torstai 24. elokuuta 2017

Romurautaa

J.G. Ballard, Crash. The Noonday Press 1997. (Alkuperäinen julkaisuvuosi 1973.)

Hieronymus Boschin taulut ovat mielestäni mielenkiintoisia ja hienoja mutta en voi sanoa pitäväni niistä. Ne ovat liian omituisia ja aiheiltaan epämiellyttäviä. Samalla tavalla suhtaudun tähän J.G. Ballardin romaaniin.

Kirja kertoo Robert Vaughanista, tiedemiehestä, joka vammauduttuaan auto-onnettomuudessa alkaa pakkomielteisesti valokuvata autokolareita ja niiden uhreja sekä suunnitella omaa suurta auto-onnettomuuttaan, jossa kuolema, autot ja seksi Elizabeth Taylorin kanssa lopullisesti yhdistyvät. Hengestään Vaughan kyllä pääsee, mutta aivan täysin hänen suunnitelmansa ei onnistu.

Vaughanin tarinan kertoo 40-vuotias TV-mainosten tuottaja nimeltä James Ballard, joka oman kolarikokemuksensa jälkeen kehittää samanlaisen pakkomielteen kuin Vaughankin ja näin miesten tiet vääjäämättä kohtaavat. Ballardista tulee Vaughanin autonkuljettaja tämän yöllisillä retkillä seksin ja murskautuneen metallin maailmassa. Ballardin ihastus Vaughaniin on sekin vahvasti seksuaalinen. Tosin tässä kirjassa seksuaalisuus on samalla tapaa epäeroottista ja kalseaa kuin vaikkapa markiisi de Saden teoksissa.

Teoksen maailman muodostavat kadut, parkkihallit, autoromuttamot, lentokentät ja moottoriteiden monikerroksiset kiertoliittymät. En paljon liioittele, kun sanon, että ainoa ruoho tässä teoksessa palaa Vaughanin sätkässä.

Sattumaa ei tietenkään ole, että teoksen kertojalla on sama nimi kuin kirjailijallakin, mutta olisi varmasti virhe pitää teosta omaelämäkertana. Mahdollisesti kirjailija käsittelee joitakin omiakin pakkomielteitään: molempia kertojia (J.G Ballardia ja James Ballardia) tuntuu yhdistävän kiinnostus siihen, kuinka kova teknologia tunkeutuu mukaan ihmissuhteisiin ja ihmisvartaloiden "pehmeään teknologiaan". Jossain vaiheessa mielessä kävi, että kirja on äärimmilleen viety parodia nykyihmisen (seksi)suhteesta teknologiaan. Tämä parodia ei kyllä erityisemmin naurata.

Kirja luo aivan omanlaisensa kauheuksien estetiikan: hurmioituneet kuvaukset veren, ulosteiden, virtsan ja siemennesteen heijastuksista asfaltilla, kojelaudalla ja keinonahkaistuimilla ovat kauniita samalla tavalla kuin monien elämän raadollisuuksia kuvaavien valokuvaajien otokset. Inhimillinen kärsimys kuvien takana on kylläkin työnnettävä taka-alalle, jotta kauneuden voi edes havaita.

Jos päätät lukea tämän romaanin, unohda hetkeksi käsityksesi oikeasta ja väärästä, kauniista ja rumasta, sallitusta ja kielletystä  - näin annat Ballardin kirjalle edes mahdollisuuden. En usko, että pidät tästä romaanista, mutta saatat pikkuisen ihailla. Aika harva romaani on näin ehdottoman ja tinkimättömän outo.

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Muistelmia tieteiskirjallisuudesta

Brian Aldiss, Bury My Heart at W.H.Smith's: A Writing Life. Hodder & Stoughton 1990.

Tällä viikolla Helsingin messukeskuksessa tieteiskirjallisuuden tekijät ja lukijat ovat kohdanneet toisiaan The World Science Fiction Convention (Worldcon75) -tapahtumassa. Sen verran olin hengessä mukana, että päätin lukea Brian Aldissin kirjan oman kirjailijanuransa vaiheista. Aldiss on yksi brittiläisen tieteiskirjallisuuden suurista edelläkävijöistä.

Sallittakoon ensin muistelu omasta suhteestani tieteiskirjallisuuteen. Suunnilleen 20-vuotiaana nimittäin innostuin niin kovasti tieteiskirjallisuudesta, että luin pari vuotta lähes yksinomaan sitä. Samoihin aikoihin 70-luvun lopulla heräsi kiinnostus tätä lajityyppiä kohtaan myös yliopistojen kirjallisuuden laitoksilla. Vuoden 1978 keväällä osallistuin Tampereen yliopiston ensimmäiselle tieteiskirjallisuutta käsittelevälle luentokurssille, jota piti silloinen apulaisprofessori Aarre Heino lähinnä saksalaiseen tutkimusmateriaaliin nojaten. Saksan akateemisessa maailmassa oli jo hieman aiemmin kiinnostuttu kaikenlaisesta viihdekirjallisuudesta, josta saksan kielessä käytettiin tylyä termiä trivialliteratur. Minulle jäi sellainen mielikuva, että luennoitsija ei ollut itse kovin paljon lukenut varsinkaan amerikkalaista tai englantilaista tieteiskirjallisuutta, mutta tämän puutteen korvasi ilmeinen uteliaisuus ja innostuneisuus. Heti saman vuoden syksynä suoritin yleisen kirjallisuuden proseminaarin ryhmässä, jonka kaikki tuotokset liittyivät tieteiskirjallisuuteen. Ryhmää veti sympaattinen assistentti Matti Savolainen, joka sittemmin teki pitkän ja ansiokkaan yliopistouran ennen vakavaa sairastumistaan ja kuolemaansa vuonna 2012.

Proseminaarityöni käsitteli Ursula Le Guinin romaania Pimeyden vasen käsi, jota lähestyin myyttikriittisestä näkökulmasta, johon yhdistin hieman informaatioteoriaa. Peruslähtökohtani oli se informaatioteorian ajatus, että eniten informaatiota sisältyy kaavasta poikkeamiseen. Ajattelin niin, että kirjailijan tietoisesti tai tietämättään teoksensa pohjana käyttämä myytti muodostaa tällaisen kaavan. Näin ollen se, missä kirjailija poikkeaa myytin tunnetuista versioista, on teoksen tematiikan kannalta olennaista ja sisältää eniten informaatiota. Ei se hullumpi idea ollut ja tuntui hyvin sopivan käsittelemääni teokseen. Kyllä ihminen on nuorena nokkela! Matti Savolainen pyysi, että muokkaisin esitelmästäni artikkelin kirjallisuuden laitoksen julkaisemaan kokoelmaan, mutta olin jo menettänyt kiinnostukseni aiheeseen. Jälkeenpäin laiskuuteni on kyllä hieman harmittanut.

Innostukseni tieteiskirjallisuuteen lopahti lähes yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Väsyin siihen, että löytääkseen tämän kirjallisuudenlajin timantit joutui seulomaan ne valtavasta kaavamaisen ja pinnallisen kirjasepelin massasta. Luen tieteiskirjoja silloin tällöin nykyäänkin, mutta vain vakuuttavien suositusten perusteella.

Mutta nyt itse asiaan. Brian Aldissin muistelmateos keskittyy nimenomaan hänen kirjoittajan uraansa.Yksityiselämästään hän on kirjoittanut muualla. Sodan jälkeen Aldiss aloitti kirjallisen uransa huonosti palkattuna ja ylityöllistettynä antikvaarisen kirjakaupan myyjänä Oxfordissa. Aldiss kuitenkin viihtyi työssään melko hyvin, sillä se tarjosi mahdollisuuden kirjojen lukemiseen hyllyjen välissä sekä kirjallisuudesta kiinnostuneiden ihmisten tapaamiseen. Hauskat sattumukset kirjakauppaelämästä Aldiss kirjoitti kertomuksiksi, jotka alan ammattilehti suostui julkaisemaan, vaikka se ei koskaan aiemmin ollut julkaissut fiktiota. Pakinat saivat suuren suosion, ja arvostettu kustannustalo Faber & Faber tarjosi Aldissille sopimusta. Jo toinen julkaistu teos olikin sitten tieteiskirja.

Aldiss marssittaa lukijoiden eteen kustantajien ja kustannustoimittajien kulkueen, joka kiinnosti minua, koska olin seurannut 60- ja 70-lukujen tieteiskirjallisuutta, mutta voi olla alaan perehtymättömälle lukijalle puuduttavaa. Kerronta on kuitenkin koko ajan energistä ja sitä rytmittävät anekdootit kirjallisesta maailmasta. Teoksessa tavataan varmaan satoja kirjallisuuden merkkihenkilöitä, kirjailijoita ja kustantajia, eri puolilta maailmaa. Usein vain mainintana, että tämäkin henkilö tuli jossain vastaan. Aldiss itsekin pilailee "nimien pudottelunsa" kustannuksella, mutta tuskastuin, kun Aldiss muun muassa mainitsi, että hänen kirjallisen uransa huippukohta oli poreammeen jakaminen kerran Doris Lessingin kanssa. Eikä sitten muuta tästä asiasta!

Teoksen parasta antia ovat Aldissin kuvaukset omien kirjojensa taustoista. Niistä käy hienosti ilmi hänen pyrkimyksensä murtaa tieteiskirjallisuuden rajoja ja lukijoiden odotuksia. Taloudellisen takapakin uhallakin hän hakeutui uusille urille menestysteostensa jälkeen. Loputtomat sarjat ovat mielestäni tieteiskirjallisuuden vitsaus, mutta ymmärrän kyllä niiden viehätyksen intohimoisten fanien kannalta. Aldiss ei Helliconia-sarjaa lukuun ottamatta ole sarjatuotantoon ryhtynyt, ja Helliconiakin voidaan nähdä yhtenä valtavana teoksena, jonka Aldiss kirjoitti kokonaisuudeksi suhteellisen lyhyessä ajassa.

Teoksen lopussa on liitteenä Nicholas Ruddickin essee, jossa käsitellään Brian Aldissin suhdetta Mary Shelleyn Frankenstein-romaaniin. Tieteiskirjallisuuden historiikissaan Billion Year Spree (ja uudessa painoksessa Trillion Year Spree) Aldiss katsoo nykyaikaisen tieteiskirjallisuuden alkaneen Mary Shelleyn teoksesta, joka ensimmäisenä toi esiin valistuksenajan järkipainotteisuuden vaarat teknologian kehittyessä. Aldiss on omassa tuotannossaan pitänyt järjen ja sydämen (ja myöhemmin rationaalisen ja intuitiivisen aivopuoliskon) synteesiä välttämättömänä ihmiskunnan säilymisen kannalta. Tämä synteesi on Aldissin mielestä tieteiskirjallisuuden tehtävä ja sen olemassaolon oikeutus.

Aldissin muistelman jälkeen tuli sellainen tunne, että muutaman tieteiskirjan voisi taas jossain vaiheessa lukea. On niissä erinomaisiakin.

P.S. Aldissin kirjan nimi Bury My Heart at W.H.Smith's saattaa vaatia selitystä. Se viittaa toisaalta Dee Brownin Pohjois-Amerikan intiaanien vaiheista kertovaan teokseen, joka suomennettiin nimellä Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. W.H.Smith's puolestaan on brittiläinen yli tuhannen myymälän kirjakauppajättiläinen.

tiistai 8. elokuuta 2017

Isän murhe

J.M. Coetzee, Pietarin mestari. Otava 1994.

F.M. Dostojevskin poikapuoli Pavel on kuollut hämäräperäisissä olosuhteissa Pietarissa. Viisissäkymmenissä oleva kirjailijamestari palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Dresdenistä, jossa hän on ollut paossa velkojiaan. Hän haluaa saada selville, tekikö Pavel itsemurhan vai surmasiko hänet nihilistien salaseura, johon poika oli liittynyt. On myös mahdollista, että surman takana on salainen poliisi.

Aina silloin tällöin kirjaa aloittaessaan ymmärtää, että edessä on vaativa matka. Kun kirja kertoo isän yrityksestä selvitä lapsensa kuolemasta, kuten tässä Coetzeen teoksessa, käy jopa mielessä, onko minulla voimia tähän matkaan. Täytyy vain luottaa kirjailijaan. Kuten Coetzee tässä kirjassa Dostojevskin suulla sanoo: ”Lukeminen on antautumista, ei loitolla pysymistä eikä pilkkaamista.”

Dostojevski tuntee kohdelleensa poikaansa kylmäkiskoisesti, olleensa saita ja pikkumainen huoltaja, ja hän toivoo löytävänsä Pavelin jälkeenjääneistä papereista jonkin merkin siitä, että poika on antanut anteeksi isälleen. Syyllisyyden vaivaama isä ei myöskään halua luovuttaa poikaansa kuolemalle ja unohdukselle vaan pitää hänet elossa edes omassa sydämessään.
Pavelin kuolema ei kuulu Pavelille – se on pelkkä kielitemppu. Niin kauan kuin hän on elossa, Pavelin kuolema on hänen kuolemansa. Minne tahansa hän meneekin, hän kantaa Pavelia mukanaan kuin vilusta sinertävää lasta.

Dostojevskin vierailu Pietarissa johtaa hänet eroottiseen suhteeseen Pavelin entisen vuokraemännän kanssa, vaaralliseen yhteydenpitoon nihilisteihin, ennen kaikkea heidän johtajaansa Netšajeviin, sekä useihin tuskastuttaviin selvittelyihin poliisien kanssa. Mukana tarinassa on myös turmeltu tai turmeltunut pikkutyttö. Coetzee käyttää Dostojevskin aiheita, teemoja ja miljöitä sujuvasti. Tämä on hyvin dostojevskilainen romaani Dostojevskista.

Teoksessa esitetty tulkinta ääriliikkeiden kannattajista tuntuu oikeaan osuvalta ja soveltuu hyvin omankin maamme tolkuttomiin:

”Ei anarkisti, ei nihilisti”, Fjodor Mihailovitš jatkaa härkäpäisesti. ”Kun hänelle antaa nimilappuja, jää huomaamatta hänen ainutlaatuisuutensa. Hän ei toimi aatteiden nimessä. Hän toimii silloin kun hän tuntee toiminnan kiehahtavan ruumiissaan. Hän on aisti-ihminen. Hän on aistien äärimmäisyysmies. Hän haluaa elää ruumiissa, joka toimii aistinnan äärirajoilla, ruumiillisen tietoisuuden äärirajoilla. Siksi hän voi sanoa, että kaikki on sallittua – tai sanoisi, ellei olisi niin haluton selittämään tarkoitusperiään!


Netšajev uskoo, että tarkoitus pyhittää keinot: yhteiskunnan rakenteiden väkivaltainenkin muuttaminen on hyväksyttävää, koska se tulee johtamaan eriarvoisuuden katoamiseen. Dostojevski on pessimistisempi: ihmisen luonto ei muutu, uudessakin yhteiskunnassa joku käyttää toista hyväkseen.

Lopullista varmuutta Pavelin kuolemasta ei saada, eikä isä myöskään löydä kaipaamaansa tietoa Pavelin päiväkirjoista:
Hän kääntelee hajamielisenä sivuja edestakaisin. Anteeksianto: eikö yhtäkään anteeksiannon sanaa, vaikka kuinka epäsuoraa, vaikka kuinka verhottua? Mahdotonta elää loppuikänsä sisässään lapsi, jonka viimeinen sana ei ole anteeksiannon sana.

Teoksen loppu on ahdistavan ankara. Kirjailijantehtävänsä pakottamana Dostojevski alkaa kirjoittaa Pavelin päiväkirjaan fiktiivistä jatkoa. Hän pettää lopullisesti poikansa muuttamalla tämän elämän kirjallisuudeksi Riivaajat-romaanissaan.


Coetzee ei päästä lukijaa helpolla, mutta toisaalta hänen kirjansa eivät ikinä ole yhdentekeviä. Tunnen käyttäneeni aikani hyvin antautumalla tälle lukumatkalle.

torstai 3. elokuuta 2017

Kesä kylpyläkaupungissa

Marcel Proust, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: Paikkakunta. Kadonnutta aikaa etsimässä 4. Otava 2017.

Tämä Proustin romaanisarjan suomenkielisen painoksen neljäs osa kertoo "Marcelin" kesästä Balbecissa, normandialaisessa merenrantakaupungissa, jonne hän saapuu hoitamaan hermostollisia vaivojaan yhdessä isoäitinsä ja perheen uskollisen palvelijattaren Françoisen kanssa. Kesä kuluu joutilaissa huvituksissa sekä lähiympäristössä retkeillen ja kyläillen.

Tässäkin osassa keskeisen sisällön muodostaa laajenevan tuttavapiirin kuvailu ja ihmisten käyttäytymisen ja luonteenpiirteiden pikkutarkka analyysi. Tähän analysointiin "Marcelilla" on hyödyllinen ominaisuus, jonka hän uskoo perineensä äidiltään ja isoäidiltään: omien sanojensa mukaan hän ei pysty kantamaan kaunaa eikä tuomitsemaan ketään.

Uusia kylpylätuttavuuksia ovat rouva de Villeparisis sekä hänen sukulaispoikansa Robert de Saint-Loup, paroni de Charlus sekä taidemaalari Elstir. Ja tietysti ne "kukkaanpuhkeavat tytöt", joita aiemmassa blogitekstissäni hieman ihmetellen kaipailinkin. Sattumalta kohdatusta nuorten naisten ryhmästä tulee - jälleen kerran - "Marcelille" pakkomielle: ensin hänen rantaelämäänsä hallitsee halu nähdä tyttöjä edes vilaukselta, sitten halu tulla esitellyksi heille ja sen jälkeen halu viettää kaikki aikansa tyttöjen seurassa. Seuraavan halun varmaan arvaatkin.

Tytöissä "Marcelia" kiehtoo heidän vakiintumattomuutensa. Heissä ovat raikkaina aiheina näkyvissä tulevaisuuden mahdollisuudet:
- - nuoruuden aamurusko, jossa näitten tyttöjen kasvot vielä kylpivät, mutta jonka ulkopuolella iästäni huolimatta jo olin, valaisi kaiken heidän lähettyvillään ja sai niinkuin joittenkin primitivistien sulavapiirteisissä maalauksissa heidän elonsa ja ilonsa vähäisimmätkin vivahteet erottumaan kultaista taustaa vasten.
Ja kuten tästäkin sitaatista huomaa, "Marcelista" mikään ei oikein tunnu miltään, ellei sillä ole vertailukohtaa taiteessa.

Aikuisen ihmisen kasvot ovat jo menettäneet nuoruuden joustavuuden: "Kasvonpiirteemme ovat ennen muita ilmeitä, jotka tottumus on tehnyt pysyviksi." Mukava ajatus, joka pistää toivomaan, että omat ilmeet olisivat olleet enimmäkseen hyväntuulisia.

Jo aiemmista osista tutuksi tullut teema mielikuvituksen ylivertaisuudesta kokemukseen nähden nousee taas toistuvasti esiin, jopa niin, että aluksi niiden ristiriita tuntuu sovittamattomalta:
"Kuinka olisin voinut uskoa yhteisiin sukujuuriin kahden nimen välillä, joista toinen oli astunut minuun kokemuksen matalasta ja häpeällisestä, toinen mielikuvituksen kultaisesta portista. (Kursivointi minun.)

Teoksen loppupuolella "Marcel" on taas kasvanut, suhde todellisuuden ja ihanteen välillä on sovittelevampi, mielikuvituksen aarteet voivat rikastaa kokemusta, vaikka ne karkaavatkin tavoittelijaltaan:
Mutta jos edes silloin tällöin saamme tilaisuuden olla tuttavallisissa väleissä, tekemisissä saavuttamattomaksi luulleemme, kaihoamamme kanssa, sillä on merkityksensä. - - Yliluonnolliset olennot jotka alkuaikoina olin heissä nähnyt lisäsivät vieläkin, tietämättäni, jotakin ihmeen kaltaista meidän välisiimme suhteisiin, kaikkein arkipäiväisimpiinkin, tai pikemminkin varjeli näitä suhteita koskaan muuttumasta todella arkipäiväisiksi.

Yksi tytöistä, Albertine Simonet, nousee ylitse muiden. "Marcel" rakastuu, lähentelee tungettelevasti väärin tulkitsemiensa vihjeiden perusteella ja tulee torjutuksi.

Kirja päättyy haikeissa tunnelmissa:

Sitten ei konsertteja enää pidetty, sateet tulivat, ja ystävättäreni lähtivät Balbecista, eivät sentään yhdessä niinkuin pääskyset mutta saman viikon kuluessa.

Proustin teoksessa, jota jo kovasti ihailen, minua häiritsee se, että tarkkojen analyysien rinnalle kirjailija ripottelee romanttisia kliseitä. Proust kirjoittaa tunnonvaivoitta ja ilman pienintäkään ironiaa: "Hänen silmänsä säkenöivät tulta." Kliseet antaa kyllä mielellään anteeksi muuten ansiokkaassa kirjassa - ja onhan niissä myös suoraan tunteisiin vetoavaa voimaa, kuten huomasin äsken, kun Pelle Miljoona lauloi radiossa: "Älä jätä mua yksin sateeseen, syliin yön lohduttoman."

Liikutuin.