maanantai 29. tammikuuta 2018

Elohopeaa

Amélie Nothomb, Mercure. Albin Michel 1998.

Amélie Nothomb on belgialaissyntyinen ranskaksi kirjoittava kirjailija. Mercure on ensimmäinen tutustumiseni hänen laajaan tuotantoonsa. Tämän alle kaksisataasivuisen romaanin 136 ensimmäistä sivua olivat vauhdikasta, hauskaa ja jännittävää luettavaa. Loppuun en sitten ollut yhtä ihastunut, mutta siitä enemmän tuonnempana.

Teoksen alkuasetelma on herkullinen: eletään vuotta 1923. Sairaanhoitaja Françoise Chavaigne saa pestin läheisellä saarella eristyksissä asuvan entisen merikapteenin, Omer Loncoursin, kartanoon, jossa hänen tulee hoitaa terveeksi kartanonisännän suojatti, pian 23 vuotta täyttävä Hazel. Tehtävään liittyy muutamia erityisehtoja: kartanon vartiomiehet tarkastavat sairaanhoitajan ja hänen tavaransa aina hänen saapuessaan lautalla mantereelta; hänellä ei saa olla mukana kirjoitusvälineitä eikä mitään heijastavaa materiaalia, ei edes silmälaseja. Sairaanhoitaja saa keskustella vapaasti potilaansa kanssa, mutta hän ei saa esittää tälle sellaisia kysymyksiä, jotka eivät suoraan liity sairauden hoitamiseen.

Pian käy ilmi, että kartanossa ei ole peilejä eikä heijastavia materiaaleja ja sen ikkunatkin ovat niin korkealla, ettei niistä voi nähdä omaa kuvaansa. Hazelilta sairaanhoitaja saa kuulla, että näin suojellaan Hazelia näkemästä ensimmäisen maailmansodan pommituksissa pahoin vaurioituneita kasvojaan. Hazel on kiitollinen isännälle henkensä pelastamisesta, mutta tuntee vastenmielisyyttä seksipalveluksiin, joita tämä 76-vuotias mies häneltä edellyttää. Tomera Françoise päättää pelastaa tytön seksuaalisen saalistajan kynsistä.

Kirja on juonivetoinen trilleri, joten kovin paljon enempää en aio paljastaa. Kuten edellisestä käy ilmi, teos hyödyntää kauhukirjallisuuden aineksia; lisäksi siihen on ujutettu paljon symbolisia aineksia mytologiasta. Yliluonnollisia tapahtumia tarinassa ei ole, vaikka kahelilla kartanonisännällä onkin omat varmat käsityksensä Hazelista hänen uudelleensyntyneenä vaimonaan.

Symboliikkaa on annosteltu raskaalla kädellä ja jossain määrin myös kieli poskessa. Teoksen nimi Mercure viittaa elohopeaan, jota on sairaanhoitajan päivittäin käyttämässä kuumemittarissa. Kuumemittareilla on tärkeä osa Hazelin pelastussuunnitelmassa, kuten myös suunnitelman paljastumisessa. Elohopealla on myös heijastava ominaisuus ja sitä on käytetty peilien valmistukseen, ja peilithän ovat kielletty juttu tällä saarella. Mercure on myös Merkurius-jumala, jumalten sanansaattaja ja sielujen johdattaja tuonpuoleiseen. Romaanissa Merkuriusta edustaa sairaanhoitaja Françoise, joka kulkee lautalla mantereen ja Mortes-Frontièren (Kuolemanrajan) saaren väliä. Kannattaa tosin huomata, että mercure on piilotettu myös vanhan elostelijan nimeen: Omer Loncours.

Teoksen henkilöt muuten sekoittavat Merkuriuksen sauvan (caduceuksen) Asklepioksen sauvaan, ja pahoin pelkään, että sekaannus on kirjailijasta lähtöisin, ainakaan virhettä ei missään vaiheessa korjata. Tällä tavalla sairaanhoitaja, jonka tunnus todellakin voisi olla Asklepioksen sauva saadaan yhdistetyksi tiukemmin Merkuriukseen. Tämä nyt on siis tahatonta tai tahallista huiputusta. Näillä sauvoilla ei ole mitään tekemistä keskenään.

Peilit ovat tärkeä symboli myös siksi, että tässä romaanissa pohditaan kovasti ulkonäön ongelmia, kauneutta ja rumuutta, sisäistä kauneutta ja sen heijastumista ihmisen ulkoiseen olemukseen. Merikapteeni Omer väittää Hazelille rakastavansa tämän sielua ja saa tytön puuskahtamaan: "Miksei hän sitten tyydy siihen!"

Visuaalisuus ei kuitenkaan ole teoksen tyylin ominaisuus. Henkilöiden ulkonäköä ja ympäristöä kuvataan vain sen verran kuin juonenkuljetus ja dialogi vaativat.

Intertekstuaalisia viittauksia kirjallisuuteen on paljon. Eniten esillä ovat Monte-Criston kreivi ja Parman kartusiaaniluostari, joissa vankina olemisen teema on keskeinen, kuten tässäkin romaanissa, jossa se kääntyy omistavan rakkauden ja vapauden ristiriidan pohtimiseksi. Yksi tärkeä taustateksti on Sheridan Le Fanun vampyyriromaani Carmilla, jonka yhteys tähän kirjaan paljastuu vasta, kun teoksen on lukenut aivan loppuun.

Teos etenee nopeasti sujuvan dialogin varassa. Henkilöiden keskustelut ja varsinkin Françoisen nenäkäs ja räväkkä keskustelutyyli ovat kirjan parasta antia. Herkullinen on esimerkiksi Hazelin ja Françoisen kuuden sivun mittainen väittely siitä, rakastelevatko Parman kartusiaaniluostarin päähenkilöt Fabrice ja Clélia. Väittelyn pohjana on rivin mittainen tulkinnanvarainen lause Stendhalin romaanissa. Kohta toi mieleeni Martin Amisin romaanin The Pregnant Widow päähenkilön, joka etsii ja omasta mielestään myös löytää Jane Austenin romaaneista kohdat, joissa päähenkilöt ensimmäisen kerran harrastavat seksiä.

Teoksen loppu on ongelmallinen. Nothomb on nimittäin kirjoittanut romaaniin kaksi täysin erilaista loppuratkaisua, jotka hän on sijoittanut peräkkäin. Erilaiset loput toivat kiusallisen selvästi esiin henkilöhahmojen luonnosmaisuuden: ne nimittäin edellyttävät aivan erilaista tulkintaa henkilöiden luonteesta; jos luonteet olisi kuvattu vankemmin, loput olisivat olleet ristiriidassa aiemmin esitetyn kanssa. Viihteelliseksi tarkoitetussa romaanissa luonnekuvien syvyydellä ei kai ole niin suurta väliä, mutta silti harmittaa lupaavien mahdollisuuksien hukkaaminen.

Kahdessa lopussa on myös se ongelma, että lukija ei oikeastaan voi valita niistä sitä, joka häntä enemmän miellyttää. Ainakin minulle kävi niin, etten voinut hyväksyä kumpaakaan. Sama pulma oli aikanaan John Fowlesin Ranskalaisen luutnantin naisessa, joka niin ikään tarjosi kaksi erilaista loppua. Kun Harold Pinter teki romaanin pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, hän ratkaisi ongelman nerokkaasti tuomalla kahden lopun asemesta teokseen kaksi eri aikatasoa: viktoriaanisen Englannin ja nykyajan, jossa näyttelijät tekivät elokuvaa, joka sijoittui menneisyyteen.

Mercuren ensimmäisessä lopussa samoja rakastamisen ja omistamisen ongelmia jankataan kyllästymiseen asti, mikä on räikeässä ristiriidassa kirjan aiemman sujuvan replikoinnin kanssa. Toisessa lopussa taas mennään tapahtumasta toiseen niin rivakasti, että yllättäviä tapahtumia ei ehditä perustella juuri ollenkaan, aivan kuin kirjailija olisi jo kyllästynyt koko juttuun ja haluaisi vain saada käsikirjoituksen äkkiä pois käsistään.

Lopun ongelmista huolimatta aion jossain vaiheessa lukea vielä jonkin toisenkin Nothombin kirjan, sen verran lupauksia tämä romaani antoi. Tämän kirjan jälkeen romaaneja on ilmestynyt parikymmentä, joten harjoittelua on ainakin ollut tarpeeksi.

Lukusuosituksia

Omistavan rakkauden ongelmaa on kauhuromaanin rakenteita ja mytologiaa hyödyntäen käsitelty syvällisemmin esimerkiksi Iris Murdochin romaaneissa Yksisarvinen ja Meri, meri.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Maalina ihmiset

Ivan Turgenjev, Metsämiehen muistelmia. WSOY 1931. Suomentaja Hilja Riipinen. (Venäjänkielinen alkuteos ilmestyi vuonna 1852.)

Nimestään huolimatta tämä kertomuskokoelma ei ole eräkirja. On siis turha odottaa yksityiskohtaisia kuvauksia metsästyksen hienouksista saati riistaherkkujen reseptejä. Jokunen lehtokurppa, teeri, sorsa ja jänis tässä kyllä menettää henkensä, mutta varsinaisena kuvauksen kohteena ovat venäläiset Orlovin arojen reunoilla elävät talonpojat ja aateliset.

Kirjan kertojasta saamme vain vähän tietoja. Tämä kirja ei kerro hänestä tai hänen ajatuksistaan. Usein hän kirjaa sen, minkä on sivusta nähnyt tai kuullut tai mitä hänelle on kerrottu. Kun ottaa huomioon, että teos ilmestyi 1800-luvun puolivälissä, on oikeastaan hämmästyttävää havaita, kuinka vähän kertoja ottaa suoraan kantaa kuvaamiinsa ihmisiin ja tapahtumiin. Päätelmien ja moraalisten kannanottojen tekeminen jää lukijalle. Tässä suhteessa Turgenjev on moderni kirjailija.
Metsästyksen parhaita puolia on se, että siinä joutuu alituisesti matkustelemaan paikkakunnalta toiselle, mikä joutilaalle on hyvin mieluista.
Saamme tietää, että kertoja on nuorehko aatelismies, jolla on varaa ja aikaa lempiharrastukseensa. Lukiessa aloin pitää häntä Turgenjevin omakuvana siinä määrin, että kun kokoelman loppupuolella hänen nimekseen paljastuu Pjotr Petrovitsh, se tuli terveellisenä muistutuksena fiktion ja elämäkerran erosta.

Pjotrin äidillä on paljon maaomaisuutta - jopa sellaista, josta poika ei edes ole tietoinen, kuten käy ilmi tarinasta "Elävä pyhäinjäännös", jossa kertoja sattumalta päätyy äitinsä omistamalle maatilalle, jonne kertojan ja monen muunkin nuoruudenihastus on lähetetty hitaasti riutumaan mystiseen sairauteen. Lukijalle tulee yllätyksenä, kun kertomuksen lopulla paljastuu, että tämä liikuntakyvytön ja varjomaiseksi kuihtunut, kohtaloonsa alistunut olento on vasta 28-vuotias.

Näiden maaseudun ihmisyksilöiden elämä ja joissain tapauksissa kuolema ovat joutilaan metsästäjän varsinainen intohimo. Kansatieteellisellä tarkkuudella hän kuvaa rappeutuvien aateliskartanoiden isäntäväkeä ja talonpoikia.

Isännissä on sydämettömiä konnia, jotka ovat valmiit vaikka patukan voimalla ryöstämään alustalaisten omaisuutta, mutta myös kunnian miehiä, jotka ovat aina puolustamassa heikkoa ja sorrettua. Jälkimmäisistä käy esimerkiksi vaikkapa kiivasluonteinen Pantelei Jeremeitsh Tshertophanov, jonka elämän Turgenjev käy läpi kahdessa pitkässä kertomuksessa "Kaksi aatelismiestä" ja "Aatelismiehen loppu".

Ei tämä Panteleikaan mikään pyhimys ole. Hänen kiivautensa ja arvaamattomuutensa ajaa hänet mielettömiin tekoihin. Lopulta hän puolisonsa karattua ja rakkaan hevosensa ammuttuaan määrätietoisesti riistää hengen itseltään - ryyppäämällä itsensä kuoliaaksi. Puolisonsakin hän aikoi ampua, mutta päästi tämän sitten kuitenkin menemään.

Nämä köyhtyneiden aatelismiesten "puolisot" ovat muuten aivan oma lukunsa. Panteleikin esittelee omansa näin:
- Saanko esittää, virkkoi Pantelei Jeremeitsh. - Vaimoni, vaikkei oikein vaimokaan, mutta sinne päin kuitenkin.
Maaseudun köyhien kauniiden tyttöjen kohtaloksi saattoi helposti tulla tämä "sinne päin kuitenkin". Naisenryöstökään ei villissä idässä ollut tavatonta. Vahvistetusta avioliitosta ei tavallisesti ollut puhettakaan, siihen oli säätyraja liian jyrkkä. Aitoa tunnettakin näissä liitoissa silti oli, kuten käy ilmi Pantelein ja hänen Mashansa viimeisestä kohtaamisesta kylätiellä.

Talonpoikien ja alustalaisten elämänkohtaloita Turgenjev kuvaa useissa kertomuksissa. Osassa tarinoista aihepiiri on idyllinen, kuten vaikkapa kertomuksessa "Laulajat", joka kertoo maalaiskapakan mestarilaulajien laulukilpailusta. Novellin lopussa kilpailun kohottuneen tunnelman vastapainoksi Turgenjev muutamalla rivillä taitavasti palauttaa tapahtuman arkiseen ympäristöönsä.

Maatyöläisten kohtalonusko tulee esille useissa tarinoissa. Kauheatkin omaa elämää kohdanneet onnettomuudet ja vääryydet nämä ihmiset sivuuttavat olankohautuksella. Mitäpä kapinoida sitä vastaan, mitä ei voi muuttaa. Turgenjevin kuvaamat ihmiset ovat niin persoonallisia yksilöitä, että helposti unohtaa ehkä tärkeimmän heidän elämänkulkuaan määrittävän seikan: he ovat maaorjia. Heitä saatettiin siirtää mielivaltaisesti toisiin tehtäviin tai aivan toiselle puolelle valtakuntaa. Nuorten miesten alituisena uhkana oli sotapalvelukseen määrääminen.

Osa maaorjista elää käytännöllisesti katsoen isäntäväkensä hylkääminä hankkien elatuksensa mistä parhaaksi katsovat. Sama koskee vapautettuja orjia, kuten esimerkiksi Vladimiria tarinassa "Lgovin kylässä":
Hän oli vapaaksi laskettu maaorja; vihreässä nuoruudessa opiskellut soitantoa, palvellut kamaripalvelijana, lukenut, mikäli voin huomata, joitakin kirjoja, ja eleli nyt, kuten monet Venäjällä elävät, omaamatta ropoakaan, ilman vakinaista ammattia, raviten itseään taivaan mannalla.
Samassa tarinassa tapaamme myös maaorjan, kartanon kalastajan Sutshokin, joka on ehtinyt toimia myös kuskina, kokkina, kahverina, näyttelijänä, palveluspoikana, eturatsastajana, puutarhurina, jahtimestarina ja suutarina aina sen mukaan, mihin hänen isäntänsä tai emäntänsä on hänet suvainnut määrätä. Isäntäväkikin hänellä on vaihtunut puolen tusinaa kertaa. Joku emäntä on häntä nimittänyt Antoniksi, toinen Kusmaksi. Välillä sai ruoskalla pitkin selkää. Onko Sutshok katkera? Mitä vielä:
- Onko sinulla perhettä? Oletko ollut naimisissa? 
- Ei hyvä herra, en ole ollut. Tatjana Vasiljevna -vainaja - rauha hänen sielulleen - ei antanut kenenkään mennä naimisiin. Jumala varjelkoon! - sanoi aina, - elänhän minäkin naimatonna, mitä semmoisista kujeista! Minkä tarpeessa he ovat? 
- Millä sinä nyt elät? Saatko palkan? 
- Vai palkan, hyvä herra! ... Muonaa annetaan - ja Luojan kiitos! Ylen tyytyväinen olen. Antakoon Jumala pitkän iän rouvallemme!
Turgenjevin kirjaamat vuoropuhelut ovat taitavasti rakennettuja. Myös rivien väleissä sanotaan paljon. Eipä ihme, että Tsehovkin oli Turgenjevin ihailija. Niin, ja Hemingway. Lukijan kannattaa seurata kuinka monta palloa jonglööri Turgenjev pitää ilmassa novellissa "Jermolai ja myllärin vaimo". Kertoja tekeytyy nukkuvaksi ja kuuntelee palvelijansa Jermolain ja myllärin vaimon yöllistä keskustelua nuotion äärellä:

          - No sanos, Arina Timofejevna, yhäkö sinä sairastelet?
          - Yhä.
          - Miten niin?
          - Yskä kiusaa aina öisin.
          - Herra on väsynyt, näkyy uni maistuvan, yhä vain nukkuu - virkkoi Jermolai hetken                              äänettömyyden jälkeen. - Älä sinä mene lääkäriin, Arina; se siitä vain pahenee.
          - En menekään.
          - Tule sinä minun luokseni kylään, Arina.
          Arina painoi päänsä alas.
          - Ajan eukkoni tiehensä, jos tulet, jatkoi Jermolai... Ihan totta.
          - Herättäisitte mieluummin herran, Jermolai Petrovitsh: näettehän, että perunat ovat kypsiä.
          - Vedelköön vain unia,  - virkkoi uskollinen palvelijani välinpitämättömästi, - on rämpinyt                      tarpeekseen, nukkukoon nyt.
         Käännähdin heinillä. Jermolai nousi ja tuli luokseni, - "Perunat ovat valmiita, suvaitkaa käydä             ruoalle."

Hilja Riipisen suomennos on edelleen sujuvaa luettavaa, vaikka se julkaistiinkin jo 1930-luvulla. Pieni vanhahtavuus on oikeastaan sopivaakin, kun alkuteos sentään kirjoitettiin jo reilusti yli sataviisikymmentä vuotta sitten.

Ja vaikka Metsämiehen muistelmia ei varsinaista eräkirjallisuutta olekaan, on luonto upeasti läsnä kaikissa kertomuksissa. Aistikaapa lopuksi keväistä metsää yöllä ja lähtekää mukaan lehtokurpan soitimelle:
Aurinko on laskenut, mutta metsässä on vielä valoisaa, ilma on puhdas ja läpinäkyvä, linnut livertelevät iloisesti, nuori ruoho välkkyy kuin kirkkaasti hohtava timantti: jäät odottamaan. Metsän sydän pimenee vähitellen, iltaruskon punertava valo liukuu hiljalleen puiden juuria ja runkoja pitkin, kohoaa yhä ylemmäs ja ylemmäs, siirtyy alimmaisilta vielä melkein paljailta oksilta puiden liikkumattomiin, uinuviin latvoihin... Jo latvatkin himmenivät, punerva taivas sinertyy. Metsän tuoksu käy voimakkaammaksi, lämmin kosteus huokuu ilmassa; tuulenhenkäys kuolee läheisyydessäsi. Linnut nukahtavat - eivät kaikki yhtäaikaa, vaan lajien mukaan; peipposet ovat jo vaienneet, jonkin hetken kuluttua hiljenevät lehtokertut ja niiden jäljestä sirkkuset. Metsä käy yhä pimeämmäksi. Puut sulautuvat suuriksi, mustiksi ryhmiksi; siniselle taivaalle ilmestyvät arkoina ensimmäiset tähdet. Kaikki linnut nukkuvat. Vain västäräkit ja pienet tikat tiukuttavat vielä unisina... Nekin vaikenivat jo. Kerran vielä soinnahtaa pääsi yllä hippiäisen heleä ääni; jossakin huudahteli kuhankeittäjä surullisesti, satakieli helkäytti ensi sävelen. Sydän lyö odotuksesta, ja äkkiä - mutta vain metsästäjät ymmärtävät minua - äkkiä kuuluu syvästä hiljaisuudesta omituinen vihellys ja suhina, kuuluu nopeiden siipien tasainen havina, - ja lehtokurppa pitkä nokka kauniisti taipuneena lentää suhahtaa tumman koivun takaa laukaustasi kohti.
Rakas Turgenjev, kyllä sinua voivat muutkin kuin metsästäjät ymmärtää, jopa tämmöinen paatunut aseistakieltäytyjä.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Syyttömänä syntymään

Ian McEwan, Pähkinänkuori. Otava 2017. (Alkuteos ilmestyi englanniksi nimellä Nutshell vuonna 2016. Suomentaja Juhani Lindholm.)

Tämä sopivasti Shakesperen kuoleman 400-vuotisjuhlan kunniaksi ilmestynyt pieni ja tiivis romaani ottaa perusasetelmansa Hamletista. Trudy ja hänen rakastajansa Claude (Shakespearen Gertrude ja Claudius) juonivat murhatakseen Trudyn asumuserossa elävän runoilijamiehen ja Clauden veljen, Johnin. Murhan syyt ovat monet: katkeran naisen kosto, veljeskateus ja ennen kaikkea raha: Johnin ja Trudyn asunnon arvo on Lontoon ylikuumenneilla asuntomarkkinoilla noussut yli seitsemän miljoonan punnan.

Kirjan hauskin oivallus on sen kertojaratkaisu. Kertoja nimittäin on koko ajan paikalla tapahtumien keskipisteessä, mutta sattuneesta syystä hän ei näe mitään eikä aina kuule tai ymmärrä kaikkia tapahtumia: tarinan kertoja ja "pähkinänkuoren" asukki kun on Trudyn ja Johnin syntymätön vauva.

Syntymätön "Hamlet" on älykäs ja arvostelukykyinen elämän ilojen ja nautintojen ymmärtäjä, mutta häntä vaivaavat myös erikoisen tilanteen synnyttämät moraaliset ongelmat. Kenelle hänen tulee olla solidaarinen: sympaattiselle isälleen vai murhaajaäidilleen, jonka hyvinvoinnista hänen omakin onnensa riippuu vielä pitkän aikaa? Lukija vedetään kuin huomaamatta mukaan välillä toivomaan salajuonen onnistumista, välillä juonittelijoiden kiinnijäämistä.

Kertoja pohtii laajasti maailman ongelmia, osansa saavat niin ilmastonmuutos kuin muuttoliikekin, oikeastaan koko länsimainen elämäntapa ajan murroksessa, mutta hän myös on tietoinen siitä, että ihmiskunta on ratkonut monia ongelmiaan ja elää monessa suhteensa historiansa yltäkylläisintä aikaa, josta tämä epikurolainen elämännautiskelija haluaa osansa.

Sen verran realismille vinkataan silmää, että sikiön uskomaton tietomäärä perustellaan hänen kohdunseinien läpi kuuntelemillaan podcasteilla, joita Trudy kuuntelee vapaahetkinään ja unettomina öinään, jotka "Hamlet" tarkoituksellisesti aiheuttaa muutamalla kohdun seinään suuntautuvalla napakalla kantapääpotkulla.

Sikiön viinien tuntemus ei selity podcasteilla vaan on vain puhdasta kerronnan riemua:
Nautin mielelläni lasillisen äidin kanssa. Ette ehkä ole koskaan kokeneet tai olette ehtineet jo unohtaa miltä maistuu kunnollinen bourgogne (hänen mieliviininsä) tai hyvä sancerre (lempijuomia sekin) terveen istukan lävitse dekantoituna. Tunnen viinin kesätuulen hyväilynä kasvoillani hetkeä ennen kuin se saapuu - oikeastaan jo kuullessani plopsahduksen kun korkki vedetään pullosta. Tiedän että alkoholi heikentää älykkyyttäni. Se heikentää kenen tahansa älyä, mutta ah, riemukkaan hehkeä pinot noir tai karviaisvivahteinen sauvignon saa minut kääntelehtimään ja vääntelehtimään salaisessa meressäni ja pompahtelemaan kimmoisan kotilinnani seinistä. 
Tämä kirja aiheutti pienen paineen tipattomaan tammikuuhuni, lasillinen raikasta sancerrea tai pehmeää chablis'ta olisi sopinut oivasti lukudivaanin vierelle, mutta raudanluja tahtoni voitti sanataiteen herättämän mieliteon - ainakin tällä kertaa. Pieni tekstinäyte myös olkoon osoituksena kääntäjä Juhani Lindholmin vakuuttavasta työskentelystä. Suomennos on usein parhaimmillaan silloin kuin siihen ei kiinnitä edes huomiota.

Tulen helposti tehneeksi liikaa juonipaljastuksia, ehkä siksi, että minua itseäni lukijana ei erityisemmin haittaa, vaikka tuntisin juonen entuudestaan. Tässä jätän nyt kuitenkin loppuratkaisun kertomatta. Toteanpahan kuitenkin, että Shakespearen Hamletin "loppu on hiljaisuutta"; Pähkinänkuoren lopussa kaikki vasta alkaakin, koko olemisen ihanuus ja mielettömyys.

Ian McEwanin kirjoja olen lukenut satunnaisesti siitä lähtien, kun Sementtipuutarha ilmestyi suomeksi 1980-luvun alussa. Alkupuolen teoksissa, voimakkaimmin pienessä romaanissa Vieraan turva, oli sadistinen elementti, joka vieroitti minut pitkäksi aikaa McEwanin tuotannosta. Oikeastaan vasta Sovitus sai minut ymmärtämään, kuinka hienosta kirjailijasta oikeastaan on kyse. Myös Sovituksen kertojarakenne on kekseliäs, ja lukijan kannattaa olla varuillaan. Kirjan mukaan tehty elokuvakin on hieno, mutta kertojaratkaisujen moninaisuutta siinä ei saada esiin, vaikka mielestäni vähän fuskaamalla yritetäänkin. Se mikä näytetään ja se mikä kerrotaan eivät ole koskaan teoksen vastaanottajan kannalta samalla todellisuuden tasolla: olemme tottuneet siihen, että kerrottu voi olla totta tai sitten ei, mutta sen, minkä näemme, koemme yleensä enemmän todeksi - jopa selluloidin lumemaailmassa.


sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Joutukaa, sielut, on aikanne kallis

George Saunders, Lincoln in the Bardo. Bloomsbury 2017.

Tämä romaani kertoo historiaa ja sepittää makaaberia fantasiaa niin kekseliäästi, että olen todella iloinen, kun tulin ostaneeksi äskettäin julkaistun kirjan, vaikka olin jo päättänyt olla enää niitä ostamatta. Suomennoskin on muuten luvattu tälle vuodelle.

Ensin pari sanaa tämän kirjan taustoista. Presidentti Abraham Lincoln koki kesken Yhdysvaltain sisällissodan myös raskaan henkilökohtaisen menetyksen, kun hänen rakas Willie-poikansa kuoli lavantautiin vain yhdentoista vuoden ikäisenä. Surun murtaman presidentin kerrotaan vierailleen hautausmaan holvissa useina iltoina pitämässä sylissään poikansa ruumista.

Tiibetiläisessä buddhismissa ajatellaan, että ihminen kuoltuaan joutuu ensin eräänlaiseen välitilaan, bardoon, jossa ihmisen mieli tai sielu käsittelee elettyä elämäänsä ja valitsee seuraavan vaiheen jälleensyntymässä.

Saundersin romaani kertoo tarinan siitä, mitä tapahtui Valkoisessa talossa ja washingtonilaisella hautausmaalla muutamana vuoden 1862 talvipäivänä ja -yönä. Sen yhtenä keskushenkilönä on syyllisyyden ja surun mielipuolisuuden partaalle sysäämä presidentti Lincoln. Teoksessa on paljon lyhyitä lainauksia aikalaisten kuvauksista, osa on aitoja, osa ilmeisesti George Saundersin tätä teosta varten keksimiä. Niistä syntyy kuva karismaattisesta ja ristiriitaisesta miehestä, joka lopulta poikansa kuoleman kautta ymmärtää, millaista kärsimystä sisällissota sen uhrien omaisille aiheuttaa ja ymmärtää myös, että sodan ei voi antaa venyä pitkäksi, vaikka nopeat ratkaisut tulisivatkin aiheuttamaan ihmishenkien menetyksiä.

Teoksen muina päähenkilöinä ovat bardossa olevat sielut. He ovat hautausmaan asukkaita, jotka öisin heräävät selvittelemään menneen elämänsä traumoja. Yhteistä heille on se, etteivät he tiedä tai tunnusta olevansa kuolleita, vaan he ajattelevat olevansa toipilaita, joilla vielä parannuttuaan on paluu tavalliseen elämään. Jokin asia - rakkaus, pelko, katkeruus tai kostonhalu - sitoo heitä elämään. Aika ajoin joku heistä antaa periksi ja siirtyy jonkinlaisen räjähdyksen myötä olemassaolon seuraavaan vaiheeseen. Kirjassa nämä vainajat puhuvat omissa nimissään ja suurin osa kirjasta muodostuu heidän puheestaan ja ajatuksistaan.

Bardon vainajat käyvät omia sisällissotiaan menneisyytensä kanssa; jotkut "elävät" kuin viimeistä päivää ja ottavat irti ne aistinautinnot, jotka heille vielä ovat tarjolla. Rotujen ristiriidat ovat vahvasti läsnä myös vainajien joukossa. Teoksessa on myös hervotonta komiikkaa, joka kumpuaa vainajien kyvyttömyydestä ymmärtää omaa tilaansa ja yrityksistä olla kuin mitään kummallista ei heille olisi tapahtunut.

Väistämättä teoksen maailma tuo mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian. Välillä tunne näiden teosten yhteydestä oli niin vahva, että selailin Spoon Riveriä löytääkseni samoja henkilöitä. En löytänyt, mutta runokokoelman esipuheesta huomasin, että Edgar Lee Mastersillakin oli yhteys presidentti Lincolniin: he olivat kotoisin samalta seudulta ja Masters myös kirjoitti presidentistä elämäkerran.

George Saundersin vainajista kolme nousee muita enemmän esille: itsemurhan tehnyt homoseksuaali Roger Bevins III, tapaturmaisesti kuollut kirjanpainaja Hans Vollman sekä pastori Everly Thomas. Minulle juuri he ovat tämän teoksen varsinaiset päähenkilöt. Heidän koskettavat tarinansa aukeavat lukijalle vähitellen ja tulevat lopulta valmiimmiksi kuin elämäntarinat yleensä: heidän tarinansa ylittää kuoleman rajaviivankin. Bardossa ystävystynyt kolmikko kommentoi koko ajan toistensa tekemisiä kuin Tupu, Hupu ja Lupu: yksi jatkaa siitä, mihin edellinen jäi.

Pastori Thomas on vainajien joukossa sikäli poikkeuksellinen, että hän tietää olevansa kuollut. Hän on välähdykseltä päässyt seuraamaan, mitä bardon jälkeen tapahtuu. Sitä miten vainajan sydän punnitaan ja hänet sen jälkeen passitetaan iloon tai kärsimykseen. Pastori Thomas on myös tajunnut, että hänen osansa tulee olemaan kärsimys, vaikka hän ei voikaan ymmärtää syytä siihen. Hänen onnistuu kuitenkin palata takaisin bardoon keräämään rohkeutta alistua vääjäämättömään.

Bardossa oleilee myös pieni Willie Lincoln, vaikka lapset eivät siellä yleensä viivy. Isänsä ajatukset lukeva Willie ymmärtää pian olevansa kuollut. Ennen siirtymistään pois bardosta, hän ilmoittaa tämän muille vainajille ja pakottaa monet heistä kohtaamaan kuoleman todellisuuden. Tämä synnyttää kaoottisen tilanteen vainajien keskuudessa, ja monet siirtyvät eteenpäin räjähdysten saattelemina.

Viimeisen kerran poikansa luota poistuessaan presidentti Lincoln saa mukaansa (tai sisäänsä) bardossa olevan mustan miehen. Tällä salamatkustajalla on pääsy Lincolnin ajatuksiin. Näin teos antaa oman selityksensä Lincolnin vähittäiselle mielenmuutokselle kohti mustien emansipaation hyväksymistä.

Olen aiemmin lukenut kaksi George Saundersin novellikokoelmaa (Pastoralia ja Tenth of December). Molemmat ovat olleet erinomaisia: nokkelia, hauskoja ja - varsinkin jälkimmäinen - liikuttavia. Siirtyminen romaanimuotoon pitkän novellistiuran jälkeen on vakuuttava. Heti tällä ensimmäisellä romaanillaan George Saunders voitti vuoden 2017 Man Booker -palkinnon.

Tim Burton tulee tekemään elokuvan tästä kirjasta. Hän ei tosin ehkä vielä itse tiedä sitä.


maanantai 8. tammikuuta 2018

Olkaamme siis Niemisiä

Juha Hurme, Niemi. Teos 2017.

Arvelen, että jouluaattona 2017 useasta tuhannesta lahjapaketista vetäistiin ulos tämä Juha Hurmeen Finlandia-voittaja. Sillä tavalla sain omankin kappaleeni. Kovat kirjanmuotoiset lahjat ovat minusta aina olleet parhaita, ja tämä oli erityisen mieluinen. Hurmeen edellinen, Nyljetyt ajatukset, jokaisen kirjallisuudenystävän unelmakirja, oli virittänyt odotukset korkealle. Enkä joutunut pettymään.

Hurmeen Niemi on siinä mielessä erikoinen Finlandia-voittaja, että se voitti väärän sarjan: tietokirjallisuuttahan tämä omintakeinen kulttuurihistoriikki kuitenkin enimmäkseen on. Romaanina sitä on todella vaikea pitää, ennemminkin se on jonkinlainen jättiessee. Ihan sama, tämän kirjan kaikkea syleilevän hengen tartuttamana en jaksa pitää pystyssä raja-aitoja. Olisi sille minun puolestani saanut antaa vaikka Finlandia Junior -palkinnon, tai saman tien kaikki kolme.

Finlandia Junior -heitossani on totta toinen puoli. Tässä voisi olla nuoren lukijan huumorintajuun iskevä historiateos. Kun teos on vielä kirjoitettu täyteen anekdootteja ja muuten mukavia turinoita, niin että kerrallaan ei tarvitse keskittyä kolmea minuuttia pitempään, voisi tässä olla kirja, joka Gulliverin matkojen tapaan siirtyy vähitellen olohuoneesta lastenhuoneen kirjahyllyyn. Tähän tapaan Hurme päästelee Martti Lutherista:
Oli Lutherilla kieltämättä hauskat ja inhimilliset puolensa. Hän oli kova ottamaan kaljaa ja rakasti rasvaista ruokaa. Lisäksi tämä kielinero viljeli saarnoissaan ja etenkin humalaisisssa pöytäpuheissaan meheviä kansanviisauksia, sananlaskuja ja sutkauksia. Sana 'furz' eli pieru kuuluu olleen hänen erityinen suosikkinsa. Luther, vimmattu ihmisruumiin kiroaja, hylkäsi selibaatin ja nai kiireesti luostarista karanneen nunnan, jonka kanssa alkoi ahkerasti lisääntyä. Lutherin koiran nimi oli Tölpel, Tomppeli. Hän esitteli sitä pienessä maistissa mielellään illallisvierailleen esimerkkinä Jumalan luomistyön tarkoituksenmukaisuudesta, arvellen koirien ja muidenkin mukavien luontokappaleiden pääsevän taivasten valtakuntaan helpommin kuin ihmisten.

Niemen kieli on rentoudestaan huolimatta napakkaa ja täsmällistä. Välillä Hurme ryydittää tekstiään  puhekielen svetisismeillä, anglismeilla ja varmaan muutamalla slavismillakin. Tämä kirja on niin kieleltään kuin ajatusmaailmaltaankin kaiken niuhottamisen, kuppikuntaisuuden ja puhdasoppisuuden vastainen. Kunnon röhönaurun Hurme päästää kaikenlaisille rotuopeille ja kansallisesta puhtaudesta kiihkoilijoille.
Kun luottomiehemme Elias Lönnrot tallusteli 1830-luvulla Kauko-Karjalassa, hän huomasi, että karjalaiset, joita hän kutsui "kreikkalaisiksi suomalaisiksi", kutsuivat itseään venäläisiksi, ja niemeläisiä he kutsuivat ruotsalaisiksi. Jos  vaikka Vienan laukkuryssät lähtivät myyntikiertueelle Kajaaniin, he menivät mielestään "Ruotsin puolelle".
Semmoista se on aina maailmassa. Kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään muutu ikinä. 

Niemi kertoo tämän nykyisin Suomeksi kutsumamme maailmankolkan historian alkuräjähdyksestä suomalaisuusaatteen nousuun 1800-luvulla. Kaikki tieteenalat ovat mukana esityksessä. Luonnontiede painottuu teoksen alkupuolella, ja siitä  eteenpäin korostuu Niemen kulttuurihistoria, jonka omaperäisyys mutta myös lainatavara käydään perusteellisesti läpi. Kielitieteen, etymologian ja kansanrunoudentutkimuksen osuus kiinnosti minua vanhana lingvistinä eniten. Paljon uutta oli Hurme lähteistään kaivanut, ja ennestään tuttuakin yhdisteltiin oivaltavasti ja tuoreesti.

Teos on myös tasa-arvon asialla. Tässä kirjassa pääsevät esille ja ääneen myös nimettömät kansanihmiset, eivät vain suuret ja mahtavat. Oli myös mukava havaita Hurmeen vilpitön riemu, kun historian ukkokööristä nousee joskus ylimmäs etevän naisen ääni.

Esiteltyjen henkilöiden yhteys Niemeen ei aina ole kovinkaan selvä. Tai sanotaan suoraan, että sitä ei ole ollenkaan, mutta jos Juha Hurme haluaa kertoa Spinozasta ja Laurence Sternesta, ja hänellä on vielä lystiä kerrottavaa, en minä ainakaan rupea estelemään. Tämä on samalla mitä suurimmassa määrin Juha Hurmeen lukeneisuuden historia.

Mutta nyt saa riittää. Tämä kirja jos mikä on itse luettava. Suosittelen ihan sikana.



torstai 4. tammikuuta 2018

Noitien myöhemmät vaiheet

Terry Pratchett, Lords and Ladies. Corgi Books 1993. (Teos ilmestyi vuonna 1992, suomennos Herraskaista väkeä julkaistiin vuonna 2004.)

Pari kuukautta sitten luin Terry Pratchettin Wyrd Sisters -romaanin ja kirjoitinkin siitä tänne. Poikani, joka tuntee ja jossain määrin myös jakaa Shakespeare-fanitukseni, kehotti heti minua lukemaan myös samoista noidista kertovan myöhemmän romaanin Lords and Ladies, joka edeltäjänsä tapaan lainailee Shakespearelta. Kesti jonkin aikaa ennen kuin poikani löysi kirjan hyllyistään (pinoistaan, laatikoistaan, missä niitä säilyttäneekään), mutta joululomalla käydessään hän toi viimein kirjan luettavakseni.

Kiekkomaailman kolmen mainion noidan - Granny Weatherwaxin, Nanny Oggin ja Magrat Garlickin - varaan rakentuva romaani sijoittuu juhannuksen aikaan. Rakkautta on ilmassa. Magrat on menossa naimisiin kuningas Verence II:n kanssa, ja häävieraaksi saapuu myös Granny Weatherwaxin nuoruudenrakkaus, joka haikailee hukattujen mahdollisuuksien perään. Nanny Oggilla on kovasti sutinaa maailman toiseksi parhaan rakastajan, kääpiö Casanundan, kanssa.

Häävalmisteluja haittaavat Magratin ailahtelevien mielialojen lisäksi rinnakkaisten todellisuuksien purskahteleminen kiekkomaailmaan. Maailmankaikkeuksien ohentumakohdista esiin tunkee keijujen maailma. Eivätkä keijut ole mitään sukkahousuissa liihottavia siipiniekkoja vaan yksiä sadistisia perhanoita.

Jännitystä ja komiikkaa riittää melkein neljänsadan sivun verran ennen kuin keijut saadaan häädetyksi sinne, mistä tulivatkin ja Magrat ja Verence elämään onnellisesti elämänsä loppuun asti. Shakespearen näytelmistä varsinkin Kesäyön unelmaa ryöstöviljellään tässä estoitta, mutta mukana on myös Kuinka äkäpussi kesytetään. Jälkimmäisen näytelmän haukankesytyssymboliikkakin on mukana, mutta tässä romaanissa naista ja haukkaa ei saada ruotuun samoilla keinoilla, eikä oikeastaan ollenkaan. Haukankesyttäjä on onneton tumpelo, ja Magrat taas on noita.

Kekseliään keitoksen Terry Pratchett tähänkin romaaniin keitti. Mukana on ripaus popularisoitua tiedettä, nokkelia juonikuvioita ja herkullisia henkilöhahmoja. Viihdyin oikein hyvin.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Meidän jälkeemme vedenpaisumus

Karel Capek, Salamanterisota. 1992. Suomentaja Reino Silvanto. (Suomenkielinen ensipainos ilmestyi vuonna 1938, alkuteos vuonna 1936.)

Merikapteeni J. van Toch opettaa älykkäät liskot puhumaan ja keräämään helmiä simpukoista. Suurliikemies G. H. Bondy lähtee rahoittajaksi hankkeeseen, ja siitä alkaa salamanterien nopea leviäminen ja valtava lisääntyminen. Aluksi kaikki tapahtuu ihmisten ehdoilla ja ihmisten hyödyksi, mutta - kuten niin helposti käy - kehitys karkaa ihmisten hallinnasta ja miljardit salamanterit alkavat vaatia ja järjestää itselleen lisää elintilaa.

Lebensraum, elintila, oli poliittinen mahtisana Capekin romaanin ilmestymisaikaan. Hitler oli joitakin vuosia aiemmin noussut Saksan diktaattoriksi ja kansallissosialistisesta puolueesta oli tullut Saksan ainoa sallittu poliittinen liike. Eipä siis ihme, että Capekin romaania luettiin ja ehkä edelleenkin luetaan pelkästään satiirina natsien pyrkimyksistä.

Capek on kuitenkin paljon monitulkintaisempi veijari: hän tekee selväksi, ettei hänen romaaninsa ole mikään yksi yhteen allegoria. Romaanin alaviitteinä on sanomalehtikirjoituksia, joissa milloin mikin taho omii "salamanteriaatteen" omiin nimiinsä. Osansa uuden lajin noususta ottavat niin pasifistit, kommunistit, anarkistit kuin Entisten merimiesten kannatusyhdistyskin. Teoksessa on myös yllin kyllin parhaille tieteisromaaneille ominaista keksimisen iloa: poliittinen satiiri jää välillä sivuun, kun Capek kirjaa oppivaisten liskojensa touhuilua. Mukana on myös mainio vartiomies Povondra, joka syyttää koko kirjan ajan itseään salamanterijupakasta. Hän kun tuli päästäneeksi kapteeni von Tochin teollisuuspohatta Bondyn puheille. Jostain pienestähän isotkin asiat aina alkavat, kukapa sen voi sanoa, minkä katastrofin minäkin olisin voinut estää toimimalla joskus ammoin toisin.

Ehdotan nyt paria erilaista lukutapaa tälle kirjalle, joka mielestäni on samalla tavalla ajaton kuin vaikkapa Huxleyn ja Orwellin yhteiskuntasatiirit, joista uudet lukijat ovat helposti löytäneet oman aikansa kipukohtia.

Ensiksikin tämän romaanin voi lukea spekulaatioksi siitä, kuinka ihmiskunta menettelisi, jos maapallolle ilmaantuisi toinen yhtä älykäs oliolaji. Romaanin vastaus on: sotaisen luontonsa mukaisesti. Ei siis kävisi kovin hyvin. Molemmat lajit ajautuisivat tuhon partaalle.

Toinen tapa lukea tämä romaani on nähdä se satiirina ahneudesta. Toista älykästä lajia riistetään ja lisäännytetään tolkuttomasti ihmisten hyödyttämiseksi. Lopulta käy niin kuin ahneelle käy: salamantereita on niin paljon, että ne elintilaa saadakseen alkavat räjäytellä mantereita pienemmiksi ja näin niille soveltuva rantakaista kasvaa viisinkertaiseksi. Ihmiset ajetaan sisämaiden vuoristoseuduille.

Kolmas ja edelliseen liittyvä lukutapa onkin sitten ajankohtainen. Ahneutensa tähden ihmiskunta ajaa maailman vedenpaisumukseen - salamanterien tai ilmastonmuutoksen avulla. Teoksen loppuluvussa kirjailija pohtii, voiko kehityssuuntaa muuttaa vai johtaako ihmiskunnan toimintaa hallitseva logiikka väistämättömään tuhoon.
Herran tähden, anna minun jo olla! Mitä voin tehdä? Ihmiset itse tahtoivat niin. Kaikki tahtoivat salamantereja, kauppa, teollisuus ja tekniikka, valtiomiehet ja sotilashenkilöt - kaikki. Sanoihan nuori Povondra: me kaikki olemme syyllisiä. Kuinka minä voisin olla säälimättä ihmiskuntaa! Eniten säälin sitä, kun näin, kuinka se, maksoi mitä maksoi, tahtoi itse syöstä itsensä turmioon. Ihan teki mieli huutaa tuskasta, kun sitä katseli, aivan kuin olisi nähnyt junan ajavan väärille raiteille.
Pientä toivoa lopussa on, mutta ei koko ihmiskunnalle. Pienet ihmisryhmät voivat siellä täällä selviytyä vedenpaisumuksesta. Ja mitä sen jälkeen? Alkaako kaikki uudestaan?

tiistai 2. tammikuuta 2018

Realistista fantasiaa

Karen Russell, St Lucy's Home for Girls Raised by Wolves. Vintage Books 2008. (Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2006.)

Tsehovin kerrotaan ohjeistaneen aloittelevia novellintekijöitä leikkaamaan pois valmiin novellin alkupuoliskon. Se olisi joka tapauksessa aivan turha, sillä lukija pystyy kyllä loppuosan perusteella päättelemään, mitä alussa on kerrottu.

Karen Russell on ehkä ymmärtänyt väärin Tsehovin ohjeen. Ensilukemalta minusta tuntui siltä, että hän oli leikannut useimmista kertomuksistaan pois loppuosan. En odota novelleilta sellaista suljettua muotoa, jossa kaikki saa selityksensä, mutta yleensä novellissa jokin jännite purkautuu, ongelma ratkeaa tai sen ratkeamattomuuteen alistutaan. Russellin novelleista melko monet jäivät tässä suhteessa kesken. Aivan kuin mielenkiintoisen maailman ja uskottavien henkilöiden luomisessa olisi ollut kyllin.

Mielenkiintoisten maailmojen ja alkutilanteiden luomisessa Russell onkin taitava. Jokainen novelli luo varmoin ottein oman maailmansa, kummallisen mutta todentuntuisen.Yksityiskohdat ovat kohdallaan ja lukija saa virikkeitä kaikille aisteilleen. Jokainen tämän esikoiskokoelman kymmenestä novellista olisi voinut toimia omaperäisen fantasiaromaanin aloituksena.Tässä esimerkiksi muutaman novellin alut tiivistettyinä:

Kaksi murrosikäistä tyttöä asuu kahdestaan alligaattorifarmilla keskellä pelottavaa suoseutua. Vanhemmalla tytöllä on mielikuvitusrakastaja ja nuoremmalla ilmeisesti liiankin todellinen.
Unihäiriöisten lasten ja nuorten leirillä joku alkaa tappaa lampaita. Kuolleiden lampaiden laskeminen ei ole paras uniniksi.
Minotauros perheineen liittyy uudisraivaajakaravaaniin, joka pyrkii kohti Amerikan länttä.

Vaikka jokaisen novellin maailma onkin aivan omanlaisensa, on niillä yhteisiäkin piirteitä. Kaikkien kertomusten päähenkilöt ovat nimittäin lapsia tai nuoria, siis ihmisiä, joiden maailmankuva on pakostakin murroksessa ja vasta muotoutumassa. (Ainoan osittaisen poikkeuksen muodostaa novelli "Out to Sea", jonka toinen päähenkilö on vanha jalkapuoli merimies, joka vastoin tahtoaan joutuu mukaan riskinuorten auttamisohjelmaan.)

Omat suosikkini tässä kokoelmassa ja ne, jotka jo ensilukemalta olivat ehjiä ja kokonaisia, ovat tuo "Out to Sea" sekä kokoelman nimikertomus, joka kertoo laitoksesta, jossa ihmissusien ihmislapsia yritetään sosiaalistaa ihmisyhteisön jäseniksi. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että ihmissusia syrjivät paitsi ihmiset myös tavalliset sudet, ja koska ominaisuus hyppää sukupolven yli, ihmissudet antavat lapsensa orpokotiin kasvatettaviksi ihmisten maailmaan, jossa näillä on paremmat mahdollisuudet onneen. Novellin loppu on liikuttava: kotiin - ja lapsuuteen - ei ole paluuta.

Tämä novellikokoelma jäi viereksimään pöydille, kun harkitsin, olisiko tästä kokoelmasta syytä kirjoittaa näiden parin onnistuneen novellin takia. Kirjaa tuli selailtua moneen kertaan useamman viikon aikana, mikä osoittautui hyväksi asiaksi, sillä oivalsin jotakin tärkeää. Novellien tapa käyttää mytologiaa ja folklorea oli virittänyt odotukseni väärään suuntaan: ikään kuin novellien tulisi kuvittaa ikiaikaisia elämän perustotuuksia. Tarkemmin lukien aloin huomata pieniä vihjeitä ja se, mikä oli näyttänyt keskeneräiseltä, alkoi saada hahmon: tärkeintä oli ymmärtää, että nämä ovat kertomuksia lapsen maailman murroksesta, eivät myyttisiä maailmanselityksiä. Novellin ratkaisuksi riitti hienovarainen siirtymä henkilöiden suhteissa, päähenkilön itseymmärryksen kasvaminen tai nuoren mielen liikahdus kohti aikuisuutta.

Kokoelma on siis ehdottomasti tutustumisen arvoinen, jos tällainen "realistinen fantasia" kiinnostaa, ja muutenkin. Karen Russell on tämän novellikokoelman jälkeen  kirjoittanut lisää novelleja sekä romaanin Swamplandia!, joka oli ehdolla Pulitzer-palkinnon saajaksi vuonna 2012.