John Steinbeck: Päivä kuninkaana

Nobel-kirjailija John Steinbeckin Päivä kuninkaana on viihdyttävä pikku romaani, jossa hassun ja epätodennäköisen juonikuvion varjolla päästään naljailemaan sekä Ranskan että Yhdysvaltojen yhteiskunnalliselle ilmapiirille ja politiikalle.

Pippin Arnulf Héristal on intohimoinen amatööritähtitieteilijä, joka asuu Pariisissa vuokrahuoneistossa arvokkaalla alueella yhdessä puolisonsa Marien ja tyttärensä Clotilden kanssa. Perheen riittävä mutta ei ylellinen toimeentulo tulee vuokraviljelijöiden hoitamilta viinitiloilta.

Kirjan kaikkitietävä kertoja kuvaa Pippin Héristalia seuraavasti:

M. Héristal oli ranskalainen luitaan ja ytimiään myöten, mutta hänen ranskalaisuutensa oli myönteistä. Hän ei esimerkiksi pitänyt syntinä sitä, että ranskalainen puhui muitakin kieliä kuin ranskaa, eikä vieraiden kielten opiskelu ollut hänen mielestään vaikutuksen tavoittelua. Hän itse taisi saksaa, italiaa ja englantia. Progressiiviseen jazziin hän tunsi tutkijan kiinnostusta ja Punchin pilapiirrokset tuottivat hänelle suurta hupia. Hän ihaili englantilaisten intensiivistä luonteenlaatua ja heidän intohimoista kiintymystään ruusuihin, hevosiin ja tietynlaisiin käytöstapoihin.

Perheen elämä on sopuisaa, vaikka tähtitieteellisiin välineisiin käytettävät rahasummat joskus aiheuttavatkin kitkaa aviopuolisoiden välille. Perhe-elämän pulmiinsa rouva hakee tukea vanhalta ystävältään Suzannelta, joka luotuaan menestyksekkään uran Folies Bergèren tanssityttönä ja balettimestarina on vetäytynyt luostariin ja ottanut sisar Hyacinthen nimen. Pippin puolestaan saa tarkkanäköisiä avioelämän ohjeita sedältään Charles Martelilta. Charlie-setä on 70-vuotias vanhapoika, joka hankkii elantonsa antiikkikaupalla. Hän myy esimerkiksi signeeraamattomia maalauksia "joiden ei suorastaan taannut olevan Renoirin varhaistuotantoa"  ja kutsuu välillä nuoria naisia liikkeensä punaisten verhojen taakse "pikku apéritifille".

Tytär Clotilde on 20 vuoden iästään huolimatta ehtinyt puuhata jo kaikenlaista: 15-vuotiaana hän julkaisi menestysromaanin ja loi pukeutumisellaan tyttöjen muotivillityksen, jonka seuraajien sanottiin olevan "mikäli mahdollista vieläkin epäsiistimpiä ja nuhruisempia kuin eksistentialistit". 16-vuotiaana Clotilde heittäytyi kommunistiksi ja sen jälkeen hän harkitsi nunnaksi ryhtymistä. Ajatus on jäänyt, kun hän on alkanut seurustella Todin kanssa. Tod on kalifornialaisen munamiljönäärin poika.

Amerikkalainen Tod tarvitaan romaaniin ranskalaisten vastapainoksi ja heidän tapojaan ihmettelemään. Vastaavasti hänen kauttaan kertojan satiirinen katse välillä suuntautuu Yhdysvaltain politiikkaan ja talouselämään. Myöhemmin romaanissa Tod kehittelee muun muassa suunnitelman ranskalaisten aatelisarvojen myymisestä amerikkalaisille. Ne menisivät kuin kuumille kiville.

Romaanin tapahtuma-aikaa ei suoraan kerrota, mutta viitteistä voidaan päätellä, että siinä ollaan hyvin lähellä romaanin ilmestymisvuotta, eli 1950-luvulla.

Romaanin alussa Ranskan sisäpolitiikka on sekaisin. Monipuoluejärjestelmän pirstaloituneet tavoitteet ovat selvästi huvittaneet amerikkalaiskirjailijaa. Elysée-palatsissa maan tulevaisuudesta riitelevät

Vanhoilliset radikaalit
Radikaalit vanhoilliset
Kuningasmieliset
Oikea Keskusta
Vasen Keskusta
Kristillis-ateistit
Kristilliskristilliset
Kristilliskommunistit
Protokommunistit
Neokommunistit
Sosialistit
ja
Kommunistit
Kommunistit jakautuivat:
Stalinilaisiin
Trotskilaisiin
Hrushtshevilaisiin
Bulganinilaisiin

Kompromissina esitetään kuningasvallan palauttamista. Kaikkien yllätykseksi kaikki puolueet hyväksyvät ratkaisun tai – kuten kommunistit – lupaavat olla äänestämättä sitä vastaan. Kommunistien strategiana on antaa kuningasvallan viedä maa kaaokseen ja siten päästä todellisiin uudistuksiin käsiksi. Nykyään tätä ajattelutapaa kai kutsuttaisiin akselerationismiksi.

Pippin Héristalin elämä saa uuden käänteen, kun hänet Kaarle Suuren jälkeläisenä valitaan Ranskan uudeksi kuninkaaksi. Pippin IV siirtyy perheineen asumaan Versaillesin palatsiin, joka nopeasti täyttyy ylhäisillä siipeilijöillä.

Kukaan ei kuningasta valittaessa todella kuvitellut, että hän todellakin hallitsisi. Puolueet tarvitsivat jonkinlaisen kansaa rauhoittavan kulissin, jonka takana voisivat jatkaa kähmintöjään. Pippin järkyttää perustuslakia säätävän kokouksen, kun osoittautuu, että hän ottaa todesta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet. Naamioituneena hän kiertelee kansan parissa ja tutustuu epäkohtiin. Hän haluaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet. 

Myös Ranskan luonto tuntuu osallistuvan Pippinin suunnitelmiin. Rypäleet kasvavat poikkeuksellisen hyvin, karja menestyy. Koittaa rauhan ja hyvinvoinnin aika.

Ranskan kuninkaalle kuuluvista tehtävistä oikeastaan vain rakastajattaren pitäminen osoittautuu Pippinille ylivoimaiseksi. Hän tosin hankkii tehtävään henkilön, joka on – kuten hän sanoo – "kuulemma herttainen pikku naisihminen". Pippin ei ole tavannut kyseistä henkilöä, vaikka kuningatarkin – madame Héristal – on vaatinut, että hänet olisi kutsuttava apéritifille.

Kuten romaanin nimikin vihjaa, onni ei kestä kauan. Pippinin kuninkuus kestää kuitenkin pitempään kuin suomenkielisessä nimessä mainitun päivän. Pippin on rohkeissa toimissaan päättänyt olla "giljotiinin arvoinen". Jätän romaanin loppuratkaisun selvittämisen lukijalle enkä paljasta sitä tässä.

Klassikkoainesta tässä romaanissa ei ole, mutta Steinbeck osoittaa kyllä hallitsevansa koomiset sivuhuomautukset, joilla esimerkiksi P.G. Wodehousen mainioissa Jeeves-tarinoissa luodaan palleaa hytkäyttäviä mielleyhtymiä.

John Steinbeckin yhteiskunnalliset romaanit ovat jääneet minulta toistaiseksi lukematta, mutta olen viihtynyt hyvin hänen humorististen pikkuteostensa parissa. Jo keskikouluikäisenä luin hänen romaaninsa Ystävyyden talo (Tortilla Flat). Sen lämmin kuvaus laitapuolen kulkijoista vetosi hippiromantiikkaan viehättyneeseen poikaan. Mielessäni Steinbeckin paisanot ja Woodstockin hipit edustivat samaa aatetta. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin – kun joku viisaampi sen minulle kertoi – että Steinbeck oli viiniä nautiskelevia kansanfilosofeja kuvatessaan ottanut mallia Camelotin pyöreän pöydän ritareista.

Päivä kuninkaana -romaanin käännös on osittain vanhentunut ja muutenkin tarkistamisen tarpeessa. Redeye ei ole silmänpunerrusta vaan viskiä. Siitä, johtuuko englanninkielinen nimitys lyhyen aikaa kypsytetyn bourbonviskin vai käyttäjän silmien väristä, ei liene päästy yksimielisyyteen. Oudolta tuntui myös, että Tod nimitti Clotildea vauvaksi. Englanninkielinen muoto on nykyään jo vakiintunut käännöksiinkin. Taivutusmuoto bisnessin kalskahti myös korvaani. Niin, ja messuilla käynti ei ole ollenkaan sama asia kuin messuun osallistuminen.

John Steinbeck, Päivä kuninkaana. Tammi 1957. Amerikkalaisesta alkuteoksesta The Short Reign of Pippin IV (1957) suomentanut Jouko Linturi. Kansikuva: Pertti Pohjola. 199 s.

Marcel Aymé: Vogue la galère

Marcel Aymé (1902–1967) kuuluu mielikirjailijoihini. Olen jo kirjoittanut tähän blogiin useista hänen teoksistaan. Tällä kertaa on vuorossa hänen ensimmäinen näytelmänsä Vogue la galère. Nimen voisi kääntää vaikkapa muotoon 'kaleeri purjehtii', mutta sillä on myös vertauskuvallinen merkitys 'tulkoon mitä tulee'. 

Jos ranskalaisen kulttuurin ja siten myös kirjallisuuden keskeisimmän aatteen ja ongelman haluaisi tiivistää yhteen sanaan, sen täytyisi olla vapaus. Se on myös Aymén näytelmän keskiössä. Vogue la galère sijoittuu laivalle – merellä seilaavalle vankikaleerille. Aymé on tässä – kuten myös varhaisessa romaanissa La rue sans nom – halunnut tutkia kriisiytynyttä yhteisöä. Historiallisen näytelmän tarkkaa ajankohtaa ei mainita, mutta todennäköisesti tapahtumat ajoittuvat 1700-luvulle ennen suurta vallankumousta. 

Kaleerin miehistö esiintyy vain tehtävänimillään. Heistä tärkeimmät ovat kapteeni ja luutnantti. Kaleerin vangit, joista käytetään heidän erisnimiään, suunnittelevat kapinaa. Heidän joukostaan esiin nousee pari johtohahmoa. Lazare de Barrals on aatelismies, protestanttinen hugenotti, joka on joutunut kaleerille kieltäydyttyään kääntymästä katoliseen uskoon. Hän edustaa ihanteellista käsitystä vapaudesta. Hän uskoo, että saatuaan vapautensa vangit alkavat käyttäytyä oikeudenmukaisesti myös muita kohtaan. Lazaren vankitoverit Nicaise ja Simon edustavat kyynisempää käsitystä vapaudesta ja varoittavat Lazarea liiallisesta sinisilmäisyydestä. Heidän mielestään useimmat ihmiset eivät kestä vapautta. 

Tilaisuus kapinaan tarjoutuu, kun kaleerille pelastetaan merihädässä olevasta laivasta aatelisneito Clotilde ja hänen palvelijattarensa Marion. Nuori neito tuo kapteenin mieleen hänen oman tyttärensä, jonka hän on äskettäin menettänyt, joten hän suostuu, kun Clotilde haluaa järjestää laivalla juhlan 20-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Turvallisuussyistä luutnantti vastustaa ajatusta, kuten hän on vastustanut merihädässä olevien pelastamistakin. 

Clotilden pyynnöstä osa vangeista päästetään kahleista, jotta he voivat valmistella juhlaa ja harjoitella näytelmän syntymäpäiväsankarin kunniaksi. Tässä vaiheessa Clotilde-neito ja Lazare de Barrals rakastuvat toisiinsa. 

Aymé käyttää teatterin keinoa, joka on useissa näytelmissä toiminut hyvin. Näytelmä näytelmän sisässä korostaa teemaa. Kaleerivankien parodinen näytelmä päättyy huutoihin: "Liberté! Liberté! Liberté!" Ne toimivat merkkinä kapinallisille, jotka nopeasti valtaavat aluksen.

Näytelmä pääsee nyt aatteelliseen ytimeensä. Mitä tehdä vapaudella? Ihanteelliset aatteet osoittautuvat riittämättömiksi kahlitsemaan ihmisten itsekkäitä pyyteitä. Ihmiset, joiden perustarpeet eivät ole tulleet tyydytetyiksi, humaltuvat vapaudesta, kun se äkkiä onkin heidän ulottuvillaan. Pidäkkeetön juopottelu ja syömingit käynnistyvät laivalla. Kukaan ei enää ohjaa alusta. Palvelijatar Marion saa tyydyttää miesten seksin nälkää. Clotilde-neito jätetään vielä tässä vaiheessa rauhaan kunnioituksesta Lazarea kohtaan, mutta vähitellen yltyvät vaatimukset myös tämän saaliin jakamisesta kaikkien kesken. Kaleerivangeille vapaus merkitsee jotain muuta kuin aatelismiehelle. Heille vapaus on ennen kaikkea vapautta ottaa.

Lazaren toive vapauden mukanaan tuomasta vastuusta ei toteudu. Vangeista Simon ymmärtää, että ilman järjestystä he kaikki tulevat tuhoutumaan. Hän ottaa johdon kovin ottein ja palauttaa vangit kahleisiin. Vallankumous syö lapsensa. Seuraa terrorin aika. Kapteeni ja luutnantti joutuvat kärsimään, samoin Lazare ja Clotilde.

Näytelmä edustaa Aymén pessimististä puolta. Teoksissaan hän usein korostaa ihanteiden voimaa, mutta on sitten näitä synkempiäkin ratkaisuja. Näyttämöllä tämä epäilemättä olisi vaikuttava näytelmä. Voi vain kuvitella, miten näyttävän spektaakkelin tästä saisi isolla näyttelijäkaartilla ja suurella näyttämöllä. Dramatiikkaa on tarjolla yllin kyllin.

Ranskan kulttuurin pakkomielle vapauden aatteeseen ja sen käsittäminen ongelmalliseksi saa varmaan selityksensä suuren vallankumouksen perinnöstä. "Liberté, égalité, fraternité" kääntyivät nopeasti vastakohdikseen. Toisen maailmansodan jälkeen eksistentialismista vaikutteita saaneet kirjailijat pohtivat jatkuvasti sitä, miten ihminen luovuttaa pois totaalisen vapautensa ja ajautuu itsepetokseen. 

Omistamani painoksen esipuheessa teoksen ilmestymisvuodeksi mainitaan 1944, mutta Le Monde -lehdelle vuonna 1951 antamassaan haastattelussa Aymé kertoi kirjoittaneensa näytelmän ensimmäisen version jo ennen sotaa vuonna 1937. Näyttämölle teos pääsi ensimmäisen kerran vuonna 1947, ja vuonna 1973 tuli levitykseen siihen pohjautuva elokuva, jossa Clotilden keskeisen roolin näytteli Isabelle Huppert – tarkalleen 20-vuotiaana, mikä on myös hänen roolihenkilönsä ikä. Sen elokuvan haluaisin totisesti nähdä.

Jos Ranskan avainajatus on vapaus, voi ajatusleikkinä miettiä, mikä olisi muiden kulttuurien keskeinen aate. Sen pitäisi näkyä kirjallisuudessa, ja siihen pitäisi sisältyä jokin ongelma. Yhdysvallat – aitous? Suomi – sovinto? 

Marcel Aymé, Vogue la galère. Bernard Grasset 1997. Les Cahiers Rouges n° 240. Näytelmä ilmestyi alun perin painettuna vuonna 1944 ja sai ensiesityksensä näyttämöllä vuonna 1947. Kannen piirros: Marc Taraskoff. 155 s.

Samantha Harvey: The Western Wind

Oakhamin kylä Somersetissa Englannissa. Romaani alkaa laskiaistiistain aamunkoitosta vuonna 1491. Edellisenä lauantaina tulvivaan jokeen suistunut mies on mahdollisesti nähty vedessä kaatuneeseen puuhun takertuneena. Kylän papin, John Reven, pitäisi äkkiä lähteä paikalle ja yrittää viimeisten sakramenttien suorittamista. Ehkä pisara ehtoollisviiniä saataisiin vielä valutetuksi vainajan suuhun. Olisi sekin tyhjää parempi. Tuonpuoleinen kärsimys ja palkkio otetaan nimittäin kylässä vakavasti. 

Kun pappi ehtii paikalle, kuollut on kadonnut, mutta hänen paitansa löytyy kaislikosta ja vahvistaa sen, että kyseessä on ollut Thomas Newman, kylän varakkain mies.

Romaanin kertojana toimii John Reve, nuori pappi, jonka sisar Annie on edellisenä perjantaina mennyt naimisiin ja muuttanut miehensä kanssa naapurikylään. John on Annien täytettyä kaksikymmentä vuotta elätellyt toiveita, ettei siskoa enää kukaan huoli ja että John saa pitää hänet taloudenhoitajanaan ja seuranaan pysyvästi. Mutta niin vain naapurikylän mies, jolla Johnin mielestä oli salaatinlehden tarmo ja viehätysvoima, onnistui valloittamaan 23-vuotiaan Annien sydämen. John arvelee katkerasti sen mahdollisesti johtuneen siitä, että mies oli puhutellut tulevaa puolisoaan Anneksi ja tällä nimityksellä osoittanut olevansa ainoa, joka piti tätä täysin aikuisena.

Kertojan elämässä on siis tapahtunut suuri muutos, eikä hänen mielentilansa ole täysin vakaa. Käy ilmi, että hänellä on ollut myös opillisia ristiriitoja jokeen hukkuneen miehen kanssa. Maailmaa nähnyt Thomas Newman on korostanut ihmisen omaa kykyä tehdä eettiset valintansa ilman kirkon väliintuloa. Newman on myös uskonut, että ihminen voi saada syntinsä anteeksi suoraan Jumalalta ilman ripittäytymistä papille. Taitavana luutunsoittajana Newman on myös ilmaissut, että Jumala voi tuoda itsensä ilmi musiikissa ja kauniissa kuvissa. John Reve ei näitä kerettiläisiä ajatuksia hyväksy. Hänen mielestään tarvitaan pappi erottamaan jumalallinen paholaisen juonista.

John Reve ja Thomas Newman ovat molemmat olleet puuhamiehinä sillan saamiseksi kylään. Muutamia kuukausia aiemmin se on lopulta valmistunut, mutta tulva on sen nyt luhistanut. Miesten käsitys sillasta on kuitenkin ollut hieman erilainen. Thomas Newman on halunnut sillan, jotta kylä avautuisi maailmaan. John Reve on toivonut siltatulleista apua kirkon kassaan. Silta on siten myös heidän uskonnollisten erimielisyyksiensä näkyvä symboli. Newmanin vähän ennen hukkumistaan Revelle lausumat sanat ovat jääneet kaihertamaan papin mieltä. "Minä en ole liikemies vaan hengen mies", oli Newman sanonut. Reven korvissa repliikkiin tuntui liittyvän loukkaava vihjaus: "toisin kuin sinä".

Alueen tuomiorovasti (vai onkohan suomenkielinen nimitys dekaani?) saapuu kylään tutkimaan hukkumiskuolemaa. Kuolemansyyn selvittäminen kuului tuohon aikaan kirkon tehtäviin. Tässä tapauksessa on selvitettävä, oliko kyseessä tapaturma, itsemurha vai henkirikos. Kaikille vaihtoehdoille on perusteita. 

Tuomiorovasti suhtautuu kylään ja sen asukkaisiin alentuvasti. John Reveä tuomiorovasti syyttää hengellisen auktoriteetin luovuttamisesta Thomas Newmanille. Kiukustuneen Reven mielestä tuomiorovastin mielestä kaikki on Oakhamissa huonosti, paskakin on siellä varmaan paskempaa kuin muualla. Nopeuttaakseen Newmanin kuoleman selvittämistä tuomiorovasti lupaa, että kaikki, jotka käyvät tunnustamassa syntinsä John Revelle ennen laskiaistiistain iltaa, saavat 40 päivän synninpäästön, siis pääsiäiseen asti.

Suuren osan romaanista John Reve näin ollen viettää kyläläisten synnintunnustuksia kuunnellen. Enimmäkseen synnit ovat melko vähäisiä, liian pitkään nukkumista tai hekumallisia ajatuksia – jonkin verran myös toteutuneita lihan syntejä. Ja sitten pari isoa: kaksi kyläläistä  käy tunnustamassa tappaneensa Thomas Newmanin. John Reve tietää, että molemmat tunnustukset ovat valheellisia, ja hänen yksi tehtävänsä on estää tuomiorovastia kuulemasta niistä.

Se, mistä John Reve tietää tunnustukset valheiksi, käy romaanissa ilmi vähitellen. Romaani on nimittäin kirjoitettu yhden päivän tapahtumat kerrallaan mutta kronologisesti takaperin. Siis ensin laskiaistiistai, sitten edellinen maanantai ja niin edelleen. Viimeisenä kerrotaan edellisen lauantain, Thomas Newmanin kuolinpäivän, tapahtumat. Papin osuus kuolemassa ja siihen liittyvien seikkojen piilottelussa on ollut suuri. Kirkonmies on ottanut itselleen oikeuksia, jotka kuuluvat jumalalle. Vähitellen John Reven taustasta paljastuu myös hänen asemaansa huonosti sopivia naissuhteita.

Romaani on mielestäni harvinaisen hienosti onnistunut historiallisen romaanin ja dekkarin yhdistelmä. Sen historiallinen ajankuva näkyy ihmisten arjessa ja ajattelussa. Päälle liimattua historiatietoa romaanissa ei ole. Oakhamin takapajuinen kylä elää omaa elämäänsä valtakunnanpolitiikasta sivussa. Sivulauseessa mainitaan, että piispa on vankilassa, mutta muuten Ruusujen sodan valtapolitiikka ei vaikuta kyläläisten elämään.

Kyläläisten laskiaiseen liittyvät tavat käydään romaanissa perusteellisesti läpi. Niihin kuuluu muiden muassa papin punnitseminen. Papin piti olla kevyempi kuin samanmittainen maallikko, siis ikään kuin jo matkalla enkeliksi. Punnitus jännittää John Reveä tänä vuonna. Aiempina vuosina Thomas Newman on punnittu papin kanssa, ja hän on auttanut John Reveä piilottamalla kiviä takkinsa saumoihin. Laskiaistapoihin kuului myös pannukakkujen syöminen, metelöinti ja ristiinpukeutuminen.

Monenlaista taikauskoa on niin ikään liikkeellä. Moni synnintunnustaja on huolissaan siitä, onko jokin hänen tekemisensä tai tekemättä jättämisensä voinut aiheuttaa Newmanin kuoleman. Taikauskon torjunnassa papilla oli tärkeä tehtävä. Usein unohtuu, että papit olivat menneinä vuosisatoina paikkakuntiensa sivistyneimpiä henkilöitä.

Romaanin nimi, länsituuli, viittaa Vanhaan testamenttiin. Länsituuli vei mennessään heinäsirkkavitsauksen. John Reve toivoo länsituulta merkiksi itselleen ja tuomiorovastille. Hän haluaisi saada Jumalan toimimaan rukoustensa mukaisesti osoitukseksi siitä, että hänen kyseenalaiset tekonsa ja kokemansa koettelemukset eivät ole olleet turhia. Jumala ei rukoukseen vastaa, joten John Reven on itse järjestettävä merkki tuomiorovastille.

Samantha Harvey, The Western Wind. Vintage 2019. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2018. Kansikuva: Joe McLaren. 294 s.

Ian McEwan: Polte

Ian McEwanin Polte voitti vuonna 2010 hauskoista romaaneista myönnettävän Bollinger Everyman Wodehause -palkinnon. Ehkä hieman yllättävästi, kun ajattelee, miten pessimistinen kirja on kyseessä. Ehkä komiikka toimiakseen hyvin tarvitsee synkän taustan.

Romaanin päähenkilö, Michael Beard, joka kirjan alussa on 53-vuotias, on melkoisen vastenmielinen tapaus. Nuorena fyysikkona hän on tehnyt Einsteinin valoteoriaan pienen lisän, joka on tuonut hänelle fysiikan nobelin. Tämän saavutuksen hehkussa hän on sitten kymmeniä vuosia lämmitellyt: rohmunnut tuottoisia työtehtäviä ja kunniavirkoja sekä vietellyt lukuisia naisia. Viisi avioliittoa jää raunioina hänen taakseen. Viimeisen, viisi vuotta kestäneen avioliiton aikana hänellä on ollut yksitoista sivusuhdetta. Lapsia hän ei ole halunnut. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja pitäytyy enimmäkseen Michael Beardin havainnoissa, ajatuksissa ja kokemuksissa. Tällaiseen näkökulmahenkilöön lukijalla syntyy helposti läheinen suhde, ja vasta hieman etäisyyttä ottamalla paljastuu hänen toimintansa alhaisuus.

Romaani jakautuu kolmeen osaan, jotka kertovat Michael Beardin elämänvaiheista noin viiden vuoden välein – vuosina 2000, 2005 ja 2009. Ilman erityistä kiinnostusta aiheeseen hänestä tulee yksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävän tutkimuslaitoksen johtajista. Hänen melko vähäiset ponnistelunsa keskittyvät aluksi tuulivoimaan, jonkinlaisen jokamiehen tuulivoimalan suunnitteluun. Sittemmin hän omii erään alaisensa tutkimustulokset, joiden ansiosta hänestä tulee aurinkoenergian puolestapuhuja ja alan kansainvälinen matkasaarnaaja. Viimeisessä vaiheessa hänen Yhdysvalloissa johtamansa yritys, joka on luonut keinotekoista fotosynteesiä hyväksi käyttävän energiantuotantojärjestelmän, romahtaa katastrofaalisesti. Michael Beardin itsekäs opportunismi kostautuu viimein ja tuhoaa suunnitelman, joka olisi saattanut ratkaista koko planeetan energiaongelmat.

Minusta tuntuu, että tässä satiirisessa romaanissa Michael Beard edustaa koko ihmiskuntaa. Kuten ihmiskunta suhteessaan ilmastonmuutokseen Beard on huono reagoimaan hitaisiin muutoksiin. Hän on erittäin taitava väistelemään ongelmiin puuttumista ja unohtamaan ikävät tekonsa. Romaanin kuvaaman ajanjakson aikana hän vähitellen syö itsensä pahasti ylipainoiseksi. Hänen terveytensä rappeutuu. Hänen asuntonsa täyttyy vähitellen saastalla ja homeella. Hän ei ponnistele ihmissuhteidensa vuoksi, vaan ajautuu suhteesta toiseen, kun vaimot tai ystävättäret saavat hänestä tarpeekseen. Edes melanoomakasvain ei saa häntä tarttumaan toimeen. Hän aikailee aivan kuin silmät sulkemalla saisi ikävyydet karkotetuiksi.

Täysin yksioikoisen inhottava Michael Beard ei kuitenkaan ole. Naparetkellä, jolle hän on hetken mielijohteesta ilmoittautunut, hän kohtaa taiteilijoita, jotka ovat huolestuneita ympäristön tilasta. Pitkä oleskelu idealistien seurassa viinin, laulun ja keskustelujen merkeissä saa tämän kyynikon suhtautumaan ihmiskuntaan hieman lämpimämmin. "Emme ehkä ole lajina paras mitä kuvitella saattaa, mutta epäilemättä kuitenkin paras, ei vaan kiinnostavin mitä on."

Useimpien lukijoiden mielestä Michael Beard varmaan ansaitsee kaikki ne ikävyydet, joihin hän ajautuu. Sen verran romaani kuitenkin takaumissa paljastaa Beardin lapsuudesta, että hänen elämänsä eväät eivät ole olleet parhaat mahdolliset. Poika on jäänyt isän ja äidin keskinäisen tunnekylmyyden väliin. Se, voiko aikuisen miehen käytöstä perustella lapsuuden kokemuksilla, jää jokaisen lukijan harkittavaksi. Merkityksettömiä nämä kokemukset eivät ole.

Romaani on jännittävästi rakennettu. Siinä on dekkarimaista vetävyyttä. Ja onhan siinä myös salattu henkirikos. Jos nyt ei täydellinen murha niin ainakin hyvin kätketty kuolemantuottamus.

Romaanin on suomeksi kääntänyt Juhani Lindholm, joka on yksi kääntäjäsuosikeistani. Esimerkiksi tämän kirjan melko pitkälle menevä tieteellinen osuus oli käännetty vakuuttavasti.

Tätä romaania lukiessani herkistyin taas huomaamaan ilmastonmuutokseen liittyviä pikku-uutisia. Maanviljelijät protestoivat ilmastotoimia vastaan eri puolilla Eurooppaa. Samaan aikaan uutisoitiin siitä, että Grönlannin jäätiköiden sulamisvesi saattaa pysäyttää Golf-virran paljon ennakoitua nopeammin, mikä voisi merkitä  keskilämpötilojen kymmenen asteen laskua Pohjois-Euroopassa.

Näitä uutisia on vaikea sovittaa yhteen. Luulisi, että juuri maanviljelijöillä olisi halua säilyttää tilansa sellaisina, että myös heidän jälkeläisensä voisivat jatkaa niiden viljelemistä. Kymmenen asteen kylmeneminen merkitsisi sitä, että  Pohjois-Euroopassa maanviljely lakkaisi. Ylpeydellä vaalitut sukutilat jäisivät ikiroudan valtaan.

Ian McEwan, Polte. Otava 2010. Englanninkielisestä alkuteoksesta Solar (2010) suomentanut Juhani Lindholm. Kansikuva: Andy Chatman. 377 s.

Erik Orsenna: La Révolte des accents

Ranskan kielen aksenttimerkit aiheuttavat minulle usein päänvaivaa ranskaa kirjoittaessani. Lukemisessa niistä ei ole haittaa – oikeastaan päinvastoin, korkomerkit auttavat hahmottamaan sanojen ääntämistapaa, ja jostain syystä minulle on tärkeätä ääntää "oikein" myös sisäisesti, hiljaa lukiessani.

Kielioppisatujensa kolmannen osan saatesanoissa Erik Orsenna kertoo, että aksenttimerkit tuottavat hankaluuksia myös syntyperäisille kielenpuhujille. Niitä on jo pitemmän aikaa väheksytty. Koulussa monet lapset jättävät ne pois kirjoituksistaan. Tämän takia, Orsenna kertoo, aksenttimerkit ovat kadulla vastaan tullessaan uhanneet mennä lakkoon. "En ottanut aksentteja todesta. Olin väärässä."

Sanojen saaren aksenttimerkit saavat huonosta kohtelusta tarpeekseen. Eräänä yönä ne karkaavat saarella vierailleen näyttelijäseurueen matkaan. Teatterilaivan kyydissä saarelta poistuvat myös mausteet, jotka tuntevat väljähtyvänsä saaren tuulissa. Näyttelijät, aksenttimerkit ja mausteet tuntevat kuuluvansa yhteen, koska kaikkien tehtävänä on antaa elämään makua, elävöittää sitä. Teatterilaivan matkaan on lähtenyt myös romaanisarjan kertojan, Jeannen, isoveli Thomas, joka jatkaa aiemmista osista tuttua innostunutta harhailua erilaisten uravaihtoehtojen parissa. Nyt hän on pestautunut teatteriryhmän kuiskaajaksi.

Jeannen ja Thomasin tarkkaa ikää ei tässä osassa kerrota, mutta edellisen romaanin tapahtumista, joiden aikana Jeanne oli 12-vuotias, on selvästi kulunut useita vuosia. Edellinen osa päättyi Sanojen saarten vapautumiseen diktaattori Necrolén vallasta. Tässä osassa Necrolén kukistumisesta on kulunut jo pitkähkö aika ja saaret elävät vakiintuneessa demokratiassa. 

Jeanne on saanut kesätöitä satamasta. Hänen tehtävänsä on seurata vanhan majakan tornista saarelle saapuvia laivoja ja ilmoittaa niistä satamapäällikölle. Teatterilaivan Romeo ja Julia -esitystäkin Jeanne on seurannut majakan tornista alas kurkotellen. Näytelmä on hänen suosikkinsa: hän osaa sen repliikit ulkoa.

Aksenttimerkkien karattua merkit katoavat luonnollisesti myös useimpien romaanin henkilöiden repliikeistä. Teksti muuttuu kieltämättä melkoisen latteaksi. Aiemmista osista tuttu byrokraatti, rouva Jargonos, pitää harvinaisen innoittuneen puheen aksenttimerkkien historiasta. Hänen mielestään "ilman korkomerkkiä kaikki eet vaikuttavat putoavan kanan perseestä".  Rouva Jargonoksen aksentit eivät ole kateissa, koska – kuten hän itse selittää – hän rakastaa kielioppia niin suuresti, että vain kuolema voi hänet erottaa korkomerkeistään.

Jargonosin esitelmästä käy ilmi, että kielentutkijat, kirjailijat ja kirjanpainajat alkoivat lisätä aksenttimerkkejä teksteihin suunnilleen vuosina 1530–1550. Ennen sitä niitä ei käytetty, mikä aiheutti jatkuvia väärinkäsityksiä. Pääsuunnittelijana pidetään miestä nimeltä Jacques Dubois, joka tiedemiehenä käytti latinankielistä nimeä Jacobius Sylvius. Hän aloitti kirjallisuuden tutkijana, mutta siirtyi sittemmin anatomiaan. Päivisin hän leikkeli ruumiita ja öisin kehitteli aksenttimerkkejä.

Käy ilmi, että teatterilaiva on matkalla Intiaan "teatteri- ja maustefestivaaleille". Intia on yllättävien yhdistelmien maa, joten tällainen festivaali saattaa siellä hyvinkin olla olemassa myös todellisuudessa. Jeanne matkustaa Intiaan jäljittämään karkureita. Sanojen saarten pormestari lupautuu matkan maksajaksi.

Intiassa Jeanne tutustuu nuoreen ranskantaitoiseen intialaismieheen, joka työkseen tarkastaa bretagnelaisen Brestin kaupungin poliisin antamia liikennesakkoja. Työ on ulkoistettu sinne, missä se on halvinta. Nuori mies osoittautuu myös mainioksi sadunkertojaksi. Jeanne kuuntelee lumoutuneena miehen tarinaa siitä, miten mausteet ja teatteri löysivät toisensa.

Aksentit ovat paenneet Himalajan rinteille. Sinne järjestetään retkikuntia, joiden jäsenet kaipaavat lisää voimaa lauseisiinsa. Himalajan kylmyydessä lausutut sanat jähmettyvät näkyviksi hahmoiksi ja toisinaan aksenttimerkit tarttuvat niihin – mutta vain itse niin halutessaan. Jeannen veli on saanut jälleen uuden ammatin retkikuntien oppaana. Retkien järjestäjänä toimii Thomasin tuore kiinalainen morsian.

Ilmaisuvoimaa hakevien joukossa on paljon näyttelijöitä ja muita kuuluisuuksia. Jeanne kertoo voivansa mainita nimeltä vain ne, jotka on jo nähty Himalajalta otetuissa lehtikuvissa. Siellä ovat muiden muassa Johnny Depp, Madonna, Fidel Castro ja Vladimir Putin – viimeksi mainittu pelkässä hihattomassa aluspaidassa osoittaakseen, ettei pelkää kylmää.

Thomas ja Jeanne ovat näkevinään ihmisjoukossa myös vanhempansa, tosin eri seurueissa. Kumpikin haluaa voimaa samaan lauseeseen, joka kertoo kaipuusta ja rakkaudesta. Aksentit eivät kuitenkaan tartu heidän lauseisiinsa, ja he joutuvat palaamaan vuorilta alas pettyneinä.

Romaanin loppu on kuitenkin Jeannen kannalta toiveikas. Hän saa karanneet aksenttimerkit mukaansa. Hän myös ymmärtää, että laaksossa häntä odottaa joku, jota hän rakastaa. Toinen ihminen, jolle sadut ovat tärkeitä.

Romaanissa on paljon tietoa eri kielten merkkijärjestelmistä. Satuna tarina on ehkä hieman liian akateeminen lasten makuun. Uskoisin sen parhaiten sopivan teini-ikäisille tai nuorille aikuisille – ja tietenkin kaikille kielestä innostuneille iästä riippumatta.

Tässä romaanissa kuvittaja oli vaihtunut. Montse Bernalin kollaasitekniikalla toteutetut kuvat tuntuivat sopivan mainiosti tarinan henkeen.

Erik Orsenna, La Révolte des accents. Éditions Stock 2008. Teoksen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2007. Kuvitus: Montse Bernal. 117 s.

Mooses Mentula: Toiset meistä

Tino on asunut 14 vuotta tukien varassa pienessä vuokra-asunnossa kerrostalossa. Yhteiskunnan vaatimukset ovat olleet hänelle liikaa. Tietokoneen ruudulta hän katselee nettistriimiä ruotsalaisen perheen akvaariosta. Se auttaa ahdistukseen. Samoin lääkkeet. Kolme olutta ennen kauppareissua turruttaa ihmisten kohtaamisen pelkoa. Kolme olutta kauppareissun jälkeen "pakokauhun noidankehän katkaisuun". Ihmiskontaktit ovat vähissä. Vuokraisäntä käy toisinaan tarkistamassa asunnon kunnon. Vanhemmat pitävät yhteyttä, mutta suhteessa on ahdistusta molemmin puolin.

Kauppareissulla Tino pakenee liian uteliasta lasta antikvariaattiin, jonka myyjä viinipullon tarpeessa myy Tinolle kympillä suuren kilpikonnan kuoren ja antaa vielä kaupanpäällisiksi pinon kirjoja. Tino poistuu antikvariaatista elämäntapansa keskeinen symboli – siis kilpikonnan kuori – selässään kuin jokin suunnaton syöpäläinen. Pääseekö Tino koskaan eroon suojakuorestaan?

Asunnossaan Tino alkaa tutustua saamiinsa kirjoihin. Luettelo niistä on romaanin alussa. Kirjat herättävät Tinon luovuuden. Hän alkaa itse kirjoittaa tarinoita, jotka jäljittelevät tunnettujen kirjailijoiden tyyliä ja aihepiirejä. Tinon mukaelmia oli hauska lukea, koska kaikki hänen jäljittelemänsä kirjailijat olivat minullekin tuttuja.

Tässä vaiheessa romaani alkaa leikittelynsä kertojaratkaisuillaan. Romaanin loppupuolella lukijalta vedetään jalat alta useaan kertaan. Lukija joutuu myös katsomaan kauas taaksepäin. Mikä on ollut "totta" romaanin maailmassa, mikä puolestaan Tinon harhaisten aivojen tuotetta. Koko ajan romaani samalla kertoo, että ihan kaikki on loppujen lopuksi sepitettä. Romaanin lopun voi myös tulkita onnelliseksi tai vähemmän onnelliseksi. Molempiin lukutapoihin annetaan avaimet. (Minulla tosin on semmoinen henkilökohtainen ongelma, että kahdesta mahdollisesta tulkinnasta pidän aina sitä huonompaa vaihtoehtoa oikeana ja sitä parempaa harhana tai fiktiona.)

Tinon ensimmäinen kirjallinen yritelmä on Jack Londonin tyyliin kirjoitettu novelli Etelämereltä. Tarinaansa hän sijoittaa tietenkin kilpikonnan, kuten kaikkiin myöhempiinkin kirjoituksiinsa. Jokin oman asunnon yksityiskohta pääsee niihin aina myös mukaan. Ensimmäisessä novellissa Tinon seinällä oleva Tappajahai-elokuvan juliste on päässyt vaikuttamaan kertomuksen juoneen. Kirjailija ammentaa siitä, mitä näkee ja kokee. Novellin keskiössä on ahne ja kyyninen mormonipappi, johon Tino vaikuttaa sijoittavan omia katkeria tuntojaan.

Seuraavana vuorossa on Jean Genet'n tyyliin kirjoitettu homoeroottinen ja sadomasokistinen novelli. Sitten on vuorossa Charles Bukowskin mukaelma, jossa jopa esiintyy yhtenä henkilönä Henry Chinaski, Bukowskin kirjallinen alter ego.

Kirjallisen luomisen keskeyttää vanhempien vierailu Tinon luona. Aluksi eteläpohjalaisten vanhempien kliseisyys häiritsi minua – ja se olikin ainoa asia joka minua häiritsi tässä herkullisesti polveilevassa, yllättävässä ja oivaltavassa tarinassa. Jatkuvasti kyynelehtivä äiti ja karjuva isä tulivat sellaisesta maakuntatyyppien kuvastosta, jonka malleja en ole tainnut koskaan luonnossa tavata. Myöhemmin jäin miettimään, kenen kynästä nämä vanhemmat itse asiassa tähän tarinaan olivatkaan ilmaantuneet. Romaanin puolustukseksi on kyllä sanottava, että jostainhan ne kliseetkin tulevat. Jotain on ensin täytynyt olla paljon, että siitä on voinut syntyä klisee.

Kansaneläkelaitoksen virkailija kehottaa Tinoa hakemaan työkyvyttömyyseläkettä. Erilaiset työkokeilut ja koulutukset eivät ole avanneet väylää työelämään. Ensimmäisenä päivänään raitiovaununkuljettajana Tino oli mennyt psykoosiin. Uhmakkaasti Tino päättää jättää pois lääkkeet: jos pitää mennä eläkkeelle, niin ainakin tulee näkyviin, että se tulee tarpeeseen.

Kirjalliset vaikutteet saavat uudessa tilanteessa lisää kierroksia. Charles Bukowski ilmaantuu Tinon yksiöön antamaan kirjoitusohjeita. Myöhemmin romaanissa Tinon juttusilla käyvät myös Jack Kerouac, Edgar Allan Poe, George Orwell ja Jane Austen. Kirjailijoilla on jossain tuonpuoleisessa mentoreiden klubi, jonka neuvoista Tino hyötyy elämässään ja kirjoituksissaan – jotka tässä romaanissa ovatkin sama asia. Tinon elämäntilanne on sama kuin kirjailijalla, joka kärsii valkoisen paperin kammosta. Ahdistus estää elämästä ja kirjoittamasta. Kirjailijat neuvovat: on vain annettava mennä.

Ja Tino antaa mennä. Romaanissa on mukana kipeän kaunis rakkaustarina kahden sellaisen ihmisen välillä, joita elämä on kohdellut huonosti. Tinon rakkaus Mirjamiin ja tämän tyttäreen Tuuliin kuljettaa nämä päähenkilöt matkalle varastetulla asuntoautolla. Matkakertomuksen käänteisiin Jack Kerouacin apu on tarpeen. Mukana on myös trillerijuoni, kun Mirjamin entinen, väkivaltainen eksä alkaa jäljittää karkureita. Monet matkalla kohdatut ihmiset muistuttavat oudolla tavalla Tinon aiemmin tapaamia henkilöitä. Mentorikirjailijat pitävät huolta siitä, että juonen langat sidotaan kunnolla kiinni. Tämä kirja on myös mainio oppitunti romaanin rakentamisesta.

Romaani nostaa usein pintaan niitä valhetodellisuuksia, joissa elämme. Baarimikot metsästävät Pokemon-pelin virtuaalisia olentoja siinä ravintolassa, jossa Mirjam ja Tino tutustuvat toisiinsa. Mirjam ansaitsee rahaa kirjoittamalla arvioita yöpymisistä hotelleissa, joissa ei ole ikinä käynytkään. Mirjamin tyttärellä Tuulilla on näkymätön ystävä Lemppa. 

On parasta, etten kerro juonesta tämän enempää. Suosittelen lukemaan itse. Hauskan, sujuvan ja liikuttavan romaanin jälkeen mieleeni jäi useita kysymyksiä. Sen parempaa lahjaa romaanilta tuskin voi saadakaan. Voiko mielikuvitus pelastaa masennuksesta? Voivatko kirjat? Tai kirjoittaminen?  Mistä arvokas elämä oikeastaan koostuu? Mitä on epäonnistuminen?

Nuorten masennus on vakava yhteiskunnallinen ongelma. Oli ilahduttavaa lukea aiheesta romaani, jonka kirjoittaja on ymmärtänyt, että vakavat asiat eivät vaadi otsan rypistelyä. Raskasta aihetta ei ole pakko tehdä raskaaksi myös lukijalle. Kyllä lukija ymmärtää, että komiikalla on myös etäännyttävä tehtävä. On hyvä ottaa hieman etäisyyttä siihen, mikä voi satuttaa. Ja satuttaa se silti, jos lukijan sydän ei ole tehty puusta.

Romaanin nimi, Toiset meistä, toi heti mieleen laulun, jonka tunnen parhaiten Pepe Willbergin versiona.

Niin ovat toiset meistä laivoja

jotka löytävät väylänsä yksin.

Olisi paljon helpompaa, jos Tinon kaltaisetkin voisivat löytää väylänsä myös toisen kanssa.

Mooses Mentula, Toiset meistä. WSOY 2020. Päällys: Mika Tuominen. 247 s.

Marie-Aude Murail: Nils Hazard dans L'assassin est au collège

Nuorille lukijoille suunnatun Nils Hazard -dekkarisarjan toinen osa sijoittuu pääosin nuorten maailmaan, yksityiseen kouluun, jossa iso osa oppilaista asuu viikot koulun asuntolassa. Oppilaat ovat iältään 11:n ja 17 vuoden välillä. 

Sarjan ensimmäisestä osasta tuttu poliisitarkastaja Berthier pyytää Nils Hazardia tutkimaan outoja tapahtumia Saint Prix'n sisäoppilaitoksessa. Oppilaiden koepapereihin on siellä merkitty pisteet verellä. Historian opettaja, jonka koepapereita oli tällä tavoin käsitelty, on joutunut jäämään pois töistä henkisen rasituksen takia. Rikos – tai makaaberi pila – ei kuulu varsinaisesti poliisille, eikä koulun rehtori halua poliiseja paikalle, koska siitä saattaisi syntyä hankaluuksia oppilaiden vanhempien kanssa. Juttu saattaisi kuitenkin sopia Nils Hazardin kaltaiselle amatöörietsivälle.

Juttu herättää uteliaisuutta Nils Hazardissa ja hänen sihteerissään Catherine Roquessa. Oikeastaan Catherine on tässä romaanissa jo enemmän kuin sihteeri. Hänestä on tullut Nilsin tyttöystävä. Nils jopa miettii myöhemmin romaanissa, pitäisikö hänen jo esitellä Catherine morsiamekseen. Rakastavaiset teitittelevät edelleen toisiaan, mutta nuorehkojen päähenkilöiden kohdalla – Nils noin 35, Catherine 22 – kyse ei ole konservatiivisuudesta vaan heidän keskinäisestä kiusoittelevasta leikinlaskustaan. 

Nils Hazard pestautuu Saint Prix'n kouluun historian sijaisopettajaksi. Hänen tulisi opettaa myös maantietoa, mutta koska se ei kiinnosta häntä itseään, hän opettaa historiaa myös maantiedon tunneilla. Nils, joka on oikealta ammatiltaan Sorbonnen yliopiston etruskologian opettaja, päättää myös opettaa historian tunneilla sitä historian osa-aluetta jonka parhaiten tuntee, vaikka etruskit eivät varsinaisesti kuulu yhdenkään hänen opettamansa luokan opetussuunnitelmaan.

Nilsin alkuhankaluudet sijaisopettajana on kuvattu uskottavasti. Hentorakenteiselta sijaisopettajalta puuttuu fyysinen auktoriteetti. Teinit osaavat kiristää kokemattoman sijaisopettajan pinnan lähes katkeamispisteeseen. Ensimmäisen viikon jälkeen Nils on sitä mieltä, että pian oppilaitoksessa tulee tapahtumaan murha – ja hän itse tulee sen tekemään. Todennäköinen uhri olisi Jules Sampan, neljännen luokan kapinallinen oppilas.

Aidosti kuvatut luokkatilanteet sekä oppilaiden ja opettajien keskinäiset suhteet olivat minulle tämän romaanin parasta ja hauskinta antia. Rikostarina oli vain syy päästä tutustumaan tähän ulkomaailmalta suljettuun miljööseen.

Ranskan yläkoulun luokat aiheuttavat helposti hämmennystä Suomen koulusysteemiin tottuneelle. Yläkoulun nuorimmat oppilaat (11–12-vuotiaat) ovat kuudennella, vuotta vanhemmat viidennellä ja niin edelleen. Nelivuotisen yläkoulun vanhimmat oppilaat (14–15-vuotiaat) ovat siis kolmannella. Romaanin Saint-Prix'n koulussa kolmannella on pari vuotta vanhempiakin oppilaita, mikä kertoo siitä, ettei heidän koulupolkunsa ole sujunut aivan vaikeuksitta. Kouluun on sijoitettu oppilaita, joiden kanssa muut koulut eivät ole tulleet toimeen.

Vähitellen Nils alkaa ymmärtää oppilaitaan paremmin ja suhtautua työhönsä rennommin. Helpoimmin häneltä sujuu nuorimpien (siis kuudensien) opettaminen. Nilsin jännittävät kertomukset etruskeista saavat luokan oppilaat lumoutumaan. Oppilaat saavat keksiä itselleen uudet roolinimet. He myös saavat osallistua opetusdraamoihin muinaisina etruskeina. Koululla vieraileva tarkastaja moittii Nils Hazardia opetussuunnitelman sivuuttamisesta, mutta toisaalta hän joutuu myöntämään, että oppilaat ovat poikkeuksellisen innostuneita historiasta. Harvan luokan kaikki oppilaat haaveilevat arkeologin tai historianopettajan urasta.

Ylimmän luokan oppilaiden kanssa Nils ei pyri akateemisiin saavutuksiin. Hänelle riittää oppilaisiin tutustuminen. Hänelle paljastuu muun muassa, että yksi lahjakas oppilas, Juan Rodriguez – kutsumanimeltään Alcatraz – tekee kaikkien luokan oppilaiden koulutehtävät ja muut saavat näin keskittyä heitä todella kiinnostaviin asioihin, esimerkiksi räp-sävellyksiin ja -sanoituksiin.

Myös Jules Sampaniin Nilsin suhde paranee, kun hän noutaa pojan takaisin yölliseltä karkumatkaltaan. Poikaparka on lohduttomasti rakastunut kaupungissa asuvaan luokkatoveriinsa Naémaan. Asiasta tietävät oppilastoverit ovat huijanneet Julesin olemattomille treffeille keskellä yötä.

Vakituiset opettajat ovat sitä mieltä, että Nils suhtautuu oppilaisiin aivan liian toverillisesti. Yhteen opettajista, Julietteen, Nils tuntee pientä ihastusta, joka vaikuttaa molemminpuoliselta. Suhde ei kuitenkaan etene pitemmälle, varsinkaan sen jälkeen kun myös Nilsin tyttöystävä Catherine Roque ilmaantuu kouluun sen keittäjäksi pestautuneena.

Aluksi näyttää siltä, että verellä pisteytetyt koepaperit ovat vain melko harmiton pila tai osa oppilaiden leikkiä. On myös mahdollista, että syyllinen on mielenterveysongelmista kärsivä rehtori. 

Sitten murhaaja iskee. Pariisissa käymässä ollut Nils saa puhelun Jules Sampanilta, joka kertoo nähneensä jotain hälyttävää. Puhelu katkeaa. Nils kiirehtii takaisin koululle ja löytää Jules Sampanin verilammikosta makaamasta. Myöhemmin sairaalasta ilmoitetaan, että Jules on kuollut vammoihinsa. Koulun rehtori vangitaan.

Joululoman alkaessa Nils jää koululle. Sinne jää myös räppäripoika Alex. Pian selviää, että Alex ja Nils ovat todellisessa vaarassa. 

Lopulta arvoitukset luonnollisesti ratkeavat. Rikollisen motiivien selvittely vaatii jälkeen päin melko paljon selittelyä, sillä ennakolta annetut vihjeet tuskin riittävät rikollisen arvaamiseen. Dekkarina kirja ei siis ole kovin elegantti. Sen ansiot ovat muualla, ennen kaikkea koululaisten ja koulumiljöön kuvauksessa. Myös sarjan ensimmäisestä osasta tuttu Nilsin ja Catherinen hauska keskinäinen kiusoittelu jatkuu tässä osassa.

Romaanin lopussa Nils tapaa vielä ylimmän luokan oppilaat sympaattisesti kuvatussa tapaamisessa. Näyttää siltä, että Nilsistä myös tulee yllättäen miljonääriksi osoittautuneen räppäri-Alexin yksityisopettaja.

Se, että alun perin vuonna 1992 ilmestyneestä kirjasta otetaan edelleen uusia painoksia, osoittaa nuortenkirjan löytäneen kiitollisen lukijakuntansa. Uskon, että joukossa on myös useita aikuisia pehmodekkareiden ystäviä.

Marie-Aude Murail, Nils Hazard dans L'assassin est au collège. L'école des loisirs 2019. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1992. Kansikuva: Gabriel Gay. 155 s.

Joel Haahtela: Traumbach

Tämän pienoisromaanin kirjallinen leikki vaikutti aluksi yksinkertaiselta: otetaan nuori, miellyttävän näköinen mies – aika tyhjäpäinen – ja heitetään hänet outoon kaupunkiin. Annetaan miehelle tehtävä: hänen täytyy haastatella Traumbach-nimistä miestä suureen päivälehteen – jotta hänellä olisi romaanissa jotain tekemistä. Katsotaan sitten, mitä tästä seuraa. Mihin mies ryhtyy? Kyllä siitä harhailusta ainakin pieni impressionistinen romaani syntyy.

Romaanin kaikkitietävän kertojan sävy on aluksi kevyt ja leikkisä. Välillä hän osallistuu tapahtumiin silminnäkijänä me-muodossa. Kerronnan kepeys syntyy muun muassa sanavalinnoista. Kertoja suosii verbien frekventatiivijohdoksia (odottelee, tuijottelee, seisoskelee) ja momentaaniverbejä (yskähtää, sammahtaa). Syntyy kuva sattumanvaraisesta, kiireettömästä todellisuudesta (tai ehkä kirjailija on halunnut luoda painajaisen kääntäjälle). Myös animoidut luonnonilmiöt luovat idyllistä, unenomaista tunnelmaa. Traumbach – unipuro. 

Miten suloinen kesäpäivä! Talot huojuvat tuulessa, lehdet suhisevat ja puut oikovat oksiaan, antavat linnulle levähdyspaikan. Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee, betoni halkeilee päivän lämmössä. Omena punastuu, vesi solisee ja pilvien lomissa on rakoja, tuulen tulla ja mennä. Ja kivimuurin kainalossa, sen kehtomaisessa hiljaisuudessa nukkuu kissoja, jotka levittävät ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa.

Pian lukijalle käy selväksi, että tarinan yksinkertaisuus on näennäistä.

Nuorukainen on nimeltään Jochen. Tapaamilleen ihmisille hän kertoo, että on itselleen uudessa kaupungissa Frankfurter Allgemeine -lehden komennuksella. Lukijaa luonnollisesti ihmetyttää, että arvostettu lehti on lähettänyt toimittajansa matkaan kovin hatarilla tiedoilla. Hän ei tunnu tietävän edes, mistä asiasta Traumbachia pitäisi haastatella. Hänen muistivihkoonsa kirjoittamansa triviaalit lauseetkaan eivät vaikuta ammattitoimittajan työltä.

Kaupunki, johon tapahtumat sijoittuvat, on sekin kummallisen harsomainen. Se sijoittuu jonnekin entisen Itä-Saksan alueelle. Ihmiset muuttavat sieltä länteen. Sinne on syntynyt tyhjien asuntojen varjomaailma, jota kaupungin rakennuslupavirasto mahdollisesti jotenkin hallinnoi. Jochen kehittelee salaliittoteorioita, sillä toimittajanhan on nähtävä yhteyksiä, joita muut eivät näe.

No mihin Jochen sitten ryhtyy? Nuori mies, miellyttävän näköinen – no naisiin hän ainakin tuntee vetoa heti kun lanne vähänkin keinahtaa. Ensimmäinen henkilö, johon mies uudessa kaupungissa kiinnittää huomionsa on nuori äiti. Sitten myöhemmin hän kohtaa rakennuslupavirastossa surullisen, kenties äidillisenkin, vanhemman naisen, rouva Zuckmayerin, johon myös tuntee vetoa. 

Käy ilmi, että mies on kasvanut ilman isän läsnäoloa. Äitisuhteessa on jokin särö, joka vilahtaa esiin unen ja valveen rajalla. Mukaan kuvioon tulee myös nuorempi nainen, Hanna. Erotiikkaa? No on sitäkin hieman, tosin leikitellen ja kursaillen kuvattuna.

Onko Jochenin kiintymyksessä rouva Zuckmeyeriin jotain oidipaalista? Viehättääkö suru Jochenia? Miksi? Tällaisia lukija alkaa miettiä, kun tietää, että kirjailija on toiselta ammatiltaan psykiatri. Ja kun tähän tieteenalaan melko suoraan myös viitataan.

Ihmiset jättävät siis jälkiä toisiinsa, me vaikutamme toisiimme salaperäisin tavoin, usein huomaamatta sitä itsekään. Ja monesti nuo jäljet ovat niin kertakaikkiaan sulautuvia ja salakavalia, että on mahdoton sanoa mistä jokin tietty tunne tulee. Asiaa tietysti mutkistaa se, että tämänhetkiset tapahtumat yrittävät käydä keskustelua ja sekoittua parhaansa mukaan aikaisempien tapahtumien, muistojen ja jopa unohdettujen muistojen kanssa, ja tämän monimuuttujaisen ja osin sekavan mekanismin selvittämiseen on perustettu jopa kokonainen lääketieteen osa-alue, joka toimii kohtalaisen heikolla menestyksellä.

Voiko kaunokirjallisuus onnistua siinä, missä psykiatria menestyy heikosti? Tuo edellä lainattu kappale selittää ainakin tämän pienoisromaanin kerrontatapaa. Romaanin maailmassa muistot ja nykyhetki limittyvät. Romaanissa kuvattu fyysinen todellisuuskin siirtyilee ajassa edestakaisin.

Romaanin lopussa on lukijalle luvassa yllätys, jota ei olisi reilua tässä paljastaa. Sen verran voin sanoa, että Jochenin todellinen syy kaupunkiin tulolle paljastuu ja ettei kaupunki ole hänelle uusi. Myös Traumbachin henkilöllisyydestä saamme viitteitä, jotka avaavat aivan uusia tulkintamahdollisuuksia.

Lopussa ymmärsin myös, miksi mielessäni tätä romaania lukiessani kävi usein yllättävä mielleyhtymä. Jostain syystä olin lukiessani ajatellut elokuvaa Paluu tulevaisuuteen.

Joel Haahtela, Traumbach. Otava 2012. Graafinen suunnittelu: Päivi Puustinen. 112 s.

John Gardner: Jason and Medeia

Jason and Medeia on kirjallinen kuriositeetti, joka aiheuttaa heti alkuun pienen määrittelyongelman. Lyhyissä kiitossanoissaan teoksen alussa kirjailija John Gardner nimittää tätä teostaan yksinkertaisesti runoksi (poem). Kyseessä on kuitenkin pitkä eeppinen runoelma, joka suurimmaksi osaksi on kirjoitettu väljään heksametrimittaan. Runollisesta ilmaisusta ja harvinaisten sanojen viljelystä huolimatta teoksen voi helposti lukea myös romaanina.

Kirjan tapahtumat perustuvat antiikin kirjailijoiden Apollonioksen ja Euripideen kuvauksiin Jasonin (tai Iasonin) ja hänen argonauttiensa – Argo-laivan miehistön – merimatkasta ja kultaisen taljan ryöstämisestä kuningas Aieteelta. Tässä tehtävässä Jasonia auttoi noitakeinoillaan Aieteen tytär Medeia. Jason vei tämän jälkeen Medeian puolisonaan Korinttiin ja he saivat lapsia. Korintin kuningas Kreon yritti myöhemmin saada Jasonin luopumaan Medeiasta ja menemään naimisiin oman tyttärensä kanssa. Tyttären mukana Jason saisi myös Korintin kruunun. Jason suostui naimakauppaan. Medeia määrättiin karkotettavaksi Korintista. Ennen lähtöään Medeia kosti kohtelunsa karmealla tavalla.

John Gardner aloittaa oman eepoksensa läheltä tarinasyklin loppua. Joukko merikuninkaita on saapunut Kreonin hoviin tavoittelemaan Kreonin tyttären Pyriptan kättä. Pyripta-tyttö saa aivan kirjan loppuvaiheita lukuun ottamatta osallistua tarinaan lähinnä punastelemalla, kikattelemalla ja huokailemalla. Medeia on tämän tarinan ehdoton feminiininen keskus, eikä nätillä tytöllä ole tarjota kosijoille kuin nuoruutensa – ja tietenkin isän kaupunkivaltio. Pitkille päivällisille kutsutaan mukaan myös "kultakielinen" Jason kertomaan jännittäviä tarinoita seikkailuistaan. Jasonin kertomukset toimivat takaumina, joissa tutustumme argonautteihin ja heidän matkoihinsa sekä Jasonin ja Medeian myrskyisen rakkaustarinan vaiheisiin. 

Myös Medeia pääsee itse ääneen. Toisin kuin Jason, joka puhuu diplomaattisesti, valehtelee opportunistisesti ja selittää kaikki tekonsa parhain päin, Medeia puhuu virkistävän suoraan:

I tell you I am your wife, Jason – your daughter, your sister,

and no man's whore. And I'm coming with you to Hellas. You swore

you'd fight for me – fight come what may – not leave me alone

as you diddle with kings, Jason, we're pledged to one another,

bethrothed in the sight of gods. Abide with that or draw

your dagger and slit my throat, give my love its due.

Lainauksesta käy ilmi Medeiassa pinnan alla kupliva väkivaltaisuus. Jason kertoo, että Medeian osallistuttua kuningas Peliaksen murhaan hän ymmärsi, ettei koskaan voi saavuttaa harmoniaa Medeian kanssa. He ovat eri lajia. Jason edustaa harkintaa, Medeia demonista intohimoa. Heidän tulee erota tai he tulevat tuhoamaan toisensa. 

Eepoksen kehyskertomuksen kertojana on nykyaikainen kirjailija, joka ensimmäisessä säkeessään toteaa: "Uneksin, että heräsin..." Tässä unessa kertoja pääsee seuraamaan tapahtumia aivan vierestä. Hän on kuulijana Kreonin hovissa ja vakoilee tapahtumia Jasonin ja Medeian kodissa. Aluksi hän on kuin jonkinlainen aave ja henkiolento. Antiikin kirjallisuuteen perehtyneenä hän tietää edeltä, mitä tulee tapahtumaan ja yrittää esimerkiksi estää Jasonia lähtemästä Kreonin juhliin, mutta ei tietenkään saa tähän mitään kosketusta. Myöhemmin kertoja tulee temmatuksi fyysisesti muinaisen Korintin kaduille ja Kreonin päivällisille. Häntä tönitään ja hänen silmälasinsa rikkoutuvat. Hänen asuaan ihmetellään.

Nykyaikaisen kertojan kommentit ovat häpeilemättömän anakronistisia. Vertaukset eivät pysy vain antiikin maailmassa vaan viittaavat nykyajan ilmiöihin. Koska myös teoksen henkilöiden puheet välittyvät kertojan kautta, heidän motiivinsa ovat täysin nykyaikaisia. Heitä on siis harvinaisen helppo ymmärtää. Esimerkiksi jumalatar Afrodite kuvaa poikansa Eroksen kasvatusongelmia huvittavan tutunomaisesti. 

Myös Jasonin kertomuksissa aikatasot sekoittuvat: hän yrittää kuvata näkyjä tulevaisuudesta. Argo-laiva vaikuttaa matkanneen myös ajassa.

Paikoin teoksessa on myös hulvatonta slapstick-komiikkaa, esimerkiksi kohtauksessa, jossa eräs tietäjä tietää edeltä, että ulos mennessään kaatuu ja loukkaa päänsä. Keskustelu hänen kanssaan on myös huvittavaa, koska hän vastaa kysymyksiin ennen kuin ne on esitetty.

Kertoja siis näkee sekä ihmisten että jumalten maailman. Myös jumalilla on nimittäin sormensa pelissä tapahtumissa. Hera ja Athene toivovat Korintin kaupunkivaltion menestystä inhimillisen onnen kustannuksella; Afrodite puolestaan toivoo Jasonin ja Medeian tarinasta suuren rakkauden esimerkkitapausta. Kinasteluun tuskastunut Zeus lupaa lopulta, että kaikkien toiveet toteutuvat. Tietenkin ne sitten toteutuvat tavalla, jota kukaan ei ole halunnut.

Kertojan sanavalinnat pakottivat usein sanakirjan äärelle. "Aphrodite – sitting graveolent on her royal hebetation, surrounded by all her holouries." Uskallan väittää, että joudut tarkistamaan samat kolme sanaa kuin minäkin – ja usko pois, ne ovat oikeita sanoja!

Gardnerin eepos koostuu kahdesta hyvin erilaisesta aineksesta: yhtäältä dramaattisesta seikkailukertomuksesta ja toisaalta kilpakosijoiden pitämistä puheista, joissa erilaiset filosofiset maailmankatsomukset ottavat mittaa toisistaan. John Gardnerin kirjailijanlaadulle oli tyypillistä, että hän teoksissaan yritti antaa jokaiselle jotakin. Fantasiakirjallisuuden ystävä viihtyisi varmasti tarinallisen osion matkassa. Paikoin hyvinkin raskas filosofinen osio luultavasti antaisi purtavaa sellaiselle lukijalle, joka hakee kirjoista nimenomaan aatesisältöä. Minulle käyvät yleensä molemmat lähestymistavat, mutta tällä kertaa koin filosofisen aineksen hiukan liian raskaana. 

Filosofisissa väittelyissä Jasonin opportunismi ja valmius hylätä rakkaus pelkkänä fiktiona tulee hyvin ilmi. Hänen vastaväittäjänsä Koprophoros ja Paidoboron syyttävät Jasonia järkiuskovaisuudesta, nihilismistä ja totuuden vääristelystä. Heidän mielestään Jasonin maailmassa kaikki on arvotonta ja kuolema hallitsee.

Koprophoros ('paskankantaja') kuvataan kaunopuheiseksi naismaiseksi aasialaiseksi. Hän ei hyväksy järkeä kaiken mittapuuksi, sillä ihminen ei voi jättää huomiotta kehonsa vaatimuksia ja intohimojaan. Alkusanoissaan John Gardner kertoo Koprophoroksen argumenteissa hyödyntäneensä yhtä kirjailijakollegansa William Gassin esseetä.

Paidoboron on Pohjolan iloton vanha askeetti. Hän syyttää Koprophorosta siitä, että tämä piilottaa todellisuuden sanojen taakse. Paidoboroksen mielestä kaikkien ihmiskunnan ongelmien taustalla on ihmisen vallanhimo. Tämän vuoksi hän ei halua mitään itselleen, mutta on mukana kilpakosinnassa, koska on nähnyt jonkin varoituksen tähdissä.

Suorapuheinen villimies Kompsis suututtaa puheillaan kaikki pitoihin osallistujat. Ainoastaan Jason puolustaa Kompsista.

Minulle kävi kuin eepoksen kertojallekin. Sain lopuksi tarpeekseni sofismista.         

"If the truth is so clear even dogs can see it, how dare the gods

be baffled and befuddled, raising up time after time mad idiots to positions of power,

filling the schools with professors with not one jot or tittle of love for the things

they pretend to teach; filling the pulpits with atheists and cowards who put on their robes

for love of their mothers, merely; and filling the courts with lawyers indifferent to justice,

the medical schools with connivers and thieves and snivelling, sneaking incompetents,

the seats of government with madmen and bullies – all this though nothing in the world is clearer

than evil and good, the line between justice and unselfishness (the way of the decent)

and cowardice, piggish greed, foul arrogance, the filth-fat darkness of the devil's forces!"

Kertomuksen loppu oli juuri niin kauhea kuin sen edeltä tiesin olevankin. John Gardnerin eepoksessa se on kerrottu kaikkia nykyajan kerronnallisia tehokeinoja hyödyntäen. 

Antiikin myyttisiä tarinoita lukiessa täytyi taas ihmetellä, miten paljon niissä on yhteneväisyyksiä Kalevalan kertomuksiin. Kultaisen taljan ryöstö muistuttaa Sammon ryöstöä, ja Jasonin kuningas Aieteelle suorittamat tehtävät ovat samankaltaiset kuin Lemminkäisen Louhelle suorittamat. Tarinat kulkevat aikojen ja pitkien matkojen halki. Jossain määrin varmaan Lönnrot myös käytti antiikin tarinoita mallina kalevalaista runoutta tarinaketjuiksi sommitellessaan.

John Gardner, Jason and Medeia. Vintage Books 1986. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1973. Kannen kuva: Joan Hall. 531 s.

Bernardin de Saint-Pierre: Paul ja Virginia

Vanhemmassa kirjallisuudessa viittaillaan usein Jacques Henri Bernardin de Saint-Pierren romaaniin Paul ja Virginia. Piti siis selvittää, mistä on kysymys. Ilman juonipaljastuksia en selviä tälläkään kertaa.

Romaani sijoittuu Mauritiuksen saarelle ja ajoittuu 1700-luvun alkupuolelle. Kirjan kehyskertomuksen minäkertoja sattuu Port Louisin kaupunkia ympäröivillä vuorenrinteillä paikalle, jossa sijaitsee kahden pienen talon rauniot. Hänen seurakseen saapuu vanha mies, joka on tuntenut talojen asukkaat asuessaan heidän lähimpänä naapurinaan. Vanhuksen kertomus muodostaa suurimman osan kirjasta.

Taloissa asui ennen kaksi naista lapsineen ja orjineen. Heidän kohtalonsa oli monessa suhteessa samanlainen: he olivat jääneet yksin ja heillä oli molemmilla pieni lapsi. Toisen naisen vastoinkäymisten takana oli kuitenkin suhde ilman avioliittoa; toisella taas ongelmana oli avioliitto ilman suvun hyväksyntää.  Samanlaisten kokemustensa takia naiset ystävystyivät nopeasti ja asettuivat asumaan vierekkäisiin taloihin. 

Marguerite oli raskaaksi tultuaan joutunut rakastajansa, "herrasmiehen", hylkäämäksi ja siten menetettyään "köyhän ja kunniallisen tytön ainoat myötäjäiset, maineensa" paennut siirtomaihin viljelemään pientä maatilkkuaan viimeisillä roposillaan ostamansa vanhan orjan Dominguen kanssa. Siellä hän synnytti pojan, joka sai nimen Paul.

Rouva de La Tour oli karannut Mauritiukselle alempisäätyisen miehensä kanssa, sillä naisen perhe ei hyväksynyt avioliittoa. Mies kuoli kuumetautiin melkein heti heidän saavuttuaan saarelle. Raskaana ollut nainen jäi saarelle mustan orjattarensa Marien kanssa ja synnytti tyttären, joka sai nimen Virginia.

Lapset kasvavat luonnon keskellä ilman muita yhteiskunnan rajoitteita kuin heidän äitiensä lempeä uskonnollisuus. Pieninä he nukkuvat samassa kehdossa ja kylpevät yhdessä. Imettäessään heidän äitinsä usein vaihtoivat lapsiaan. Kummallakin oli "kaksi lasta ja kumpaisellakin kaksi äitiä".

Kun lapset varttuvat, he ovat erottamattomia. Sekä äidit että lapset itse uskovat, että he lähes sisarussuhteestaan huolimatta aikanaan tulevat menemään naimisiin keskenään.

Äitien ystävyyttä kuvatessaan romaani uskaltautuu katsomaan myös jatkuvan läheisyyden seurauksiin:

Samojen tarpeiden yhdistäminä ja melkein samanlaisia vastoinkäymisisä kokeneina he näkivät toisissaan ystävättären, seuralaisen ja sisaren, niin että heillä oli vain yksi tahto, yksi harrastus, yksi ruokatalous. Kaikki oli heidän kesken yhteistä. Ja jos entisestä hehkusta virisi heidän sielussaan jopa ystävyyden tunnetta voimakkaampia haluja, niin puhdas uskonnollisuus siveiden tapojen tukemana ohjasi heitä toista elämää kohti niinkuin liekki, joka leijailee taivaaseen päin silloin, kun se ei enää löydä kulutettavaa maan päältä.

Tässä tulee ensimmäistä kertaa esiin yksi romaanin keskeinen teema: sublimaatio – viettien purkaminen henkiseen toimintaan, tässä romaanissa hartauteen ja uskonnolliseen kilvoitteluun sekä asuinympäristön kaunistamiseen istutuksin, jossa varsinkin Paul on taitava. Lapsetkin varttuessaan oppivat piilottamaan toisiltaan fyysiset halunsa. 

Tässä suhteessa Virginia kehittyy nopeammin kuin Paul. Seuraavassa lainauksessa Virginia teini-ikäisenä kokee uusia tunteita eräänä helleyönä Paulin kaivaman ja kahden palmun reunustaman kylpyaltaan äärellä. Kirjan kertojaratkaisun kannalta on tietysti outoa, että tarinaa kertova vanha naapuri näin hyvin tuntee tytön syvimmät ajatukset.

Hän ajatteli Paulin ystävyyttä, suloisempaa kuin tuoksut, puhtaampaa kuin lähteiden vedet, voimakkaampaa kuin yhtyneet palmut, ja hän huokasi. Hän ajatteli yötä, yksinäisyyttä, ja hänet valtasi kalvava kuume. Varjot herättivät hänessä äkkiä vaaran tunnetta, vesi tuntui polttavammalta kuin kuuman vyöhykkeen päivänpaiste, ja kiireesti hän poistui lähteeltä, juosten etsimään äidiltä tukea omaa itseään vastaan. Moneen kertaan hän tahtoessaan tehdä selkoa vaivastaan puristi äidin käsiä omissaan; monta kertaa hän oli lausumaisillaan Paulin nimen, mutta ahdistunut sydän ei päästänyt sitä kirpoamaan kieleltä. Laskien päänsä äidin povelle hän ei voinut muuta kuin kastella sitä kyynelillään.

Rouva de La Tour kyllä ymmärtää, mistä Virginian levottomuus johtuu. Ainoaksi parannukseksi hän tarjoaa uskonnollista kilvoittelua:

"Lapsoseni", sanoi hän, "käänny Jumalan puoleen, joka määrää terveydestä ja elämästä niinkuin hyväksi näkee. Hän koettelee sinua tänään, palkitakseen huomenna. Pidä mielessäsi, että me olemme maan päällä ainoastaan harjoitellaksemme hyveen noudattamista."

Kun sopeuduin teoksen tunteelliseen ilmaisuun, huomasin pitäväni aika lailla romaanin – tai idyllin, kuten se on nimetty alaotsikossaan – maallisen paratiisin kuvauksesta. Pienten perheiden elämä on monessa suhteessa ihastuttavaa. He elävät sopusoinnussa luonnon kanssa ja nauttivat luonnon tarjoamia herkkuja, "jotka eivät olleet maksaneet ainoankaan elollisen henkeä". Romaanin kieltäymystä korostava aatemaailma kuitenkin alkoi tuntua aina vain epämukavammalta.

Estääkseen nuorten liian varhaista intiimisuhdetta äidit suunnittelevat Paulin lähettämistä Intiaan oppimaan kaupankäyntiä. Suunnitelma kuitenkin perutaan, kun rouva de La Tourin varakas sukulaisnainen tarjoutuu ottamaan Virginian Ranskaan koulutettavaksi. Vasten tahtoaan Virginia purjehtii Ranskaan, missä hänet lähes täysin luku- ja kirjoitustaidottomana lähetetään heti luostarikouluun.

Ilman ystäväänsä jäänyt Paul lohduttautuu romaaneja lukemalla. Vanhalle naapurille hän myös kertoo suunnitelmistaan matkustaa Ranskaan Virginian luo ja osoittaa siellä taitavuutensa jonkin ammatin parissa. Naapuri kuitenkin tuo ilmi Paulin heikot mahdollisuudet saavuttaa menestystä millään alalla Euroopassa. Ihmisen syntyperä – ei hänen lahjakkuutensa – määrää siellä hänen paikkansa. Tässä on havaittavissa selvää kritiikkiä Ranskan sääty-yhteiskuntaa kohtaan. Kannattaa panna merkille, että romaani ilmestyi vuotta ennen Ranskan suurta vallankumousta ja on saanut kipinänsä samasta lähteestä kuin yhteiskunnallinen murroskin.

Yhteiskunnallinen kantaaottavuus romaanista muuten puuttuu lähes kokonaan. Esimerkiksi orjuutta ei kyseenalaisteta, vaikka romaani puhuukin orjien inhimillisen kohtelun puolesta.

Lopulta tulee tieto, että Virginia on palaamassa. Täti on suuttunut häneen, koska Virginia on kieltäytynyt naimasta tädin hänelle valitsemaa miestä. Virginia on tehty perinnöttömäksi ja lähetetty takaisin Mauritiukselle. Häntä tuova laiva on jo Mauritiuksen edustalla, kun syntyy myrsky, joka ajaa laivan karille jouluaattona.

Rannalla olijat seuraavat laivan vääjäämätöntä tuhoa ja Paulin epätoivoisia yrityksiä päästä uimalla Virginian luo. Lopulta laivan kannella on enää Virginia ja yksi merimies. Merimies yrittää saada Virginian riisumaan hameensa, jotta se ei vetäisi häntä syvyyksiin, kun he joutuvat veden varaan. Häveliäisyydestä Virginia kieltäytyy – ja hukkuu Paulilta saamaansa riipusta nyrkkiinsä puristaen. Ylimitoitettu siveys, johon koko Virginian kasvatus oli perustunut ja jota ranskalainen luostarikoulu vielä oli epäilemättä ruokkinut, oli siis tärkeä syy hänen kuolemaansa.

Jäljelle jääneet yrittävät parhaansa mukaan nähdä kuoleman lohdullisena: se on portti hyveellisen elämän tuomaan palkintoon.  Yksi toisensa jälkeen romaanin henkilöt sen kertojaa, vanhaa naapuria, lukuun ottamatta kuolevat inhimillisesti katsoen liian varhain. Ranskassa oleva täti joutuu hourulaan. Romaani korostaa, että tuonpuoleinen palkinto korvaa kovat koettelemukset.

Minua parempi uskovainen saattaisi kokea romaanin haikean lopun liikuttavana, jopa kauniina. Minusta se oli makaaberi. Olen sen sortin idealisti, jonka mielestä hyve on oma palkintonsa jo tässä maailmassa. Tästä huolimatta on helppo nähdä, miksi romaani on tehnyt suuren vaikutuksen moniin lukijoihin. Siinä on jännittävä ristiriita täysin luonnollisen elämäntavan ja pingoittuneen hyveellisyyden välillä. Tähän ristiriitaan lukija joutuu jollain tavalla itse ottamaan kantaa.

Romaanin suomenkielisessä painoksessa on 1700-luvun lopun romanttiseen tyyliin tehty piirroskuvitus, jonka tekijää kirjassa ei kuitenkaan mainita. Myös kansikuvan tekijä jää nimeämättä.

Bernardin de Saint-Pierre, Paul ja Virginia: idylli. Karisto 1949. Kariston klassillinen kirjasto 57. Ranskankielisestä alkuteoksesta Paul et Virginie (1788) suomentanut V. Hämeen-Anttila. 155 s.

Susan Hill: Jacob's Room Is Full of Books

Sisältövaroitus: tämä juttu sisältää melko vähän tietoa esittelemästään kirjasta mutta sitäkin enemmän kirjan herättämiä blogistin muisteluhorinoita.

Viime syksynä luin Susan Hillin mietteitä oman kirjahyllynsä aarteista teoksesta Howards End is on the Landing. Tämä Jacob's Room Is Full of Books jatkaa edellisen teoksen ideaa. Tässäkin on puhe yhden vuoden aikana luetuista kirjoista. Tällä kertaa vuodenkierto ja luonnonilmiöt saavat kuitenkin enemmän tilaa kirjojen kustannuksella. Kirjassa on päiväkirjanomaisia merkintöjä linnuista, koiran lenkityksestä, kontiaisten häädöstä. Susan Hillin ajatus vaeltelee vapaasti nykyhetken havaintojen ja muistojen välillä. Mukana on jälleen runsaasti pieniä luonnekuvia tavatuista ihmisistä. Välillä tuli tunne, että kaikki kivat ihmiset on nyt kiiteltävä, kun siihen on vielä tilaisuus.

Tuosta edellä kertomastani voi päätellä, että en pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon kuin siitä aiemmasta Susan Hillin kirjahyllyn tomuttamisesta. Ajatuksen vapaa juoksu voi olla mukavaa luettavaa, mutta nyt tuntui, että kirjoittajalla oli jonkinlaisia keskittymisvaikeuksia. Hän myös viittaa näihin vaikeuksiin melko suoraan. Muuan ketjuihin kuulumaton kirjakauppa oli kieltäytynyt ottamasta myyntiin Donald Trumpin kirjoja. Susan Hill tuli kirjoittaneeksi harkitsemattoman tviitin, jossa hän syytti kirjakauppaa woke-ideologiasta. Tästä seurasi Susan Hilliin kohdistunut paskamyrsky. Tähän traumaan hän palaa useampaan otteeseen tässä kirjassaan. Hän tekee selväksi, ettei ole Trumpin kannattaja mutta ei lämpene myöskään minkäänlaiselle kirjasensuurille.

Susan Hill viittaa myös muutamiin yksityiselämäänsä järkyttäneisiin asioihin. Hän oli tätä kirjaa kirjoittaessaan asunut vasta viisi vuotta Norfolkissa. Sinne hän muutti Cotswoldista, jossa oli elänyt kymmeniä vuosia. Tässä kirjassa ei paljasteta syytä muuttoon, mutta kerron sen nyt niille, jotka minun laillani toisinaan lukevat mielellään kirjallisia juoruja. Susan Hill jätti kirjallisuudentutkijamiehensä lähes neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen rakastuttuaan toiseen naiseen. Suhde kariutui parin vuoden jälkeen, mutta Susan Hill ei enää palannut miehensä luokse.

Lumoutuminen uuden asumapaikan luonnonilmiöistä selittää tämän kirjan runsaat luontohavainnot. Norfolkin vaikuttavan karu luonto on ollut näyttävästi esillä myös Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkareissa, joita olen puolisoni kanssa kuunnellut äänikirjoina pitkien automatkojen ratoksi. 

Susan Hillillä on tapana viettää vuosittain yksi kuukausi Ranskassa, joten kirjassa on mukana myös havaintoja Kanaalin toiselta puolen. Matkalle mukaan täytyy tietysti valita iso kassillinen kirjoja. Tämä johti ajatukseni omiin matkoihini ja kesämökkireissuihini. Sopivan lukemisen suunnittelu on aina tärkeä osa matkavalmistelujani. Uimahousut ovat minulta unohtuneet etelän rantalomamatkalta, mutta kirjoja on aina ollut matkalaukussa huolella valittu pino.

Susan Hillin teoksen paras puoli minulle olikin juuri siinä, että se herätti omat muistoni ja pisti miettimään omia mieltymyksiäni. Jaan esimerkiksi Hillin mieltymyksen David Hockneyn kuvataiteeseen. Hillillä – kuten minullakin – on rivi Hockneyn taidetta esitteleviä teoksia hyllyssään. Minulla on myös useita David Hockneyn itse kirjoittamia teoksia. Hockneylla on kyky kirjoittaa taiteesta kansantajuisesti, mikä ei ole kuvataiteilijalle itsestään selvää.

Susan Hill ylistää Robert Louis Stevensonia ja varsinkin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde -romaania. Tästäkin olen samaa mieltä. Stevensonin romaaneissa kuuluu aina vahva kertojan ääni. "Kuolema näköhermolle!" Stevenson kirjoitti leikkisästi kirjeessään (muistaakseni) Henry Jamesille. Usein Stevenson käytti minäkertojaa. Kannattaa seurata, miten taitavasti Stevenson voittaa tähän näkökulmaan liittyvät rajoitteet. Mukana on usein kirjeitä tai minäkertojalle kerrottuja tarinoita, jotka mahdollistavat laajemman näkemyksen tapahtumiin. Oma suosikkini Stevensonin romaaneista on lähes unohdettu Veljekset: Talvinen tarina (The Master of Ballantrae). Se muuten löytyy suomeksi myös Gutenberg Projectista ja on sieltä aivan ilmaiseksi ladattavissa.

Susan Hill pitää R. L. Stevensonia myös parhaana lastenrunoilijana (tai ainakin yhtä hyvänä kuin Charles Causleyta ja Ted Hughesia). Tähänkin on helppo yhtyä. Oppikoulun ensimmäisellä tai toisella luokalla jokainen luokallani joutui lausumaan jonkin runon ulkomuistista luokan edessä. Melkein kaikki valitsivat saman: Kirsi Kunnaksen runon Yksinäinen kalossi – tietenkin sen lyhyyden ja helposti muistettavan riimirallattelun takia. Minä valitsin Stevensonin runon Vuodepeiton maa Aila Nissisen suomennoksena. Runo kertoo mielikuvituksen voimasta, joka muuttaa sairasvuoteen milloin miksikin, esimerkiksi taistelukentäksi. Valinta oli enteellinen: joskus tuntuu, että elämäni on ehkä liikaakin sijoittunut vuodepeiton maahan, kirjojen pariin eikä arkitodellisuuteen. Äidinkielen opettaja joka tapauksessa arvosti valintaani niin paljon, että värväsi minut lausumaan Viktor Rydbergin Tonttu-runon joulujuhlaan. Se olisi ollut helpompi oppia, jos olisin tiennyt, että se on sävelletty lauluksi. En tiennyt enkä ollut koskaan sitä kuullut. Oli siinä pitkässä runossa opettelemista.

Pitkästi ja kiittävästi Susan Hill kirjoittaa ystävistään John ja Myfanwy Piperista, joista en ennestään tiennyt mitään. John Piper oli kirjailija ja taidemaalari, Myfanwy Piper kirjoitti useita oopperalibrettoja – muiden muassa libreton Benjamin Brittenin oopperaan Kuolema Venetsiassa, joka perustuu Thomas Mannin tunnettuun pienoisromaaniin. Piperien kodista tuli Susan Hillille parantava paikka (healing place), jonne hän usein pakeni, kun hänellä oli vaikeuksia elämässään.

Hayn kirjafestivaaleilla – jotka ovat kuin steroideja nauttineet Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivät – Susan Hill tapasi pikaisesti Martin Amisin, Christopher Hitchensin ja Susan Sontagin, jotka asuivat samassa hotellissa hänen kanssaan ja liikkuivat kolmistaan. Hill pohtii Hitchensin ja Sontagin vaiheita heidän saatuaan terminaalisen syöpädiagnoosin. Hitchens suhtautui kuolemaansa uhmakkaasti eikä antanut piiruakaan periksi tiukasta ateismistaan; Susan Sontag yritti kaikin keinoin – jopa varsin tuskallisten ja heikkotuloksisten hoitojen avulla – pitkittää elämäänsä. (Tämän Hillin kirjan ilmestymisen jälkeen, keväällä 2023, keuhkosyöpä vei myös Martin Amisin.) 

Hill oli aina suhtautunut Susan Sontagiin hieman arastellen. Sontag oli teräväpuheinen amerikkalainen intellektuelli – Hill puolestaan viihteeseen suuntautunut brittikirjailija. Hayn festivaalihotellin edessä Susan Sontag kertoi Hillille, mikä etuoikeus oli ollut kokea englantilainen luonto aurinkoisena aamuna – ja näin hän sulatti Susan Hillin sydämen.

Pikaisesti esiteltyjä kirjailijoita on tässäkin kirjassa taas koko joukko: William Somerset Maugham, Raymond Chandler, Graham Greene, P. G. Wodehouse, Vladimir Nabokov, Olivia Manning, Jean Rhys, Zadie Smith, Richard Ford ja monet muut.

Itselleni pistin muistiin Alan Juddin pienen dekkarin The Devil's Own Work, josta en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan kuten en kirjailijastakaan. Se kuulosti lupaavalta. Ehkä sen esittely vielä joskus löytyy tästä blogista.

Susan Hill, Jacob's Room Is Full of Books. Profile Books 2017. Kansi: Peter Dyer. 266 s.

Scholastique Mukasonga: Notre-Dame du Nil

Vaikeakulkuisessa maastossa 2500 metrin korkeudessa vuoren rinteellä Ruandassa sijaitsee tyttölukio, Notre-Dame-du-Nil, joka on saanut nimensä sen lähelle, yhdelle Niilin lähteistä, pystytetyn mustan Madonna-patsaan mukaan. Sisäoppilaitosta ylläpitävät nunnat. Sitä johtaa abbedissa apunaan kappalainen, isä Herménégilde, joka vastaa myös uskonnon opetuksesta. Muut opettajat ovat enimmäkseen opetusalan ammattilaisia Belgiasta ja Ranskasta. 

Romaanin tapahtumien ajankohtaa ei kerrota tarkasti, mutta kulttuuristen viitteiden – esimerkiksi tyttöjen Paris Match -lehdestä leikkaamien kuvien – perusteella se sijoittuu 1970-luvulle tai 1980-luvun alkuun – joka tapauksessa ennen vuoden 1994 kansanmurhaa, jossa hutuheimoon kuuluvat ääriryhmät tappoivat kolmen kuukauden aikana lähes miljoona tutsiheimon jäsentä ja maltillista hutua.

Koulun oppilaat tulevat eri puolilta Ruandaa. He ovat suurimmaksi osaksi korkea-arvoisten virkamiesten ja sotilaiden tai menestyvien liikemiesten tyttäriä. Mukana on myös pieni määrä köyhistä oloista tulevia tyttöjä, jotka ovat päässeet kouluun lahjakkuutensa ansiosta. Näiden lahjakkaiden joukossa ovat koulun tutsitaustaiset oppilaat. Hutujen hallitsemassa maassa kouluissa on vain kymmenen prosentin kiintiö tutsioppilaille. 

Romaani keskittyy lukion ylimmän luokan oppilaisiin. Heitä on kaikkiaan kaksikymmentä, ja kiintiön takia tutseja on joukossa vain kaksi, Veronica ja Virginia. Taustansa takia Veronica ja Virginia joutuvat koulussa kiusatuiksi. Erityisesti tässä kunnostautuu Gloriosa, hallituksen korkean virkamiehen tytär, jonka vallanhimo kasvaa koko romaanin ajan. Hänen poliittisia intohimojaan ruokkii myös kateus tutsityttöjen akateemista menestystä ja kaunista ulkomuotoa kohtaan. Hankalaan välikäteen joutuu varsinkin Gloriosan ystävä Modesta, jonka isä on hutu ja äiti tutsi.

Romaanissa tytöt saavat huomiota kukin vuorollaan. Eniten on esillä Virginia, jota voisi ehkä pitää tämän kirjan päähenkilönä. Virginia on myös tytöistä ainoa, jonka kotioloihin pääsemme tutustumaan.

Ruandan valtapolitiikka ei ole romaanin pääosassa. Se on ennen kaikkea koulukuvaus, jossa on toki ikävää kiusaamista ja muita murheen aiheita, mutta tyttöjen koulukokemuksissa on myös paljon hauskuutta ja toveruutta. Gloriosan kiusaaminenkaan ei kohdistu pelkästään tutseihin. Hän on tasapuolisen ilkeä kaikille itseään alempiarvoisina pitämilleen.

Romaanin tummanpuhuvan viimeisen luvun takia minulla on kiusaus painottaa synkkiä enteitä aiempana romaanissa, mutta se ei tekisi oikeutta kirjalle. Nuoret, joilla on elämä edessään, tuovat tarinaan iloa ja energiaa. Sitä oli viihdyttävä lukea, varsinkin kun tällä tavalla pääsi sukupuoli-, ikä- ja kulttuurimuurin takaa kurkistelemaan afrikkalaisten tyttöjen ajatusmaailmaan. Itsehän kävin osan kansakoulusta poikaluokalla ja viisivuotisen oppikoulun poikakoulussa. Lukion toisella luokalla saimme sitten lopulta muutaman tytön luokallemme. Se oli ihmeellistä, kuin kolmannen asteen yhteys aiemmin tuntemattomaan elämänmuotoon.

Ruandalaistytöt kokevat vuoden mittaan myös seikkailuja. Kaksi tytöistä pääsee loma-aikana tutustumaan Ruandan vuorigorilloihin. Tyttöjen kansalliselle ylpeydelle käy kipeästi se, että gorillat on lähes ominut valkoinen tutkijanainen.

Rotukysymys ei nouse romaanissa sanottavasti esille. Kaikki koulun oppilaat ovat mustaihoisia. Opettajista iso osa on valkoisia, mutta tätä ei korosteta. Belgialaisen miesopettajan vaimon vaaleus herättää useissa oppilaissa ihastusta. Ihon vaalentaminen ja hiusten suoristaminen ovat kolonialismin lahja  – tai kirous – monille lukion tytöille. 

Opetussuunnitelmassa on sellainen ristiriita, että tytöille opetetaan Euroopan historiaa ja Afrikan maantiedettä. Tämä heijastelee epäilemättä eurooppalaista näkemystä siitä, että Afrikka on pelkästään luontoa eikä sillä ole omaa historiaa.

Veronica ja Virginia käyvät vieraisilla lähiseudulla asustavan kahvinviljelijän, de Fontanaillen, luona. Tämä hieman hassahtanut amatööriarkeologi ja taiteilija on sitten toista maata. Hän uskoo, että tutsit polveutuvat muinaisista egyptiläisistä. Veronicassa de Fontanaille näkee uudelleensyntyneen Isis-jumalattaren ja Virginia puolestaan on ilmetty muinainen kuningatar Candace. 

Eipä ihme, että tytöt ovat hämmentyneitä. Mitä tutsit loppujen lopuksi ovat? Virginia toteaa Veronicalle oppineensa, että "tutsit eivät ole ihmisiä: täällä me olemme Inyenzi – torakoita, käärmeitä, haittaeläimiä; valkoisten parissa me olemme heidän tarujensa sankareita". 

Vierailu de Fontanaillen uudelleen rakentamassa muinaisen kuningattaren hautatemppelissä johtaa Virginian myös magian pariin. Virginia alkaa uskoa, että kuningatar on herännyt ikiunestaan ja tarvitsee Virginian apua päästäkseen taas rauhaan. Kotiseudun poppamieheltä Virginia lomansa aikana saa tähän tarvitsemansa ohjeet. 

Tyttöjen elämässä kansanuskomuksilla on muutenkin huomattava rooli. Esimerkiksi kouluruoan uskotaan tekevän heidät hedelmättömiksi. Tästä syystä äidit lukuvuoden alussa pakkaavat ruokaa tyttöjen mukaan. 

Tärkeä tapahtuma kouluvuoden aikana on Belgian kuningattaren Fabiolan lyhyt vierailu koululla. Euroopan ja Afrikan erilainen suhtautuminen perheeseen ja lapsiin tulee tämän valtiovierailun yhteydessä esiin. Ruandan presidentti haluaisi lahjoittaa yhden lapsistaan lapsettomalle kuningasparille. Ruandalaisessa  perinteessä tämä on luonnollinen toimintatapa, jos sukulainen tai ystävä ei voi saada lapsia. Yksi lukion tytöistä on määrä lähettää Belgiaan ottolapsen hoitajaksi. Eurooppalaiset vieraat ystävällinen tarjous saattaa kiusalliseen tilanteeseen.

Ylimmän luokan oppilaat saavat  lukuvuoden alussa "omat huoneet", toisin sanoen he saavat yhteisessä makuusalissa erottaa omat vuoteensa toisista verhoilla. Tämä etuoikeus on monien mielestä haitta, sillä tytöt ovat nauttineet yhteisistä supatteluista valojen sammuttamisen jälkeen. Niinpä verhot välillä vedetään syrjään, varsinkin lukuvuoden alussa, kun kaikilla on  paljon kotoa tuotuja herkkuja matkalaukuissaan. Yöllisiin juhliin kaikki saavat ottaa osaa. Iloisesti ja sulassa sovussa tytöt vertailevat banaaniherkkujen reseptejä.

Myöhemmin tytöt saavat luvan myös koristella verhot kuvilla. Belgian kuningasparin, Ruandan presidentin ja paavin kuvien lisäksi verhoihin leikataan kuvia myös ranskalaisopettajilta saaduista viikkolehdistä. Nämä kuvat abbedissa kuitenkin määrää poistettaviksi siveettöminä. Isä Herménégilde pistää kuvat roskiin – paitsi Brigitte Bardot'n kuvat, jotka hän sujauttaa taskuunsa.

Isä Herménégildellä on tapana palkita hyvin menestyneitä oppilaita kauniilla vaatteilla. Tytön täytyy hakea vaatteet kappalaisen huoneesta, jossa tytön pitää riisutua ja sovittaa vaatetta kappalaisen nähden. Esimerkiksi Veronica kokee tilanteen äärimmäisen nöyryyttävänä, mutta romaanissa vihjataan, että kaikki tytöt eivät ole yhtä pahastuneita ja heidän kanssaan vaatteen sovitusta jatketaan kappalaisen vuodetta peittävien verhojen takana.

Koulu pyrkii laadukkaaseen opetukseen, mutta yksi sen julkilausutuista tavoitteista on myös tyttöjen neitsyyden varjeleminen, niin että he koulun jälkeen voivat päästä hyviin naimisiin. Tässä tavoitteessa koulu ei aina onnistu. Osalla tytöistä on jo salaisia tai julkisia poikaystäviä. 

Yhteen tytöistä, Fridaan, Zairen suurlähettiläs ihastuu niin kovasti, että menee tämän kanssa kihloihin. Yhtenä viikonloppuna suurlähettiläs valtaa koulun vierasmajan ja tuo sinne jopa omat kalusteensa, muun muassa valtavan simpukanmuotoisen vuoteen. Lähettiläs kaappaa Fridan majaan luokseen koko viikonlopuksi. Majan ovella on sotilasvartio, joten isä Herménégilden ja abbedissan on annettava periksi. Pieni skandaali siitä tietenkin seuraa. Raskaaksi tultuaan Frida jättää koulun ja kokee surullisen kohtalon.

Seuraavissa kappaleissa on juonipaljastuksia, joita et ehkä halua lukea, jos aiot itse tutustua romaaniin. Suomeksi romaania ei ikävä kyllä ole käännetty, mutta englanninkielinen kirja näyttäisi olevan saatavilla. Myös ruotsiksi kirja on käännetty.

Romaanin kahdessa viimeisessä luvussa tummat sävyt saavat vallan. Kärpästen herra saapuu tyttökouluun. Gloriosa tuhoaa Niilin Madonnan patsaan, koska sen nenä muistuttaa liiaksi tutsien suoraa nenää. Hän syyttää tihutyöstä tutsisissejä ja valehtelee, että nämä ovat myös hyökänneet hänen ja Modestan kimppuun metsässä. Modestalle hän toteaa, että hänen puheissaan ei ole kyse valheista vaan politiikasta. 

Gloriosan valheet johtavat lähiseudun viattomien tutsien pidätyksiin. Uhkailulla ja poliittisilla suhteillaan Gloriosa myös kaappaa käytännössä vallan koulun aikuisilta. Koululle kutsumiensa hutumilitanttien avulla hän järjestää tutsioppilaiden vainon, josta Virginia juuri ja juuri onnistuu pakenemaan. Veronica pakenee de Fontanaillen luo, mutta tämä turva osoittautuu lyhytaikaiseksi. Veronica ei selviä hengissä.

Koulun nopea suistuminen täydelliseen barbariaan ja silmittömään väkivaltaan tuntuisi fantasialta, jos ei tietäisi, mitä Ruandassa tapahtui vuonna 1994.

Romaanin loppuun tuo toivoa Immaculée, yksi ylimmän luokan hututytöistä. Tämä paljastavia vaatteita käyttävä ja poikaystävän moottoripyörän kyydissä päiväretkille karkaileva tyttö ei siedä määräilyä. Sisäsyntyinen kapinahenki saa hänet asettumaan Virginian tueksi Gloriosaa vastaan. Immaculée – ja ehkä myös muuan muinaisajan musta kuningatar – pelastavat Virginian varmasta kuolemasta hutujoukkojen käsissä. 

Sivistyksen ohueen pintakerrokseen ei voi luottaa. Täytyy luottaa niihin, jotka eivät seuraa ihanteitaan kyselemättä. Niihin jotka epäilevät.

Scholastique Mukasonga tunsi aiheensa hyvin. Hän itse joutui lopettamaan koulunkäyntinsä Ruandassa ja pakenemaan vainoja Burundiin. Kansanmurhan yhteydessä vuonna 1994 kymmeniä hänen sukulaisiaan murhattiin. Mukasonga asuu nykyään Ranskassa.

Notre-Dame du Nil palkittiin Renaudot-kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2012. Romaaniin perustuva elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2019. Elokuvan ohjasi Atiq Rahimi.

Scholastique Mukasonga, Notre-Dame du Nil. Gallimard 2012. Kansikuva: yksityiskohta Titouan Lamazoun maalauksesta Espérance. 223 s.

Ngũgĩ wa Thiong'o: Variksen velho

 

Variksen velho -romaanin etuliepeessä kerrotaan hieman elämäkerrallista taustaa tälle kirjalle. Vuonna 2004 kirjailija Ngũgĩ wa Thiong'o (s. 1938) pääsi pitkän maanpakolaisuuden jälkeen palamaan synnyinmaahansa Keniaan. "Siellä hänen asuntoonsa murtauduttiin, hänen tietokoneensa varastettiin ja Ngũgĩ sekä hänen vaimonsa pahoinpideltiin. Ngũgĩ palasi Yhdysvaltoihin ja kirjoitti Variksen velhon, ensimmäisen romaaninsa liki kahteenkymmeneen vuoteen."

Kirjailijan kirpeät kokemukset ovat epäilemättä jättäneet jälkensä kirjaan. Se jakautuu kuuteen osaan, joista jokaisen otsikko päättyy sanaan pirut: Vallan pirut, Jonotuspirut, Naispirut ... Piruuntuminen näkyy myös romaanin tyylissä ja sisällössä. Kyseessä on poliittinen satiiri afrikkalaisesta valtiosta nimeltä Aburĩrian Vapaa Tasavalta. Romaanin kertoja toteaa, että samankaltaisia valtioita on useita eri puolilla Afrikkaa. 

Romaaniin on sijoitettu myös kaunis rakkaustarina. Yksilöiden onnea eivät yhteiskunnan ongelmat täysin pysty estämään. Sosiaalivallankumouksellinen Nyawĩra ja Intiassa yliopisto-opinnot suorittanut Kamĩtĩ rakastuvat toisiinsa. Yhdessä he poliisia säikytelläkseen tekeytyvät  "Variksen velhoksi" – parantajanoidaksi, joka välillä esiintyy miehen, välillä naisen hahmossa. Yllättäen velhosta tulee suosittu, ja heidän vastaanotolleen on jatkuva jono. Myös maan johtajat kiinnostuvat velhon palveluksista. Nyawĩra on realisti, joka haluaa auttaa kärsivien ruumista; Kamĩtĩ taas on idealisti, joka pyrkii parantamaan kärsivän sielun. 

Nyawĩran ja Kamĩtĩn tarina saa romaanissa paljon tilaa, mutta psykologista henkilökuvaa heistäkään ei luoda. Kaikki romaanin henkilöt jäävät loppujen lopuksi pahvikuvahahmoiksi siitä huolimatta, että heidän elämänvaiheistaan kerrotaan paljon yksityiskohtaisemmin kuin pelkästään satiirinen tarkoitus edellyttäisi. Kirjailija tuntuu yksinkertaisesti viehättyneen henkilöihinsä liittyvistä tarinoista. Romaanin kertoja toteaakin, että "ruuan lailla tarinatkin menettävät makunsa, jos ne pyöräytetään hätiköiden". 

Afrikan sananlaskuaarteistosta romaani ammentaa tiuhaan. Romaani hyödyntää myös fantasiaa ja sadunomaisia aineksia. Surevan kyynelet kaivavat tunnelin, jonka päähän syntyy järvi, jonka yllä aika pysähtyy. Linnut jähmettyvät lentoon sen yläpuolella. Lopulta nauru laukaisee lumouksen ja paikalleen kivettyneet alkavat taas elää. 

Romaanin nimeämätön kaikkitietävä kertoja pääsee sisälle henkilöiden ajatuksiin. Paikoin hän piiloutuu juhlallisen me-muodon taakse. Usein hän luovuttaa puheenvuoron toiselle kertojalle, Arigaigai Gatherelle, joka on poliisi ja jonka tarinoissa Variksen velho tekee hämmästyttäviä yliluonnollisia ihmetekoja. Näyttää siltä, että romaanin lopussa Arigaigai jää pitämään yllä Variksen velhon legendaa.

Romaani käyttää fantasiaa myös keinona satiirin kärjistämiseen (kuten Orwell Eläinten vallankumouksessa). Aburĩrian Valtias haluaa rakentaa tornin, joka yltää Jumalan luo taivaaseen asti – eräänlaisen nykyaikaisen Baabelin tornin. Rahat tornin rakentamiseen yritetään saada Globaalipankilta, joka kuitenkin suhtautuu ajatukseen nihkeästi. 

Valtiaan ministerit liehittelevät hallitsijaa ja taistelevat samalla vallasta keskenään. Ulkoministeri Machokali on leikkauttanut silmänsä suuremmiksi toimiakseen Valtiaan silminä maailmalla. Kähminnän tiimellyksessä Machokali lopulta katoaa, mikä ei Aburĩrian kaltaisessa maassa ole lainkaan harvinaista. Sille on jopa termi: OEK – omaehtoinen katoaminen. Punajoen krokotiileilla on katoamisissa oma tehtävänsä.

Vakoilusta vastaava kansliaministeri Silver Sikiokuu on puolestaan leikkauttanut korvansa suuremmiksi. Tiedotusministeri Big Ben Mambo on teettänyt saman kielelleen. Romaanin aikana valtaan nouseva John Kaniũrũ harkitsee nenänsä suurentamista.

Millaiset asiat Aburĩriassa sitten päätyvät romaanin satiirin kohteiksi? Taikausko tietenkin. Itsevaltius ja autoritäärisyys. Valtias kärsii erikoisesta sairaudesta, joka saa hänet paisumaan paisumistaan. Lopulta hän nousee ilmaan kuin kaasupallo. Ehdottoman itsevaltiaan on vaikea ymmärtää, että käydessään Yhdysvalloissa hän ei ilman muuta pääsekään kaikkien silmäätekevien puheille. Lopulta hän onnistuu vimmatulla lobbauksella saamaan kutsun presidentin rukousaamiaiselle – joutuakseen pettymään, kun ymmärtää, että hän on tapahtumassa vain yksi tuhansien joukossa. Kaikki ovat sinne päästäkseen maksaneet tuhansia dollareita.

Byrokratia saa osansa pilkasta. Työttömien jonot ovat Aburĩriassa niin pitkiä, että ne toisinaan muuttuvat kehiksi, kun jonon ensimmäinen liittyy viimeiseksi uuteen jonoon tietämättä, että se itse asiassa on hänen omansa. Korruptio on luonnollisesti yleistä: setelisäkkejä kaivetaan maahan ja taas ylös. Variksen velhon setelisäkeillä lannoittamat pensaat alkavat tuottaa lehdiksi dollarin seteleitä.

Miehen oikeus pahoinpidellä vaimoaan joutuu kyseenalaistetuksi, kun Nyawĩran organisoima naispartio maksaa potut pottuina vaimonsa pahoinpitelijälle. Rakennusfirman johtajan Tajirikan ja hänen vaimonsa Vinjinian suhteen kiemuroita romaani perkaa muiltakin osin perusteellisesti.

Yleinen vallanpitäjien ongelma on "valkovaiva" – tauti jossa afrikkalainen haluaisi niin kovasti olla valkoihoinen, että menettää puhekykynsä. Ainoa sana, jonka hän pystyy sanomaan on jos... (olisin valkoinen). Variksen velho kehittyy taitavaksi valkovaivan hoitajaksi, vaikka edes Kamĩtĩ-velho ei täysin välty valkovaivaan liittyvältä sanakadolta. Taudissa on taustalla ristiriita afrikkalaisen ylpeyden ja Eurooppaan kohdistuvan kateuden välillä. Taloudellinen riippuvuus länsimaista koetaan nöyryyttäväksi. Samalla länsimaista elämäntapaa jäljitellään. Valkovaivaa ei yhtään helpota siirtomaakaudella afrikkalaisiin istutettu itseinho. Ihon valkaiseminen on Afrikassa yksi kosmetiikkateollisuuden kivijalka.

Osa romaanin satiirista kohdistuu länsimaihin. Afrikkalaisten vallanpitäjien ailahtelevaisuudessa on osittain kyse siitä, etteivät he koskaan voi olla varmoja länsimaisten kumppaniensa vaihtuvista odotuksista. Välillä länsimaat tukevat autoritäärisiä johtajia suojatakseen omia taloudellisia intressejään. Välillä länsimaat taas edellyttävät aitoa demokratiakehitystä edellytyksenä taloudellisen avun maksamiselle. Afrikkalaisten itsetuntoa ei sanottavasti paranna myöskään se, että he joutuvat anelemaan kehitysapuna varoja, jotka he katsovat moninkertaisesti luovuttaneensa länsimaille raaka-aineina ja halpana työvoimana. Länsimaiset yhtiöt puolestaan kuluttavat Afrikan luonnonvaroja ja tuovat Afrikan markkinoille halpaa tuontitavaraa, joka vie toimeentulon afrikkalaisilta tuottajilta, jotka eivät pysty kilpailemaan hinnoissa suuryritysten kanssa.

Romaanin lopulla Valtias lopulta räjähtää itseensä kerryttämänsä saastan paineessa. Räjähdyksessä syntyvällä uudella laihalla Valtiaalla on kaksihaarainen kieli. Ensi töikseen Valtias panee toimeen pikku D:n – monipuoluedemokratian. Valtias tosin tulee automaattisesti vapaissa vaaleissa voittavan puoleen johtajaksi. Valtias valitsee uuden hallituksensa ministereiksi romaanin pahimmat konnat. Valtias on nimittäin huomannut, että konnat ovat tilannearvioissaan realistisempia kuin moraaliset idealistit. Globaalipankki palkitsee Aburĩrian kehityksen vapauttamalla sen jäädytetyt avustusvarat.

Vallankaappaukset kuuluvat kuitenkin edelleen Aburĩrian todellisuuteen. Punajoen krokotiilit saavat vielä kerran mahansa täyteen.

Seppo Loposen suomennos on erinomainen, kuten häneltä on totuttu odottamaankin.

Ngũgĩ wa Thiong'o, Variksen velho. WSOY 2007. Tekijän kikujusta englanniksi kääntämästä laitoksesta Wizard of the Crow (2006) suomentanut Seppo Loponen. Päällys: Kristina Segercrantz. 765 s.