perjantai 14. helmikuuta 2020

Bernard Malamud: Dubinin elämät

Bernard Malamud, Dubinin elämät. WSOY 1981. Englanninkielisestä alkuteoksesta Dubin's Lives (1979) suomentanut Eila Pennanen.

William Dubinin muistilappu itselleen: "Jokaisen elämä on minun elämätön elämäni. Ihminen kirjoittaa elämäkertoja, joita ei voi elää. Ihmisen nälkä: elää ikuisesti."

Dubin on kuuttakymmentä ikävuotta lähestyvä elämäkertakirjailija, joka menestyksekkään Thoreau-elämäkerran jälkeen alkaa kirjoittaa elämäkertaa D. H. Lawrencesta. Teos ei lupaavan alun jälkeen edisty, ja alkaa näyttää siltä, että Lawrencen elämä tekee lopun William Dubinin elämästä. Dubinin kirjoitusmetodiin näyttää nimittäin kuuluvan, että hän tiedostamattaan yrittää elää kuvauskohteensa elämän. Lawrence johdattaa hänet hurmioituneen seksuaalisuuden tielle, intohimoiseen suhteeseen lähes neljäkymmentä vuotta Dubinia nuoremman Fannyn kanssa ja emotionaalisiin ja seksuaalisiin ongelmiin vaihdevuosissa kipuilevan Kitty-vaimon kanssa.

Olen ollut Malamudin romaanien ja novellien ystävä jo pitkään ja varsinkin Tuomittu-romaania pidän yhtenä hienoimmista kuvauksista ennakkoluulojen tuhovoimasta ja ihmisen resilienssistä, sitkeydestä vastoinkäymisissä. Olen säästellyt Dubinin elämiä,  Malamudin viimeiseksi jäänyttä romaania, kuin herkkua, joka maistuu vielä paremmalta, kun nälkä hieman lisääntyy. Pakko sanoa, että aluksi romaani petti odotukseni. Vanhan miehen höyrähdys nuoreen tyttöön tuntui kiusallisen kuluneelta aiheelta, eikä tunne kokonaan poistunut, vaikka aika pian kävi ilmi, että Malamudin kuvauksessa on aimo annos purevaa satiiria ja runsaasti syvällistä pohdintaa elämän erilaisista täyttymyksistä. Pidin kovasti vanhenevan avioparin suhteen kuvauksesta, siitä miten siinä välillä etäännytään ja sitten taas lähennytään, mutta loppujen lopuksi sidos kestää. Myös suhde aikuisiin lapsiin, huolet ja ilonaiheet, kuvataan romaanissa tavalla, joka löysi kaikupohjaa omista tunteistani.

Dubinin suhde Fannyyn alkaa salaisella Venetsian lomamatkalla, joka pian muuttuu nöyryyttäväksi farssiksi. Hetken jo näyttää, että mies tulee tolkkuihinsa, kirjoittaa kirjansa valmiiksi ja saa elämänsä muutenkin raiteilleen, mutta toisin käy. Suhde alkaa uudelleen entistä pakkomielteisemmin.

Dubin kuvittelee tuntevansa itsensä paremmin kuin todella tunteekaan. Näin ylimielisesti hän vastaa vaimonsa ehdotukseen hakeutua psykiatrin juttusille:
"Elämäkerta - kirjallisuusmiehen tai jonkun muun - opettaa tuntemaan elämän kulkua. Ne jotka kirjoittavat elämästä, ajattelevat elämää. Piilotajunta peilautuu ihmisen teoista ja sanoista. Jos ihminen tarkastelee ja kuuntelee itseään, ennemmin tai myöhemmin hän alkaa nähdä piilotajuisen minänsä ääriviivat. Jos tuntee omat puolustusmekanisminsa, ymmärtää aika hyvin mistä on kysymys. Työssäni olen päässyt perille kuinka päästään perille. Toisista näkee kuka itse on."
Näin viisaasti siis puhuu mies, jonka elämä on hajoamispisteessä ja joka aloittaa jokaisen aamunsa herjaamalla peilikuvaansa kovalla äänellä. Jokaiseen tilanteeseen hänellä on kyllä tarjolla viisas lainaus tai hauska anekdootti milloin kenenkin suurmiehen elämästä, mutta omista syvimmistä toiveistaan hän tuntuu olevan harvinaisen heikosti selvillä. Teoksen loppupuolella Dubinin mieli on kuin pata, jossa sitaatit kieppuvat ja kuohuvat. Yhdellä ainoalla sivulla viitataan kahdentoista kuuluisan kirjailijan ajatuksiin.

Kun Dubin ajaa pihatiellä kuoliaaksi adoptoimansa kulkukissan, Lorenzon, Kitty tuntuu järkyttyvän kohtuuttomasti. Ehkä se selittyy siitä, että Kitty ('kisu') tulkitsee teon tahalliseksi ja näkee siinä aviomiehen alitajuisen halun päästä eroon kaikista vaivalloisista kateista. Henkilöiden nimillä on tässä teoksessa muutenkin vertauskuvallisia ulottuvuuksia. Fanny on ainakin aluksi Dubinille ennen kaikkea juuri se, mitä tämä sana englannin kielessä tarkoittaa. (Uusissa Viisikko-kirjojen painoksissa Fanny-täti on muuten vaihdettu Frannieksi ja Dickistä on tehty Rick! Näin lapsilukijaa suojellaan.) Dubin puolestaan on osuva nimi ihmiselle, jonka oman ja toisen persoonan rajat hämärtyvät: Ich bindu bist - Dubin.

Dubinin on ajanut elämäkertojen kirjoittajaksi ainakin osittain veljen kuolemasta ja äidin psyykkisestä sairastumisesta aiheutunut syyllisyys. Lehtimiehenä Dubin oli aiemmin kirjoittanut nekrologeja, mutta löytää kutsumuksensa kirjoittaessaan muistokirjoitusta runoilijasta, joka on tehnyt itsemurhan hyppäämällä George Washingtonin sillalta.
Kuollut runoilija oli hirvittävän todellinen. Hän tunsi pakottavaa tarvetta kertoa surustaan, ymmärtämyksestään, säälistään - halusi kaikesta sydämestään säilyttää miehen unohdukselta. Dubin, et voi herättää elämää henkiin mutta voit luoda sen uudestaan. Elämäkerroissa kuolleet tulevat eläviksi tai ainakin näyttävät tulevan. Hän oli liikuttunut, piinaantunut, innoittunut: hänen  sydämensä takoi kuin peltikello, hänen päähänsä koski kuin se olisi yrittänyt työntyä ulos pullosta mihin oli ollut suljettuna, vangittuna. Loisteliaan hetken ajan hänestä tuntui kuin hän olisi vapauttanut itsensä ainiaaksi.

Romaanin elämistä traagisin on Kittyn ensimmäisestä avioliitosta syntyneen pojan, Geraldin, tarina. Aseistakieltäytyjä lähtee ensin Ruotsiin ja päätyy lopulta Neuvostoliittoon, jossa hänen osakseen näyttää tulevan toisinajattelijan kohtalo totalitaarisessa valtiossa. Viimeisessä koskettavassa rautaesiripun takaa salakuljetetussa kirjeessään Kittylle ja Dubinille hän pitkän vieraantumisen jälkeen jälleen kutsuu heitä äidiksi ja isäksi.

Maud-tyttären ja Dubinin suhteessa on lieviä oidipaalisia sävyjä. (Maudin rakastaja osoittautuu vielä Dubiniakin vanhemmaksi.) Romaanin loppuun liitetystä Dubinin teosten luettelosta näemme, että Dubinin viimeiseksi työksi on jäänyt yhdessä Maudin kanssa kirjoitettu Anna Freudin elämäkerta. Isä ja tytär siis ovat ainakin tehneet sovun ja luultavasti käyneet läpi suhteensa kaikki puolet Anna Freudin ja hänen isäpappansa suhdetta miettiessään.

Tässä minä vain tulkitsen eteenpäin asioita, joista ei oikeastaan romaanissa puhuta mitään. Tämmöistähän se on romaanien kanssa: tulkitsemme niiden elämiä aivan kuin lähimmäistemmekin, aika pienien viitteiden varassa.

Yleensä suomennos on  hyvä, jos siihen ei kiinnitä huomiota. Tässä romaanissa minua ihmetytti ainoastaan se, että venetsialaisravintolassa Fanny tilaa aivoja, kun tarjoilija on juuri suositellut kalaa. Olisiko kyseessä voinut olla lahna (bream) ja veteraanisuomentajalla kehnot lukulasit? Onko Venetsiassa edes saatavilla lahnaa? No, pikkujuttu sinänsä. Miksi edes mainitsin!

Kittyn ja Dubinin suhteelle teoksen viimeiset rivit lupaavat hyvää. Niissä todentuu romaanissa lainattu D. H. Lawrencen runo:

Desire may be dead
and still a man can be
a meeting place for sun and rain
wonder outwaiting pain
as in a wintry tree.

Maud-tytär lausuu tämän runon isälleen, kun huomaa vanhempiensa liiton ongelmat. Dubinin ensimmäinen ajatus on: "Hän hoitaa minua runoudella."

lauantai 25. tammikuuta 2020

Marcel Proust: Letters to the Lady Upstairs

Marcel Proust, Letters to the Lady Upstairs. 4th Estate 2017. Englanniksi kääntänyt ja jälkisanat kirjoittanut Lydia Davis.

Pariisin osoitteessa 102 Boulevard Haussmann ei ole paljonkaan nähtävää. Tavallinen pankin konttori vilkkaalla ostoskadulla, jonka suurimmat vetonaulat - suuret tavaratalot Printemps ja Galeries Lafayette - sijaitsevat vajaan kilometrin länteen päin. Talolla on kuitenkin mielenkiintoinen kirjallinen menneisyys: Marcel Proust asui siinä vuodesta 1907 lähtien ja omistikin talosta neljänneksen. Hän muutti talosta pois - vastentahtoisesti - vasta vuonna 1919, kolmisen vuotta ennen kuolemaansa. Suurin osa Proustin suurromaanista Kadotettua aikaa etsimässä syntyi tämän asunnon korkilla vuoratussa makuuhuoneessa, jossa astmaattinen ja hälylle yliherkkä kirjailija kirjoitti kilpaa lähestyvän kuoleman kanssa.

Tästä käsillä olevasta kirjasta luen, että Proust heräsi "työpäivään" illalla yhdeksän maissa, jolloin hän nautti päivän ainoan ateriansa - kahvia ja voisarven. Hän kirjoitti vuoteessaan, paksusti vaatetettuna, kuumavesipullo jalkopäässä. Huopa oli taitettu nelinkerroin oven päälle estämään vetoa ja hälyääniä. Verhot ja ikkunaluukut olivat kiinni, ikkunoissa kaksinkertaiset lasit. Huonetta valaisi kynttilä; katon kristallikruunua ei koskaan sytytetty. Paheellisen kirjailijan ja playboyn elämää - vai sittenkin taidetta palvovan munkin? Huoneessa oli kyllä myös flyygeli, ja toisinaan Proust palkkasi muusikoita pitämään öisiä yksityiskonsertteja asuntoonsa.

Proustin elämästä tässä talossa saatiin paljon uutta tietoa vuonna 2013, kun kirjailijan kirjeet yläkerran naapurilleen julkaistiin. Englanniksi ne käänsi kirjailija ja kääntäjä Lydia Davis. Tämä lukemani englanninkielinen painos sisältää myös Davisin kiinnostavat jälkisanat, joissa Davis kertoo muista lähteistä keräämäänsä tietoa Proustin työtavoista, ystävyyssuhteista ja talon myöhemmistä vaiheista.

Kuka sitten oli se yläkerran rouva, jolle Proust kirjeensä kirjoitti? Marie Williams oli Pariisissa työskentelevän amerikkalaisen hammaslääkärin ranskalainen puoliso. Miehen vastaanotto sijaitsi suoraan Proustin makuuhuoneen yläpuolella, joten sieltä ei öisin kuulunut paljonkaan melua. Valitettavasti Williamsien kodissa tehtiin myös remonttia ja monet Proustin kirjeistä sisältävät kauniisti verhotun tai kärsien ääneen parahdetun pyynnön olla metelöimättä. Marien terveys reistaili, mikä loi yhteenkuuluvuuden tunnetta hänen ja alakerran kirjailijan välille. Molemmat myös harrastivat musiikkia - Marie oli taitava harpunsoittaja. Marien ensimmäisestä avioliitosta syntynyt pieni poika ystävystyi Proustin kanssa, ja vierailut kirjailijan luona tuottivat molemmille iloa. Marie muutti talosta suunnilleen samaan aikaan kuin Proustkin ilmeisesti erottuaan miehestään ja mennäkseen naimisiin vielä kolmannenkin kerran. Marie päätti itse elämänsä vuonna 1931. Marie Williamsin kirjeet Proustille ovat kadonneet.

Proustilla ei ollut tapana päivätä kirjeitään, joten tämän kirjekokoelman järjestys on täytynyt päätellä viittauksista ajoitettavissa oleviin tapahtumiin. Yhden selkeän viitelähteen tarjoaa käynnissä oleva sota. Proust kertoo kirjeissään lääkärintarkastuksista ja arviointikäynneistä, joissa yritetään selvittää Proustin kelpoisuus rintamalle. Hän kuvitteli aivan aidosti, että hänet saatettaisiin määrätä palvelukseen - luultavasti hän oli kuullut yllin kyllin vihjailuja "luulosairaudestaan" ja uskoi ehkä niihin jollain tavalla itsekin. Kun Marie Williamsin veli saa sodassa surmansa, Proust lähettää osaaottavan kirjeen, jossa paljastaa, kuinka voimakkaasti häneen on vaikuttanut hyvän ystävän, kreivi Bertrand de Fénelonin katoaminen taistelussa. de Fénelonia pidetään Proustin romaanin markiisi Robert de Saint-Loup´n esikuvana.

Marie Williams oli kiinnostunut kirjallisuudesta, joten aika pian Proust alkoi kirjeissään kertoa myös omista kirjallisista töistään. Marie Williams luki Proustin tuohon mennessä julkaistut osat Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanista, toisin sanoen Combrayn ja Swannin tien. Hän ilmeisesti piti lukemastaan, koska Proust lähetti naapurilleen vielä aikakauslehdissä julkaistut katkelmat "Guermantesin tiestä" ja "Kukkiin puhkeavista tytöistä".

Mielenkiintoista on, että vielä tuossa vaiheessa Proust ajatteli teossarjasta kolmiosaista. Guermantesin tie ja Kukkiin puhkeavien tyttöjen varjossa muodostaisivat toisen osan ja sen jälkeen ilmestyisi enää Jälleenlöydetty aika, jossa annettaisiin vastaus aiemmissa osissa avoimiksi jääneisiin kohtiin. Proust valittaa, että sodan aiheuttaman paperipulan takia kustantajat eivät halua koskeakaan pitkiin moniosaisiin teoksiin ja teoksen loppuosan julkaiseminen on tullut epävarmaksi. Teos ei siis ole arvioitavissa kokonaisuutena eikä sen ymmärtäminen keskeneräisenä ole mahdollista, sillä "avaimet ovat eri osassa taloa kuin lukitut ovet".

Jostain syystä tuo Proustin edellä siteerattu lause vetoaa minuun kovasti. Se tuntuu määrittävän sen, millaisista kirjoista erityisesti pidän.

Proust kertoo, että käsityksemme teoksen henkilöistä muuttuu, kun saamme heistä uutta tietoa, aivan samoin kuin käsityksemme todellisista ihmisistä muuttuu jatkuvasti. Esimerkkinä Proust mainitsee Paroni Charlusin ja Odetten suhteen. Teoksen alkupuolella lukijaa ehkä hämmästyttää Swannin sinisilmäisyys, kun hän uskoo kauniin vaimonsa naistenmiehenä tunnetun paroni Charlusin seuraan. Myöhemmin paljastuu, että Swann on voinut olla luottavainen, koska on koko ajan tiennyt paroni Charlusin salatusta homoseksuaalisuudesta. Proust kertoo rouva Williamsille, että viimeisessä osassa tulee uusi paljastus: Odette on kuin onkin ainoa nainen, johon paroni Charlusilla on ollut lihallinen suhde.

Tämän viimeisen paljastuksen Proust kuitenkin jätti pois lopullisesta romaanista. Kirjekokoelman perusteellisissa viitteissä kerrotaan, että ajatus oli alun perin syntynyt Proustille siitä, että paroni Charlusin esikuvalla, kreivi de Montesquioulla, oli vastaavanlainen ainutkertainen suhde Sarah Bernhardtin kanssa.

Kirjeissä tulee hyvin esille Proustin hienotunteisuus, kohteliaisuus ja huomaavaisuus. Hän on se rakastettava Marcel, joka suuressa romaanissaan tyytyy sivustakatsojan rooliin eikä tuomitse ketään. Hyvä ihminen.

Giovanni Boldini: Le Comte Robert de Montesquiou (1897)
Vietin suuren osan viime jouluaatosta Pariisin Musée d'Orsayssa juuri luettuani tämän kirjekokoelman. Oli suorastaan huvittavaa, miten Proustin elämään liittyneiden ihmisten muotokuvia tuntui olevan museo tulvillaan. Luultavasti olin vain herkistynyt havaitsemaan juuri nämä nimet. Sarah Bernhardtista oli tietenkin useitakin tauluja. Anna de Noailles, joka oli ilmeisesti rakastunut Proustiin, mutta jolle Proustilla oli tarjottavana vain ystävyyttä, tuli myös vastaan. Museon teemanäyttelynä oli "Huysmans - critique d'art". Näyttelyn julisteessa ei yllättäen kuitenkaan ole Joris-Karl Huysmans vaan -  kukapa muu kuin paroni Charlus alias kreivi Robert de Montesquiou.

Musée d'Orsayn ravintolan herkullinen risotto sai korvata joulupuuron.

tiistai 10. syyskuuta 2019

V. Soldan-Brofeldt: Merimajamme ja me

V. Soldan-Brofeldt, Merimajamme ja me. WSOY 1930.

Yksi menneen kesän viehättävimmistä lukukokemuksista oli tämä Venny Soldan-Brofeldtin muisteluteos. Sen arvoa minulle lisää se, että se on yksi kirjoista, joka jäi minulle vanhempieni kirjastosta, joka tänä kesänä tyhjennettiin ja päästettiin hajoamaan maailmalle antikvariaatin, kierrätyksen ja ikävä kyllä kaatopaikankin kautta.

Päästetäänpä heti kirjailija itse kertomaan, mistä kirjassa on kysymys:
Perhekuntaan, joka esiintyy tässä kertomuksessa, kuuluivat Juhani Aho - kirjailija, minä - maalari, meidän kaksi poikaamme ja yksi apulainen. Meitä kohtasi pari vuosikymmentä sitten suuri onni: saimme asettua asumattomalle ja koskemattomalle saarelle ja valloittaa sen kodiksemme.
Vuonna 1908 taidemaalari ja kirjailija vuokrasivat Suomenlahteen Tvärminnessä työntyvän Väli-Toskan niemen viideksikymmeneksi vuodeksi 40 markan vuosimaksusta. (Nykyrahassa summa vastaa noin 160 euroa.) Tuusulan Ahola oli Vennyn mielestä kesäisin liian levoton paikka: kuvataiteilijan paras työskentelyaika kului "kaikenlaiseen muuhun hommaan"; Juhani, intohimoinen kalamies, oli puolestaan saanut tarpeekseen Tuusulanjärven liejulta maistuvista kesäkaloista.

Heti ensimmäisenä kesänä Toskaan piti saada asumus: Venny suunnitteli rakennuksen, teknisissä yksityiskohdissa auttoi naapurin mestari Wennerqvist, joka "osasi, kuten kaikki miehet täällä saaristossa, jonkin verran joka ammattia." Itse rakennustyön hoiti suurimmaksi osaksi Venny poikineen. Mukana oli myös Vennyn sisaren pikkuinen Nisse-poika sekä kuusitoistavuotias ruotsalainen Alfred, jonka varsinainen tehtävä oli opettaa pojille ruotsia mutta jonka voimista oli suuri apu nostamisessa ja kantamisessa. Rakennustöiden alkaessa kirjailija Aho pakkasi kalavehkeensä ja katosi Viitasaarelle Huopanankosken taimenia narraamaan.

Kirjan kuvaus tämän taiteellisen hippi-perhekunnan puuhista on herkullinen. Venny innostuu helposti ja saa muutkin mukaansa projekteihinsa, oltiinpa sitten rakennuspuuhissa, kalastamassa tai saariretkillä. Hän on aina valmis opettelemaan uusia kädentaitoja; kirjan mittaan hänestä tulee muun muassa kelpo kaivontekijä ja verkonpaikkaaja. Savolaisen kotiapulaisen Hilman kanssa hän myös kantaa vastuun perheen ruoka- ja vaatehuollosta. Vaatehuoltoa tosin on vain nimeksi: perhe antaa auringon paistaa paljaaseen nahkaan. Naturismista ei tehdä suurta numeroa; se nyt vain on kätevää ja huoletonta. Terveellisenäkin sitä vielä tuohon aikaan pidettiin, kun ihosyövän vaaroista ei vielä tiedetty.

Samalla luontevalla tavalla perhe harrastaa luonnonsuojelua: puita ei kaadeta rakennuksen tieltä ja lähellä olevat oksat ja pensaat sidotaan syrjään, jotteivät ne vioittuisi rakennustyön aikana. Aluksi edes kuivia oksia ei saanut katkoa polttopuiksi, vaan luotettiin siihen, että meri kyllä lahjoittaa tarvittavan. Niin kuin yleensä lahjoittikin.

Meren läheisyys ja asumuksen sijainti niemellä tekee säätilan tarkkailusta tärkeän harrastuksen. Se ei ole vain joutilaiden puheenaihe. Tuulen suunnalla on suuri vaikutus lämpötilaan ja meren antimiin, siihen mitä voi ja kannattaa kulloinkin tehdä.

Huonekalut rakennettiin itse "Toskan tyyliin". Hiomatonta raakapuuta, liitokset ilman loveamisia tai tappeja, nauloilla vain kasaan. Vankka ja yksinkertainen oli ihanteena. Kaikesta selvitään, kun yhdessä tehdään, ja kaikkeen itse tehtyyn ollaan tyytyväisiä. Venny ei koskaan valita mistään.

Silloin kun ei ole kalaretkillä tai näprää perhojensa kanssa, Juhani Aho myhäilee taustalla, kirjoittaa keinutuolissa - lempipaikassaan -  ja lueskelee ranskalaisia romaaneja. Alati ympärillä puuhasteleva perhe saa Ahon kaipaamaan nuoruuden haavettaan, "erakkomajaa", jossa hän voisi yksin ja rauhassa työskennellä.

Täyttäessään 50 vuotta vuonna 1911 Juhani Aho sai rahalahjoituksen, jolla "erakkomaja" voitiin Toskaan rakentaa. Siitä tuli loppujen lopuksi oikea kivitalo, paljon isompi kuin raakalautahökkeli, jossa muu perhe asusti.

Myöhemmin myös Venny sai Toskaan oman pienen ateljeerakennuksen. Voi  onnea! Oma huone, josta Virginia Woolfkin kirjoitti. Vennyn onnentäyteisessä kuvauksessa on pohjalla naistaiteilijan riipaiseva osa: oman työn ohella on ainakin hieman seurattava, pärjääkö perhe varmasti. Kaiken onnen keskellä on epäilys oman työn arvosta. Nuo surulliset lainausmerkit!
Rauhoitettu kammio, jossa voi asua ja jossa työ ja siihen kuuluvat välineet on keskitetty yhteen pieneen alaan, ja ulkomaailma kaukana ajatuspiiristä. Ei sentään liian kaukana - oven kynnykseltä näkee kyllä muut majat puiden takaa ja kuulee, jos tahtoo kuulla, astioiden kilisevän, kun Himmu kattaa pöydän pikku majan edustalla - tahi kun siellä vesi alkaa kiehua hellalla, ja pannun kansi helistä. Voi levätä, jos haluaa, tehdä työtä samaten, lukea tai kirjoittaa - päivä on pitkä - ja siellä ollessa on varma, että "maalaus" ei ole kenenkään tiellä.
Sisällissodan jälkeen vuonna 1918 ruoka oli vähissä koko maassa. Leipä oli kortilla, jauhoista pulaa. Lantuista keiteltiin soppaa. Yllättävää kyllä puutteen kuvaus nostaa vastustamattomasti hymyn huulille, sillä niin mainion kuvan kirja antaa melko tarkasti sadan vuoden takaisesta Helsingistä:
Meillä Toskassa elettiin verrattain hyvin, koska meidän oli onnistunut saada säkillinen perunoita ystävien avulla Hämeestä asti. Sitäpaitsi, koska "hätä keinon keksii", olimme Helsingissä hankkineet lehmän, pitäneet sen talven yli Kaivopuistossa, vaihtaneet tauluja heiniin, ruokkineet sitä keväällä Esplanaadilta leikatulla ruoholla, ja kun kesä tuli lähdimme lehminemme laivalla Toskaan. 
Kirjassa on kaunis, hieman surumielinen sävy: ikääntynyt Venny siinä muistelee voimien ajan kadotettua paratiisia. Kirja on kuvitettu Vennyn piirroksin ja valokuvin. Ihana kesäkirja!

----------------------------------------------------------------------------------------------------
Blogini on kituutellut viime kuukaudet säästöliekillä. Prosperon saari - tämä rivitaloasuntomme - on täyttynyt laminaatti- ja vinyylipinoilla, tapettirullilla, liisteri- ja maalipurkeilla, työkaluilla. Keittiön kaapit on yhtä lukuun ottamatta purettu. Uutta keittiötä ryhdytään asentamaan ensi viikolla. Sitten ovat saneerausvuorossa sauna ja kylpyhuoneet. Lopuksi uusitaan portaikko. Ammattilaisten tehdessä vaativat työt yritän puolisoni kanssa purkaa ja rakentaa helpompia kohteita. Muun muassa joka ikinen kirja on siirrettävä remontin kuluessa toiseen paikkaan. Hyvä tilaisuus inventaarioon ja kaksoiskappaleiden poistoon. Kunhan tästä selvitään - ehkä joulun tietämillä - kirjajuttuja tulee toivottavasti tiuhempaan. Lukeminen jatkuu!




tiistai 2. heinäkuuta 2019

Diane Williams: Fine, Fine, Fine, Fine, Fine

Diane Williams, Fine, Fine, Fine, Fine, Fine. CB editions 2016.

Diane Williams on amerikkalainen lyhyeen - hyvin lyhyeen - proosaan keskittynyt oman tiensä kulkija. Vertauskohtia hänen tinkimättömän omaperäiselle tuotannolleen on vaikea keksiä ainakaan proosakirjallisuudesta. Williamsin hengenheimolaisia olisikin ehkä syytä etsiä runoilijoiden joukosta.

Williamsin proosa on niin todenmukaista ja rehellistä ja tarkkaa, että se synnyttää surrealistisen vaikutelman. Novelleissaan Williams toistuvasti osoittaa ristiriidan sen välillä mitä meidän odotetaan havaitsevan ja tuntevan, ja sen mitä me todellisuudessa havaitsemme ja tunnemme. Hän myös ilmaisee tämän ristiriidan täysin suoraan:
I must say that our behavior is continually under review and any one error alters our prestige, but there'll be none of that lifting up mine eyes unto the hills. (Kursivointi kirjailijan.)
Williamsin rehellisyys johtaa usein kieltolauseisiin, joissa todetaan, mitä kertoja tai muut novellien henkilöt eivät tunne tai näe. Tekstiin syntyy tästä omalaatuinen nykivä vaikutelma. Tätä vaikutelmaa korostaa se, että havainnoijan tulkinta voi muuttua kesken tekstin ja teksti ikään kuin koko ajan korjaa itse itseään. Se mikä ensin oli kaniini korvat pystyssä, onkin seuraavassa hetkessä roskapussi, jonka henkselit on solmittu. Surrealismi on äärimmäistä realismia: jos pystyisimme (ja uskaltautuisimme) tutkimaan ilman ennakko-odotuksia  toisiamme, itseämme, ajatuksiamme ja havaintojamme, huomaisimme millaisesta sekalaisesta silpusta ja epäloogisuuksien röykkiöstä meidän muka niin johdonmukaiset persoonallisuutemme koostuvat.

Novelli People of the Week alkaa henkilöiden esittelyllä, joka muistuttaa tilannetta, jossa seuraamme vierestä ventovieraitten keskustelua ja yritämme saada käsityksen henkilöiden suhteista. Samalla tämä katkelma kertoo, kuinka tarkkakorvaisesti Williams tallentaa todellisen keskustelun omituisuuksia:
'She just can't hop over the ocean. She has small children,' Petra said.
'I didn't think you even knew what Ethelind looked like.'
'I saw her up front. I thought you saw her. Let's go see Tim.'
'I don't want to see Tim. Why would I want to see Tim? Who is Anita? I want to thank Anita.'
'Dale, is that you?' a woman called. It was Tim who turned, thinking that someone had mistaken him for Dale.
Ehkä kolmen tai neljän lukukerran jälkeen tämän ihmisjoukon banaali ihmissuhdedraama tuntui hieman avautuvan. Loppusanoissaan novellin kertoja hämmästellen paljastaa, ettei näilläkään ihmisillä kovin suurta merkitystä ole muille kuin ehkä itselleen:
These are people who, owing to curious regularities, maintain high, trusted positions. They have acquired love, wealth, and fame, but they don't think they've gotten enough reward for all that.
Diane Williamsin novellit vaativat lukijalta keskittymistä. Assosiaatiot hypähtelevät yllättäviin suuntiin ja jos ei ole tarkkana, putoaa kokonaan kärryiltä eikä tekstistä saa irti mitään. Usein kannattaa lukea novelli heti perään uudestaan. Se ei ole hankalaa, sillä novellit ovat pisimmilläänkin vain parin kolmen sivun mittaisia.

Useimmat novellit on kerrottu minämuodossa ja niistä saa hyvin henkilökohtaisen vaikutelman. Kirjailija ei epäröi astua esiin kommentoimaan kuvaamiaan tapahtumia niin halutessaan. Tästä  syntyy usein humoristinen vaikutelma. Novelli Head of the Big Man kertoo juhlallisessa me-muodossa dramaattisen sukutarinan, jonka traagiset käänteet muuttuvat Williamsin käsissä kutkuttavan koomisiksi. Viimeisessä kappaleessa kirjailija tuntuu astuvan verhon takaa esiin omassa persoonassaan, näyttävän pitkää nenää lukijalle ja kertovan, mitä on luvassa, kun hänen kelkkaansa lähtee:
Young farmers and rural characters, obstetrical nurses, scholars, clergy - all the rest! - will have their great hopes realized more often than not - unless I decide to tell their stories.
Williams rikkoo melkein kaikki kirjoittamisen kirjoittamattomat säännöt. Hän kulkee aivan eri suuntaan kuin odotamme ja paljastaa näin, kuinka sovinnainen meidän käsityksemme kirjallisesta kerronnasta pohjimmiltaan on. Pari lausetason esimerkkiä vaikkapa Living Deluxe -novellista.  Kertoja toteaa: "Hän aivasti uudelleen vielä epäsiistimmin ja se toi mieleeni vitsin." Vitsiä ei kerrota eikä aiheeseen palata! Hieman myöhemmin: "Hyvä on. Vein perheeltäni satatuhatta dollaria - sanotaan viisikymmentätuhatta. Sanotaan kolme miljoonaa. Se oli kolmekymmentäviisituhatta! - neljäkymmentä. Se oli kaksisataa dollaria." Odotamme määrältään nousevaa tai laskevaa summaa, emme tätä sattumanvaraista poukkoilua. Minusta tämä oli joka tapauksessa erittäin huvittavaa.

Novellikokoelman nimi Fine, Fine, Fine, Fine, Fine on peräisin novellista nimeltä A Little Bottle of Tears. Siinä kaksi pariskuntaa yrittää käydä rauhallista ja järkevää keskustelua tilanteessa, jossa toisen avioparin miehellä on ollut suhde toisen parin naisen kanssa. Kukapa ei olisi joskus ollut mukana keskustelussa, jossa yksi osapuoli sanoo hysteriaa lähenevällä intonaatiolla: Joo, joo, joo, joo, joo! ja kaikki tietävät, että mikään ei ole joo vaan pikemminkin ei.
You find yourself in a situation where you have agreed, agreed, agreed, agreed and you realize this is not such a good agreement.
Mikäli kokeellinen nykyproosa kiinnostaa, Diane Williams on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirjailija.

torstai 27. kesäkuuta 2019

Klas Östergren: Twist

Klas Östergren, Twist. Siltala 2016. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta (2014) suomentanut Hanna Tarkka.

Oletko Tukholman Sergelin torilla koskaan ajatellut olevasi suuren humanistisen hankkeen ytimessä?
Porvariston suuruusunelmia ennen kuvastaneet koreat ornamentit, muurinsakarat ja tornit korvasi nyt brutaali yksinkertaisuus, uudenlainen suora muotokieli, joka ei yrittänytkään olla muuta kuin mitä se oli: samanlaista kaikkien silmissä. Rakennustaide, joka halusi hahmotella tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan käyttämällä materiaaleja, jotka hupaisaa kyllä mielletään yleensä kylmiksi ja koviksi: terästä, lasia, betonia. Tämä oli ruotsalaisen rakennustaiteen versio vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä.
Tukholman keskustan ja Norrmalmin alueen valtavat rakennushankkeet 1960- ja 1970-luvuilla ovat taustana tälle Klas Östergrenin polveilevalle romaanille, joka yhdistää sukupolvikuvaukseen trillerin ja vakoilutarinan aineksia. 1960-luvulla opportunistinen liikemies Sigge Backlund huomaa tilaisuutensa tulleen: hän lahjoo ja keinottelee itsensä rakennusbisneksen ytimeen, tulee petetyksi, katkeroituu, muuttaa Berliiniin ja ryhtyy vakoilijaksi.

Siggen mukana hämäräpuuhissa kulkee hänen tyttärensä Anne-Marie, joka jo pikkutyttönä kuljettaa lahjusrahaa pienissä muovisissa työkalupakeissa Siggen "asiakkaille". Anne-Marien luonne koulitaan jo pienestä pitäen kätkemään, piilottamaan, salaamaan. Voi vain kuvitella, mitä lapsen todellisuuskäsitykselle tekee se, että hän saa tuon tuosta kuulla isältään: "Me emme ole oikeasti täällä."

Romaani liikkuu useassa eri aikatasossa 1960-luvun lopulta 2010-luvulle. Romaanin minäkertoja, kohtalaisen hyvin menestynyt näytelmäkirjailija, muistelee omaa menneisyyttään ja yrittää samalla selvittää Sigge ja Anne-Marie Backlundin vaiheita eri vuosikymmeninä. Romaani kurkottaa myös kauemmas menneisyyteen: kertoja tutkii 1700-luvun lopulla eläneen teatterimiehen, Lewenhagenin, elämänvaiheita pientä kirjaa varten. Lewenhagen on yksi Twist-romaanin monista "kolmikasvoisista", ristiriitaisista, henkilöistä. Samanlaisia ovat myös Sigge Backlund ja kertoja itse.

Romaani lähtee liikkelle Anne-Marie Backlundin muistotilaisuudesta. Nainen, jonka läsnäolijat ovat oppineet tuntemaan myös nimillä Ami, Anna ja Annie, on elänyt viimeiset vuotensa ainakin päältä katsoen onnellista porvarillista elämää itseään vanhemman varakkaan yrittäjämiehensä kanssa. Nyt hän on menehtynyt parantumattomaan sairauteen ja hänen leskensä on käynnistämässä Anne-Marien muistolle omistettua naisten turvakotiprojektia.

Anne-Marien persoona ei jätä rauhaan romaanin kertojaa, joka on tutustunut - ja rakastunut - "Amiin" jo 60-luvun lopulla kesälomalla saaristossa, kun molemmat olivat vielä lapsia. Saariston kesä ja kalaretket on kuvattu nostalgisen lempeästi. Lapsuuden kesissä moraalista vankkumattomuutta edustaa kertojan suomalaissyntyinen isä, joka yhden saunaillan aikana saa selville koko keinottelu- ja korruptiokuvion ja sanoutuu siitä jyrkästi irti. Isä varoittaa poikaansakin huonosta seurasta - turhaan. Samoin kuin poika kalastaa silakoita, kalastavat miljonääri-Bob ja Sigge ihmisiä.

Amin ja kertojan seurustelu jatkui hetken Tukholmassa yhteisillä elokuvakäynneillä, mutta katkesi, kun Ami muutti isänsä kanssa Berliiniin. Uudelleen suhde heräsi 1980-luvun lopulla Tukholmassa ja johti melkein avioitumiseen tai ainakin yhteisen lapsen hankkimiseen. Melkein, ei kuitenkaan aivan. Suhteen kariutumisen syyt avautuvat kertojalle vähitellen.

Menneisyyden penkominen on melko turhauttavaa puuhaa: uudet löydöt muuttavat käsitystä tapahtumista ja "totuus" karkaa aina vain kauemmaksi. Romaanin nimi antaa vihjeen kertojan toivottomasta yrityksestä:
Twist oli toisenlaista kuin mikään tanssi. Siinä ei ollut askelia, vartalo vääntyili ja taipuili kuin koukussa kiemurteleva mato, ja kun kappale loppui, oltiin hiestä märkiä ja täysin tyhjiä ilman että oli oikeastaan edes liikuttu minnekään.
En ryhdy tarkemmin selvittelemään romaanin juonta ja mittavaa henkilögalleriaa. Mukana on rakennusbisneksen ja vakoilun lisäksi muun muassa teatterimaailmaa, 70-luvun vasemmistoradikalismia ja Itämeren kaasuputkihankkeita. Varsin viihdyttävän ja lukemaan houkuttavan paketin Klas Östergren on käärinyt kokoon.

Romaani kertoo vakuuttavasti korruption ja petosten houkutuksesta. Yritin lukea rivien välistä, mikä suojaisi ihmistä tältä pahuudelta, johon Sigge Backlundin sanoin on "helppoa luiskahtaa mukaan". Ilmeisesti ainakin aidot tunnesiteet ihmisiin ovat hyväksi. Yhden vastauksen antaa Sigge itse pohtiessaan, miksi juuri kertoja voi välttää korruptoijien verkot:
"Porukan täytyy toimia kentällä. Eikä saa oikutella. Ei ajatella tai tuntea niin kovin paljon. Siinä voi olla sinun kapea onnesi. Että sinä olet aivan liian monimutkainen."
Pessimistisesti romaani kuitenkin samalla muistuttaa Sergelin torin ympäristöstä. Auttoivatko ornamentit ja monimutkaisuus vanhoja taloja säilymään?

Romaanin oivaltavan kansikuvan on suunnitellut Mika Tuominen. Pelikorttimainen asettelu muistuttaa  raha- ja valtapeleistä, joihin romaanin henkilöt ovat uppoutuneet. Naishahmon häilyvyys kuvastaa Anne-Marien persoonaa ja myös sitä, kuinka mahdotonta on saada menneisyyden kuvaa ehjäksi.