Elsa Morante: Arturon saari

Elsa Moranten (1912–1985) Arturon saari on psykologinen kasvutarina, joka sijoittuu Napolinlahdella sijaitsevalle Procidan saarelle juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä. Kertomuksen päähenkilö ja sen minäkertoja on Arturo Gerace. Hän asuu entisestä munkkiluostarista asuintaloksi muunnetussa kodissaan, jonka hänen isänsä Wilhelm Gerace on saanut perinnöksi ystävältään "Amalfilaiselta", vannoutuneelta poikamieheltä, jolla oli tapana järjestää talossa "poikamiesten juhlia", joihin naisilta oli pääsy kielletty.

Ihastuttavan luonnon ympäröimä ja täyttämä saari on omituisen luotaantyöntävä. Siihen ehkä vaikuttaa eniten saaren maisemaa hallitseva rangaistusvankila. Näin Arturo kuvaa kotisaartaan:

Yksinäiset hiekkarantamme eivät koskaan saa luokseen häliseviä ihmisjoukkoja, jotka saapuvat Napolista ja muista kaupungeista, jopa koko maailmasta, täyttäen ympäristön muut uimarannat. Ja vieras, joka sattumalta nousee maihin Procidassa, ihmettelee, ettei täällä tapaa iloista rantaelämää, juhlia, puheenhälinää, eikä kaduilta kuulu laulua, mandoliinin- tai kitaransoittoa, mistä kaikesta Napolin seutu on kuuluisa koko maapallolla. Procidalaiset ovat töykeitä, vähäpuheisia. Kaikki ovet ovat kiinni, harvat silmäilevät ulos ikkunoistaan, perheet elävät kukin omissa oloissaan puuttumatta toistensa asioihin. Meillä ei juuri välitetä ystävyydestä. Vieraan saapuminenkaan ei herätä uteliaisuutta, vaan pikemminkin epäluuloa. Jos hän jotain kyselee, hänelle ei mielellään vastata, sillä ihmiset saarellani eivät pidä siitä, että heidän salaisuuksiaan udellaan.

Romaanin myöhemmät tapahtumat saavat lukijan epäilemään Arturon kuvauksen luotettavuutta. Arturon kuvaus kertoo enemmän hänen omasta kodistaan ja mielenmaisemastaan kuin todellisesta Procidan saaresta.

Arturon äiti on kuollut pojan syntyessä. Arturo-vauvaa on vuohenmaidolla imettänyt palvelija Silvestro. Seurana hänellä on myöhemmin lisäksi koira Immacolatella. Ilman Silvestroa ja Immacolatellaa Arturolla ei olisi minkäänlaista todellista käsitystä rakkaudesta. Isä, jota Arturo ehdoitta ja sokeasti ihailee, viettää suurimman osan ajastaan salaperäisillä matkoilla, jotka Arturo kuvittelee mielessään eksoottisiin maailmankolkkiin ulottuviksi seikkailuiksi. Kotona ollessaan isä on kylmä, ivallinen ja välinpitämätön. Arturon äidistä tai omasta suvustaan hän ei halua kertoa pojalleen mitään. Ylimielisesti ja varautuneesti maailmaan suhtautuvan asenteensa hän on istuttanut myös poikaansa. Kun palvelija Silvestro lähtee suorittamaan asevelvollisuuttaan mantereelle, Arturo viettää suurimman osan ajastaan yksin kirjojen parissa tai vain koira seuranaan.

Aineellisesta toimeentulosta Arturon ja hänen isänsä ei tarvitse huolehtia. Palkollisten hoidossa olevat maatilat tuottavat riittävästi rahaa talouden tarpeisiin. Varoja ei kuitenkaan käytetä esimerkiksi rappeutuvan kotitalon kunnostamiseen tai vaatteisiin. Villieläimet pesiytyvät talon tyhjiin huoneisiin,  ja sekä isä että poika kulkevat rääsyissä.

Jo poikasena Arturo laatii "Täydellisen Totuuden Lakikokoelman". Hänen lakinsa on lapsellinen kokoelma protofasistisia ja ylimielisiä asenteita. Esimerkiksi neljäs tuon lain määräys kuuluu seuraavasti: "Yksikään Procidan saarella elävä kansalainen ei ole Wilhelm Geracen eikä hänen poikansa arvoinen. Jos joku Geraceista osoittaisi luottamusta näitä kansalaisia kohtaan, alentaisi hän itsensä."

Kun valitsin tämän kirjan luettavakseni, tarkoitukseni oli paeta fiktion avulla Suomen marraskuuta etelän lämpöön. Alun kuvailujen jälkeen Arturon havainnot luonnosta ja säästä ovat kuitenkin melko satunnaisia. Ihmisvihaajaksi hän on suorastaan pakkomielteisen kiinnostunut juuri toisista ihmisistä.

Lukija alkaa melko pian odottaa, missä vaiheessa Arturolle paljastuu, että hänen isänsä on kelju tyyppi ja että hänestä itsestään on hyvää vauhtia kasvamassa samanlainen. Arturon kasvu alkaa kunnolla, kun hän 14-vuotiaana menettää ensin koiransa Immacolatellan ja heti sen jälkeen hänen isänsä tuo saarelle uuden vaimonsa, 16-vuotiaan Nunziatan.

Nunziatan yksinkertainen luonnollisuus ja vahva oikeudentunto tulevat näkyviin selvästi, vaikka ne suodattuvatkin minäkertoja Arturon puolueellisuuden ja ailahtelevan tunne-elämän lävitse.

Arturon ylimielisyys paljastuu nyt suojakeinoksi, joka piilottaa hänen valtavan rakkaudenkaipuunsa. Arturon mustasukkaisuus kohdistuu ensin Nunziataan, joka saa osakseen liikaa isän huomiota. Ja myöhemmin, kun Arturo rakastuu koko teini-ikäisen ehdottomuudella äitipuoleensa, hän on mustasukkainen isälleen. Ja kun Nunziata pian synnyttää poikalapsen, Arturo on mustasukkainen tälle lapselle. Arturon murhaava raivo saattaa todelliseen hengenvaaraan pikkuisen Carminen ja Arturon itsensäkin.

Romaanin loppupuolella isän salaperäiset matkat saavat ainakin osittaisen selityksen. Minulle paljastukset isästä tulivat yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin ymmärsin, että selviä vihjeitä oli ripoteltu kirjaan alusta asti. Isään kohdistuneen ihailun murskauduttua Arturon on palasista koottava ymmärrys, hyväksyminen ja rakkaus. Tässä vaiheessa Arturon tunnelukot ovat kuitenkin jo avautuneet, joten tehtävä ei ole mahdoton.

Romaanin lopussa Arturo lähtee saarelta liittyäkseen sotaan. Ilmenee myös, että kerrottavien tapahtumien ja kerrontahetken välissä on kulunut pitkä aika, ehkä jopa kymmeniä vuosia. Kertoja ei kuitenkaan kirjan mittaan sanottavasti viittaa tulevaan. Hän pitäytyy nuoren Arturon havainnoissa ja tulkinnoissa. Jälkiviisautta on vain muutamassa kohdassa. Lukijalle tarinan salaisuudet siis paljastuvat sitä mukaa kuin Arturollekin – vihjeitä tarkasti lukevalle lukijalle ehkä jo vähän ennemmin.

Arturon saari sai arvostetun italialaisen Premio Strega -palkinnon vuonna 1957. Olen nähnyt tätä romaania mainittavan jopa pieneksi klassikoksi.

Alli Holman suomennos on kestänyt aikaa hyvin. 

Elsa Morante, Arturon saari. WSOY 1958. Italiankielisestä alkuteoksesta L'isola di Arturo (1957) suomentanut Alli Holma. 307 s.

William Trevor: The Boarding-House

William Trevorin (1928–2016) tragikoominen The Boarding-House ilmestyi alun perin vuonna 1965. Vaikka se sijoittuukin jo lähes täysin kadonneeseen täysihoitolamiljööseen, se on säilyttänyt luettavuutensa mainioiden ihmistyyppien ja omalaatuisen komiikkansa ansiosta.

Trevorin edellinen romaani The Old Boys kuvasi eläkeikään ehtineitä ihmisiä. Tällä kertaa katse suuntautuu hieman nuorempiin: suurin osa romaanin henkilöistä on myöhäisessä keski-iässä, viidenkymmenen ikävuoden tienoilla. Edellisestä romaanista tuttu henkilöiden muodollinen tapa ilmaista itseään synnyttää komiikkaa myös tässä romaanissa. Väärinkäsitykset ja pähkähullut tilanteet saivat minut usein purskahtamaan nauruun, kun niitä setvittiin korostuneen korrektein sanankääntein. Trevor sitoo tämän romaanin edelliseen myös pienellä, lähes huomaamattomalla, viittauksella kahteen aiemman romaanin henkilöön. 

William Wagner Bird on pitkän matkatoimistouran jälkeen saanut haltuunsa täysihoitolan Lontoon esikaupunkialueelta. Sinne hän on tietoisesti alkanut kerätä yksinäisiä miehiä ja naisia, joiden yksinäisyys ei ole vain sattumaa vaan tuntuu jollain tavalla olevan osa heidän luonnettaan. 

Romaanin kaikkitietävä kertoja rajaa näkökulmansa usein yhteen henkilöön kerrallaan. Sama tapahtuma tai sama ajankohta kerrotaan peräkkäin usean henkilön kannalta. Leikkaukset henkilöiden välillä tuovat kerrontaan vaihtelua ja dramatiikkaa. Mukana on myös otteita William Birdin muistiinpanoista, joissa hän käsittelee vuorollaan jokaista täysihoitolan asukasta ja kertoo omista ajatuksistaan.

Well, at least I have done a good thing – I have brought them all together; and though they are solitary spirits, they have seen in my boarding-house that there are others who have been plucked from the same bush. This, I maintain, lends them some trifling solace. 

William Bird puhuu muistiinpanoissaan täysihoitolasta kutsumuksenaan hyvin uskonnollisin sanankääntein. Hänen muistiinpanoistaan käy ilmi, että hän lukee yksinäisten joukkoon myös itsensä ja hotellin henkilökunnan, rouva Slapen ja neiti Galleltyn. 

Romaanin alussa William Bird yllättäen kuolee. Hän on kuitenkin läsnä koko ajan muistiinpanojensa kautta. Muutamat täysihoitolan asukkaat väittävät myös näkevänsä hänet jonkinlaisena henkiolentona. Suurimmalle osalle asukkaista Bird on testamentannut merkityksettömiä koriste-esineitä. Hoitajatar Clock ja herra Studdy saavat jättipotin: he saavat testamentissa täysihoitolan omakseen.

William Birdin testamentin määräyksiä ei selitetä, mutta mahdollisesti hän on katsonut, että hoitajatar Clockissa ja herra Studdyssa on edes ripaus käytännöllisyyttä, jota täysihoitolan ylläpitäminen vaatii. Käy ilmi, että hieman ennen kuolemaansa William Bird näki näyn täysihoitolan tuhosta ja pelkäsi tehneensä kohtalokkaan virheen. Romaanin tapahtumat osoittavat hänen olleen oikeassa.

Sitten ne täysihoitolaiset vanhimmasta nuorimpaan:

Majuri Eele, 69, on ollut naimisissa, mutta avioliitto päättyi välittömästi kuherruskuukauden jälkeen. Majurin harrastuksina ovat seksilehdet ja -elokuvat sekä "afrikkalainen baletti", kuten hän nimittää esityksiä striptease-klubilla, johon William Bird on hänet ensimmäisen kerran vienyt huomattuaan majurin pakkomielteisen kiinnostuksen erotiikkaan. Majuri Eele vastaa suurimmasta osasta romaanin koomisista kevennyksistä. Hänellä on taipumus ymmärtää asioita väärin – osittain tahallisesti. Hän myös huomaamattaan loukkaa ihmisiä rasistisilla ja seksistisillä kommenteillaan. 

Herra Scribbin, 55, on ujo mies, joka on lapsesta asti kärsinyt pilkkaa pituudestaan ja laihuudestaan. Huoneensa herra Scribbin on koristellut veturien kuvilla, ja hänen vapaa-aikansa kuluu kuunnellen äänilevyiltä eri asemilta lähtevien junien ääniä. Romaanin aikana Scribbin oppii pitämään puolensa hieman paremmin.

Herra Studdy, 53, on tyypiltään Trevorin kirjoissa usein toistuva moraaliton pikkurikollinen. Hän etsii ihmisistä heikkoja kohtia, joita voisi käyttää rahan kiristämiseen. Tätä tarkoitusta varten hän saattaa esimerkiksi käyttää kokonaisen päivän seurailemalla kadulla näkemäänsä mielestään epäilyttävästi käyttäytyvää ihmistä. Studdy vaikuttaa olevan hyvin lähellä absoluuttista pahuutta – tai psykopatiaa – mutta sen sanominen tuntuu liioittelulta, kun Studdyn moraalittomuus suurelta osin ilmenee hyvin vähäpätöisissä asioissa. Esimerkiksi pitkiksi venyvinä yrityksinä huijata baarimikolta muutaman pennin alennus viskilasillisesta. 

Rose Cave, 52, on tavallisuuden tuulahdus täysihoitolan hyvin omalaatuisten asukkaiden joukossa. Rose on varttunut aviottoman yksinhuoltajaäidin tyttärenä. Lapsuuden kiusaamiskokemukset ovat tehneet Rosesta varautuneen. Hän on kuitenkin ihminen, jonka moraalista eheyttä romaanissa korostetaan useaan otteeseen. Rose Cavelta riittää myötätuntoa myös täysihoitolan toisille asukkaille. Hän ymmärtää, kuinka vaikeaa heidän olisi muuttaa pois ja aloittaa elämä ympäristössä, jossa heidän erikoisuuksiinsa ei ole totuttu.

Hoitajatar Clock, 50, tekee työtä vanhusten parissa. Hän on useimmiten määrätietoinen nainen, joka on ilmeisesti menneisyydessä joutunut jonkinlaisen rakkaushuijauksen kohteeksi. William Bird on muistiinpanoissaan todennut, että Clockissa on piilossa jotain pelottavaa. Perittyään täysihoitolan yhdessä herra Studdyn kanssa hoitaja Clock alkaa toteuttaa suunnitelmaansa asukkaiden häätämiseksi ja asuntolan muuttamiseksi yksityiseksi vanhainkodiksi – vastoin William Birdin testamentin määräystä, jossa kaikille asukkaille taattiin oikeus asua täysihoitolassa niin pitkään kuin itse haluavat.

Herra Venables, 49, on työssään jatkuvan kiusaamisen kohteena. Hänet on tehnyt ihmisaraksi myös traumaattinen kokemus. Hän on aiemmin asunut alivuokralaisena Flatrupien perheessä ja saattanut raskaaksi isäntäperheensä tyttären. Abortti on tehnyt tyttärestä hedelmättömän, eivätkä Flatrupit ole antaneet sitä anteeksi. Venables pelkää koko ajan Flatrupien löytävän hänet. 

Tome Obd, 44, on tullut Englantiin Nigeriasta tarkoituksenaan opiskella asianajajaksi. Opinnoissa epäonnistuminen on saanut Obdin katkaisemaan häpeissään välit entiseen kotimaahansa. Mustan miehen kokemukset Lontoossa ovat usein nöyryyttäviä. Hän on neljätoista vuotta ollut pakkomielteisesti rakastunut neiti Annabel Tonksiin ja pommittanut tätä päivittäisillä kukka- ja kirjelähetyksillä neiti Tonksin vastustelusta huolimatta. Lopulta Tome Obdille valkenee, että neiti Tonks on menossa naimisiin toisen miehen kanssa eikä ole koskaan lukenut ainoatakaan Tomen kirjettä, koska ei ole saanut selvää käsialasta. Tome Obdin mielenterveys järkkyy vakavasti. Hän alkaa jatkuvasti nähdä kuolleen herra Birdin, jota syyttää ongelmistaan.

Neiti Clerricot, 39, pitää kasvojansa vastenmielisen näköisinä; muut ihmiset pitävät häntä yleensä suloisena tai korkeintaan tavallisen näköisenä. Hän pelkää, ettei kukaan koskaan tule lähentelemään häntä sopimattomasti. Vain voidakseen kieltäytyä hän antautuu seikkailuksi luulemaansa suhteeseen esimiehensä kanssa. Nöyryytys on lopullinen, kun paljastuu, että esimies haluaa vain kuulijan jutuilleen vakuutuksista ja liiketoiminnasta.

Eläessään William Bird oli kertonut Tome Obdille, että yksinäisyys tekee katkeraksi ja katkeruus ruokkii julmuutta. Tome Obdin katkeruus tuhoaa lopulta koko täysihoitolan, Tomen itsensä sekä William Wagner Birdin muistiinpanot.

William Trevor tasapainoilee tässäkin romaanissa taitavasti kylmyyden ja myötätunnon rajalla. Tässä romaanissa myötätunto pääsee lopulta voitolle.

William Trevor, The Boarding-House. Penguin Books 1984. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kansikuva: James Marsh. 254 s.

Laurent Gaudé: Kirottu suku

Tähän melko suppeaan romaaniin on mahdutettu hieman yli sadan vuoden jakso italialaisen poikkeussuvun tarinaa. Tuossa ajassa ehditään tutustua viiteen sukupolveen ja suvun asuinpaikan, Montepuccion, muutokseen köyhästä, takapajuisesta, taikauskoisesta maaseutukylästä vireäksi turistikaupungiksi. 

Romaanin alku luo nopeasti puitteet tulevalle. Scortan suku saa alkunsa raiskauksesta: elokuussa vuonna 1875 vankilasta juuri vapautunut Luciano Mascalzone saapuu kotikyläänsä ottamaan pahalla sen, mitä ei saanut hyvällä viisitoista vuotta aiemmin. Hän tietää menettävänsä henkensä tekonsa takia. Jo samana päivänä kyläläiset kivittävät hänet kuoliaaksi. Siitä huolimatta Luciano olisi kuollut onnellisena, ellei hänelle olisi ehditty kertoa, että hän oli raiskannut väärän naisen.

Myös raiskauksesta syntyvän lapsen, Roccon, kyläläiset olisivat surmanneet, ellei don Giorgio, kirkkoherra, olisi pelastanut vauvaa kasvattilapseksi naapurikylän Scorta-sukuun. Tämän uuden sukunimen Rocco jättää perinnöksi myös kolmelle lapselleen. Muuta hän ei heille ryöväämällä hankkimastaan suuresta omaisuudesta jätäkään. Kaikki menee kirkolle.

Kirjan nimi, Kirottu suku, näyttäisi siis alkutilanteeseen nähden hyvinkin osuvalta. Tosiasiassa perinnöttä jääminen kuitenkin tekee jäljelle jääneistä kolmesta Scortasta – Domenicosta, Giuseppesta ja Carmelasta – rohkeita ja yritteliäitä. He myös oppivat turvaamaan kaikessa toisiinsa, koska muilta ei apua ole odotettavissa. Myös heidän ainoa ystävänsä, Raffaele, tulee osaksi Scortan uutteraa klaania.

Kustantamossa kirjan nimeä on harkittu ilmeisesti uudelleen, koska toinen suomenkielinen painos ilmestyi nimellä Montepuccion aurinko. Polttava aurinko, joka tekee raatamisesta raskasta, pitää samalla yllä elämää. Näin Domenico Scorta Mascalzone kuvaa suvun suhdetta aurinkoon sisarenpojalleen Elialle

Me olemme syntyneet auringosta, Elia. Meillä on sen lämpö sisällämme. Se on ollut olemassa niin kauan kuin ruumiimme muistaa, se on lämmittänyt meitä jo imeväisinä. Emmekä me lakkaa syömästä sitä, ahmimasta sitä suihimme. Se on hedelmissä, joita syömme. Persikoissa. Oliiveissa. Appelsiineissa. Niissä on auringon tuoksu. Öljyn mukana se valuu alas kurkustamme. Se on meissä. Me olemme auringon syöjiä.

Aurinko myös rankaisee väärintekijöitä kuten kelvotonta uutta pappia, don Carloa, joka rikkoo Roccon ja don Giorgion tekemän sopimuksen. 

Romaanin kaikkitietävän kertojan jylhä ja kohtalonomainen tyyli tuo mieleen antiikin tragediat. Pateettisuus voisi helposti muuttua naurettavaksi, mutta jotenkin Laurent Gaudé sen välttää. Ripaus realismia ja hyppysellinen huumoria pitävät tarinan uskottavana ja samastuttavana ajoittaisesta liioittelusta huolimatta.

Kaikkitietävän kerronnan väliin on sijoitettu kursivoituja jaksoja, joissa vanha Carmela kertoo kylän uusimmalle kirkkoherralle, kunnon don Salvatorelle, elämänsä vaiheista. Carmela tuntee muistinsa olevan katoamassa ja haluaa kertoa tarinansa vielä, kun muistaa sen.

Suvun menestyksekkäät liiketoimet ovat olleet suurelta osin Carmelan ansiota. Hänen oivalluksestaan perustettiin tupakkakauppa, josta tuli suvun uuden varallisuuden perusta. Carmelan näkemys kannattelee koko sukua. Jokainen suvun jäsen löysi sittemmin omalle temperamentilleen sopivaa liiketointa. Seikkailuun suuntautuvat harjoittivat salakuljetusta, rauhallisemmat kalastivat ja kasvattivat oliiveja. Suvun menestystä auttaa myös tietoinen suunnitelma: jokainen setä tai täti kertoo sisarustensa lapsille sen, mitä on elämästä oppinut.

Kirjassa toistuu usein kysymys: Milloin olimme onnellisia? Ja vastaus on yleensä: työssä, perheenjäsenten seurassa. Onni on ollut raatamisessa, ei saavuttamisessa.

Sydäntäsärkevissä loppuluvuissa Carmelan muisti on kadonnut. Hän viettää päivänsä istumalla tupakkakaupan seinustalla. Välillä hän hätääntyneenä etsiskelee jo edesmenneitä veljiään. Lopulta luonnonvoimat puuttuvat peliin: maanjäristyksessä auennut kuilu nielee syvyyksiin veljiään hautausmaalta etsivän Carmelan. Näin painuu mailleen tämä varsinainen Scorta-suvun aurinko.

Carmelan pojantytär Anna on ensimmäinen Scorta, joka jättää kylän. Hän opiskelee Bolognassa lääketiedettä. Ennen lähtöään hän saa don Salvatorelta kuulla isoäitinsä kertomat suvun salaisuudet. Esimerkiksi totuuden Carmelan ja hänen veljiensä New Yorkin matkasta. Siinäkin toistui Scortien kirous, joka oli oikeasti siunaus: matka on tärkeämpi kuin perille pääsy.

Romaani sai Goncourt-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2004.

Kirjasta on kerrottu myös ainakin blogeissa Villasukka kirjahyllyssä ja Kirjasähkökäyrä.

Laurent Gaudé, Kirottu suku. Bazar 2008. Ranskankielisestä alkuteoksesta Le soleil des Scorta (2004) suomentanut Anna-Maija Viitanen. 268 s.

Göran Schildt: Toivematka

Vanhan matkakirjan lukeminen ei vie lukijaa vain uuteen maailmankolkkaan. Se on myös matka kadonneeseen aikaan. Tutustumista ihmisiin ja elämäntapaan, jotka ovat olemassa enää muistoissa ja vanhan kirjan sivuilla. Laurence Sternen romaanisankari Tristram Shandy totesi osuvasti: kirkot eivät katoa mihinkään, mutta majatalon tytön kauneus voi kadota jo vuodessa. Göran Schildt (1917–2009) oli taidehistorioitsija ja innokas kirkkojen koluaja. Yksi "toivematkan" tarkoituksista oli kerätä materiaalia Ranskan romaanisten ja goottilaisten kirkkojen arkkitehtuurista ja taideaarteista. Siitä huolimatta kirkot jäävät hänen Toivematka-teoksessaan melko vähälle huomiolle ja suurimman sijan saavat kohtaamiset ihmisten kanssa – myös niiden kauniiden tyttöjen.

Äidinäidiltä saatu perintö mahdollisti Göran Schildtille häntä jo lapsuudesta poltelleen unelman toteuttamisen. Hän osti itselleen purjealus Daphnen, 10,7 metriä pitkän ja 2,75 metriä leveän kaksikajuuttaisen kitsin, joka kahden maston ja purjeiden lisäksi sai kulkuvoimansa myös 16–24-hevosvoimaisesta suomalaisesta Olympia-moottorista.

Toukokuun 17. päivänä vuonna 1948 Daphne lähti matkaan Tukholmasta. Määränpäänä oli Välimeri ja Rapallon satama Italiassa. Göran Schildtin lisäksi miehistöön kuuluivat puoliso Mona Morales-Schildt ja Clas Brunius, jonka oli määrä tulla mukaan Pariisiin asti. Miehistön välit säilyivät hyvinä kiperissäkin paikoissa. Kerronnan sävy on kauttaaltaan valoisa ja optimistinen. Suurimmat riidat Göran ja Clas saivat aikaan eksistentialismin tulkinnasta sekä Franz Kafkan kirjailijanlaadusta – ihan tämmöisiä perusjuttuja purjehtijoille siis.

Jo alkumatka Göötan kanavan kautta Pohjanmerelle ja purjehdus Tanskan rannikolta Englantiin tarjoavat useita mainioita kohtaamisia. Aalborgin satamassa Görania tulee jututtamaan herrasmiessalakuljettaja Agi Niska. Maanmiehet ovat tapaamisesta niin ilahtuneita, että puhuvat keskenään suomea pitkän aikaa ennen kuin huomaavat vaihtaa ruotsiin, joka oli molempien äidinkieli. Tanskan rannikolla taas ankkuroidaan idyllisen saaren edustalle ja antaudutaan juttusille hauskan onkijan kanssa, joka kertoo olevansa murhamies. Tälle leikinlaskulle nauretaan makeasti, ja vasta myöhemmin purjehtijoille selviää, että he olivat ankkuroituneet vankimielisairaalan rantaan.

Englantiin ei ollut alun perin tarkoitus pistäytyä ollenkaan, mutta kun reittiä heille suositeltiin, suunnitelma muuttui hetkessä. Eikä Englannissa tietenkään kannattanut käydä tutustumatta Lontooseen ja sen upeisiin museoihin. Englannin puntia matkalaisilla ei tosin ollut lainkaan eikä rahan vaihtaminen käynyt yhtä helposti kuin nykyään. Vaati kekseliäisyyttä ja melkoisia sosiaalisia taitoja päästä Ramsgatesta Lontooseen ilman pennin hyrrää. Lontoossa onneksi asui ystäviä, joiden nurkissa sai asua kolmen päivän visiitin ajan.

Kirjan antoisin ja kulttuurin kuvauksena opettavaisin osuus on matka Le Havresta Välimerelle Ranskan jokien ja kanavien kautta. Joella ja kanavilla kulkijat muodostavat kuin suuren perheen, jonka jäsenet auliisti auttavat toisiaan. Usein Daphne pystyi säästämään polttoainetta, kun suurempi alus otti sen hinaukseen. Vastaavan palveluksen Daphne teki pikkuiselle Phel-purrelle, jonka pariisilainen Philippe oli rakentanut asuntorakennuksensa kellarissa ja jossa hän nyt oli tyttöystävänsä Hélènen kanssa matkalla Rivieran aurinkoon. 

Riidat kanavilla olivat harvinaisia. Niissäkin Göran oppi pärjäämään, kun hoksasi ottaa käyttöön Rabelais'lta oppimansa värikkäät kiroukset. Vastapuolen ensireaktio oli hölmistys, mutta selvästi näiden 1500-luvun herjojen tarkoitus kuitenkin meni perille.

Rouenissa Göran ja Mona viettivät neljä tuntia merimieskapakassa, jonka henkilökuntaan, ilotyttöihin ja asiakkaisiin he loivat lämpimät välit. Mona pääsi tanssimaankin tyttöjen kanssa. Paikalla kävi myös rahansa ryypännyt suomalainen merimies, joka vaihtoi kenkänsä vielä yhteen ryyppyyn. Siinä vaiheessa, kun hän alkoi riisua housujaan, hänet heitettiin pihalle.

Pariisissa Göran vieraili Nobel-kirjailija André Giden luona. Gide olisi halunnut vierailla Daphnella, mutta Daphnen vieressä samassa laiturissa asusti kirjailija Antoine de Saint-Exupéryn leski Le Petit Prince -asuntolaivassaan. Gide inhosi naista eikä halunnut tavata tätä. Niinpä vierailu sovittiin niin varhaiseksi aamuksi, että naapurin rouva ei olisi vielä ehtinyt herätä. Pahaksi onneksi tieto vierailusta pääsi karkaamaan lehtiin: aamulla ranta oli täynnä lehtimiehiä ja Le Petit Princen kannellakin oli elokuvausryhmä valmiina. Schildt teki pikapyrähdyksen lähimpään puhelimeen ja varoitti Gidea. Vierailu peruttiin.

Pariisista Clas Brunius lähti kohti kotia, mutta hänen tilalleen osaksi kanavamatkaa saapui Göranin nuoruuden matkojen kumppani Georg Henrik von Wright. Naapurialusten miehistöt pitivät Görania kaltaisenaan palkattuna merimiehenä ja Monaa hänen satunnaisena naisystävänään. Totuutta ei hennottu kertoa miehille, joiden kanssa oli ehditty ystävystyä, joten Georg Henrik sai näytellä Daphne-laivan omistajaa, kreivi Hostinatoa. Pariisin halvimmissa hotelleissa ystäviään odotellut "kreivi" määräsi ylhäisesti Göranin maksamaan korvauksen laivaa omien sanojensa mukaan "vartioineelle" satamapummille – laivan kassasta tietenkin.

Tarkoitukseni olisi tietenkin suositella, että itse lukisit tämän kirjan, mutta niin kuin näkyy, kirjan anekdootit suorastaan vaativat tulla uudelleen kerrotuiksi. Nyt lopetan lainaukset tähän ja kerron matkasta hieman yleisemmällä tasolla. Samanlaisia hauskoja juttuja riittää kyllä yli kolmensadan sivun kirjassa jokaisen lukijan löydettäväksi.

Kun "kreivi Hostinato" oman matkaosuutensa jälkeen lähti junalla kohti Amsterdamia ja sieltä edelleen Cambridgeen hoitamaan uutta professuuriaan, Göran tunsi suurta tyhjyyttä. Hän pohti vakavasti sitä mahdollisuutta, että läheisen ystävyyden aika oli ohi. Näiden kahden miehen suhteesta tuskin voi käyttää muuta sanaa kuin rakkaus – silläkin uhalla, että joku sen ymmärtää väärin. Tässä kirjassa Mona on kumppani ja Georg Henrik rakastettu.

Työnjako laivalla oli ajalle tyypillinen. Miehet hoitivat purjehtimisen ja kanavasuluissa kulkemisen sekä moottorin korjaukset. Mona valmisti upeita aterioita tuoreista maan ja meren antimista. Se, että työnjako ei aina ollut Monan mieleen, käy ilmi siitä, että Fontainebleaussa Mona vaati päästä yhdeksi yöksi hotelliin tullakseen vuorostaan passatuksi.

Anekdoottien lisäksi kirja tarjoaa myös kulttuurihistoriallista pohdintaa. Matkan varren ritarilinnoista Schildt johtuu ajattelemaan keskiajan ihmisten käsityksiä. Näköalan käsitettä ei ollut olemassa keskiajan ihmiselle. Suuret avoimet maisemat olivat kauhistus. Linnojen tornit olivat puhtaasti vartiointia ja sodankäyntiä varten. Talot rakennettiin niin, että avoin maasto piilotettiin yhtenäisen muurin taakse ja ikkunat katsoivat kadulle tai sisäpihalle.

Joki- ja kanavamatkailu ei 1940-luvun lopulla ollut helppoa. Ei ollut navigaattoreita tai nettiä, josta hetkessä löytyy kartta kuin kartta. Paperikarttojakaan ei aina ollut saatavilla. Saône-joen kartta Pariisista löytyi, mutta tämä ainoa pitkälle paperikäärölle painettu kartta ei ollut myytävänä. Mikä siis neuvoksi? Mona piirsi kopion kartasta wc-paperirullalle. Se hoiti tehtävänsä mainiosti.

Rhône-joen kartan monisivuisen paperikopion Schildtit olivat onnistuneet hankkimaan ja pohtivat kovasti, uskaltaisivatko sen varassa lähteä vuolasta virtaa alaspäin. Lyonissa rantalaiturilla Daphnen rantautumisköyden ottaa vastaan mies, joka suosittelee ottamaan matkalle luotsin. Kun käy ilmi, että mies on sama, joka on laatinut heidän karttansa, neuvoon päätetään suostua. Se yhteensattumista: Lyonissa oli lähes miljoona asukasta ja heidän köyteensä tarttuu juuri kyseinen kartantekijä!

Lyonista Arlesiin Daphnessa matkustaa myös luotsi Olivier ja tämän 8-vuotias poika. Göran seuraa tarkasti isän ja pojan rakkauden täyttämää juttelua. Ja sitten näennäisesti ilman perusteita seuraa yllättävä lause: "Noissa kahdessa oli jotakin liikuttavaa ja samalla epämääräisen murheellista, järkyttävää aivan; tunsi vaistomaisesti että tuo rakkaus oli liian voimakasta ja harrasta voidakseen olla koitumatta kärsimysten lähteeksi sellaisessa maailmassa missä ainoastaan kohtaloonsa alistuminen ja kylmyys voi suojella tuskallisilta pettymyksiltä." Tuskinpa Göran Schildt tässä enää puhuu ranskalaisesta luotsista ja hänen pojastaan. Hän kertoo itsestään ja isästään – kirjailija Runar Schildtistä – joka teki itsemurhan, kun Göran oli 8-vuotias.

Tasan kolmen kuukauden matkanteon jälkeen Daphne pääsi Välimerelle. Ranskan Rivieran jälkeen kokka suunnattiin kohti Italiaa. Göran katsoo, että samalla ylitettiin pohjoisen ja eteläisen elämäntunteen raja. Italian välitön aitous ja itsetarkkailun puute on ihanne, jota pohjoinen ihminen vain harvoin saavuttaa.

Matkalla sattui useita kommelluksia ja vaaratilanteita. Viimeinen – pyörremyrsky – koettiin vielä Italiassa. Daphnen vauriot olivat tällä kertaa sen verran isot, että vakuutusyhtiö Lloyds pääsi maksumieheksi. 

Mona lähtee junalla kohti työtään Tukholmassa. Göran jää vielä kahdeksi viikoksi kokoilemaan muistiinpanojaan kirjaksi. Hän pohtii myös matkailun luonnetta ja oikeutusta: onko matkailija vain elämän katselija vai voiko matkailussa yhdistyä "yhdyselämä aatteiden, ajatusten kanssa, se että auliisti sallimme niiden  muuttua meissä itsessämme lihaksi ja vereksi". Daphne-laivan miehistössä aatteet ja havainnointi sekä elämä ainakin näin sivusta katsoen vaikuttivat yhdistyneen hienosti.

Daphne jää Italiaan telakalle, kun Göran matkustaa kohti Pariisia ja työtä. Tuossa vaiheessa kirjailija tuskin arvasi, että Toivematka ja sitä seuranneet lukuisat matkakirjat tulisivat turvaamaan hänen toimeentulonsa koko loppuelämän ajaksi.

Kirjan kieli on paikoin vanhahtavaa, mutta sehän antaa lukemiseen vain pikantin lisämausteen. Sen sijaan teoksen kääntäjän usein toistuvat kummalliset passiivirakenteet jo hieman häiritsivät (esimerkiksi "Fredrikshavenista lähdettiin sitten eilen iltapäivällä viivyttyä satamassa puolitoista vuorokautta"). 

Kirjassa on 16 lehdellä mustavalkoisia valokuvia matkan eri vaiheista. Kirjan lopussa on myös kartta Daphnen reitistä.

Göran Schildt, Toivematka. WSOY 1952. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Önskeresan (1949) suomentanut Lauri Hirvensalo. 311 s.

James Joyce: Dubliners (Dublinilaisia)

Kun poistuimme Helsingin kirjamessuilta ensimmäisen messupäivän lopulla nyssäkät täynnä kirjoja lastenlapsille, hoksasin, ettei minulla ollut ainoatakaan fyysistä kirjaa itselleni hotellilukemiseksi. Kultainen puolisoni pysähtyi heti Rosebudin myyntipisteelle ja osti minulle tämän James Joycen (1882–1941) novellikokoelman. Yle Teeman dokumentti James Joyce ja Odysseus tuoreessa muistissa ja kevääksi suunniteltu Dublinin-matka mielessä olin tullut puolisolleni maininneeksi, että haluaisin lukea uudelleen novellikokoelman Dublinilaisia ja romaanin Ulysses. 

Dublinilaisia-kokoelman luin ensimmäisen kerran Pentti Saarikosken käännöksenä lähes viisikymmentä vuotta sitten. Jotkin kirjat, joiden sisällöstä en muista oikeastaan mitään, jäävät mieleeni väreinä. Dublinilaisia on ehdottomasti ruskeanharmaa. Hieman paremmin muistan kokoelman viimeiseen, Kuolleet-novelliin pohjautuvan elokuvan vuodelta 1987. Se jäi mestariohjaaja John Hustonin viimeiseksi.

Dubliners-pokkarini on ilmestynyt Wordsworth-kustantamon klassikkosarjassa. Sarjan yleisesipuheessa kehotetaan lukemaan ensin teos ja vasta sitten asiantuntijan laatima esipuhe. Menettelin ohjeen mukaan. Laurence Daviesin esipuhe on kyllä ehdottomasti syytä lukea sekin. Se avasi novelleista sellaisia kohtia, jotka vajavaisen Irlannin ja Dublinin historian tuntemuksen takia olisivat jääneet minulta huomaamatta. Daviesin alaviitteet olivat aivan välttämättömiä; niin paljon Joyce käytti novelleissa Dublinin paikallismurteen ilmauksia.

En usko, että pystyn sanomaan näistä novelleista mitään sellaista, jota ei olisi sanottu jo aiemmin ja paremmin. En siis aio käydä tarkasti läpi kaikkia kokoelman viittätoista novellia. Tyydyn hajamietteisiin.

Novelleissa keskiössä ovat tavalliset dublinilaiset iloineen ja suruineen. Novellit eivät ole kovin dramaattisia, mutta kaikkiin niihin sisältyy jonkinlainen valaistuminen. Ihmiset oppivat jotain itsestään tai lähimmäisistään. 

Minua hämmästytti se, miten nuorena Joyce kirjoitti näin valmista, eri ikäkausia ja erilaisia ihmistyyppejä ymmärtävää kirjallisuutta. Kokoelma julkaistiin vuonna 1914, mutta se oli valmistunut jo seitsemän vuotta aiemmin Joycen ollessa vasta 25-vuotias. A Painful Case (Surullinen tapaus) - novellin Joyce on ilmeisesti kirjoittanut jo alle kahdenkymmenen iässä.

Tuo A Painful Case on yksi kokoelman suosikeistani. Sen päähenkilö, James Duffy, on kylmä ja kova, itsekäs ihminen, pankin toimihenkilö. "He had neither companions nor friends, church nor creed." Eräänä iltana konsertissa hän tutustuu rouva Sinicoon, kauppalaivan kapteenin puolisoon. Viattomista tapaamisista tulee molemmille tärkeitä. Kun rouva Sinico pienellä eleellä ilmaisee olevansa valmis läheisempäänkin ystävyyteen, James Duffy vetäytyy kuoreensa ja lopettaa tapaamiset. Neljän vuoden päästä hän lukee sanomalehdestä pikku-uutisen rouva Sinicon kuolemasta. Rouva oli jäänyt junan alle. Duffyn ensireaktio on vihan sekainen kauhistus: tuollaiselle ihmiselle hän oli uskonut syvimmät salaisuutensa. James Duffyn vähittäinen mielenmuutos ja oman elämänpettymyksensä ymmärtäminen on novellin parilla viimeisellä sivulla kuvattu liikuttavalla tavalla. 

Kiinnitin huomiota myös siihen, miten Joyce tuntuu helposti pääsevän sisälle myös huonosti kohdeltujen naisten ajatuksiin. Novellissa A Mother (Äiti) rouva Kearney taistelee pianistityttärensä oikeuksien ja tälle luvatun palkkion puolesta tylyjen miesten ylimielisiä ja naisvihamielisiä asenteita vastaan. En voi kuvitella, että yksikään lukija voisi tässä taistelussa asettua miesten puolelle. 

James Joycen ymmärrys ihmisarvosta on novelleissa selvästi näkyvissä. Tämä ymmärrys puuttuu niiltä, jotka ovat valmiit käyttämään toisia ihmisiä omien tarkoitustensa toteuttamiseen. 

James Joyce eli suurimman osan elämästään vapaaehtoisena maanpakolaisena manner-Euroopassa. Hänelle oli kuitenkin tärkeää, että ulkomailla kirjoitetut kirjat kuvasivat Dublinia pilkuntarkasti. Usein hän kirjeissä pyysi veljeään käymään tarkistamassa, miltä jokin tietty paikka tai näyteikkuna näytti. Joyce ymmärsi ja ilmaisi selvästi, että universaali koetaan paikallisen kautta. Kuvatessaan Dublinia hän kuvasi kaikkia suurkaupunkeja.

Novellikokoelman esipuheessa tulee esiin paljon samoja asioita kuin aiemmin mainitsemassani James Joyce ja Odysseus -dokumentissa. Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa 28.2.2025 saakka.

Nykyisin James Joyce nähdään antinationalistisena, antirasistisena ja antikolonialistisena kirjailijana. Jo esimerkiksi The Dead (Kuolleet) -novellissa on lempeää parodiaa irlantilaisesta naispuolisesta etnonationalistista. Ulysses-romaanin Kyklooppi-jaksossa parodia on purevampaa. Se, että Joyce valitsi Ulysses-romaanin päähenkilöksi irlanninjuutalaisen Leopold Bloomin, oli jo selvä osoitus hänen pyrkimyksestään osoittaa suuntaa kohti avoimempaa, moniarvoisempaa eurooppalaista Irlantia. Tuossa edellä mainitussa dokumentissa todetaan, että Irlannin nykyinen yhteiskunta olisi luultavasti ilahduttanut James Joycea.

Erik Orsenna: La grammaire est une chanson douce

Erik Orsennan saturomaani La grammaire est une chanson douce (Kielioppi on suloinen laulu / tuutulaulu) sai minut toivomaan, että joku kirjoittaisi satukirjan myös suomen kielen sanoista ja kieliopista. Ranskassa tämä monen mielestä rutikuivasta aiheesta kirjoitettu romaani oli jo vuonna 2013 – oman pokkarikappaleeni painovuonna – yltänyt 21. painokseen.

Romaanin päähenkilö ja kertoja on 10-vuotias Jeanne. Esitellessään itsensä lukijalle hän kertoo, että ei kannata antaa hänen pienen kokonsa ja lempeän, ujon ja unelmoivan olemuksensa hämätä. Hän osaa kyllä puolustaa itseään. Myöhemmin tarinassa Jeannen rohkeus tulee hyvin esille.

Jeannen opettaja, mademoiselle Laurencin, rakastaa ranskan kieltä ja kirjallisuutta, erityisesti La Fontainen eläinrunoja. Innostunut opettaja saa myös lapset innostumaan ja ymmärtämään kirjailijan sanavalintoja ja niitä keinoja, joilla runoissa saadaan aikaan haluttu tunnevaikutus lukijassa.

Juuri pääsiäisloman alla luokkaan ilmaantuu luurankoa muistuttava tarkastaja Jargonos, joka aikansa opettajattaren opetusta kuunneltuaan tuskastuu siihen, että kielioppia ei opeteta totutuilla menetelmillä – siis kuivasti – ja lähettää neiti Laurencinin saman tien kertauskurssille. Jeanne ja hänen luokkatoverinsa jäävät pääsiäislomalle apeissa tunnelmissa.

Jeannen ja hänen 14-vuotiaan veljensä Thomasin vanhemmat ovat eronneet ja asuvat Atlantin valtameren kahta puolta. Lapset ovat tottuneet sukkuloimaan mantereiden väliä laivalla. Pääsiäisloman ensimmäisenä päivänä he taas kerran lähtevät merelle. Tällä kertaa laiva joutuu myrskyyn ja uppoaa. Jeanne ja Thomas pelastuvat kauniille, trooppiselle saarelle, jossa he pian saavat oppaikseen monsieur Henrin ja tämän vihreäsilmäisen veljenpojan, jotka ovat molemmat muusikkoja.

Nuorille seikkailijoille paljastuu, että he ovat tulleet sanojen saarelle, jossa sanat elävät kuin elolliset olennot konsanaan omassa kaupungissaan. Ikävä kyllä myrsky on ravistanut irti Jeannen ja Thomasin omat sanat siten, että heistä on tullut mykkiä.  

Jeanne seurailee uteliaana sanojen elämää ja oppii näin eri sanaluokkien tehtävät. Monsieur Henri auttaa häntä tässä ja saa Jeannen rakastumaan kielioppiin. Samaan aikaan Thomas omistautuu kitaransoiton opiskelulle Henrin vihreäsilmäisen veljenpojan ohjauksessa.

Jeanne pääsee tutustumaan myös sanojen sairaalaan, jossa hoidetaan huonosti kohdeltuja sanoja, esimerkiki sanoja joita on käytetty valheisiin. Pienet sanat je t'aime ovat tällä kertaa tulleet sairaalaan lepäämään työskenneltyään liikaa.

Monsieur Henri laulaa rakkauden sanoille tuutulauluksi Henri Salvadoren säveltämän ja Maurice Ponin sanoittaman laulun, joka tunnetaan nimillä Une chanson douce ja Le Loup, la Biche et le Chevalier (Susi, kauris ja ritari). 

Thomas on hurmioitunut soiton opettelusta eikä hänellä ole enää aikaa pikkusiskolleen. Hieman mustasukkaisena Jeanne lähtee yksinäiselle rantakävelylle ja joutuu siepatuksi. Hänet kuljetetaan koulutuskeskukseen, jolle Jeanne antaa nimen Kuivattamo ja jossa hän tapaa uudelleen luurangon näköisen tarkastajan, madame Jargonosin. Kuivattamossa opettajaparat opiskelevat ranskan kielioppia sääntöjen mukaisesti. Tuntien sisältö on suoraan lainattu todellisista opetussuunnitelmista. Jeanne toteaa, ettei ymmärrä oman luokkatasonsa ohjeistuksesta yhtään mitään.

Parin viikon kuivatuksen jälkeen Jeanne onnistuu pakenemaan ystäviensä luokse monsieur Henrin avulla.

Seuraavaksi Jeanne pääsee tutustumaan sanojen tehtaaseen. Tätä jaksoa lukiessani hoksasin taas kerran, että eri kielet jakavat kielen todellisuutta kieliopillisiin kategorioihin hieman eri tavalla. Ranskan konditionaali on aikamuoto, meille suomen kielen puhujille se on tapaluokka. Sanojen tehtaassa Jeanne oppii lihottamaan lauseitaan – alkuinnostuksessa hieman liikaakin – ja kirjoittamaan polveilevia tekstejä. Vähitellen Jeanne saa myös puhetaitonsa takaisin. Samaan aikaan hänen veljensä Thomas oppii puhetaidon uudelleen musiikin avulla. Kielioppi ja musiikki voivat siis molemmat saattaa järjestykseen järkytetyt aivot.

Tehtaassa on yksi ovi, jota ei saa avata. Ja koska olemme sadussa, jonka sankari on rohkea ja aloitekykyinen, Jeanne ei voi olla tutkimatta, mitä sen takana on. Siellä tekevät työtään kolme kirjailijaa, joista kukin selittää Jeannelle oman kielensä saloja. Voit itse yrittää arvata, keitä he ovat. Liitän tähän heidän kuvansa:

Tehtaan johtaja selittää Jeannelle, että kuoleman lähestyessä suuren kirjailijan ystävät – sanat – tuovat kirjailijan sanojen saarelle, jotta hän voi jatkaa työtään. Kuolema ei näin heitä löydä – "se ei ole hyvä maantiedossa".

Romaanin kauniin kuvituksen on tehnyt Bigre! Tuo huutomerkki tuossa ei johdu siitä, että olisin hämmästynyt tai tohkeissani; se kuuluu kuvittajan taiteilijanimimerkkiin.

Romaani päättyy odottaviin tunnelmiin. Jeannen ja Thomasin vanhemmat ovat tulossa noutamaan lapsiaan, kumpikin vesitasolla omalta mantereeltaan. Jeannea askarruttaa, voivatko sanat tai musiikki herättää henkiin sammuneen rakkauden. Monsieur Henri toteaa valitellen, että nekään eivät aina pysty siihen. Sanat ovat kuitenkin tunteellisia. Ne eivät halua, että kaksi ihmistä lakkaa rakastamasta toisiaan. Pettymys rakkaudessa on maan päälle asettuvaa hiljaisuutta. Ja sanat vihaavat hiljaisuutta.

Erik Orsenna on jatkanut Jeannen seikkailuja useissa myöhemmissä teoksissa. Ehdottomasti jatkoon!

Erik Orsenna, La grammaire est une chanson douce. Éditions Stock 2013. Teoksen ensipainos ilmestyi vuonna 2001. Kuvitus: Bigre! 151 s.

J. M. Coetzee: Häpeäpaalu

David Lurie, tämän romaanin 52-vuotias päähenkilö, antaa hieman kolean ensivaikutelman itsestään. "Hän elää tarkasti tulojensa, temperamenttinsa, tunnevarojensa puitteissa." Kahden kariutuneen avioliiton jälkeen hän asuu yksin. Kolmannessa persoonassa ja preesensissä kerrottu romaani pitäytyy tiukasti Davidin näkökulmaan ja ajatuksiin. Tapahtumapaikkana on apartheidin jälkeinen Etelä-Afrikka.

Davidin aiemmin hoitama nykykielten professuuri on rationalisoitu pois, ja hänestä on tehty viestinnän apulaisprofessori. "Moraalin ylläpitämiseksi" hän saa kuitenkin opettaa yhden kurssin vuodessa haluamastaan aiheesta. Nyt ovat vuorossa Englannin romanttiset runoilijat. 

Olen aiemminkin kirjoittanut J. M. Coetzeen mieltymyksestä ironiaan. Tässä romaanissa yliopiston viestinnän opettaja ei usko kommunikaatioon. Davidin mielestä kieli on syntynyt laulusta; laulu puolestaan tarpeesta "täyttää äänellä kohtuuttoman laaja ja tyhjähkö ihmissielu". Ironialta vaikuttaa myös se, että romanttisesta runoudesta luennoi mies, jonka viikkorutiineihin kuuluu piipahdus prostituoidun luona.

Davidin elämään tulee iso muutos hänen jäätyään kiinni seksisuhteesta parikymppiseen opiskelijatyttöön, Melanie Isaacsiin. Asian tultua tytön vanhempien tietoon Melanie ja tämän poikaystävä syyttävät David Lurieta ahdistelusta. 

Vaikka Melaniekaan ei ole täysin viaton, on aivan selvää, että David on käyttänyt hyväkseen auktoriteettiasemaansa päästäkseen suhteeseen tytön kanssa. Hän on myös väärentänyt läsnäolotilastoja ja suoritusmerkintöjä Melanien eduksi.

Yliopiston tutkintalautakunnan kuulemisessa David käyttäytyy yllättävästi. Hän myöntää heti oikeiksi kaikki syytökset. Kun häneltä vaaditaan katumusta, hän ilmoittaa katuvansa. Tämän jälkeen häneltä vaaditaan vilpittömyyttä. Tähän David vetää rajan. Miehelle, joka ei usko kommunikaation mahdollisuuteen, tilanne onkin absurdi: hänen sanoistaan olisi voitava päätellä hänen ajatustensa vilpittömyys. David toteaa, että katumus on asia, joka ei ole minkään maallisen tribunaalin ratkaistavissa.

Davidin asenne tulkitaan ylimielisyydeksi ja uppiniskaisuudeksi. Yliopistolla ja lehdistössä tapauksesta saadaan aikaan näyttävä kohu. Vaikuttaa siltä, että nimenomaan julkisuuden paine tekee aidon katumuksen mahdottomaksi. David saa potkut virastaan.

David selviää kohusta yllättävän hyvin. Hän lähtee aikuisen tyttärensä Lucyn luo tämän syrjäiselle maatilalle. Siellä elämä täyttyy arkiaskareista, maatilan tuotteiden myymisestä markkinoilla ja avustamisesta eläinsairaalassa. Akateemisena harrastuksena hän kirjoittaa tutkielmaa lordi Byronin runoudesta. Byronin runosäkeitä voi bongata siellä täällä romaanin proosaan piilotettuina. Byronin ajatukset "himon oikeutuksesta" ovat ymmärrettävästi myös seksuaalisten rajojen ylittämisestä syytetyn ex-professorin mielessä.

Myöhemmin Byron-tutkimus alkaa muuttua koomiseksi oopperaksi Byronin elämänvaiheista. Sen lauluihin David etsii säveliä banjolla.

Nyt ei kannata luulla, että Coetzee on yksioikoinen kirjailija, joka jollain tapaa kirjoittaa puolustuspuhetta ahdistelusta syytetylle miehelle eikä näe ongelman kaikkia puolia. J. M. Coetzee tuntuu jokaisessa kirjassaan tunkeutuvan niin syvälle, että joskus hirvittää seurata perässä. Romaanissa on  lisäksi useita tärkeitä teemoja – esimerkiksi eläinten oikeudet – jotka jätän nyt suosiolla pois, jotta blogikirjoitukseni ei venyisi aivan liian pitkäksi.

"Himon oikeutus" saa aivan uuden sävyn, kun Lucyn maatilalle murtautuu kolmen tummaihoisen eteläafrikkalaisen kopla. Miehet pahoinpitelevät Davidin, raiskaavat Lucyn ja varastavat auton ja irtainta tavaraa.

Lucy on haluton kertomaan poliisille raiskauksesta. Hän ei myöskään halua muuttaa turvallisemmalle seudulle ja luopua maatilastaan. Pois lähteminen olisi Lucyn mielestä tappion myöntämistä. Hän myös jollain tapaa ymmärtää raiskaajiaan. Raiskaus näyttäytyy reaktiona Etelä-Afrikan historiaan. Se on kosto julmasti hallinneelle valkoiselle väestölle. 

Isän ja tyttären tavoissa käsitellä elämänsä mullistavimpia tapahtumia näyttää olevan paljon yhteistä. Kumpikin pitää häpeäänsä yksityisasianaan. 

Myöhemmin käy ilmi, että Lucy odottaa lasta raiskaajalle. Hän päättää pitää vihan vallassa siitetyn lapsen ja rakastaa sitä, olla hyvä äiti. Hän myös aikoo suostua naapurinsa, mustan miehen, kosintaan, siitä huolimatta, että Petruksella on jo ennestään kaksi vaimoa ja Lucy tietää Petruksen tavoittelevan vain hänen maitaan. 

Lucyn ratkaisussa ja hänen syntymättömässä lapsessaan, jota Lucy on päättänyt kaikesta huolimatta rakastaa, on helppo nähdä tie uuteen Etelä-Afrikkaan, jota viha ei enää hallitse.

Häpeäpaalu voitti Booker-kirjallisuuspalkinnon vuonna 1999. Siitä on kirjoitettu useissa kirjablogeissa, näissä muiden muassa:

* Kirja vieköön!

* Sivumerkkejä

* Donna Mobilen kirjat

* Marjatan kirjat ja mietteet

J. M. Coetzee, Häpeäpaalu. Otava 2000. Englanninkielisestä alkuteoksesta Disgrace (1999) suomentanut Seppo Loponen. Kannen kuva: Fennopress. 251 s.

Richard Hughes: Rajumyrsky Jamaikassa

Luin tämän Rajumyrsky Jamaikassa -romaanin nyt jo kolmannen kerran. Se ei ole suuri klassikko eikä edes erinomainen romaani, mutta minua tämä mustan huumorin sävyttämä komedia viehättää. Se myös kuuluu William Goldingin Kärpästen herran ohella niihin kirjoihin, joiden lapsikuvaus poikkeaa herttaisuutta korostavasta valtavirrasta. 

Romaani alkaa kuvauksella Jamaikan oloista vähän orjien vapauttamisen jälkeen. Luonto on vallannut ihmisen rakennelmat. Sivistys vaikuttaa karisseen pois myös saaren asukkaista. Saniaislaakson rappeutuneella ja heikosti menestyvällä tilalla asuu Bas-Thorntonin pariskunta viiden lapsensa kanssa. Nämä lapset – John, Emily, Rachel, Edward ja Laura – ovat tämän romaanin varsinaiset päähenkilöt. Vanhin, John, on kahdentoista ja nuorin, Laura, kolmevuotias. Eniten kertojan huomiota saa osakseen Emily, joka täyttää romaanin alussa kymmenen vuotta. Myöhemmin Bas-Thorntonin lasten seuraan liittyvät Fernandezin lapset: 13-vuotias Margaret ja hänen pikkuveljensä Harry. 

Jamaikan villissä luonnossa lapset elävät vapaina ja ilman rajoitteita. Sivistys näyttäytyy heille vaarana. Emilyä oli vaadittu käyttämään uimapukua, kun hän oli tullut kahdeksan vuoden ikään, mutta vettynyt kangas lähes hukutti tytön. Sen jälkeen lapset saivat uida alasti niin kuin he olivat ennenkin tehneet.

Romaanin kertojaratkaisu on hieman erikoinen. Tarinaa kertoo minäkertoja, joka romaanin alussa antaa ymmärtää olleensa paikalla ja muistavansa tapahtumia Jamaikan orjien vapauttamisen ajalta. Vähitellen tämä minäkertoja puolihuomaamatta häipyy näkyvistä tai oikeastaan vaihtuu kaikkitietävään kertojaan, joka pääsee romaanihenkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin ja tuntee heidän aikaisemmat elämänvaiheensa. Aivan romaanin lopussa minäkertoja palaa ääneen ja lausuu romaanin näennäisen viattomat mutta aiempien tapahtumien valossa ihon kananlihalle nostavat loppusanat. Romaanin kertojalla on myös pidäkkeetön mieltymys puolipisteeseen. Tähän tapaan:

Puro, josta uimalammikko sai vetensä, virtasi rotkossa pensaikon sisällä, joka oli aivan omansa houkuttelemaan tutkimusretkille; mutta syystä tai toisesta lapset eivät kulkeneet kovin pitkälle puron vartta. Jokainen kivi oli käännettävä, koska sen alta saattoi löytää rapuja, tai sitten John otti mukaansa urheilukiväärin, jonka hän latasi muutamalla lusikallisella vettä ampuakseen kolibreja lennosta; noita pieniä, hauraita lintuja ei voinut ampua kovemmalla panoksella. Sillä vain muutaman yardin päässä puron varrella oli punajasmiinipuu: valtava hehkuvien kukkien pilvi ilman ainuttakaan lehteä; se melkein peittyi kolibreihin, joiden väriloisto voitti kukatkin. Kirjailijat ovat usein joutuneet harhateille yrittäessään kuvata, miten jalokivenhohtoinen kolibri itse asiassa on; se on mahdoton tehtävä.

Tässä edellä olevassa kappaleessa on jo viittaus romaanin myöhempiin moraalipohdiskeluihin. Miksi ihmeessä jotain niin kaunista kuin kolibri pitäisi ampua? Lapselle syyksi riittää, että hän voi sen tehdä. Moraalilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Jamaikalla lapset kokevat ensin pienen maanjäristyksen ja heti sen perään pyörremyrskyn, joka tuhoaa heidän kotinsa lähes täysin. Tässä vaiheessa heidän vanhempana päättävät lähettää lapset turvaan Englantiin.

Emilylle maanjäristys on kirjaimellisesti järisyttävä kokemus. Ei niinkään siksi, että se olisi ollut edes kovin voimakas, vaan siksi, että itse sanaan maanjäristys liittyy hänellä jännittäviä mielikuvia. Paljon vaarallisempi pyörremyrsky ei enää tee häneen suurtakaan vaikutusta. Paljon koomisia tilanteita syntyy siitä, että lapset vasta opettelevat asianmukaista reagointia asioihin. Tässä harjoitteluvaiheessa he reagoivat sanoihin, eivät todellisuuden tapahtumiin. 

Kun Emilyn äiti myöhemmin lasten ollessa jo laivassa lähdössä Englantiin kertoo tälle, että matka Englantiin on kuin seikkailu, Emily reagoi yllättävästi: "En minä välitä enää seikkailuista!" Emily nyyhkytti. "Minullahan on maanjäristys!" 

Tässä romaanissa aikuiset ja lapset eivät ymmärrä toisiaan kuin satunnaisesti. Myöhemmin kotona rouva Bas-Thornton kertoo miehelleen:

"Hupsu pieni Emily! Panitko merkille, mitä hän sanoi viimeiseksi? Hän sanoi: 'Minullahan on jo maanjäristys.' Hänen on jollakin tavoin täytynyt sotkea se mahankivistykseen."

     Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän huomautti vielä:

     "John on kyllä heistä herkin; hänhän oli niin liikuttunut, ettei saanut sanaa suustaan."

Tosiasiassa eläinten rääkkääjä ja kolibrintappaja John oli niin hurmioitunut laivan köysistöstä, johon halusi jo päästä kiipeilemään, ettei vanhempien lähtö enää kiinnostanut häntä vähääkään.

Lasten merimatka saa todellisen seikkailun luonteen, kun heidät kaapataan merirosvolaivaan. Tässä vaiheessa kertomuksen komiikka saa aimo annoksen lisäpotkua. Lasten täysin ulkoa opittu uskonnollisuus törmää merirosvojen vinksahtaneisiin moraalikäsityksiin. Useimmiten lasten kanssa joutuvat pulaan kapteeni Jonsen ja perämies Otto. Lapset antavat täyden vastuksen hämmentyneille rosvoille.

Koska lapset kiintyvät merirosvoihin, he eivät halua myöntää itselleen, että nämä todella ovat rosvoja. Ristiriita ei mahdu heidän moraaliseen maailmankuvaansa. Kun he omin silmin näkevät merirosvot työssään, heidän on lopulta pakko mukautua ajatukseen. Pikkuinen Rachel aloittaa tässä vaiheessa tehokkaan merirosvojen käännytyksen. Melkoista ironiaa sisältyy kapteeni Jonsenin suuttumukseen. "En ole mikään uskovainen", kapteeni sanoi, "mutta uskontoa ei minun laivallani pilkata!"

Merirosvojen kuubalaisessa kotisatamassa Santa Luciassa myös aikuisten uskonnolliset pyrkimykset näyttäytyvät naurettavassa valossa. Bas-Thorntonien vanhin poika John kuolee kesken kaupungin papin järjestämän groteskin seimikuvaelman. John putoaa talon yläkerroksen luukusta, josta kuvaelmaan yritetään nostaa vinssillä oikeaa lehmää. 

Lasten reaktio Johnin kuolemaan on tyypillinen: he eivät enää koskaan mainitse Johnin nimeä. Ikävät asiat poistuvat, kun niistä ei puhuta. Koska näkökulma on vahvasti Emilyssä ja pienemmissä lapsissa, jää myös vähälle huomiolle, että Margaret muuttaa perämiehen hyttiin eikä häntä enää tavata kannella eikä lasten nukkumisruumassa. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Romaanin kertoja pohtii melko suoraan sitä mahdollisuutta, että lapset eivät itse asiassa ole ihmisiä. Vauvat ainakaan eivät ole.

     Alitajunnassaan jokainen kuitenkin myöntää niiden olevan eläimiä – miksi muuten aina nauretaan, jos vauva tekee jotakin joka muistuttaa ihmisen toimintaa, kuten nauretaan rukoilijasirkalle? Jos vauva olisi heikosti kehittynyt ihminen, ei sen toiminnoissa olisi mitään naurettavaa.

     Voitaisiin tietysti myös kysyä, ovatko lapsetkaan ihmisiä, mutta sitä en hyväksy. On pakko myöntää, ettei heidän ymmärryksensä ole meidän omaamme paljonkaan heikompi eikä tyhmempi, vaan että ero on ajattelutavassa (he ovat itse asiassa hulluja), ja tahtoaan ja mielikuvitustaan ponnistaen aikaihminen voikin ajatella lapsen tavoin, ainakin jossakin määrin – ja vaikka ei onnistuisi kuin hivenen, sekin jo riittäisi tekemään kyseenalaisuuden perusteettomaksi. Sillä yhtä mahdotonta kuin on ajatella mehiläisen tavoin, on ajatella sylilapsen tavoin.

Seuraavassa kappaleessa on iso juonipaljastus, joten lopeta lukeminen, jos haluat säilyttää yllätyksen.

Romaanin huumori saa todella mustia sävyjä, kun Emily tulee tappaneeksi kaapatun laivan hollantilaisen kapteenin. Syy tästä tosin merirosvolaivalla menee Margaretin tiliin, ja myöhemmin maallisessa oikeudessa kapteeni Jonsen ja perämies Otto tuomitaan kuolemaan tästä rikoksesta, jota eivät ole tehneet. 

Romaani on jo aiemmin tehnyt selväksi, että moraalilla on hyvin vähän tekemistä uskonnon kanssa. Uskonto esiintyy tässä kirjassa tapoina, muotoina ja tyhjinä sanoina. Romaanin loppuratkaisussa myös oikeuskäytäntö ja moraali leikataan irti toisistaan.

Romaanin loppu toi mieleeni Uhrilampaat-elokuvan lopun, jossa sarjamurhaaja Hannibal Lecter katoaa väkijoukkoon. Emilyllä tosin on kontollaan vain yksi murha. Lukijalle on jo käynyt selväksi, ettei lasten tekoja punnita – niitä ei saa punnita – samoilla punnuksilla kuin aikuisten.

Toisessa huoneessa Emily oli muiden vastatulleiden kanssa hieromassa ystävyyttä vanhempien oppilaiden kanssa. Katsellessaan noiden kirkkaiden, viattomien kasvojen ja pehmeiden, sirojen jäsenten onnellista vilinää ja kuunnellessaan loputonta, välitöntä lörpöttelyä Jumala kenties olisi voinut löytää Emilyn heidän joukostaan, minä en olisi voinut.

Rajumyrsky Jamaikassa -romaani on esitelty myös Keltainen kirjasto -kirjablogissa.

Muun muassa Viskiä! Viskiä! -menestyselokuvan ohjannut Alexander Mackendrick ohjasi myös tähän Richard Hughesin romaaniin perustuvan elokuvan A High Wind in Jamaica vuonna 1964. En tiedä, onko sitä esitetty Suomessa ja onko sillä suomenkielistä nimeä. Oman DVD-kappaleeni ostin Englannista. Elokuvassa kirjan tarinaa on muutettu ja vesitetty aika tavalla ja siitä on poistettu kohtia, jotka olisivat voineet närkästyttää "moraalista enemmistöä". Kuitenkin näin muunneltunakin elokuva on oikein onnistunut vinksahtanut komedia.

Tänä vuonna edesmennyt kirjailija Martin Amis (1949–2023) esiintyi kyseisessä elokuvassa 15-vuotiaana. Hän näytteli Thorntonien 12-vuotiasta Johnia, joka elokuvassa – kuten kirjassakin – saa surmansa jo varhaisessa vaiheessa. Martin Amis oli lapsena – kuten aikuisenakin – pienikokoinen, joten hän meni täydestä kolme vuotta nuoremman Johnin roolissa.

Richard Hughes, Rajumyrsky Jamaikassa. Tammi 1956. Englanninkielisestä alkuteoksesta A High Wind in Jamaica (1929) suomentanut Tauno Tainio.