä juoksi peräämme ja antoi tikkarin, vaikka emme olleet ostaneet mitään emmekä edes käyneet hänen kaupassaan.

Tämän kirjoituksen valokuvat ovat peräisin heinäkuulta 1989.

Fantastinen fantastinen

Pasi Ilmari Jääskeläinen, Lumikko ja yhdeksän muuta. 2.painos. Atena 2007.

Tämä kirja on tullut vastaani useita kertoja ja herättänyt selvästi mielenkiintoni, sillä huomasin  epähuomiossa ostaneeni sen kahteen kertaan. Eipä haittaa: pakkasin pokkariversion matkaan syyslomalle ja annoin sen sitten matkan jälkeen tyttärelleni, jolta kirja oli harmillisesti jäänyt kesken äänikirjana laina-ajan umpeutuessa. Kirja osoittautui täydelliseksi lomalukemiseksi: se nappasi tiukasti mukaansa heti alusta pitäen, kellutti omassa fantasian ja toden murtovesialtaassaan ja piti jännitteensä loppuun saakka.

Laura Lumikko on maailmankuulu lastenkirjailija, joka on kauan sitten koonnut Jäniksenselän pikkukaupungin lapsista kirjallisuusseuran, jonka jäsenistä hän on kasvattanut enemmän tai vähemmän menestyneitä ammattikirjailijoita. Seuraan on pitkän tauon jälkeen hyväksytty uusi, kymmenes jäsen, tai oikeastaan uusi kymmenes jäsen - pilkun paikalla on tässä täsmällisen kielen romaanissa väliä.

Uusi jäsen on Ella Amanda Milana, äidinkielenopettaja ja kirjallisuudentutkija, jolla on vialliset munasarjat. Miksi ne munasarjat ovat niin tärkeät? Eivätpä kai muuten kuin siten, että Ellan luovuuden on suuntauduttava kirjallisuuden henkilöihin, eläviä ihmisjälkeläisiä hän ei pysty luomaan. Asiantilalla on Ellalle suuri merkitys ja se tulee kauniin vertauskuvallisesti hänen uniinsa.

Uuden jäsenen kunniaksi järjestetyissä juhlissa Laura Lumikko katoaa jäljettömiin. Eikä se ole ainoa merkillinen tapahtuma Jäniksenselällä: Ellan isä kuolee oudoissa olosuhteissa, metsästä löytyy hylätty auto mahdottomasta paikasta ja kirjaston kirjat muuttavat kummallisella tavalla sisältöään.

Ella Amanda alkaa selvittää seuran menneisyyteen liittyviä mysteereitä haastattelemalla muita jäseniä. Tässä hänellä on apuna Laura Lumikon kehittämä Peli, jossa kuka tahansa seuran jäsen voi haastaa toisen jäsenen vastaamaan mihin tahansa kysymykseen. Totuudellinen vastaus varmistetaan sodium pentothalilla, totuusseerumilla. Peli on kehitetty kirjallisia pyrkimyksiä varten: kirjailijan tulee päästä syvälle henkilöhahmojensa mielen syvyyksiin ja peli antaa tähän mahdollisuuden. Ella Amanda käyttää Peliä paitsi salapoliisintutkimuksiinsa myös kirjallisuudentutkimuksen keinona.

Teoksen juoni on yllätyksellinen ja suurin yllätys on varattu tyylikkäästi aivan loppuun. Loppuratkaisu korostaa luovan mielikuvituksen ylivertaisuutta: luova mieli ei kopioi edes silloin kun tekijä itse niin kuvittelee.

Harvoin törmää kirjaan, joka luo näin omaehtoisen ja samalla uskottavan maailman. Jotain samanlaista olen kokenut Bulgakovia ja Borgesia lukiessani. Mieleeni tuli myös vanha suosikkini John Gardner ja hänen romaaninsa Grendel ja ennen kaikkea Freddy's Book. Jääskeläisen näkökulma maailmaan on kuitenkin aivan omanlaisensa.

Noitajuttu

Terry Pratchett, Wyrd Sisters. Corgi Books 1989. (Alkuperäinen julkaisuvuosi 1988. Julkaistu suomeksi nimellä Noitasiskokset vuonna 1993.)

Komiikka on rohkeiden kirjoittajien laji: jos teksti ei naurata tai edes hymyilytä, on turha  yrittää vedota tuotoksensa muihin ansioihin. Lisäksi tuntuu siltä, että komiikka ei kestä aikaa erityisen hyvin. Antiikin tragediat koskettavat yhä, mutta antiikin komedioissa on enää lähinnä bibliofiilistä mielenkiintoa. Vielä renessanssiajankin komiikassa hauskuuden huipentumana on liian usein palvelijan tai luontokappaleen piekseminen. Poikkeuksena tietysti Shakespeare parhaimmillaan.

Terry Pratchettille Shakespeare oli selvästi läheinen. Wyrd Sisters parodioi lempeästi tämän henkilöitä ja juonikuvioita. Romaanin päähenkilöt - kolme noitaa - on lainattu suoraan Macbethista, samoin juonikuvio kuninkaan murhineen. Pratchettin versiossa tosin vallananastajan vaimo ei tunne minkäänlaisia tunnontuskia, mutta uusi kuningas sen sijaan puhdistaa käsiään sitäkin ahkerammin - lopulta raastinraudalla. Tarinan juoni on kyllä hauska ja loppuratkaisuun sisältyy yllätys, mutta pohjimmiltaan juoni taitaa olla vain kehikko, johon vitsit on ripustettu.

Pratchett käyttää koeteltuja komiikan keinoja: parodiaa historian ja kirjallisuuden hahmoista ja tapahtumista, sanaleikkejä ja kaksoismerkityksiä, väärinkäsityksiä ja odotusten kääntämistä ylösalaisin. Ja kaikkea tätä ilotulituksen tapaan tiuhaan rytmitettynä. Lukijan täytyy olla pinttynyt tosikko tai kielteisesti asennoitunut, jos yksikään kompa ei uppoa.

Satiiriakin on mukana, mutta ikään kuin tarjolla sivupöydässä kaiken muun ohella. Terry Pratchett ei ole asialla korjatakseen suuria vääryyksiä; hänen satiirinsa pohjautuu lämpimään yleishumanismiin ja suvaitsevaisuuteen.

Kirjan ytimessä on näytelmän kirjoittaminen ja sen esittäminen. Pratchett kumartaa tässä jälleen Shakespearelle. Kirjoitettavan näytelmän hylätyissä alkuversioissa on tosin mukana ilmiselvää Beckettiäkin. Näytelmä on vallananastajakuninkaan tilaama ja sen tarkoituksena on muuttaa ihmisten käsitys tapahtuneesta murhasta. Mikään ei tietenkään suju lainkaan niin kuin on tarkoitettu.

Pratchettin kirja on ennen kaikkea ylistys sanojen mahdille, sille miten sanat muuttavat todellisuutta. Se joka hallitsee sanoja, hallitsee myös ihmisten mieliä.

Wyrd Sisters on osa Terry Pratchettin Discworld-teossarjaa. Meillä on kotona ollut Terry Pratchettin tuotantoa melko runsaasti siitä lähtien, kun poikani toistakymmentä vuotta sitten alkoi sitä lukea. Pratchettin sairastumista Alzheimerin tautiin ja sittemmin ilmeisesti itse valittua lähtöä tästä elämästä seurattiin meillä surulla. Minulle tämä romaani oli kuitenkin vasta ensimmäinen lukemani hänen tuotannostaan. Luultavasti ei kuitenkaan viimeinen.

On vaikea sanoa, kuinka hyvin Terry Pratchettin komiikka kestää aikaa. Luulisin kuitenkin, että Pratchettia ja hänen hengenheimolaistaan Douglas Adamsia luetaan ainakin yhtä kauan kuin on luettu P.G. Wodehousen Jeevesin ja Bertie Woosterin toilailuja - ja se on jo poikkeuksellinen saavutus.

Äitejä ja tyttäriä

Anita Brookner, Katsokaa minua. Otava 1991. Suomentanut Juhani Lindholm. Alkuteos Look at Me ilmestyi vuonna 1983.

Anita Brookner, Fraud. Penguin Books 1993. Ilmestyi alun perin vuonna 1992.

Irma-tätini asui yhdessä äitinsä, minun mummini, kanssa mummini kuolemaan asti. Viimeiset vuodet he asuivat kahdestaan pienessä kerrostaloasunnossa. Mummini kuollessa Irma-tätini oli noin 50-vuotias. Koko elämänsä ajan hän oli teititellyt äitiään. Tämä tuulahdus lapsuuteni menneestä maailmasta tuli mieleeni lukiessani Anita Brooknerin romaaneja, joissa keskeisenä aiheena on aikuisen naisen suhde äitiinsä.

Näissä kahdessa brittiläisen Anita Brooknerin romaanissa on paljon yhteistä keskenään. Molemmissa on päähenkilönä lontoolainen keski-ikäinen nainen, joka hoitaa äitiään tämän kuolemaan asti. Molemmat päähenkilöt ovat taloudellisesti riippumattomia runsaan perinnön ansiosta. Elämä on kuitenkin jotenkin luiskahtanut ohitse, oma perhe on perustamatta, oma ura jäänyt luomatta tai on kykyihin nähden vaatimaton. Yhtäkkiä äidin kuoltua elämätön elämä ajaa naiset hämmennykseen ja masennukseen. Aikuiset naiset tuntevat jääneensä ikuisiksi lapsiksi.

Katsokaa minua -romaanin Fannyn elämän muuttaa tutustuminen menevään aviopariin Nick ja Alix Fraseriin. Heidän kauttaan kuvioon tulee myös miesystävä, johon Fanny haluaisi rakastua mutta tunne jää jotenkin pintapuoliseksi, ja suhde kaatuu ainakin osittain Fannyn kyvyttömyyteen osoittaa kiinnostustaan. Nickille ja Alixille Fanny on vain jonkinlainen leikkikalu, huvittava vanhapiika, jolta voi kyllä näppärästi ottaa vastaan ilmaisia ravintola-aterioita.

Lopulta Fannylle jää vain kirjoittaminen, oman elämän ja tuttavien muuttaminen satiirisiksi tarinoiksi. Romaani on kerrottu minä-muodossa: Fanny toimii oman tarinansa kertojana, ja kerronnan kepeä sävy melkein onnistuu piilottamaan kertomuksen traagisen pohjavireen.

Fraud on syvällisempi versio samoista teemoista. Teoksen keskushenkilönä on Anna Durrant, jonka elämän valinnat Brookner analysoi hienovaraisen julmasti. Kirja alkaa siitä, että viisissäkymmenissä oleva Anna on kadonnut. Katoamiseen johtavia tapahtumia käydään läpi useiden eri henkilöiden kautta. Vanha leskirouva Marsh on ollut Annan äidin ystävä. Velvollisuudentunnosta hän pitää yhteyttä vanhan ystävänsä tyttäreen, jota hän myös sumeilematta käyttää hyväkseen, kun tarvitsee hoitoapua. Sen jälkeen Anna hoputetaan tiehensä mielenkiintoisempien tuttavien tieltä.

Tohtori Halliday on Annan äidin - ja myöhemmin myös Annan itsensä - lääkäri, josta äiti toivoi Annalle aviomiestä. Annan ja Hallidayn välillä on hienovaraista kipinöintiä, mutta vahvemman eroottisen houkutuksen vetämänä Halliday päätyy naimisiin pinnallisen ja itsekeskeisen naisen kanssa. Avioliitto on onneton ja Halliday katuu sitä nopeasti. Hän ymmärtää, että Anna olisi ehkä sittenkin ollut oikea nainen hänelle.

Annan katoamisen arvoitus selviää romaanin lopussa. Lopussa paljastuu myös se petos, johon teoksen nimi viittaa. Väitetään nimittäin, että parhaita asioita elämässä kannattaa odottaa. Ei kannata, sanoo Anna ja saman viestin kertoo myös Brooknerin romaani. Romaanin loppu on voimaannuttava: kaksi naista onnistuu ottamaan elämänsä valinnat omiin käsiinsä.

Hauskaa tässä romaanissa on, että lähes kaikki henkilöt ovat yli viisikymmenvuotiaita. Kirja osoittaa hienosti, miten lepattavia sydämiä iäkkäiden ihmisten näennäisen vakiintunut ja seesteinen ulkokuori kätkee sisäänsä.

Kirjallista salapoliisintyötä

Charles Nicholl, The Lodger: Shakespeare on Silver Street. Penguin 2007.

Maailman kuuluisimmasta kirjailijasta tiedetään hämmästyttävän vähän. Niin vähän, että jotkut ovat epäilleet hänen teostensa kirjoittajaksi milloin ketäkin hieman tunnetumpaa henkilöä. Taustalla on useimmiten snobistinen ajattelu, jonka mukaan hansikaskauppiaan poika Stratfordista ei olisi pystynyt merkittävään älylliseen ja taiteelliseen suoritukseen.

Vuonna 1909 amerikkalainen tutkija Charles William Wallace löysi Lontoon arkistojen kätköistä oikeudenkäyntiasiakirjat, joihin kuului William Shakespearen todistajanlausunto riita-asiassa, joka koski saamatta jäänyttä myötäjäislahjaa. Löytö oli merkittävä, sillä tämä on Shakespearen testamentin lisäksi ainoa asiakirja, jossa voimme kuulla Shakespearen äänen omana itsenään, ei fiktiivisen hahmon kautta.

Näihin Belott-Mountjoy-oikeusjutun asiakirjoihin pohjautuu myös Charles Nichollin loistava henkilö- ja kaupunkihistoriallinen teos, The Lodger.

Oikeusjutussa oli pelkistetysti kyse siitä, että Lontoon Silver Streetillä asuva ranskalaissyntyinen hiuskoristeiden tekijä Christopher Mountjoy kieltäytyi maksamasta entiselle työntekijälleen Stephen Belottille myötäjäisiä, jotka oli luvannut, kun Belott avioitui Mountjoyn tyttären, Maryn, kanssa. Belott vaati lopulta saataviaan oikeusteitse.

William Shakespeare kutsuttiin todistajaksi, koska hän oli Belottien avioitumisen aikaan asunut vuokralaisena Mountjoyn talossa Silver Streetillä ja toiminut jopa puhemiehenä nuoren parin kihlautuessa. Tähän tehtävään Shakespearen oli houkutellut Mountjoyn niin ikään ranskalaissyntyinen vaimo Marie. Sulavakielisempää puhemiestä hän olisi tuon ajan – tai minkä tahansa ajan - Lontoosta tuskin voinut löytääkään. Näyttää myös siltä, että Shakespeare on ollut kiintynyt Mary-tyttöön, joka ehkä muistutti häntä hänen omista suunnilleen samanikäisistä tyttäristään, jotka asuivat Stratfordissa ja joita isä pääsi tapaamaan vain kesäisin.

Nicholl on käynyt läpi valtavan määrän oikeudenkäynnissä mukana olleiden henkilöiden elämäkertatietoja sekä kaupungin, kirkon ja teattereiden arkistoja. Teoksesta syntyy kuva 1600-luvun alkuvuosien Lontoosta: teatterimaailmasta ja sen murroksesta, muotimaailmasta, laajamittaisesta prostituutiosta sekä maahanmuuttajista (joihin suhtauduttiin jokseenkin samoin kuin maahanmuuttajiin nykyisinkin: vievät työpaikat eivätkä yritäkään sopeutua).

Pienten asiakirjavihjeiden ja aikalaiskuvausten pohjalta Nicholl lavastaa lukijan silmien eteen Silver Streetin kadun, koko ympäröivän kaupunginosan ja talon, jossa Shakespeare asui ja kirjoitti teoksiaan. Hän esittelee lähialueen ihmisiä, joita Shakespeare on voinut tuntea; tavernat, joissa hän joi oluensa ja kirkon, jossa hän luultavasti osallistui jumalanpalveluksiin. Hän myös selvittelee Mountjoyn monikulttuurisessa talossa vallinneet ihmissuhteet ja niiden jännitteet.

Shakespeare näyttäytyy ihmisenä, joka on kiinnostunut kaikesta, huomaa kaiken ja painaa kaiken uskomattoman imukykyiseen muistiinsa, josta hän sitten ammentaa aineistoa teoksiinsa. Nicholl osoittaa vakuuttavasti, että Shakespeare käsitteli omia kokemuksiaan teoksissaan paljon suoremmin kuin on kuviteltu. Pian sen jälkeen kun Shakespeare on saattanut nuorenparin yhteen, hänen näytelmiinsä tulvii kuvauksia kihlauksista ja lipevistä puhemiehistä (Mitta mitasta; Loppu hyvin, kaikki hyvin). Nicholl vihjaa, että Loppu hyvin -näytelmän Parolles – ”herra Sanat” – on eräänlainen ironinen kirjailijan ja näyttelijän omakuva – pelkkiä sanoja ilman sisältöä.

Mountjoyn talossa Shakespeare myös läheltä seurasi, kuinka sydämetön isä jätti tyttärensä (johon Shakespeare siis ehkä tunsi kiintymystä) ilman myötäjäisiä. Vähän tämän jälkeen Shakespearen näytelmät täyttyvät ongelmallisista isä - tytär -suhteista: Lear ja Cordelia, Pericles ja Marina, Cymbeline ja Imogen, Leontes ja Perdita, Prospero ja Miranda. Ehkä pelkkää sattumaa – kukapa sen voi tietää. Nicholl on riittävän varovainen johtopäätöksissään. Yksi hänen suosikki-ilmauksistaan on: ”Ei ole mahdotonta kuvitella, että Shakespeare...”

Belott-Mountjoy -juttu saa surullisen lopun. Mary ja hänen miehensä jäävät lähes ilman myötäjäisiä. Shakespeare on kylläkin todistajan läsnäollessa kertonut Marylle itselleen, että tämän isä lupasi 60 puntaa myötäjäisrahaa, mutta sitten oikeudenpalvelijalle antamassaan virallisessa todistuksessa Shakespeare, jonka muisti on lähes yli-inhimillinen, sanoo, ettei muista, mitä oli luvattu. Miksi Shakespeare menetteli näin? Miksi hän petti Maryn? Ehkä hän oli väsynyt ihmisten todellisiin ja kuviteltuihin ongelmiin. Niitä hän oli pohtinut koko elämänsä. Oikeudenkäynnin aikaan hän oli lopettamassa kirjailijanuraansa. Ehkä hän halusi maaseudun rauhaan Stratfordiin hoitamaan omenapuitaan ja seuraamaan lapsenlapsensa kasvamista. Hän ei enää halunnut puuttua riita-asiaan... Vajaan neljän vuoden päästä oikeusjutusta hän jo kuoli.

Silver Streetin talo tuhoutui Lontoon tulipalossa vuonna 1666 ja koko Silver Street pyyhkäistiin pois kartalta toisen maailmansodan pommituksissa. Jos haluaa päästä mahdollisimman lähelle paikkaa, jossa Shakespeare asui 1600-luvun alkuvuosina, täytyy mennä maanalaiseen parkkihalliin Barbican-keskuksen pohjoispuolella.

Keskustelua teekupin äärellä

Markku Envall, Paperihaarniska. WSOY 2016.

Kun kirjoittaja ilmoittaa teoksessaan, että hänen elämänsä tarkoitus on kirjoittaminen, hän tulee asettaneeksi riman melko korkealle: arvioitavana ei ole vain kirja vaan koko elämä.

Tämä on Envallin kirjailijanlaadun viehättävin piirre. Hän asettaa itsensä likoon koko persoonallaan ja päästää lukijan niin lähelle kuin se kirjan kautta on mahdollista. Siis todella lähelle. Mistään kertojaratkaisuista ja -rakenteista ei Envallin kohdalla tee mieli puhua. Minun on vaikea kuvitella, että se kertoja, joka kirjassa on äänessä, ei olisi sama Markku Envall, joka kotonaan hauduttaa teetä ja puhelee pois lastensa huolia.

Olen lukenut suurella mielihyvällä Envallin kirjallisuustutkimuksia, kaikki esseekokoelmat, aforismeja, fragmentteja ja sen yhden liian vähälle huomiolle jääneen romaanin (Jäät lähtevät). Liian vähälle siksi, että siinä minusta tuotiin kiinnostavalla tavalla aforismit ja esseet osaksi romaanin rakennetta, mikä oli uusi kokeilu suomalaisessa romaanitaiteessa ja olisi ansainnut enemmän näkyvyyttä.

Tämä nyt käsillä oleva kirja on takakannessa nimetty fragmenttikokoelmaksi, mikä on osuva nimitys kirjalle, joka hypähtelee vapaasti aiheesta toiseen. Pienistä arkisista huomioista noustaan elämän ja kuoleman kysymyksiin. Kaduilla kohdatuista tuttavista johdutaan pohtimaan ihmisluontoa, omaa ja muiden. Muutamiin teemoihin palataan tuon tuosta uudelleen; ne ovat kuin arpeutuvia haavoja, joita kirjoittaja ei voi olla raapimatta.

Toistuvia aiheita ovat muiden muassa aviopuolisoiden suhde, isän ja lapsen suhde, usko ja epäusko. Tässä teoksessa vanheneminen ja kuolema saavat myös paljon tilaa. En voi olla lainaamatta Envallin yhtä ajatusta kuolemasta. Hän kertoo, että hänellä oli ennen kirjoituspöydällään kynttilänjalka, jossa oli tuuman pituinen kynttilä, muistuttamassa ajan kulumisesta vääjäämättä loppuun.

"Kun täytin 70 vuotta, vaihdoin nysän kokonaiseen kynttilään. Sen symboliikka vastaa paremmin katsomustani. Kun elämä loppuu, se tulee valmiiksi. Mikä tulee valmiiksi, tulee kokonaiseksi."

Envallin intiimi kirjoitustapa pakottaa lukijan dialogiin. Minä ainakin huudahtelen mielessäni:
"Noin olisin minäkin halunnut sanoa."
"Ai, sinä näet sen noin."
"Tuota en ole tullut ajatelleeksi."

Kirjan lopussa tunnen keskustelleeni syvästi humaanin ja viisaan ihmisen kanssa, joka ei tuputa minulle mielipiteitään vaan jättää minulle hienotunteisesti valinnan vapauden.

Romurautaa

J.G. Ballard, Crash. The Noonday Press 1997. (Alkuperäinen julkaisuvuosi 1973.)

Hieronymus Boschin taulut ovat mielestäni mielenkiintoisia ja hienoja mutta en voi sanoa pitäväni niistä. Ne ovat liian omituisia ja aiheiltaan epämiellyttäviä. Samalla tavalla suhtaudun tähän J.G. Ballardin romaaniin.

Kirja kertoo Robert Vaughanista, tiedemiehestä, joka vammauduttuaan auto-onnettomuudessa alkaa pakkomielteisesti valokuvata autokolareita ja niiden uhreja sekä suunnitella omaa suurta auto-onnettomuuttaan, jossa kuolema, autot ja seksi Elizabeth Taylorin kanssa lopullisesti yhdistyvät. Hengestään Vaughan kyllä pääsee, mutta aivan täysin hänen suunnitelmansa ei onnistu.

Vaughanin tarinan kertoo 40-vuotias TV-mainosten tuottaja nimeltä James Ballard, joka oman kolarikokemuksensa jälkeen kehittää samanlaisen pakkomielteen kuin Vaughankin ja näin miesten tiet vääjäämättä kohtaavat. Ballardista tulee Vaughanin autonkuljettaja tämän yöllisillä retkillä seksin ja murskautuneen metallin maailmassa. Ballardin ihastus Vaughaniin on sekin vahvasti seksuaalinen. Tosin tässä kirjassa seksuaalisuus on samalla tapaa epäeroottista ja kalseaa kuin vaikkapa markiisi de Saden teoksissa.

Teoksen maailman muodostavat kadut, parkkihallit, autoromuttamot, lentokentät ja moottoriteiden monikerroksiset kiertoliittymät. En paljon liioittele, kun sanon, että ainoa ruoho tässä teoksessa palaa Vaughanin sätkässä.

Sattumaa ei tietenkään ole, että teoksen kertojalla on sama nimi kuin kirjailijallakin, mutta olisi varmasti virhe pitää teosta omaelämäkertana. Mahdollisesti kirjailija käsittelee joitakin omiakin pakkomielteitään: molempia kertojia (J.G Ballardia ja James Ballardia) tuntuu yhdistävän kiinnostus siihen, kuinka kova teknologia tunkeutuu mukaan ihmissuhteisiin ja ihmisvartaloiden "pehmeään teknologiaan". Jossain vaiheessa mielessä kävi, että kirja on äärimmilleen viety parodia nykyihmisen (seksi)suhteesta teknologiaan. Tämä parodia ei kyllä erityisemmin naurata.

Kirja luo aivan omanlaisensa kauheuksien estetiikan: hurmioituneet kuvaukset veren, ulosteiden, virtsan ja siemennesteen heijastuksista asfaltilla, kojelaudalla ja keinonahkaistuimilla ovat kauniita samalla tavalla kuin monien elämän raadollisuuksia kuvaavien valokuvaajien otokset. Inhimillinen kärsimys kuvien takana on kylläkin työnnettävä taka-alalle, jotta kauneuden voi edes havaita.

Jos päätät lukea tämän romaanin, unohda hetkeksi käsityksesi oikeasta ja väärästä, kauniista ja rumasta, sallitusta ja kielletystä  - näin annat Ballardin kirjalle edes mahdollisuuden. En usko, että pidät tästä romaanista, mutta saatat pikkuisen ihailla. Aika harva romaani on näin ehdottoman ja tinkimättömän outo.

Muistelmia tieteiskirjallisuudesta

Brian Aldiss, Bury My Heart at W.H.Smith's: A Writing Life. Hodder & Stoughton 1990.

Tällä viikolla Helsingin messukeskuksessa tieteiskirjallisuuden tekijät ja lukijat ovat kohdanneet toisiaan The World Science Fiction Convention (Worldcon75) -tapahtumassa. Sen verran olin hengessä mukana, että päätin lukea Brian Aldissin kirjan oman kirjailijanuransa vaiheista. Aldiss on yksi brittiläisen tieteiskirjallisuuden suurista edelläkävijöistä.

Sallittakoon ensin muistelu omasta suhteestani tieteiskirjallisuuteen. Suunnilleen 20-vuotiaana nimittäin innostuin niin kovasti tieteiskirjallisuudesta, että luin pari vuotta lähes yksinomaan sitä. Samoihin aikoihin 70-luvun lopulla heräsi kiinnostus tätä lajityyppiä kohtaan myös yliopistojen kirjallisuuden laitoksilla. Vuoden 1978 keväällä osallistuin Tampereen yliopiston ensimmäiselle tieteiskirjallisuutta käsittelevälle luentokurssille, jota piti silloinen apulaisprofessori Aarre Heino lähinnä saksalaiseen tutkimusmateriaaliin nojaten. Saksan akateemisessa maailmassa oli jo hieman aiemmin kiinnostuttu kaikenlaisesta viihdekirjallisuudesta, josta saksan kielessä käytettiin tylyä termiä trivialliteratur. Minulle jäi sellainen mielikuva, että luennoitsija ei ollut itse kovin paljon lukenut varsinkaan amerikkalaista tai englantilaista tieteiskirjallisuutta, mutta tämän puutteen korvasi ilmeinen uteliaisuus ja innostuneisuus. Heti saman vuoden syksynä suoritin yleisen kirjallisuuden proseminaarin ryhmässä, jonka kaikki tuotokset liittyivät tieteiskirjallisuuteen. Ryhmää veti sympaattinen assistentti Matti Savolainen, joka sittemmin teki pitkän ja ansiokkaan yliopistouran ennen vakavaa sairastumistaan ja kuolemaansa vuonna 2012.

Proseminaarityöni käsitteli Ursula Le Guinin romaania Pimeyden vasen käsi, jota lähestyin myyttikriittisestä näkökulmasta, johon yhdistin hieman informaatioteoriaa. Peruslähtökohtani oli se informaatioteorian ajatus, että eniten informaatiota sisältyy kaavasta poikkeamiseen. Ajattelin niin, että kirjailijan tietoisesti tai tietämättään teoksensa pohjana käyttämä myytti muodostaa tällaisen kaavan. Näin ollen se, missä kirjailija poikkeaa myytin tunnetuista versioista, on teoksen tematiikan kannalta olennaista ja sisältää eniten informaatiota. Ei se hullumpi idea ollut ja tuntui hyvin sopivan käsittelemääni teokseen. Kyllä ihminen on nuorena nokkela! Matti Savolainen pyysi, että muokkaisin esitelmästäni artikkelin kirjallisuuden laitoksen julkaisemaan kokoelmaan, mutta olin jo menettänyt kiinnostukseni aiheeseen. Jälkeenpäin laiskuuteni on kyllä hieman harmittanut.

Innostukseni tieteiskirjallisuuteen lopahti lähes yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Väsyin siihen, että löytääkseen tämän kirjallisuudenlajin timantit joutui seulomaan ne valtavasta kaavamaisen ja pinnallisen kirjasepelin massasta. Luen tieteiskirjoja silloin tällöin nykyäänkin, mutta vain vakuuttavien suositusten perusteella.

Mutta nyt itse asiaan. Brian Aldissin muistelmateos keskittyy nimenomaan hänen kirjoittajan uraansa.Yksityiselämästään hän on kirjoittanut muualla. Sodan jälkeen Aldiss aloitti kirjallisen uransa huonosti palkattuna ja ylityöllistettynä antikvaarisen kirjakaupan myyjänä Oxfordissa. Aldiss kuitenkin viihtyi työssään melko hyvin, sillä se tarjosi mahdollisuuden kirjojen lukemiseen hyllyjen välissä sekä kirjallisuudesta kiinnostuneiden ihmisten tapaamiseen. Hauskat sattumukset kirjakauppaelämästä Aldiss kirjoitti kertomuksiksi, jotka alan ammattilehti suostui julkaisemaan, vaikka se ei koskaan aiemmin ollut julkaissut fiktiota. Pakinat saivat suuren suosion, ja arvostettu kustannustalo Faber & Faber tarjosi Aldissille sopimusta. Jo toinen julkaistu teos olikin sitten tieteiskirja.

Aldiss marssittaa lukijoiden eteen kustantajien ja kustannustoimittajien kulkueen, joka kiinnosti minua, koska olin seurannut 60- ja 70-lukujen tieteiskirjallisuutta, mutta voi olla alaan perehtymättömälle lukijalle puuduttavaa. Kerronta on kuitenkin koko ajan energistä ja sitä rytmittävät anekdootit kirjallisesta maailmasta. Teoksessa tavataan varmaan satoja kirjallisuuden merkkihenkilöitä, kirjailijoita ja kustantajia, eri puolilta maailmaa. Usein vain mainintana, että tämäkin henkilö tuli jossain vastaan. Aldiss itsekin pilailee "nimien pudottelunsa" kustannuksella, mutta tuskastuin, kun Aldiss muun muassa mainitsi, että hänen kirjallisen uransa huippukohta oli poreammeen jakaminen kerran Doris Lessingin kanssa. Eikä sitten muuta tästä asiasta!

Teoksen parasta antia ovat Aldissin kuvaukset omien kirjojensa taustoista. Niistä käy hienosti ilmi hänen pyrkimyksensä murtaa tieteiskirjallisuuden rajoja ja lukijoiden odotuksia. Taloudellisen takapakin uhallakin hän hakeutui uusille urille menestysteostensa jälkeen. Loputtomat sarjat ovat mielestäni tieteiskirjallisuuden vitsaus, mutta ymmärrän kyllä niiden viehätyksen intohimoisten fanien kannalta. Aldiss ei Helliconia-sarjaa lukuun ottamatta ole sarjatuotantoon ryhtynyt, ja Helliconiakin voidaan nähdä yhtenä valtavana teoksena, jonka Aldiss kirjoitti kokonaisuudeksi suhteellisen lyhyessä ajassa.

Teoksen lopussa on liitteenä Nicholas Ruddickin essee, jossa käsitellään Brian Aldissin suhdetta Mary Shelleyn Frankenstein-romaaniin. Tieteiskirjallisuuden historiikissaan Billion Year Spree (ja uudessa painoksessa Trillion Year Spree) Aldiss katsoo nykyaikaisen tieteiskirjallisuuden alkaneen Mary Shelleyn teoksesta, joka ensimmäisenä toi esiin valistuksenajan järkipainotteisuuden vaarat teknologian kehittyessä. Aldiss on omassa tuotannossaan pitänyt järjen ja sydämen (ja myöhemmin rationaalisen ja intuitiivisen aivopuoliskon) synteesiä välttämättömänä ihmiskunnan säilymisen kannalta. Tämä synteesi on Aldissin mielestä tieteiskirjallisuuden tehtävä ja sen olemassaolon oikeutus.

Aldissin muistelman jälkeen tuli sellainen tunne, että muutaman tieteiskirjan voisi taas jossain vaiheessa lukea. On niissä erinomaisiakin.

P.S. Aldissin kirjan nimi Bury My Heart at W.H.Smith's saattaa vaatia selitystä. Se viittaa toisaalta Dee Brownin Pohjois-Amerikan intiaanien vaiheista kertovaan teokseen, joka suomennettiin nimellä Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. W.H.Smith's puolestaan on brittiläinen yli tuhannen myymälän kirjakauppajättiläinen.

Isän murhe

J.M. Coetzee, Pietarin mestari. Otava 1994.

F.M. Dostojevskin poikapuoli Pavel on kuollut hämäräperäisissä olosuhteissa Pietarissa. Viisissäkymmenissä oleva kirjailijamestari palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Dresdenistä, jossa hän on ollut paossa velkojiaan. Hän haluaa saada selville, tekikö Pavel itsemurhan vai surmasiko hänet nihilistien salaseura, johon poika oli liittynyt. On myös mahdollista, että surman takana on salainen poliisi.

Aina silloin tällöin kirjaa aloittaessaan ymmärtää, että edessä on vaativa matka. Kun kirja kertoo isän yrityksestä selvitä lapsensa kuolemasta, kuten tässä Coetzeen teoksessa, käy jopa mielessä, onko minulla voimia tähän matkaan. Täytyy vain luottaa kirjailijaan. Kuten Coetzee tässä kirjassa Dostojevskin suulla sanoo: ”Lukeminen on antautumista, ei loitolla pysymistä eikä pilkkaamista.”

Dostojevski tuntee kohdelleensa poikaansa kylmäkiskoisesti, olleensa saita ja pikkumainen huoltaja, ja hän toivoo löytävänsä Pavelin jälkeenjääneistä papereista jonkin merkin siitä, että poika on antanut anteeksi isälleen. Syyllisyyden vaivaama isä ei myöskään halua luovuttaa poikaansa kuolemalle ja unohdukselle vaan pitää hänet elossa edes omassa sydämessään.

Pavelin kuolema ei kuulu Pavelille – se on pelkkä kielitemppu. Niin kauan kuin hän on elossa, Pavelin kuolema on hänen kuolemansa. Minne tahansa hän meneekin, hän kantaa Pavelia mukanaan kuin vilusta sinertävää lasta.

Dostojevskin vierailu Pietarissa johtaa hänet eroottiseen suhteeseen Pavelin entisen vuokraemännän kanssa, vaaralliseen yhteydenpitoon nihilisteihin, ennen kaikkea heidän johtajaansa Netšajeviin, sekä useihin tuskastuttaviin selvittelyihin poliisien kanssa. Mukana tarinassa on myös turmeltu tai turmeltunut pikkutyttö. Coetzee käyttää Dostojevskin aiheita, teemoja ja miljöitä sujuvasti. Tämä on hyvin dostojevskilainen romaani Dostojevskista.

Teoksessa esitetty tulkinta ääriliikkeiden kannattajista tuntuu oikeaan osuvalta ja soveltuu hyvin omankin maamme tolkuttomiin:

”Ei anarkisti, ei nihilisti”, Fjodor Mihailovitš jatkaa härkäpäisesti. ”Kun hänelle antaa nimilappuja, jää huomaamatta hänen ainutlaatuisuutensa. Hän ei toimi aatteiden nimessä. Hän toimii silloin kun hän tuntee toiminnan kiehahtavan ruumiissaan. Hän on aisti-ihminen. Hän on aistien äärimmäisyysmies. Hän haluaa elää ruumiissa, joka toimii aistinnan äärirajoilla, ruumiillisen tietoisuuden äärirajoilla. Siksi hän voi sanoa, että kaikki on sallittua – tai sanoisi, ellei olisi niin haluton selittämään tarkoitusperiään!

Netšajev uskoo, että tarkoitus pyhittää keinot: yhteiskunnan rakenteiden väkivaltainenkin muuttaminen on hyväksyttävää, koska se tulee johtamaan eriarvoisuuden katoamiseen. Dostojevski on pessimistisempi: ihmisen luonto ei muutu, uudessakin yhteiskunnassa joku käyttää toista hyväkseen.

Lopullista varmuutta Pavelin kuolemasta ei saada, eikä isä myöskään löydä kaipaamaansa tietoa Pavelin päiväkirjoista:

Hän kääntelee hajamielisenä sivuja edestakaisin. Anteeksianto: eikö yhtäkään anteeksiannon sanaa, vaikka kuinka epäsuoraa, vaikka kuinka verhottua? Mahdotonta elää loppuikänsä sisässään lapsi, jonka viimeinen sana ei ole anteeksiannon sana.

Teoksen loppu on ahdistavan ankara. Kirjailijantehtävänsä pakottamana Dostojevski alkaa kirjoittaa Pavelin päiväkirjaan fiktiivistä jatkoa. Hän pettää lopullisesti poikansa muuttamalla tämän elämän kirjallisuudeksi Riivaajat-romaanissaan.

Coetzee ei päästä lukijaa helpolla, mutta toisaalta hänen kirjansa eivät ikinä ole yhdentekeviä. Tunnen käyttäneeni aikani hyvin antautumalla tälle lukumatkalle.

Kesä kylpyläkaupungissa

Marcel Proust, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: Paikkakunta. Kadonnutta aikaa etsimässä 4. Otava 2017.

Tämä Proustin romaanisarjan suomenkielisen painoksen neljäs osa kertoo "Marcelin" kesästä Balbecissa, normandialaisessa merenrantakaupungissa, jonne hän saapuu hoitamaan hermostollisia vaivojaan yhdessä isoäitinsä ja perheen uskollisen palvelijattaren Françoisen kanssa. Kesä kuluu joutilaissa huvituksissa sekä lähiympäristössä retkeillen ja kyläillen.

Tässäkin osassa keskeisen sisällön muodostaa laajenevan tuttavapiirin kuvailu ja ihmisten käyttäytymisen ja luonteenpiirteiden pikkutarkka analyysi. Tähän analysointiin "Marcelilla" on hyödyllinen ominaisuus, jonka hän uskoo perineensä äidiltään ja isoäidiltään: omien sanojensa mukaan hän ei pysty kantamaan kaunaa eikä tuomitsemaan ketään.

Uusia kylpylätuttavuuksia ovat rouva de Villeparisis sekä hänen sukulaispoikansa Robert de Saint-Loup, paroni de Charlus sekä taidemaalari Elstir. Ja tietysti ne "kukkaanpuhkeavat tytöt", joita aiemmassa blogitekstissäni hieman ihmetellen kaipailinkin. Sattumalta kohdatusta nuorten naisten ryhmästä tulee - jälleen kerran - "Marcelille" pakkomielle: ensin hänen rantaelämäänsä hallitsee halu nähdä tyttöjä edes vilaukselta, sitten halu tulla esitellyksi heille ja sen jälkeen halu viettää kaikki aikansa tyttöjen seurassa. Seuraavan halun varmaan arvaatkin.

Tytöissä "Marcelia" kiehtoo heidän vakiintumattomuutensa. Heissä ovat raikkaina aiheina näkyvissä tulevaisuuden mahdollisuudet:

- - nuoruuden aamurusko, jossa näitten tyttöjen kasvot vielä kylpivät, mutta jonka ulkopuolella iästäni huolimatta jo olin, valaisi kaiken heidän lähettyvillään ja sai niinkuin joittenkin primitivistien sulavapiirteisissä maalauksissa heidän elonsa ja ilonsa vähäisimmätkin vivahteet erottumaan kultaista taustaa vasten.

Ja kuten tästäkin sitaatista huomaa, "Marcelista" mikään ei oikein tunnu miltään, ellei sillä ole vertailukohtaa taiteessa.

Aikuisen ihmisen kasvot ovat jo menettäneet nuoruuden joustavuuden: "Kasvonpiirteemme ovat ennen muita ilmeitä, jotka tottumus on tehnyt pysyviksi." Mukava ajatus, joka pistää toivomaan, että omat ilmeet olisivat olleet enimmäkseen hyväntuulisia.

Jo aiemmista osista tutuksi tullut teema mielikuvituksen ylivertaisuudesta kokemukseen nähden nousee taas toistuvasti esiin, jopa niin, että aluksi niiden ristiriita tuntuu sovittamattomalta:

"Kuinka olisin voinut uskoa yhteisiin sukujuuriin kahden nimen välillä, joista toinen oli astunut minuun kokemuksen matalasta ja häpeällisestä, toinen mielikuvituksen kultaisesta portista. (Kursivointi minun.)

Teoksen loppupuolella "Marcel" on taas kasvanut, suhde todellisuuden ja ihanteen välillä on sovittelevampi, mielikuvituksen aarteet voivat rikastaa kokemusta, vaikka ne karkaavatkin tavoittelijaltaan:

Mutta jos edes silloin tällöin saamme tilaisuuden olla tuttavallisissa väleissä, tekemisissä saavuttamattomaksi luulleemme, kaihoamamme kanssa, sillä on merkityksensä. - - Yliluonnolliset olennot jotka alkuaikoina olin heissä nähnyt lisäsivät vieläkin, tietämättäni, jotakin ihmeen kaltaista meidän välisiimme suhteisiin, kaikkein arkipäiväisimpiinkin, tai pikemminkin varjeli näitä suhteita koskaan muuttumasta todella arkipäiväisiksi.

Yksi tytöistä, Albertine Simonet, nousee ylitse muiden. "Marcel" rakastuu, lähentelee tungettelevasti väärin tulkitsemiensa vihjeiden perusteella ja tulee torjutuksi.

Kirja päättyy haikeissa tunnelmissa:

Sitten ei konsertteja enää pidetty, sateet tulivat, ja ystävättäreni lähtivät Balbecista, eivät sentään yhdessä niinkuin pääskyset mutta saman viikon kuluessa.

Proustin teoksessa, jota jo kovasti ihailen, minua häiritsee se, että tarkkojen analyysien rinnalle kirjailija ripottelee romanttisia kliseitä. Proust kirjoittaa tunnonvaivoitta ja ilman pienintäkään ironiaa: "Hänen silmänsä säkenöivät tulta." Kliseet antaa kyllä mielellään anteeksi muuten ansiokkaassa kirjassa - ja onhan niissä myös suoraan tunteisiin vetoavaa voimaa, kuten huomasin äsken, kun Pelle Miljoona lauloi radiossa: "Älä jätä mua yksin sateeseen, syliin yön lohduttoman."

Liikutuin.

Kaksi brittikirjailijaa

Rose Tremain, The Road Home. Chatto & Windus. London 2007.

Jane Gardam, Missing the Midnight: Hauntings and Grotesques. Sinclair-Stevenson. London 1997.

Lukijoita on kahdenlaisia: ensinnä niitä, jotka haluavat, että fiktio on totta tai ainakin mahdollisimman todenmukaista, ja toiseksi niitä, jotka haluavat, että se on sadunomaista, mielikuvituksellista ja outoa.

Ja sitten on meitä onnellisia kolmannenlaisia, jotka eivät usko, että mikään menee kätevästi vain kahteen osaan – paitsi litran jäätelöpaketti hellepäivänä. Meille kirjallisuuden lumo on juuri siinä, että se näyttää, miten jako kahteen on useimmiten valheellinen. Tosi tai valhe, hyvä tai paha, onnellinen tai onneton, tyhmä tai viisas: hyvissä kirjoissa tai-sanan paikalla on ja. Jos et ole puolellamme, et välttämättä ole meitä vastaankaan. Suuruutta on pienimmissäkin kanssakulkijoissamme ja pienuutta maailman mahtavissa. Ja, mikä jännittävintä, yllätyksellistä pienuutta pienissä ja yllätyksellistä suuruutta suurissa.

Loppujen lopuksi kaikki fiktio koostuu sanoista. Realismi on yksi kirjallisuuden keinoista siinä kuin fantasiakin. Myyttiset ja symboliset rakenteet ovat kuitenkin molemmissa taustalla, sillä ne ovat niitä kaavoja, joiden kautta ja läpi me maailmaa hahmotamme. Näin minä uskon.

Italo Calvino kertoo eräässä esseessään, että fiktion jokaisen lauseen alkuun voidaan kuvitella sanat ”minä kirjoitan”: ”Minä kirjoitan, että Odysseus kuuntelee seireenien laulua.” Vastaansanomattoman tosi lause, eikö totta? Kirjallisuudessa vain usein pudotetaan tuo alku pois ja luemme: ”Odysseus kuuntelee seireenien laulua.”

Nämä alkupohdiskelut ovat tässä siksi, että mökkiluettavakseni mukaani tuli kaksi kirjaa, jotka todellisuussuhteeltaan vaikuttavat hyvin erilaisilta. Oli realistista nykyajan kuvausta (Tremain), jonka taustalta kuitenkin löytyvät kerronnan ikiaikaiset rakenteet. Ja oli fantastista fabulointia (Gardam), jonka piti kiinni todellisuudessa tarkka ja täsmällinen yksityiskohtien havainnointi.

Rose Tremainin The Road Home kertoo Levistä. Hänen sukunimeään ja tarkkaa kansallisuuttaan ei kerrota. Hän on yksi niistä itäeurooppalaisista EU-kansalaisista, jotka matkustavat Lontooseen työnhakuun. Työttömäksi jäänyt sahatyöläinen, 42-vuotias leskimies, yrittää muutollaan turvata paremman elämän kotiin jäävälle pienelle Maya-tyttärelleen sekä omalle Ina-äidilleen.

Levin vaiheet ammattitaidottomana maahanmuuttajana kerrotaan kaikessa ankeudessaan. Taas kerran voi todeta, että kirjallisuudessa kielen ja kerronnan aarteet antavat lohtua niin, että se, mikä elettynä olisi sietämätöntä, voi luettuna olla surumielisen kaunista. Lontoo käärii taivasalla nukkujan suojaansa. Paperossi palaa kuin Kaurismäen elokuvassa.

Lev on kuitenkin onnekas. Hänen työuransa ja elämänsä kääntyvät kohti parempaa. Siihen ovat tärkeinä syinä Levin kyky solmia merkityksellisiä ja kestäviä ystävyyssuhteita sekä hänen intonsa oppia uuden alansa, gourmet-keittiön, salaisuudet.

Levin ystävissä on useita mielenkiintoisia yksilöitä: kotiseudulle jäänyt Rudi on luonnonvoiman kaltainen toheltaja, jonka elämän nousut ja laskut koetaan myyttisiin ulottuvuuksiin kohoavan Chevrolet Phoenixin ratin takana. Pitkällä linja-automatkalla kohdattu Lydia on esimerkki siitä, millaisia kompromisseja koulutettu ja sivistynyt nainen joutuu maahanmuuttajana tekemään. Levin irlantilainen vuokraisäntä Christy taistelee alkoholiongelman ja entisen vaimonsa kanssa saadakseen tapaamisoikeuden tyttäreensä. Levin lontoolainen rakastettu Sophie haaveilee omasta ravintolasta, häilyy kuvataide- ja musiikkimaailman laitamilla ja auttaa vapaaehtoisena vanhainkodissa.

Kirjan nimi paljastaa, että kyse on ”tiestä kotiin”. Levin elämää varjostavat ongelmainen isäsuhde ja itsesyytökset syöpään kuolleen vaimon, Marinan, tähden. Lev ymmärtää asian niin, että hänen on unohdettava menneisyys ja jatkettava elämäänsä eteenpäin. Unohtaminen on kuitenkin vaikeaa, ja niin kuin usein on asian laita, parasta, mihin voimme päästä, on sovinto menneisyyden aaveiden kanssa. Sen jälkeen paluu kotiin käy mahdolliseksi.

Aaveista puheen ollen, yhtenä teoksen avaimena on Lydian Leville antama Hamlet-näytelmä. Lydia näkee Levin ja Hamletin samankaltaisina hahmoina. Levin isä vertautuu Hamletin isän haamuun ja ainakin tämän lukijan mielessä kaltoin kohdellussa Marina-vaimossa on nähtävissä Ofelian kärsimykset. Tosin Levissä on myös pimeä puoli, joka tuo mieleen Shakespearen mustasukkaiset hirviöt, Othellon ja Leonteen.

Hieno kirja, ajankohtainenkin taas. Onnellinen ja uskottava loppu. Parempaa kesämökkikirjaa ei olisi voinut toivoa.

Toinen kirjani oli Jane Gardamin Missing the Midnight. Sen alaotsikko – Hauntings & Grotesques - kertoo jo jonkin verran millaisesta teoksesta on kyse. Kirja on siis kertomuskokoelma. Useimmat tarinoista voisi luokitella saduiksi tai faabeleiksi.

Kirja alkaa viidellä joulukertomuksella (Carols). Pidin kovasti Thomas Hardyn The Oxen -runosta innoituksensa saaneesta ”The Zoo at Christmas” -tarinasta, jossa eläintarhan eläinten päätös käydä kirkossa ja kunnioittaa Jeesus-lapsen syntymää saa ennakoimattoman lopun, sillä tiikerihän ei tunnetusti pääse juovistaan. Lukiessani hekottelin ääneen.

”Miss Mistletoe” on toinen suosikkini. Se kertoo tarinan vaivoin siedetystä jouluvieraasta, kiusallisesta vanhastapiiasta, joka käyttää aikansa hedelmällisesti, kun yhtenä jouluna hänet päätetään jättää kutsumatta. Loppuratkaisu tuli minulle yllätyksenä.

”Old Filth” kertoo vanhan lakimiehen joulusta, joka muuttuu yllättäen aivan toisenlaiseksi kuin oli suunniteltu. Tämä novelli muuten muodostaa keskeisen osan Gardamin samannimisestä romaanista. Pidin romaanista kovasti ja oli mukava lukea se siemen, josta pitempi tarina lähti kasvamaan. Romaanille on vielä pari jatko-osaakin hyllyssäni. Niissä samoja tapahtumia nähdään toisista näkökulmista. Saapa nähdä, missä vaiheessa ehdin tarttua niihin.

Joulutarinoiden jälkeen on vuorossa viisi ”groteskia”. Ne ovat fantasiapainotteisia satuja. Parin kertomuksen nimet jo antavat käsityksen, mistä on kyse: esimerkeistä käyvät ”Kultakorvainen tyttö” ja ”Poika joka muuttui polkupyöräksi”.

Lopuksi on vielä kaksi tarinaa, joista kirjailija käyttää nimitystä ”hauntings”. Suomen ”kummitustarina” ei ihan täysin tunnu sopivalta käännökseltä tälle brittien tarinatyypille, jossa menneisyys tavalla tai toisella – yleensä pelottavalla – tunkeutuu nykyhetkeen. ”The Green Man” on pitkä kertomus englantilaisen kansanperinteen hahmosta, jonka törmäys nykyaikaan on paikoin hykerryttävän hauskaa luettavaa.

Nautin kovasti tästä kerronnallisesta iloittelusta, varsinkin kun siihen yhdistyy tarkka ja täsmällinen yksityiskohtien kuvailu, joka ankkuroi fantasian tunnistettavaan todellisuuteen. Syystä tai toisesta tämäntyyppinen kirjallisuus vetoaa minuun. Ranskankielisellä alueella Marcel Aymé kirjoitti paljon tässä hengessä ja nykyisin esimerkiksi George Saunders jatkaa perinnettä kunniakkaasti Yhdysvalloissa.

Orjana ja orpona

Paula Fox, The Slave Dancer. M Books 1984. (Ensimmäinen painos v. 1973. Suomeksi v. 1980 Kersti Juvan suomentamana nimellä Orjalaivan vankina. WSOY.)

Laiva – varsinkin purjelaiva - on otollinen ympäristö jännittävälle kertomukselle. Henkilöitä on tilanpuutteen takia rajallinen määrä ja he joutuvat elämään tiiviisti yhdessä päivin ja öin. Ruoasta ja vedestä on yleensä pula. Merirosvot ja kaapparit tai muut vihollisalukset ovat aina uhkana. Luonnon ja sään ääri-ilmiöt koetaan ilman kunnollista suojaa, ja tappio luonnonvoimia vastaan voi johtaa kuolemaan. Ihmisten fyysiset ja henkiset ominaisuudet koetellaan, ja aina joku särkyy ja joku toinen käyttää muita hyväkseen.

Monet suosikkikirjailijani ovat kirjoittaneet purjelaivan maailmasta: Melville, Stevenson, Conrad, Golding – Melvillen Moby Dick merikirjoista minulle tärkeimpänä. Oma purjehdushistoriani tosin rajoittuu pariin kullanhohteiseen kesään 1980-luvulla, kun tyttöystäväni – nykyisen vaimoni – kanssa uhmasin Joensuun Pyhäselän maininkeja Windmill-luokan Iines-veneelläni.

Paula Foxin historiallinen nuortenromaani edustaa tyylikkäästi parasta purjelaivakirjallisuutta. Mietinkin lukiessa - enkä oikeastaan keksinyt vastausta - onko muuta syytä rajata tätä teosta nuorille lukijoille kuin päähenkilön, teoksen minäkertojan, ikä. Ja se taas ei ole syy ollenkaan.

Jessie Bolleen on 13-vuotias neworleansilainen puoliorpo, joka shanghaijataan laivapojaksi Moonlight-alukselle, joka on juuri lähdössä hakemaan orjalastia Benininlahdelta Afrikasta. Moonlight on nimensä mukaisesti kuutamokeikalla, sillä Yhdysvaltoihin ei enää 1840-luvulla saanut tuoda uusia orjia, vaikka orjuus sinänsä ei vielä ollut kiellettyä.

Orjuuden kuvaukset ovat olleet kirjallisuudessa yleisiä jo Setä Tuomon tuvasta lähtien, mutta minulla on sellainen käsitys, että nimenomaan orjalaivojen karmeita oloja ei sanottavasti ollut kuvattu ennen kuin Alex Haleyn Juuret-kirja ja ennen kaikkea sen pohjalta tehty tv-sarja 1970-luvun puolivälissä toi tämän aiheen yleiseen tietoisuuteen. Tässä mielessä Foxin romaani (1973) on edelläkävijä, ja osoitus siitä, että nuortenkirjallisuus voi tuoda esiin teemoja, jotka vasta myöhemmin päätyvät aikuisten kirjallisuuteen. Tätä ajatusta muuten toi voimakkaasti esille Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Liisi Huhtala jollakin yleisöluennolla vuosia sitten.

Olosuhteiden pakosta Jessie joutuu tekemään tuttavuutta laivan koko miehistön kanssa. Nuoresta iästään huolimatta hän on tarkkanäköinen ja hyvävaistoinen ihmistuntija: hän ymmärtää, että kapteeni on ahneuden sokaisema tyranni ja perämies ”aivoton ja paha kuten jotkut kasvit ovat myrkyllisiä”. Jessie huomaa pian pitävänsä eniten kidnappaajastaan, karkeasuisesta irlantilaisesta Purvisista. Omaksikin ihmetyksekseen hän inhoaa Benjamin Stoutia, joka aluksi on ainoa hänelle ystävällinen miehistön jäsen. Stout paljastuukin myöhemmin pahimmanlaatuiseksi opportunistiksi, toisten hyväksikäyttäjäksi, joka saa nautintoa heikompiensa piinaamisesta.

Kun orjalasti on viimein saatu laivaan, Jessien tehtävänä on ulosteämpärien tyhjentämisen lisäksi orjien ”tanssittaminen”. Hänen huilunsoittonsa tahtiin orjien on joka toinen päivä liikuttava kannella, jotta heidän toimintakuntonsa ei täysin romahda ruuman lamauttavassa ahtaudessa. Jessie inhoaa tehtäväänsä. Hän ei tahdo, että kukaan joutuu kirjaimellisesti tanssimaan hänen pillinsä mukaan. Omien kokemustensa takia Jesse näkee vallankäytön aina hyväksikäyttönä. Kun muu miehistö pitää afrikkalaisia eläiminä, Jessie näkee heidät ihmisinä. Heidät, kuten hänet itsensäkin, on vastoin heidän tahtoaan riistetty kodeistaan ja omiensa parista. Epäoikeudenmukaisuuden havaitsee se, joka siitä kärsii, ei se, joka siitä hyötyy.

Jessie solmii myös eräänlaisen ystävyyssuhteen nuoren orjapojan kanssa. Teoksen loppupuolella tämä ystävyys nousee erityisen tärkeäksi.

Elämä orjalaivalla on ankaraa kaikille. Väkivaltaa esiintyy tuon tuostakin, ihmisiä surmataan ja heitä kuolee tauteihin. Tässä nuortenkirjassa raakuutta ei siloitella. Uskon kuitenkin, että nuori lukija kestää kauheitakin tapahtumia - sietoraja voi jopa olla alempana vanhemmalla lukijalla, jonka empatiakykyä elämä on jo kehittänyt.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että laivamatka päättyy katastrofiin. Kirjan ensimmäisessä luvussa nimittäin paljastetaan teoksen historiallinen tausta: Moonlight-aluksen haaksirikko Meksikonlahdella 3. kesäkuuta 1840.

Paula Foxin tuotantoon kuuluu sekä lapsille että aikuisille suunnattuja kirjoja. Hänen aikuisille tarkoitetut kirjansa olivat jo lähes unohtumassa, kun kirjailija Jonathan Franzenin ylistävät lausunnot nostivat ne taas esille ja niistä otettiin uusia painoksia. Paula Fox kuoli tämän vuoden maaliskuussa.

Välähdyksiä rakkaudesta

Marcel Proust, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä. Kadonnutta aikaa etsimässä 3.

Tänä kesänä päätin taas kokeilla, olisiko Proustin jättiromaani muuttunut edukseen sitten viime yrityksen. Kaksi kertaa olen aiemmin aloittanut teoksen lukemisen, mutta jättänyt kesken ensimmäisen, Combray-osan, jälkeen. Molemmilla kerroilla on jäänyt tunne, että tässä kirjassa on jotain kiehtovaa, mutta sen aika ei ole minulle juuri nyt. Myös teoksen nauttima arvostus on pitänyt vireillä ajatusta palata sen äärelle sopivana ajankohtana. Otavan uusi painos teoksesta ja lähestyvä Proustin (1871 - 1922) kuoleman satavuotisjuhlavuosi vihjasivat, että aika on tullut.

Voisi olla mielekkäämpää kirjoittaa postaus sitten, kun koko teossarja on luettu ja kaikki hienoudet ja yhteydet – toivottavasti - havaittu, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa sitä mukaa kuin luen, osan kerrallaan, eräänlaista lukupäiväkirjaa siis. Tällä tavalla voin välillä lukea muutakin ja toisaalta, koska en lukijana halua asettaa itselleni minkäänlaista pakkoa, voin halutessani lopettaa teossarjan lukemisen milloin haluan ja silti urakasta on jäänyt jotain haavin pohjalle.

Ennen blogin perustamista ehdin lukea suomalaisen laitoksen kaksi ensimmäistä osaa: sen minulle jo hyvin tutuksi tulleen Combray-jakson, kuvauksen kertojan – nimitetään häntä vaikkapa ”Marceliksi” - lapsuudesta. Siihen sisältyy myös kuuluisa kohtaus, jossa aikuinen ”Marcel” kastettuaan madeleineleivospalan teehen ja vietyään sen sitten huulilleen, alkaa maun innoittamana muistaa tapahtumia isotätinsä talosta.

Toinen osa käsittelee perhetutun, Swannin, pakkomielteistä rakkautta puolimaailmannaiseen Odette de Crécyyn. Siinä on mukana myös lyhyt jakso Paikannimet: Nimi, jossa pakkomielteisen rakkauden teema soi vielä vaimeasti ”Marcelin” ja Swannin tyttären Gilberten lapsuudenihastuksessa.

Teossarjan kolmas osa, joka nyt on vastaluettuna edessäni, kertoo edelleen ”Marcelin” ja Gilberten rakkaudesta ja sen vähittäisestä hiipumisesta, johon ei oikeastaan ole varsinaista syytä. Pikemminkin tuntuu kuin ”Marcel” olisi asettanut itsensä jonkinlaiseen kokeeseen ja puoliksi tahtomattaan tulee vieroittaneeksi Gilberten itsestään.

Tätä kolmatta osaa lukiessa omassa lukutavassani tapahtui sellainen muutos, että antauduin lopulta tekstin virtaan ja huomasin nauttivani pitkistä polveilevista lauseista. Minusta tuntuu, että myös kääntäjä Inkeri Tuomikoski vasta tässä kolmannessa osassa asettuu sisälle Proustin kieleen ja maailmaan. Lauseet ovat pituudestaan ja mutkikkuudestaan huolimatta luontevia ja täsmällisiä. Joskus tosin jouduin palaamaan pitkänkin pätkän lausetta taaksepäin yrittäessäni muistaa, millaisista alkuasemista lopun johtopäätökseen oli päädytty. Proustia lukiessa ei saa olla kiire.

Tämän kirjan lukemisen aikana minulle sattui semmoinen melko harvinainen asia, että kirjan kieli tuli mukaan uniini. Unessani luin pitkiä, ihmeellisen kiemuraisia minäkertojan lauseita, jotka kertoivat omasta elämästäni. Herättyäni en tietysti muistanut ainuttakaan, mutta uni oli sävyltään miellyttävä, kuin olisin pumpulityynyillä kellinyt.

Kirjan käännöksessä on joitakin ilmauksia, jotka kyllä menettelevät, koska ranskankielinen alkutekstikin on sentään sadan vuoden takaa, mutta olisi ne ehkä uuteen suomalaiseen painokseen voinut korjatakin. Minun korvaani sattuivat ”huoneusto” ja ”kuitenkin kaikitenkin”. Teoksen nimen käännöksessä minua ihmetyttävät nämä ”kukkaan puhkeavat” tytöt. Alkuteoksen en fleurs tarkoittaa mielestäni yksinkertaisesti 'kukkivaa'. Varsinkin tässä teoksessa se eniten ”kukkiva tyttö” on ehdottomasti rouva Swann. (Scott Moncrieffin englanninnoksessa nupullaan oleminen on mukana: Within a Budding Grove.) Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja. Toivottavasti on käynyt ilmi, että käännös on mielestäni hyvä.

Kirjan hienointa antia ovat analyysit ihmisten toiminnan motiiveista: Proust kaivaa kärsivällisesti esiin tekojen ilmeiset ja salatut lähteet ja tarkoitukset. Tässä hän jatkaa perinnettä, joka on hyvin ranskalainen (Montaigne – Pascal – La Bruyére – La Rochefoucauld). Aika usein kerronta saa koomisia sävyjä, kun ihmisten tekopyhyys ja tärkeily paljastuu lukijalle.

Kirjan henkilöt myös muuttuvat romaanin edetessä, tai ehkä parempi olisi sanoa, että meidän käsityksemme henkilöistä muuttuu, kun näemme heidät erilaisissa ympäristöissä. Ihmisethän muuttavat käytöstään, joskus jopa ajatteluaan, aina sen mukaan, kenen seurassa he ovat ja kehen he haluavat tehdä vaikutuksen. Swannin henkilöhahmo on tässä mielessä erityisen rikas, hänen sosiaalinen liikkumistilansa on valtava. Ja oikeastaan on yllättävää, että Odette, joka loppujen lopuksi on entinen ilotyttö, joka kohoaa hyvän avioliiton ansiosta parempiin piireihin, saa kirjassa lempeän ja arvostavan kuvauksen. Teeskentelijää Odettessa on hyvin vähän.

Lempeää huumoria kertoja kohdistaa myös nuoreen itseensä. Minua huvittivat ”Marcelin” poroporvarillisen isän repliikit, kun hän lähes epätoivon partaalla seuraa ja yrittää käsittää taiteesta ja ihmisistä haltioituvan poikansa edesottamuksia. Isäkin rauhoittuu vähän, kun markiisi ja suurlähettiläs de Norpois vakuuttaa, että kyllä kirjallisuuskin voi olla ”ura”.

Pohjoisen protestantismin piirissä kasvaneelle ranskalainen kevyt ja ongelmaton fyysisen ja henkisen rakkauden toisistaan erottaminen on aina yllätyksellistä. ”Marcel” jaksaa analysoida, jokaista Gilberteen suuntautuvaa sielunliikettään ja puida aivan puhki ilmeet, eleet, sanat ja kirjeet, jotka heidän välillään liikkuvat. Sitten hän muitta mutkittaa piipahtaa bordellissa tyydyttämässä ne tarpeet, joita Gilberten kanssa ei edes oteta esille. Maassa maan tavalla.

Asusteiden kuvaukset menevät minulta aika lailla ohitse, mutta jos epookkiasut kiinnostavat, saat tästä teoksesta paljon irti tässäkin suhteessa. Minun täytyy sanoa, etten edes tiedä, mikä on ”krinoliini”. Tarkistan sen kyllä tämän bloggauksen jälkeen.

Kukat ovat minulle hieman tutumpia ja niitäkin tässä kirjassa on paljon. Ne toistuvat usein ja liittävät henkilöitä ja paikkoja toisiinsa. Rouva Swanniin esimerkiksi liittyvät ruusut ja sinipunaiset syreenit, Gilberteen valkoiset syreenit ja Combrayhin orapihlajat. Näin kasvit saavat myös vertauskuvallista merkitystä.

Huomaan lukiessani kirjanneeni paljon lauseita, jotka sellaisenaan toimisivat aforismeina, mutta mitäpä niitä tähän kirjaamaan. Jokainen löytää helposti omansa.

Näin muutama päivä sitten Twitterissä pätkän edesmenneen kirjailija Donald Barhelmen haastattelusta. Hän sanoi jotain siihen suuntaan, että ”Proustia ja Kanadaa ei opi tuntemaan kertavierailulla.” Molemmissa poikenneena voin todeta, että totta haasteli. Jatkan seuraavan osan pariin lähitulevaisuudessa.

Taaperon kanssa

Sain eilen kunniatehtävän toimia reilun vuoden ikäisen Aarnin hoitajana, kun hänen äitinsä on töissä ja isänsä koulutusmatkalla. Aarnin ja muffan päivät ovat kuluneet niin kuin ne pienen lapsen kanssa kuluvat: ulkoilua, hiekkalaatikkopuuhia ja puhalluskukkien puhaltelua rytmittää ruokailujen, päiväunien ja vaipanvaihtojen rutiini.

Pääsin eilen Proustin kadonneen ajan jäljille vain Aarnin päiväuniaikaan ja sitten illalla, mutta siinä vaiheessa muffa oli päivän puuhista niin väsynyt, että oli unessa samaan aikaan kuin tyttärenpoikakin. 

Proustia lukiessa tuli mieleen sellainen ajatus, että vaikka hänen teossarjansa tutustuttaa minut sellaisiin maailmoihin, joita en ole koskaan tuntenut ja joita muulla tavoin kuin lukemalla en tule tuntemaankaan, taaperoikäisen hoitamisesta Proustilla on aika vähän kerrottavaa. En voi kuvitella Marcelia vaipanvaihdossa, vauvanruokaa lämmittämässä tai lasta syöttämässä.

Ja siitä taas mieleen tuli, että eipä ole tätä elämänpiiriä kovin moni muukaan fiktiossa käsitellyt. Pienten lasten hoito on juhlapuheiden hymistelyn aihe ja tietenkin vauvalehtien raison d'être (anteeksi – Proust jäi päälle). Miksi jokaisen perheen tärkeä elämänvaihe jää vaille kaunokirjallisia kertojiaan?

Muistin kuitenkin pari kirjaa, joissa pikkulapsen hoidolla on tärkeä osa. Ensinnäkin Matti Pulkkisen romaani Elämän herrat. Se on paitsi päähenkilönsä kehitystarina myös perheen tarina. Romaanin taustalla on Frank Laken kehittelemä psykoanalyyttinen teoria (ja käytäntö), jossa sikiöajan kokemuksilla ja ns. syntymätraumalla on ratkaiseva merkitys ihmisen myöhemmälle elämälle. Kirja on lähellä muuttua Laken teorioiden kuvitukseksi, mutta onneksi ei pelkästään – Pulkkinen oli sellaiseen aivan liian hyvä kirjailija.

Elämän herroissa on tärkeä jakso, jonka nimi on Helkan päivä. Siinä kuvataan romaanin päähenkilön puolison arkea lasten kanssa. Tämän jakson pitäisi kuulua jokaisen perhettä perustavan pakolliseen lukemistoon. Se kertoo realistisesti, mitä on tulossa ja mihin on hyvä varautua.

Toinen kirja, joka tuli mieleeni, on amerikkalaisen Nicholson Bakerin pienoisromaani Room Temperature. Kirja kertoo päähenkilön, Miken, ajatuksista hänen ruokkiessaan puolivuotiasta tyttövauvaansa pullosta. Muuta kirjassa ei tapahdukaan. Siinä ei ole juonta perinteisessä merkityksessä, mutta kerronnan imu on erinomainen Miken ajatusten hyppelehtiessä asiasta toiseen aina mielenkiintoisesti ja yllättävästi.

Se, että molemmat esimerkkini ovat peräisin mieskirjailijoilta, saattaa olla sattumaa tai osoitus lukemisen vinoutumasta, vaikka ainakaan tietoisesti en valitse luettavaani kirjailijan sukupuolen perusteella.

Pohdin kyllä sitäkin vaihtoehtoa, että naiskirjailija, joka painottaisi vauvanhoidon kuvauksia, tulisi helposti leimatuksi konservatiiviseksi ”pullantuoksuisen äitimyytin” pönkittäjäksi. Jos taas hänen kuvauksissaan olisi kriittinen sävy, hän saisi kuulla olevansa perhearvojen romuttaja, ”femakko” tai jotain muuta yhtä kamalaa.

Mieskirjailija, joka kirjoittaa vauvanhoidosta on puolestaan aina avant garde (se Proust taas).

Tähän päivään on kuulunut myös ääneen lukemista. Luin Aarnille Eric Carlen lastenkirjan Pikku toukka paksulainen, jonka on suomentanut Kaija Pakkanen. Se on hauska tarina toukan kasvusta munasta perhoseksi. Nimen perusteella arvaat, että painotus on toukkavaiheessa. On mukavaa, että luontoa kuvaava lastenkirja on melko tarkka myös biologisessa mielessä. Tosin toukan ruokavalio yltyy melko mielikuvitukselliseksi. Kirjassa on mukavia pikku reikiä, toukan järsimiä koloja, joihin pikku sormet hakeutuivat kuin luonnostaan ja jotka auttoivat pienempää lukijaa keskittymään. Kirja piti lukea kannesta kanteen kaksi kertaa peräkkäin. Parempaa suositusta tuskin voisin antaa.

Toinen yhdessä lukemamme kirja oli Kaisa Happosen ja Anne Vaskon MUR, eli karhu. Nykylastenkirjallisuudessa erilaisuuden kuvaukset ovat yleisiä ja varmaan didaktinen tausta-ajatus niissä on erilaisuuden hyväksymisen tukeminen. Hyvä niin. Monissa niistä on tärkeänä taustavaikuttajana Tove Janssonin Taikatalvi. Niin tässäkin tarinassa karhusta, joka ei nuku talviunta ja joka oppii hyväksymään itsensä ”talvikarhuna”. Aarni aikoi jättää tämän kesken ensimmäisellä yhteisellä lukukerrallamme, mutta muffan oli aivan pakko jatkaa, sillä juuri siinä kohtaa ”Pesän katosta tunkeutui sisään valojuova.” Tuollaisessa kohdassa ei yksinkertaisesti voi olla kääntämättä ahnaasti sivua. Toisella lukukerralla Aarni jaksoi loppuun asti – tosin hän seurasi suunnilleen yhtä usein kirjan sivuja kuin muffan äänitehosteita tuottavaa suuvärkkiä. Kiva kirja ja kaunis, jollain tavalla retrohenkinen kuvitus.

Kolmas kirjamme oli Tammen kultaisen kirjaston klassikko Jere jarruvaunu. Teksti on Marian Potterin, kuvitus Tibor Gergelyn ja suomennos Marjatta Kurenniemen. Aarni kuunteli sujuvasti mutta ei erityisen innostuneesti tämän kertomuksen siitä, miten pieni ja huomaamaton voi olla tärkeä. Muffakaan ei ollut enää ihan parhaassa lukuvireessä, sillä lukiessaan hän rupesi kuvittelemaan tätä kertomusta nykypolitiikan allegoriana, jossa ”Juha” Ville Veturi vetää ”Petteri” Tanu Tavaravaunua ja jotka liian jyrkkään ylämäkeen jouduttuaan alkavat valua taaksepäin. Tilanteen pelastaa ”Timo” Jere Jarruvaunu, joka estää katastrofin.  Näiden mielikuvien takia minua huvitti suunnattomasti tämä jarruvaunu, joka haaveili olevansa veturi:

"Saisi kulkea aina ensimmäisenä ja laulaa veturilaulua, saisi puhkua ja uhkua ja ryskyä ja jyskyä."

Lapsellista tämä tämmöinen ja kirjallisuuden väärinkäyttöä, mutta näinhän se aikuisen mieli joskus lapselle lukiessa vaeltaa.

Kartanoromantiikkaa kierteellä

John Hawkes, An Irish Eye. Viking 1997.

Löytölastenkodissa kasvanut tyttö ihastuu paljon itseään vanhempaan sotilaaseen, pakenee tämän kanssa ja päätyy dramaattisten vaiheiden jälkeen synkkiä salaisuuksia tihkuvaan kartanoon. Vielä on tarjolla kuolemaa ja tuhopolttoa, mutta viimein on luvassa ainakin melko onnellinen loppu.

Tällä tavalla pelkistettynä tarina on tuttu kotiopettajattaren tai syrjästäkatsojan tarina. John Hawkes on kuitenkin amerikkalaisen postmodernismin merkittäviä nimiä, joten ihan näin yksinkertaista kaikki ei ole. Kyseessä on parodinen hurjastelu kartanoromantiikan ja gotiikan aiheilla. Tarkastellaanpa yksityiskohtia hieman tarkemmin.

Tarinan kertoja on Dervla O'Shannon. Hän on irlantilaisen Saint Marthan orpokodin tyttöjä. Orpokoti on Dervlan kertomuksessa lämminhenkinen paikka ja sen johtaja, rouva Jennings, lähes enkelimäinen olento. Kannattaa olla varuillaan, sillä Dervlan omin sanoin:

"Olin kaikkea muuta kuin pedanttinen tyttö jolle taipumus täsmällisyyteen antaa vain suoran selän ja kuivattaa elinnesteet."

Käy ilmi, että ihanan orpokodin ruoka ei ole kovin kummoista eikä sitä aina ole riittävästi. Enkelimäinen johtajatar saattaa joskus antaa ruumiillista kuritusta. No, ehkä se on hyväksyttävää, sillä hän tekee sen hymyssä suin.

Kun orpokodin tytöt saavat tilaisuuden päästä piristämään läheisen veteraanikodin, Saint Clementin, asukkeja, vapaaehtoisista ei ole puutetta. Tytöt ovat murrosikäisiä tai ainakin lähes, ja vanhoissa sotilaissa on vielä kipinää, joten järjestetty yhteinen juhla saa luonteen, jota ei ollut tarkoitettu. Hawkes leikittelee pedofilia-aiheella, mikä varmaan tuntuu osasta lukijoista vastenmieliseltä, mutta kyllähän tämä aihe on mukana useinkin kartanoromantiikassa, vaikkakin verhotummin.

Dervla tapaa juhlassa vanhan korpraali Stackin, joka on saapunut juhlaan kypärään ja kaasunaamariin sonnustautuneena ja muistuttaa ensi alkuun kammottavaa hyönteistä. Dervlan ja Teddy Stackin välit lämpenevät nopeasti huomattavasta ikäerosta huolimatta. Dervla on vasta 13-vuotias. Teddy kuitenkin lupaa odottaa siihen asti, että Dervla tulee kuudentoista vuoden kypsään ikään, ennen kuin heidän rakkautensa saa fyysisen täyttymyksensä.

Teddy kävelee vaivalloisesti kepin avulla (mutta ratsastaa jumalaisesti - tosin vain ponilla), joten Dervla saa orpokodista luvan lähteä avustamaan korpraalia tämän vierailulle sukutilalleen. Todellisuudessa tätä sukutilaa ei ole olemassakaan. Teddy ja Dervla pakenevat asumaan paikallisen ponitallin pitäjän luo. Dervla kirjoittaa orpokodin johtajattarelle pitkiä tuulesta temmattuja kirjeitä elämästä korpraalin sukulaisten luona. "Ihmiset uskovat mitä tahansa, jos se on kirjoitettu", Dervla toteaa.

Päivät kuluvat poneilla ratsastellessa ja kirjeitä kirjoitellessa, kunnes korpraali joutuu ratsastusonnettomuuteen. Onnettomuuteen syyllistynyt nuori nainen vie korpraalin ja Dervlan kartanoonsa, jossa on kaikkea, mitä neito vanhassa linnassa saattaa kaivata tai pelätä - ja vielä paljon muutakin: ylpeä kartanonneito ja hänen jättiläismäinen juoppo veljensä; tallipoika, joka uskoo tulleensa maailmaan tamman kohdusta; äkeä keittäjä, joka kasvattaa vauvoja pressun alla keittiön nurkassa; suljettuja huoneita, mustasukkaisuutta, arvoituksellisia sukulaisuussuhteita.

Loppua kohti tarina saa yhä enemmän slapstick-komedian piirteitä. Loppu on kuitenkin onnellinen. Dervlan elämä ja romaanin rakenne kiertyvät harmonisesti umpeen.

Tällainen kerronnallinen hulluttelu on minusta välillä viihdyttävää, mutta jatkuvasti tätä ei jaksaisi. Pienoisromaanin muoto sopii tähän oikein hyvin. Tässäkin romaanissa on vain 160 sivua.

Romaanin hienoin puoli on Dervlan kaiken havaitseva kertojan ääni. Kuten romaanin nimi toteaa Dervla on irlantilainen silmä. Hän on myös irlantilainen minä (Irish I). Ilman mitään selviä murteellisuuksia kertojanääni on ilmiselvästi irlantilainen. Komeaa vatsastapuhujan taidetta amerikkalaiselta kirjailijalta. Tästä saisi oivan äänikirjan vaikkapa Kelly Macdonaldin lukemana (muistattehan Boardwalk Empiresta tai Disneyn Urheasta). Lukiessani kuulin sieluni korvilla usein juuri tämän näyttelijän äänen.

Lopuksi on sanottava, että tämä kirja ei ole parasta Hawkesia. Vanhan rakkauden voimalla tulen varmaan korostaneeksi kirjan hyviä puolia ja vaimentaneeksi sen heikkoudet. Tutustuminen Hawkesiin kannattaa aloittaa vaikkapa Matti Rossin suomentamasta Toinen nahka -romaanista, jonka huomaan hankkineeni syksyllä 1977 - voiko siitä tosiaan olla jo niin kauan? Hawkes aloitti surrealismista vaikutteita saaneella kerronnalla, joka otti esikuvansa runoudesta. Ajan mittaan tarinalliset ja parodiset elementit vahvistuivat hänen tuotannossaan.

An Irish Eye jäi Hawkesin viimeiseksi romaaniksi. Hän kuoli vuonna 1998.