David Almond: Nimeni on Skellig

David Almond, Nimeni on Skellig. Tammi 2000. Englanninkielisestä alkuteoksesta Skellig (1998) suomentanut Kaisa Kattelus.

Moni asia – ehkä vähän liiankin moni – 10-vuotiaan Michaelin elämässä on muuttumassa. Hänen perheensä on juuri muuttanut uuteen kotiin, jossa sen edellinen omistaja Ernie Myers oli maannut viikon kuolleena keittiön pöydän alla. Pieni sisar on syntynyt keskosena eikä kaikki ole kunnossa. Äiti joutuu asumaan sairaalan osastolla. Isän aika kuluu uutta kotia remontoidessa. Onneksi koulu ja siellä parhaat kaverit – Leakey ja Coot - ovat säilyneet. Michael tosin joutuu nyt kulkemaan pitkän matkan bussilla voidakseen käydä entistä kouluaan.

Toisena päivänä muuton jälkeen Michael varoituksista huolimatta päättää tutkia luhistumaisillaan olevaa autotallia. Vanhoja lehtiä, sekalaista romua, hämähäkinverkkoja ja vielä jotain muuta...

Pöly tukki nenän ja kurkun. Tiesin, että kohta minua huudettaisiin, ja tiesin, että minun kannattaisi lähteä tieheni. Kurkotin yhden pakkilaatikkopinon yli ja suuntasin valon sen taakse, ja silloin näin hänet.
     Luulin, että hän oli kuollut. Hän istui jalat sojossa, pää nojalla seinää vasten. Hän oli pölyn ja hämähäkinverkkojen peitossa niin kuin kaikki muukin, ja hänen kasvonsa olivat kapeat ja kalpeat. Hänen hiuksissaan ja olkapäillään lojui kuolleita kärpäsiä. Valaisin lampulla hänen valkoista naamaansa ja mustaa pukuaan.
- Mitä sinä haluat? hän kysyi.
Hän avasi silmänsä ja katsoi minua.

Tämä erikoinen olento - ihminen, lintu, enkeli tai jokin muu - täyttää tästedes Michaelin ajatukset. Onko hän kuvitellut koko asian? Hän haluaa pitää löytönsä salassa ja samalla hän palaa halusta kertoa siitä jollekulle.

Michael löytää ystävän ja uskotun naapurissa asuvasta Mina-tytöstä. Mina asuu kahdestaan äitinsä kanssa ja käy kotikoulua. Koulumuotojen vertailu kulkee romaanissa yhtenä sivuteemana. 

- Äiti opettaa minua, hän sanoi. - Meidän mielestämme koulu tukahduttaa lasten luontaisen uteliaisuuden, luovuuden ja älykkyyden. Mielen pitää avautua maailmalle, ei lukkiutua ankeassa luokkahuoneessa.
- Ai, sanoin.
- Etkö olekin samaa mieltä, Michael?
Ajattelin ryntäämistä pihan poikki Leakeyn ja Cootin kanssa. Ajattelin Marakatti Mitfordin tempauksia. Ajattelin neiti Clartsin tarinoita.
- Enpä tiedä, sanoin.

Mina halveksii tavallista koulua. Michael ei osaa nähdä koulussa pahaa; hän on tottunut siihen eikä ole osannut muuta kaivatakaan. Lapset alkavat kuin huomaamatta opettaa toisiaan omien koulutaustojensa antamilla vahvuuksilla. Mina opettaa Michaelille tarkkaavaisuutta, kuuntelemista ja katsomista; Michael puolestaan Minalle toisten huomioon ottamista. Molemmat lapset ovat nupulla olevia taiteilijoita, vihkiytymässä kuvien ja tarinoiden maailmaan.

Tähän maailmaan heitä johdattaa William Blake, jonka runoihin ja kuvataiteeseen Mina on tutustunut jo aiemmin ja jossa he näkevät hengenheimolaisen: ihmisen joka näkee asioita, joita muut eivät havaitse.

Mielenkiintoisella tavalla tarinat ja Michaelin kokemukset punoutuvat yhteen. Kun Michaelin opettaja neiti Clarts kertoo koulussa tarinan siivekkäästä Ikaroksesta ja Mina näyttää linnuista tekemänsä lyijykynäpiirrokset, Michael heti seuraavalla vierailullaan autotallissa on huomaavinaan siivet oudon olennon selässä. Ja kun sama opettaja on kertonut Odysseuksesta Polyfemos-jättiläisen luolassa, autotallin asukkikin kertoo nimekseen ”En kukaan”.

Myöhemmin outo olento suostuu kyllä kertomaan nimensäkin. Se on Skellig. Olento vaikuttaa olevan koko ajan jonkinlaisessa muodonmuutoksen tilassa. Välillä Michael näkee hänet vastenmielisenä, toisinaan taas kauniina ja uljaana.

Lastenkirjan loppu saa mieluusti olla onnellinen, ja niin se on tässäkin romaanissa. Lapset auttavat Skelligiä saamaan takaisin voimansa, Skellig auttaa Michaelin pientä sisarta ja katoaa sen jälkeen. Kirjan fantasiaelementit ovat vahvoja ja tosia tämän romaanin maailmassa. Sen sadunomaiset piirteet eivät siis selity vain Michaelin stressaavan elämäntilanteen synnyttämiksi harhoiksi. Realistisella tasolla teos puhuu vahvasti ystävyyden ja perheyhteyden puolesta.

Muistan, että ainakin yksi omista lapsistani luki tämän kirjan parikymmentä vuotta sitten ja piti siitä. Päätin jo silloin tutustua Skelligiin. Nyt se sitten sattui silmään kirjahyllyssä. Hyvät kirjat ovat onneksi kärsivällisiä ja jaksavat odottaa.

Romaanin lopussa pieni sisar tulee sairaalasta kotiin ja saa nimen, ei kuitenkaan Michaelin ehdottamaa Persefonea, toisen kuoleman rajan takaa elämään noudetun mukaan, vaan paremman – ehkä kaikkein parhaan.