sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Miriam Toews: Women Talking


Miriam Toews, Women Talking. Faber & Faber 2019. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2018.

Vuosien 2005 ja 2009 välillä bolivialaisessa Manitoban vanhoillisuskovaisessa mennoniittayhteisössä useat tytöt ja naiset heräsivät aamulla tokkuraisina ja kipeinä, verta vuotavina ja runneltuina. Joku tai jokin oli yöllä käynyt heidän kimppuunsa. Epäiltiin aaveita ja pahoja henkiä. Osa yhteisöstä oli sitä mieltä, että kyseessä oli Jumalan tai paholaisen rangaistus naisten synneistä. Jotkut uskoivat naisten valehtelevan saadakseen huomiota tai peittääkseen uskottomuutensa. Toiset taas uskoivat, että kyse oli naisten vilkkaasta mielikuvituksesta.

Lopulta selvisi, että kahdeksan yhteisön miestä oli käyttänyt eläimille tarkoitettua nukutusainetta tainnuttaakseen naisia ja raiskatakseen heitä. Vuonna 2011 miehet tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin, mutta samankaltaisista tapauksista yhteisössä on raportoitu tämän jälkeenkin.

Esipuheessaan kirjailija Miriam Toews toteaa, että tämä romaani on tapa reagoida fiktion keinoin näihin tositapahtumiin ja samalla ”naisen mielikuvitusta”.

Toewsin kuvaamassa fiktiivisessä Molotschnan yhteisössä eletään ratkaisun hetkiä. Kylän miehet ovat lähteneet kaupunkiin kahdeksi päiväksi. He ovat päättäneet saada raiskauksista syytetyt uskonveljensä vapaiksi maksamalla tarvittaessa näistä vaadittavat takuurahat. Miesten ollessa poissa naiset kokoontuvat yhteen päättämään, miten he tässä tilanteessa menettelevät. Tämä romaani koostuu näistä naisten käymistä keskusteluista – useimmiten raastavan kipeistä, välillä syvällisen hengellisistä ja aatteellisista, toisinaan hersyvän hauskoista.

Naisten äänet ja persoonat erottuvat toisistaan selvästi. Toisaalta ovat maanläheiset ja suoraviivaiset Loewenin naiset ja heidän vastapainonaan Friesen-suvun filosofit, unelmoijat ja vallankumoukselliset. Myös sukupolvien erot tulevat selvästi ja mielenkiintoisesti esiin. Naiset ovat loistavia keskustelijoita, nokkelia ja sanavalmiita. Kun mennään oikein syviin vesiin, naiset alkavat hieroa kirveleviä silmiään. Mennoniitalle kun itkeminen on kapinointia Jumalan suunnitelmaa vastaan. Varsinkin pieniin lapsiin kohdistunut pahuus saa osan naisista mielipuolisuuden partaalle.

Naisilla on valittavanaan kolme toimintalinjaa, jotka he asettavat näkyville kuvina, koska yhteisön naisista vain ani harva osaa lukea. Koulu on vain poikia varten.
Vaihtoehdot ovat:
  1. Jäädä ja jatkaa kuin ennenkin.
  2. Jäädä ja taistella oikeuksiensa puolesta.
  3. Lähteä pois yhteisöstä.

En paljasta, mihin tulokseen naiset päätyvät, mutta annan vihjeen: heidän ratkaisunsa pohjautuu syvälliseen tulkintaan mennoniittojen ehdottomasta pasifismista sekä yhteisön lasten edun harkinnasta. Naisissa myös herää oikeutettu suuttumus miesten ylläpitämää valtarakennetta kohtaan ja epäilys siitä, onko heille tulkittu Raamatun sanomaa naisen paikasta aivan oikein.

Koska suurin osa naisista on luku- ja kirjoitustaidottomia, he pyytävät kokoustensa kirjuriksi ainoan työikäisen miehen, joka on jäänyt kylään ja jota kylän miehet eivät edes pidä ihan tosi miehenä, kylän opettajan August Eppin. Naisten keskustelut suodattuvat siis tämän mieskertojan kautta. Minuun Augustin persoona ja sympaattinen kertojanääni vetosi kovasti. August Epp tulee naisten keskustelujen suvantovaiheissa kertoneeksi myös oman perheensä liikuttavan tarinan. Lopussa paljastuu myös Augustin syntyperään liittyvä salaisuus.

August Epp on rakastunut yhteen kylän naisista, Ona Frieseniin, ja tämä rakkaus näkyy myös Augustin kokousmuistioissa. Kaiken muun ohella niistä muodostuu pitkä ja eriskummallinen rakkauskirje Onalle.


Olen aiemmin lukenut Miriam Toewsin romaanin A Complicated Kindness, joka sekin sijoittuu mennoniittojen pariin ja on ymmärtääkseni vahvasti omaelämäkerrallinen. Toewsilla on hämmästyttävä taito kirjoittaa raskaista aiheista ilman synkistelyä.







keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Richard Flanagan: Wanting

Richard Flanagan, Wanting. Atlantic Books 2009. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi Australiassa vuonna 2008.

Hobartilaisen museon varastossa Tasmaniassa 20-vuotias Richard Flanagan näki maalauksen pienestä alkuasukastytöstä, joka istuu taiteilijan mallina punaisessa länsimaisessa juhlamekossa. Tytön suurista silmistä on luettavissa toive päästä jo takaisin omiin leikkeihin. Varastossa museovirkailija raotti kuvan kehystä siten, että näkyviin tulivat tytön paljaat jalat, jotka kehys oli rajannut näkymättömiin. Kuvan tytön tarinan selvittäminen johti lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin tämän koskettavan romaanin kirjoittamiseen.

Jos haluat välttyä juonipaljastuksilta, älä lue eteenpäin. Kertomalla ne historialliset tosiseikat, joihin tämä romaani pohjautuu, tulen itse asiassa kertoneeksi myös romaanin juonen.

Faktat ovat tässä. Van Diemenin maan (jonka nimi vuonna 1856 muutettiin Tasmaniaksi) alkuasukkaat siirrettiin jo 1800-luvun alkupuolella reservaatteihin, joissa kuolleisuus oli poikkeuksellisen suuri. Tasmanialaisen heimopäällikön orvoksi jäänyt noin kuusivuotias tytär Mathinna kiinnitti reservaatissa vierailleen kuvernöörin Sir John Franklinin ja hänen puolisonsa Lady Janen huomion ja Franklinit veivät hänet mukanaan kuvernöörin kartanoon, jossa tyttöä kohdeltiin kuin omaa lasta. Kun Mathinna oli 8-vuotias, Franklinit muuttivat takaisin Englantiin. Tyttöä ei otettu mukaan, vaan hänet sijoitettiin orpokotiin.

Kaksi vuotta Englantiin paluunsa jälkeen, vuonna 1845, Sir John Franklin, joka jo aiemmin oli osallistunut arktisen alueen tutkimusmatkoihin, otti johdettavakseen  kahden aluksen retkikunnan, jonka tarkoituksena oli Luoteisväylän kartoittaminen. Alukset juuttuivat kiinni jäihin ja koko niiden miehistö menehtyi. Vasta vuonna 1854 retkikunnan kohtalosta saatiin lisäselvyyttä, kun skotlantilainen tutkimusmatkailija John Rae julkaisi paljolti inuiittien kertomuksiin perustuvan kuvauksen miehistön viimeisistä vaiheista. Inuiittien kuvausten mukaan miehistö oli viimeisinä hetkinään turvautunut ihmissyöntiin.

Raen raportti herätti valtavan kohun. Lady Jane Franklin pyysi aikakauden kuuluisinta kirjailijaa Charles Dickensiä puhdistamaan miehensä maineen. Dickens tarttui haasteeseen ja julkaisi kirjoituksen, joka pohjautui siihen vakaumukseen, että sivistynyt englantilainen ei voisi koskaan alentua "villi-ihmisen" käytökseen. Dickens myös kyseenalaisti inuiittien rehellisyyden todistajina. Dickensin näkemys hyväksyttiin, ja Raen jälkikäteen totuudenmukaiseksi osoittautunut raportti unohdettiin.

Retkikunnan kohtalo jäi vaivaamaan Dickensin mieltä ja hän ehdotti ystävälleen Wilkie Collinsille, että tämä kirjoittaisi aiheeseen pohjautuvan näytelmän, jonka Dickensin perhe ja ystävät esittäisivät joulun aikaan Dickensin kotona. Dickensillä oli paljon ehdotuksia teoksen juoneen ja henkilöiden luonteenpiirteisiin. Näytelmä Frozen Deep toteutettiin ja Dickens esitti siinä Richard Wardourin keskeisen roolin. Näytelmässä Wardour epäitsekkäästi uhraa itsensä, jotta hänen nuoruudenrakastettunsa voi elää yhdessä rakastamansa miehen kanssa. Juonikuviota Dickens käytti myös samaan aikaan kirjoittamassaan Kaksi kaupunkia -romaanissa.

Kerätäkseen rahaa erään tuttavansa leskelle Dickens päätti viedä näytelmän myös isolle näyttämölle ammattiteatteriin. Hän itse näyttelisi Wardouria, mutta ei uskonut tyttäriensä selviytyvän naispäähenkilöiden rooleista suuren yleisön edessä. Näihin rooleihin hän palkkasi ammattinäyttelijöitä. Näin hän tutustui 18-vuotiaaseen Ellen Ternaniin, josta ilmeisesti tuli Dickensin erittäin salassa pidetty rakastettu. Suhteen laadusta ei ole varmaa tietoa, mutta esimerkiksi Dickensin Katey-tytär oli sitä mieltä, että parilla oli jopa yhteinen lapsi, joka kuoli vauvana. Joka tapauksessa  Dickensin avioliitto päättyi noihin aikoihin.

Mathinna-tytön kohtalo Tasmaniassa oli surullinen. Hän ei sopeutunut enää kunnolla reservaattielämään eikä häntä huolittu brittiläistenkään joukkoon. Tyttö alkoholisoitui ja ilmeisesti ajautui myös prostituutioon. Hänet löydettiin hukkuneena matalasta vesilätäköstä, kun hän oli vasta 17-vuotias.

Kaikki edellä esitetty käy selville Richard Flanaganin romaanista Wanting. Tästä huolimatta Flanagan jälkisanoissaan painottaa, että hänen kirjansa ei ole historiankirjoitusta eikä edes historiallinen romaani vaan romaani, joka käyttää historiaa.

En täysin ymmärrä sitä kammoa, jota kirjallisessa maailmassa on tunnettu historiallista romaania kohtaan. On ikään kuin olemassa oikeita romaaneja ja sitten on alempiarvoisia historiallisia romaaneja. Esimerkiksi arvostamani vaikutusvaltainen kriitikko James Wood on suhtautunut niihin erittäin nihkeästi. Hilary Mantelin Wolf Hall (Susipalatsi) tosin sai hänet hieman lieventämään kantaansa. Näin kehutaan, kun ei oikeasti tee mieli: "Mantel vaikuttaa kirjoittaneen oikein hyvän modernin romaanin ja sen jälkeen vaihtaneen kaikki fiktiiviset nimet englantilaisiksi 1520- ja 1530-luvun historiallisiksi henkilöiksi."

Asenteet ovat tässä asiassa muuttumassa. Kaari Utrion romaaneitakin on alettu varovasti arvostaa. Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista kolme - mukaan luettuna voittaja - voitaisiin luokitella historiallisiksi romaaneiksi.

Minusta on itsestään selvää, että historiallisen romaanin kirjoittaja ottaa taiteellisia vapauksia. Hän pääsee henkilöidensä salaisiin ajatuksiin ja voi jopa tarkoituksella sivuuttaa tai muuntaa tunnettuja tosiseikkoja. Hän järjestelee tapahtumia saadakseen aikaan haluamansa vaikutelman. Näinhän kai toimii myös nykyhetkeen sijoittuvan teoksen tekijä. Jos joku lukee historiallista romaania historiallisena totuutena, voi syyttää vain itseään.

Flanagan kirjoittaa vetävästi, suoraan ja kaartelematta. Aina ei huomaakaan, kuinka paljon hän käyttää näkökulman vaihdoksia ja miten hän pilkkoo kerronnan rakennetta. Romaanin kerronta siirtyy sekä ajassa että paikassa sujuvasti eteen- ja taaksepäin. Vasta aikamääreitä vertailemalla lukija hoksaa, että teoksen perättäisinä esittämien tapahtumien välillä on itse asiassa vuosikausia ja tapahtumien järjestyskin on toinen kuin esitysjärjestys.

Flanaganin teemana on romaanin nimen mukaan haluaminen. Romaanin henkilöiden halut ja tahto ohjaavat tapahtumia. Dickens tuntuu oman tahtonsa voimalla ohjailevan kokonaisen kansakunnan tapaa ajatella ja tuntea. Perhearvoja koko uransa ajan korostaneen kirjailijan mieli lähes särkyy, kun hän huomaa, ettei voikaan hallita edes omia tunteitaan.
He could no longer discipline his undisciplined heart. And he, a man who had spent a life believing that giving in to desire was the mark of a savage, realised he could no longer deny wanting.
Näin siis Flanagan pistää miettimään tämän kirjailijan, joka hetkeä aiemmin on jyrkästi ilmoittanut lehtien palstoilla, että englantilainen ei missään olosuhteissa voisi toimia velvollisuuttaan vastaan.

Lady Jane haluaa lapsen. Hän haluaa kokea äitiyden ilot ja tuskat. Kun hän ei voi saada omaa lasta, hän ottaa Mathinnan. Hän haluaa myös osoittaa, kuinka kasvatus voi tehdä kenestä tahansa hienon britin. Jokin Mathinnassa kuitenkin vastustaa kasvatuspyrkimyksiä. Lady Janen päätös jättää Mathinna orpokotiin on yksi romaanin kipeitä kohtia. Sinänsä hyvin ymmärrettävän halun toteuttaminen saa aikaan kärsimystä.

Sir John Franklinin halu osoittautuu tässä romaanissa kohtalokkaaksi. Tässä kohdassa kirjailija on rankalla tavalla mennyt tiedossa olevien tosiseikkojen ulkopuolelle. Sir John raiskaa Mathinnan. Romaanin rakenteessa tämä tuo raskasta ironiaa tilanteeseen, jossa Britannian vaikutusvaltaisimmat henkilöt myöhemmin puolustavat tämän miehen kunniaa. Romaani toistaa toistamistaan sitä, kuinka halujen kieltäminen johtaa sisäiseen epäaitouden tunteeseen ja viettien hallitsemattomaan purkautumiseen.

Mitä Mathinna haluaa? Sitä emme saa tietää. Romaani kyllä kertoo useinkin, mitä Mathinna ei halua alkaen siitä, että hän ei halua käyttää kenkiä. Lahjomalla hänet saadaan niitäkin käyttämään. Kaikki se, mitä hän ei halua, hänelle kuitenkin ennen pitkää tehdään. Sillä mitä hän itse haluaa, ei ole merkitystä. Mathinna kasvaa näin koko riistetyn alkuasukasyhteisön symboliksi. Muut tietävät paremmin mikä heille on parasta. He ovat toimenpiteiden kohde, eivät itsenäisiä toimijoita.

Romaani ei kuitenkaan näe vain alkuasukkaita haluamisen uhreina. Samanlainen uhri on myös esimerkiksi Dickensin Catherine-vaimo:
She realised she had never understood him. He was unstoppable, undeniable, he bent the world to his schemes and dreams as surely as he did his characters. And she knew that her part, henceforth, would be the fat and hopeless housekeeper, the hysteric, the invalid, the harridan and the virago.

Kirjailija Richard Flanagan syntyi Tasmaniassa vuonna 1961. Tämä on hänen viides romaaninsa.


Thomas Bock: Mathinna (1842) Lähde: Wikimedia Commons


tiistai 3. maaliskuuta 2020

Villiers de l'Isle-Adam: Contes cruels

Villiers de l'Isle-Adam, Contes cruels. Collection folio, Gallimard 1983. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1883.

Itsensä pelotteleminen on toisinaan mukavaa. Siinä tarkoituksessa olen hankkinut itselleni koko joukon kauhugenreen kuuluvia romaaneja ja novellikokoelmia. Kuvittelin, että nämä symbolistina tunnetun Villiers de l'Isle-Adamin "julmat tarinat" olisivat klassista kauhua Edgar Allan Poen hengessä. Vaan eivätpä olleet. Vain pieni osa kokoelman novelleista sijoittuu tähän genreen ja niistä harvoistakin vain muutama onnistuu herättämään edes pikkuriikkisen samanlaista atavistista kammoa kuin Poen parhaat kertomukset. Siis sellaista, joka saa ihon kananlihalle ja kaikki valot palamaan.

Osan kokoelman tarinoista luokittelisin pakinoiksi, osa on lyhyitä tunnelmakuvia Pariisista, yleensä syksystä, yleensä yöstä; kertomusten joukossa on myös yksi runosarja. Omistamani Folio-painoksen toimittanut Pierre Reboul nimittää lyhyitä tarinoita "proosarunoiksi". Mikäpäs siinä, kyllähän ne muistuttavat esimerkiksi Baudelairen Pariisin ikävä -teoksen pieniä kertomuksia, jotka aikanaan julkaistiin tämän nimikkeen alla. Se tiedetään, että Villiers de l'Isle-Adam sai vaikutteita Baudelairelta, jonka tunsi henkilökohtaisesti ja joka tutustutti l'Isle-Adamin Poen tuotantoon.

Pierre Reboulin pitkästä ja polveilevasta esipuheesta ja alaviitteistä saa runsaasti tietoa kirjailijan elämästä, ystävyyksistä, rakastetuista, teoksista ja niiden lähtökohdista. Kreivi Jean Marie Mathias Philippe Auguste de Villiers de l'Isle Adam eli komeasta nimestään ja aatelisarvostaan huolimatta suurimman osan elämäänsä köyhänä ja vailla pysyvää asuntoa. Hän itse arvosti sukunsa kunniakasta menneisyyttä, jopa niin paljon, että oli valmis oikeudessa ja kaksintaistelussa puolustamaan sukunsa loukattua kunniaa - oikeusjuttu kuivui kuitenkin kokoon eikä kaksintaistelukaan toteutunut. Hänen kirjoituksiaan pidettiin liian kummallisina suurilevikkisiin lehtiin, eivätkä hänen näytelmänsäkään saaneet suurta suosiota. Oman arvonsa tuntevan kirjailijan käsitys teatteriyleisön kyvystä arvostaa lahjakkuutta sai kolauksen, joka näkyy myös tässä kokoelmassa.

En ole tutustunut Villiers de l'Isle-Adamin näytelmiin, mutta tämän kokoelman novellien perusteella pystyn ymmärtämään yleisön kylmäkiskoisuutta. Monet novellit kärsivät dramatiikan puutteesta. Niissä on kyllä hieno idea, mutta se paljastetaan ja selitetään liian varhaisessa vaiheessa. Tarinan loppuosa sitten vain seurataan yllätyksettömiä tapahtumia. Varsinkin kauhunovelli kaipaa dramaattisempaa otetta, jossa paras - tai pahin - järkytys jätetään loppuun.

Tältä kannalta onnistunein on L'intersigne (etiäinen olisi ehkä hyvä käännös). Tarinassa on sopivan kohtalonomainen ja jännittävä tunnelma, jossa genren kliseet (yö, kuutamo, syrjäinen kartano, päähenkilön levottomat unet tai näyt) toimivat nautittavasti. Viimeinen repliikki antaa jonkinlaisen selityksen tapahtumille, mutta jättää lukijalle tunteen siitä, että kaikki ei kuitenkaan ole järjellä selitettävissä.

Pidin kovasti myös kokoelman ensimmäisestä kertomuksesta Les Demoiselles de Bienfilâtre, joka ei missään tapauksessa ole kauhutarina vaan oikein periranskalainen nokkela ja hieman uskallettu conte. Siinä kaksi aikuista tytärtä on ottanut huolehtiakseen vanhempiensa toimeentulosta. He ansaitsevat rahaa myymällä itseään. Kyläyhteisö arvostaa tyttärien epäitsekästä uhrautumista. Tilanne muuttuu, kun nuorempi tyttäristä rakastuu köyhään opiskelijanuorukaiseen ja kieltäytyy muista suhteista.

Tytön omatunto joutuu niin koville, että hän sairastuu kuolemanvakavasti. Pappi kutsutaan paikalle kuulemaan tytön ripittäytymistä. Papin on vaikea ymmärtää kuulemaansa eikä hän oikein pääse käsitykseen siitä, mikä on se synti, joka tyttöä painaa.
- Minulla on rakastaja!... mutisi Olympe syyttäen näin itseään kunniattomuudestaan.
Hän jätti kertomatta kaikki pikkurikkeensä, salaiset mielenliikkeensä, kärsimättömyytensä. Tämä, vain tämä vaivasi hänen sieluaan: tämä oli pakkomielle. "Rakastaja! Mielihyvän takia! Saamatta siitä mitään!" Tämä oli se rikos.
Pappi arvelee, että tyttö hourailee ja etenee synninpäästössään. Samalla hetkellä huoneeseen tulee iloisena Maxime, nuori rakastaja, joka on saanut ison rahasumman sukulaisiltaan. Kun kuoleva tyttö näkee kolikot, hänen kasvoilleen nousee taivaallinen hymy. Hänen viimeiset, onnelliset sanansa ovat: - Il a éclairé.

Kertomuksen ymmärtämiseksi toimittajan alaviite oli hyödyllinen. Viimeiset sanat voidaan kääntää: Hän on kirkastunut tai Hän on selvinnyt, mutta myös Hän on maksanut. Viimeksi mainittu käännös avaa tarinan mainion loppuratkaisun: koska poika maksoi, tyttö ei ollutkaan käyttäytynyt itsekkäästi. Kunnia on palautettu!

Kokoelmassa Contes cruels on mukana myös tieteiskertomuksia, joihin idean ovat saattaneet antaa  Poen vastaavanlaiset tarinat. Villiers de l'Isle-Adamin kertomukset ovat kuitenkin poikkeuksetta kriittisiä tekniikan kehittymisen suhteen. Hänen tarinoidensa keksinnöt ovat korostuneen turhia tai vahingollisia. Esimerkiksi tarinassa La Machine à Gloire insinööri Bathybius Bottom on keksinyt laitteen, jolla voidaan vaikuttaa teatteriyleisön mielipiteeseen esitettävästä kappaleesta. Saliin sijoitetaan "fonografien suuaukkoja", joista tulvii kannustusta, naurua, kyynelehtimistä aina sen mukaan, mihin suuntaan yleisön tunnereaktiota halutaan ohjata. Tarinan innostunut kertoja toteaa, että näin itse asiassa koko yleisö muuttuu koneeksi. On vaikea olla näkemättä tässä katkeroituneen näytelmäkirjailijan kostoa tunnottomalle yleisölleen. Tarina on mielenkiintoista luettavaa sille, joka on kiinnostunut väkijoukkoihin vaikuttamisesta ja tämän aiheen käsittelystä varhaisemmassa kirjallisuudessa.

Laitteen kehittyneemmässä versiossa yleisön joukkoon on sijoitettu kaksikymmentä androidia (Andréides), jotka reaktioillaan vaikuttavat yleisöön. Villiers l'Isle-Adam toi siis androidi-sanan kirjallisuuteen tässä novellissa. Hän jopa määritteli sanan alaviitteessä: androidit ovat elektro-inhimillisiä automaatteja, jotka nykytieteen keksintöjen ansiosta antavat täydellisen vaikutelman Ihmisyydestä. Kertomuksen lopussa pohditaan laitteen poliittista käyttöä: mitä voitaisinkaan saavuttaa, jos laite sijoitettaisiin senaatin istuntoon?

Rakkausrintamalla l'Isle-Adam ei saanut vastakaikua naisilta, joita piti arvolleen sopivina. Kosioyritykset päättyivät poikkeuksetta rukkasiin. Hän eli yhdessä Marie Dantinin, poikansa Victorin äidin, kanssa. Wikipedia kertoo, että  Marie oli belgialaisen ajurin lukutaidoton leski. Mahasyövän viimeisessä vaiheessa, kuusi päivää ennen kuolemaansa Villiers de l'Isle-Adam tunnusti Victorin pojakseen ja neljä päivää ennen kuolemaansa hän meni naimisiin Marien kanssa. Tilaisuutta juhlistettiin avaamalla lahjaksi saatu Veuve Cliquot -pullo.


torstai 27. helmikuuta 2020

Joy Williams: 99 Stories of God


Joy Williams, 99 Stories of God. Tuskar Rock Press 2017. Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2016.

Tässä mukavasti käteen sopivassa kirjassa on nimensä mukaisesti 99 kertomusta. Kertomukset ovat melko lyhyitä, pisimmilläänkin vain muutaman sivun mittaisia. Jonkinlaisen käsityksen niiden pituudesta saisit, jos ilmoittaisin kirjan sivumäärän, mutta en voi tehdä sitä: tämä on ainoa tuntemani kirja, jossa ei ole lainkaan sivunumeroita. Tämä on jo vihje siitä, että emme nyt ole ihan kaikkein tavanomaisimman sanataiteen parissa. Pyhä teksti ei alistu sivunumeroiden kahleisiin – ja tämän sanon vain lievän ironisesti.


Ensivaikutelma on, että kokoelman tarinat kertovat melko sattumanvaraisista tapahtumista; osa niistä vaikuttaa saaneen alkunsa sanomalehtien pikku-uutisista, osa muistuttaa kaskuja, osa on hieman vinksahtaneita anekdootteja kulttuurihenkilöistä tai muista kuuluisuuksista. Kafka, Tolstoi, Thomas Bernhard, Houdini, James Agee, O.J. Simpson, Ted Kaczynski – siinä poimintoja mittavasta henkilögalleriasta.

Kertomuksille on yhteistä se, että niissä maailma vaikuttaa toimivan odotusten vastaisesti tai epäloogisesti. Näissä tilanteissa, joissa järki ja luonnonlait eivät tunnu riittävän selitykseksi, paljastuu elämän syvyysulottuvuus – voimmehan me kutsua sitä vaikkapa Jumalaksi. Tätä tulkintaa vahvistavat ne muutamat kertomukset, joissa Herra (Lord) hämmentyneenä tarkastelee jotakin luomakuntansa ilmiötä tai ylpeänä esittelee saavutuksiaan. Usein Hänellä on myös vaikeuksia tulla ymmärretyksi.

Näin siis tulkitsen tämän kokoelman teologista sanomaa. Olen melko vakuuttunut, että vaikka tämä kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, kirjailija aidosti yrittää kertoa jotain tärkeää elämän ihmeellisyydestä. Kirjan voi kyllä mainiosti lukea myös kokoelmana hassuja ja joskus makaabereja tarinoita.

Kokoelman keskimmäisessä kertomuksessa Alaston mieli (Naked Mind) kirjailija ei enää malta antaa tarinan näyttää vaan puhuu aivan suoraan. Harvoin tapaa kertomuskokoelmassa näin yksiselitteistä teeman esittelyä. Tässä on luku kokonaisuudessaan:
One should not define God in human language nor anthropomorphize that which is ineffable and indescribable. 
We can only know what God is not, not what God is. 
We can never speak about God rationally as we speak about ordinary things, but that does not mean we should give up thinking about God. We must push our minds to the limits of what we could know, descending ever deeper into the darkness of unknowing.

Kun pohdimme Jumalaa, törmäämme väistämättä kysymykseen tuonpuoleisesta. Tämän kirjan painokkaat ensimmäinen ja viimeinen kertomus käsittelevät tätä aihetta. Ensimmäisessä kertomuksessa nainen, joka on kovasti surrut kuollutta äitiään, ostaa postikortteja ja hetken mielijohteesta kirjoittaa kortin äidilleen tämän viimeiseksi jääneeseen osoitteeseen. Viikon sisällä hän saa vastauskirjeen. Kuori on kirjoitettu edesmenneen äidin käsialalla ja tämän käyttämällä vihreällä musteella. Nainen ei koskaan avaa kirjettä eikä yritä kirjoittaa uudelleen. "Aikanaan tämä kirje, vaikka sen olemassaolosta oli vain huhuja, aiheutti paljon huolta naisen aikuisille lapsille."

Kokoelman viimeisessä tarinassa Herra vierailee mainelaisen meedion kotona. Meedio yrittää ”lukea” Herraa, mutta ei saa mitään selville. Meedio yrittää avata lukkiutunutta sessiota lauseella, joka usein tepsii vaiteliaisiin asiakkaisiin: ”Olet aina halunnut olla runoilija.” Ei vastakaikua. Meedio päättää mennä suoraan kysymykseen, johon melkein kaikki haluavat vastauksen ja visualisoida siitä eteenpäin.
”Mitä tapahtuu, kun olen kuollut?”

Näihin sanoihin kertomuskokoelma päättyy. Minunlaiselleni pohjimmiltaan uskonnolliselle ihmiselle, joka ei kuitenkaan pysty uskomaan jumalaan eikä haluakaan, Joy Williamsin fiktiivinen teologia osui ja upposi. Olisipa kiinnostavaa lukea jonkun oikean teologin mielipide tästä teoksesta!

Joy Williamsin arvostetuista novelleista olen kirjoittanut aiemminkin. Escapes on tähän kokoelmaan verrattuna selvästi perinteisempi. Tämän nyt käsillä olevan kokoelman novellit tuovat mieleen Lydia Davisin samalla tavalla oikukkaan hauskan lyhytproosan.


tiistai 25. helmikuuta 2020

David Almond: Nimeni on Skellig


David Almond, Nimeni on Skellig. Tammi 2000. Englanninkielisestä alkuteoksesta Skellig (1998) suomentanut Kaisa Kattelus.

Moni asia – ehkä vähän liiankin moni – 10-vuotiaan Michaelin elämässä on muuttumassa. Hänen perheensä on juuri muuttanut uuteen kotiin, jossa sen edellinen omistaja Ernie Myers oli maannut viikon kuolleena keittiön pöydän alla. Pieni sisar on syntynyt keskosena eikä kaikki ole kunnossa. Äiti joutuu asumaan sairaalan osastolla. Isän aika kuluu uutta kotia remontoidessa. Onneksi koulu ja siellä parhaat kaverit – Leakey ja Coot - ovat säilyneet. Michael tosin joutuu nyt kulkemaan pitkän matkan bussilla voidakseen käydä entistä kouluaan.

Toisena päivänä muuton jälkeen Michael varoituksista huolimatta päättää tutkia luhistumaisillaan olevaa autotallia. Vanhoja lehtiä, sekalaista romua, hämähäkinverkkoja ja vielä jotain muuta...
Pöly tukki nenän ja kurkun. Tiesin, että kohta minua huudettaisiin, ja tiesin, että minun kannattaisi lähteä tieheni. Kurkotin yhden pakkilaatikkopinon yli ja suuntasin valon sen taakse, ja silloin näin hänet.
     Luulin, että hän oli kuollut. Hän istui jalat sojossa, pää nojalla seinää vasten. Hän oli pölyn ja hämähäkinverkkojen peitossa niin kuin kaikki muukin, ja hänen kasvonsa olivat kapeat ja kalpeat. Hänen hiuksissaan ja olkapäillään lojui kuolleita kärpäsiä. Valaisin lampulla hänen valkoista naamaansa ja mustaa pukuaan.
- Mitä sinä haluat? hän kysyi.
Hän avasi silmänsä ja katsoi minua.

Tämä erikoinen olento - ihminen, lintu, enkeli tai jokin muu - täyttää tästedes Michaelin ajatukset. Onko hän kuvitellut koko asian? Hän haluaa pitää löytönsä salassa ja samalla hän palaa halusta kertoa siitä jollekulle.

Michael löytää ystävän ja uskotun naapurissa asuvasta Mina-tytöstä. Mina asuu kahdestaan äitinsä kanssa ja käy kotikoulua. Koulumuotojen vertailu kulkee romaanissa yhtenä sivuteemana. 
- Äiti opettaa minua, hän sanoi. - Meidän mielestämme koulu tukahduttaa lasten luontaisen uteliaisuuden, luovuuden ja älykkyyden. Mielen pitää avautua maailmalle, ei lukkiutua ankeassa luokkahuoneessa.
- Ai, sanoin.
- Etkö olekin samaa mieltä, Michael?
Ajattelin ryntäämistä pihan poikki Leakeyn ja Cootin kanssa. Ajattelin Marakatti Mitfordin tempauksia. Ajattelin neiti Clartsin tarinoita.
- Enpä tiedä, sanoin.

Mina halveksii tavallista koulua. Michael ei osaa nähdä siinä pahaa, siihen hän on tottunut eikä ole osannut muuta kaivatakaan. Lapset alkavat kuin huomaamatta opettaa toisiaan omien koulutaustojensa antamilla vahvuuksilla. Mina opettaa Michaelille tarkkaavaisuutta, kuuntelemista ja katsomista; Michael puolestaan Minalle toisten huomioon ottamista. Molemmat lapset ovat nupulla olevia taiteilijoita, vihkiytymässä kuvien ja tarinoiden maailmaan.

Tähän maailmaan heitä johdattaa William Blake, jonka runoihin ja kuvataiteeseen Mina on tutustunut jo aiemmin ja jossa he näkevät hengenheimolaisen: ihmisen joka näkee asioita, joita muut eivät havaitse.

Mielenkiintoisella tavalla tarinat ja Michaelin kokemukset punoutuvat yhteen. Kun Michaelin opettaja neiti Clarts kertoo koulussa tarinan siivekkäästä Ikaroksesta ja Mina näyttää linnuista tekemänsä lyijykynäpiirrokset, Michael heti seuraavalla vierailullaan autotallissa on huomaavinaan siivet oudon olennon selässä. Ja kun sama opettaja on kertonut Odysseuksesta Polyfemos-jättiläisen luolassa, autotallin asukkikin kertoo nimekseen ”En kukaan”.

Myöhemmin outo olento suostuu kyllä kertomaan nimensäkin. Se on Skellig. Olento vaikuttaa olevan koko ajan jonkinlaisessa muodonmuutoksen tilassa. Välillä Michael näkee hänet vastenmielisenä, toisinaan taas kauniina ja uljaana.

Lastenkirjan loppu saa mieluusti olla onnellinen, ja niin se on tässäkin romaanissa. Lapset auttavat Skelligiä saamaan takaisin voimansa, Skellig auttaa Michaelin pientä sisarta ja katoaa sen jälkeen. Kirjan fantasiaelementit ovat vahvoja ja tosia tämän romaanin maailmassa. Sen sadunomaiset piirteet eivät siis selity vain Michaelin stressaavan elämäntilanteen synnyttämiksi harhoiksi. Realistisella tasolla teos puhuu vahvasti ystävyyden ja perheyhteyden puolesta.

Muistan, että ainakin yksi omista lapsistani luki tämän kirjan parikymmentä vuotta sitten ja piti siitä. Päätin jo silloin tutustua Skelligiin. Nyt se sitten sattui silmään kirjahyllyssä. Hyvät kirjat ovat onneksi kärsivällisiä ja jaksavat odottaa.

Romaanin lopussa pieni sisar tulee sairaalasta kotiin ja saa nimen, ei kuitenkaan Michaelin ehdottamaa Persefonea, toisen kuoleman rajan takaa elämään noudetun mukaan, vaan paremman – ehkä kaikkein parhaan.