John Steinbeck: Päivä kuninkaana

Nobel-kirjailija John Steinbeckin Päivä kuninkaana on viihdyttävä pikku romaani, jossa hassun ja epätodennäköisen juonikuvion varjolla päästään naljailemaan sekä Ranskan että Yhdysvaltojen yhteiskunnalliselle ilmapiirille ja politiikalle.

Pippin Arnulf Héristal on intohimoinen amatööritähtitieteilijä, joka asuu Pariisissa vuokrahuoneistossa arvokkaalla alueella yhdessä puolisonsa Marien ja tyttärensä Clotilden kanssa. Perheen riittävä mutta ei ylellinen toimeentulo tulee vuokraviljelijöiden hoitamilta viinitiloilta.

Kirjan kaikkitietävä kertoja kuvaa Pippin Héristalia seuraavasti:

M. Héristal oli ranskalainen luitaan ja ytimiään myöten, mutta hänen ranskalaisuutensa oli myönteistä. Hän ei esimerkiksi pitänyt syntinä sitä, että ranskalainen puhui muitakin kieliä kuin ranskaa, eikä vieraiden kielten opiskelu ollut hänen mielestään vaikutuksen tavoittelua. Hän itse taisi saksaa, italiaa ja englantia. Progressiiviseen jazziin hän tunsi tutkijan kiinnostusta ja Punchin pilapiirrokset tuottivat hänelle suurta hupia. Hän ihaili englantilaisten intensiivistä luonteenlaatua ja heidän intohimoista kiintymystään ruusuihin, hevosiin ja tietynlaisiin käytöstapoihin.

Perheen elämä on sopuisaa, vaikka tähtitieteellisiin välineisiin käytettävät rahasummat joskus aiheuttavatkin kitkaa aviopuolisoiden välille. Perhe-elämän pulmiinsa rouva hakee tukea vanhalta ystävältään Suzannelta, joka luotuaan menestyksekkään uran Folies Bergèren tanssityttönä ja balettimestarina on vetäytynyt luostariin ja ottanut sisar Hyacinthen nimen. Pippin puolestaan saa tarkkanäköisiä avioelämän ohjeita sedältään Charles Martelilta. Charlie-setä on 70-vuotias vanhapoika, joka hankkii elantonsa antiikkikaupalla. Hän myy esimerkiksi signeeraamattomia maalauksia "joiden ei suorastaan taannut olevan Renoirin varhaistuotantoa"  ja kutsuu välillä nuoria naisia liikkeensä punaisten verhojen taakse "pikku apéritifille".

Tytär Clotilde on 20 vuoden iästään huolimatta ehtinyt puuhata jo kaikenlaista: 15-vuotiaana hän julkaisi menestysromaanin ja loi pukeutumisellaan tyttöjen muotivillityksen, jonka seuraajien sanottiin olevan "mikäli mahdollista vieläkin epäsiistimpiä ja nuhruisempia kuin eksistentialistit". 16-vuotiaana Clotilde heittäytyi kommunistiksi ja sen jälkeen hän harkitsi nunnaksi ryhtymistä. Ajatus on jäänyt, kun hän on alkanut seurustella Todin kanssa. Tod on kalifornialaisen munamiljönäärin poika.

Amerikkalainen Tod tarvitaan romaaniin ranskalaisten vastapainoksi ja heidän tapojaan ihmettelemään. Vastaavasti hänen kauttaan kertojan satiirinen katse välillä suuntautuu Yhdysvaltain politiikkaan ja talouselämään. Myöhemmin romaanissa Tod kehittelee muun muassa suunnitelman ranskalaisten aatelisarvojen myymisestä amerikkalaisille. Ne menisivät kuin kuumille kiville.

Romaanin tapahtuma-aikaa ei suoraan kerrota, mutta viitteistä voidaan päätellä, että siinä ollaan hyvin lähellä romaanin ilmestymisvuotta, eli 1950-luvulla.

Romaanin alussa Ranskan sisäpolitiikka on sekaisin. Monipuoluejärjestelmän pirstaloituneet tavoitteet ovat selvästi huvittaneet amerikkalaiskirjailijaa. Elysée-palatsissa maan tulevaisuudesta riitelevät

Vanhoilliset radikaalit
Radikaalit vanhoilliset
Kuningasmieliset
Oikea Keskusta
Vasen Keskusta
Kristillis-ateistit
Kristilliskristilliset
Kristilliskommunistit
Protokommunistit
Neokommunistit
Sosialistit
ja
Kommunistit
Kommunistit jakautuivat:
Stalinilaisiin
Trotskilaisiin
Hrushtshevilaisiin
Bulganinilaisiin

Kompromissina esitetään kuningasvallan palauttamista. Kaikkien yllätykseksi kaikki puolueet hyväksyvät ratkaisun tai – kuten kommunistit – lupaavat olla äänestämättä sitä vastaan. Kommunistien strategiana on antaa kuningasvallan viedä maa kaaokseen ja siten päästä todellisiin uudistuksiin käsiksi. Nykyään tätä ajattelutapaa kai kutsuttaisiin akselerationismiksi.

Pippin Héristalin elämä saa uuden käänteen, kun hänet Kaarle Suuren jälkeläisenä valitaan Ranskan uudeksi kuninkaaksi. Pippin IV siirtyy perheineen asumaan Versaillesin palatsiin, joka nopeasti täyttyy ylhäisillä siipeilijöillä.

Kukaan ei kuningasta valittaessa todella kuvitellut, että hän todellakin hallitsisi. Puolueet tarvitsivat jonkinlaisen kansaa rauhoittavan kulissin, jonka takana voisivat jatkaa kähmintöjään. Pippin järkyttää perustuslakia säätävän kokouksen, kun osoittautuu, että hän ottaa todesta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet. Naamioituneena hän kiertelee kansan parissa ja tutustuu epäkohtiin. Hän haluaa kaikille yhtäläiset mahdollisuudet. 

Myös Ranskan luonto tuntuu osallistuvan Pippinin suunnitelmiin. Rypäleet kasvavat poikkeuksellisen hyvin, karja menestyy. Koittaa rauhan ja hyvinvoinnin aika.

Ranskan kuninkaalle kuuluvista tehtävistä oikeastaan vain rakastajattaren pitäminen osoittautuu Pippinille ylivoimaiseksi. Hän tosin hankkii tehtävään henkilön, joka on – kuten hän sanoo – "kuulemma herttainen pikku naisihminen". Pippin ei ole tavannut kyseistä henkilöä, vaikka kuningatarkin – madame Héristal – on vaatinut, että hänet olisi kutsuttava apéritifille.

Kuten romaanin nimikin vihjaa, onni ei kestä kauan. Pippinin kuninkuus kestää kuitenkin pitempään kuin suomenkielisessä nimessä mainitun päivän. Pippin on rohkeissa toimissaan päättänyt olla "giljotiinin arvoinen". Jätän romaanin loppuratkaisun selvittämisen lukijalle enkä paljasta sitä tässä.

Klassikkoainesta tässä romaanissa ei ole, mutta Steinbeck osoittaa kyllä hallitsevansa koomiset sivuhuomautukset, joilla esimerkiksi P.G. Wodehousen mainioissa Jeeves-tarinoissa luodaan palleaa hytkäyttäviä mielleyhtymiä.

John Steinbeckin yhteiskunnalliset romaanit ovat jääneet minulta toistaiseksi lukematta, mutta olen viihtynyt hyvin hänen humorististen pikkuteostensa parissa. Jo keskikouluikäisenä luin hänen romaaninsa Ystävyyden talo (Tortilla Flat). Sen lämmin kuvaus laitapuolen kulkijoista vetosi hippiromantiikkaan viehättyneeseen poikaan. Mielessäni Steinbeckin paisanot ja Woodstockin hipit edustivat samaa aatetta. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin – kun joku viisaampi sen minulle kertoi – että Steinbeck oli viiniä nautiskelevia kansanfilosofeja kuvatessaan ottanut mallia Camelotin pyöreän pöydän ritareista.

Päivä kuninkaana -romaanin käännös on osittain vanhentunut ja muutenkin tarkistamisen tarpeessa. Redeye ei ole silmänpunerrusta vaan viskiä. Siitä, johtuuko englanninkielinen nimitys lyhyen aikaa kypsytetyn bourbonviskin vai käyttäjän silmien väristä, ei liene päästy yksimielisyyteen. Oudolta tuntui myös, että Tod nimitti Clotildea vauvaksi. Englanninkielinen muoto on nykyään jo vakiintunut käännöksiinkin. Taivutusmuoto bisnessin kalskahti myös korvaani. Niin, ja messuilla käynti ei ole ollenkaan sama asia kuin messuun osallistuminen.

John Steinbeck, Päivä kuninkaana. Tammi 1957. Amerikkalaisesta alkuteoksesta The Short Reign of Pippin IV (1957) suomentanut Jouko Linturi. Kansikuva: Pertti Pohjola. 199 s.

Marcel Aymé: Vogue la galère

Marcel Aymé (1902–1967) kuuluu mielikirjailijoihini. Olen jo kirjoittanut tähän blogiin useista hänen teoksistaan. Tällä kertaa on vuorossa hänen ensimmäinen näytelmänsä Vogue la galère. Nimen voisi kääntää vaikkapa muotoon 'kaleeri purjehtii', mutta sillä on myös vertauskuvallinen merkitys 'tulkoon mitä tulee'. 

Jos ranskalaisen kulttuurin ja siten myös kirjallisuuden keskeisimmän aatteen ja ongelman haluaisi tiivistää yhteen sanaan, sen täytyisi olla vapaus. Se on myös Aymén näytelmän keskiössä. Vogue la galère sijoittuu laivalle – merellä seilaavalle vankikaleerille. Aymé on tässä – kuten myös varhaisessa romaanissa La rue sans nom – halunnut tutkia kriisiytynyttä yhteisöä. Historiallisen näytelmän tarkkaa ajankohtaa ei mainita, mutta todennäköisesti tapahtumat ajoittuvat 1700-luvulle ennen suurta vallankumousta. 

Kaleerin miehistö esiintyy vain tehtävänimillään. Heistä tärkeimmät ovat kapteeni ja luutnantti. Kaleerin vangit, joista käytetään heidän erisnimiään, suunnittelevat kapinaa. Heidän joukostaan esiin nousee pari johtohahmoa. Lazare de Barrals on aatelismies, protestanttinen hugenotti, joka on joutunut kaleerille kieltäydyttyään kääntymästä katoliseen uskoon. Hän edustaa ihanteellista käsitystä vapaudesta. Hän uskoo, että saatuaan vapautensa vangit alkavat käyttäytyä oikeudenmukaisesti myös muita kohtaan. Lazaren vankitoverit Nicaise ja Simon edustavat kyynisempää käsitystä vapaudesta ja varoittavat Lazarea liiallisesta sinisilmäisyydestä. Heidän mielestään useimmat ihmiset eivät kestä vapautta. 

Tilaisuus kapinaan tarjoutuu, kun kaleerille pelastetaan merihädässä olevasta laivasta aatelisneito Clotilde ja hänen palvelijattarensa Marion. Nuori neito tuo kapteenin mieleen hänen oman tyttärensä, jonka hän on äskettäin menettänyt, joten hän suostuu, kun Clotilde haluaa järjestää laivalla juhlan 20-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi. Turvallisuussyistä luutnantti vastustaa ajatusta, kuten hän on vastustanut merihädässä olevien pelastamistakin. 

Clotilden pyynnöstä osa vangeista päästetään kahleista, jotta he voivat valmistella juhlaa ja harjoitella näytelmän syntymäpäiväsankarin kunniaksi. Tässä vaiheessa Clotilde-neito ja Lazare de Barrals rakastuvat toisiinsa. 

Aymé käyttää teatterin keinoa, joka on useissa näytelmissä toiminut hyvin. Näytelmä näytelmän sisässä korostaa teemaa. Kaleerivankien parodinen näytelmä päättyy huutoihin: "Liberté! Liberté! Liberté!" Ne toimivat merkkinä kapinallisille, jotka nopeasti valtaavat aluksen.

Näytelmä pääsee nyt aatteelliseen ytimeensä. Mitä tehdä vapaudella? Ihanteelliset aatteet osoittautuvat riittämättömiksi kahlitsemaan ihmisten itsekkäitä pyyteitä. Ihmiset, joiden perustarpeet eivät ole tulleet tyydytetyiksi, humaltuvat vapaudesta, kun se äkkiä onkin heidän ulottuvillaan. Pidäkkeetön juopottelu ja syömingit käynnistyvät laivalla. Kukaan ei enää ohjaa alusta. Palvelijatar Marion saa tyydyttää miesten seksin nälkää. Clotilde-neito jätetään vielä tässä vaiheessa rauhaan kunnioituksesta Lazarea kohtaan, mutta vähitellen yltyvät vaatimukset myös tämän saaliin jakamisesta kaikkien kesken. Kaleerivangeille vapaus merkitsee jotain muuta kuin aatelismiehelle. Heille vapaus on ennen kaikkea vapautta ottaa.

Lazaren toive vapauden mukanaan tuomasta vastuusta ei toteudu. Vangeista Simon ymmärtää, että ilman järjestystä he kaikki tulevat tuhoutumaan. Hän ottaa johdon kovin ottein ja palauttaa vangit kahleisiin. Vallankumous syö lapsensa. Seuraa terrorin aika. Kapteeni ja luutnantti joutuvat kärsimään, samoin Lazare ja Clotilde.

Näytelmä edustaa Aymén pessimististä puolta. Teoksissaan hän usein korostaa ihanteiden voimaa, mutta on sitten näitä synkempiäkin ratkaisuja. Näyttämöllä tämä epäilemättä olisi vaikuttava näytelmä. Voi vain kuvitella, miten näyttävän spektaakkelin tästä saisi isolla näyttelijäkaartilla ja suurella näyttämöllä. Dramatiikkaa on tarjolla yllin kyllin.

Ranskan kulttuurin pakkomielle vapauden aatteeseen ja sen käsittäminen ongelmalliseksi saa varmaan selityksensä suuren vallankumouksen perinnöstä. "Liberté, égalité, fraternité" kääntyivät nopeasti vastakohdikseen. Toisen maailmansodan jälkeen eksistentialismista vaikutteita saaneet kirjailijat pohtivat jatkuvasti sitä, miten ihminen luovuttaa pois totaalisen vapautensa ja ajautuu itsepetokseen. 

Omistamani painoksen esipuheessa teoksen ilmestymisvuodeksi mainitaan 1944, mutta Le Monde -lehdelle vuonna 1951 antamassaan haastattelussa Aymé kertoi kirjoittaneensa näytelmän ensimmäisen version jo ennen sotaa vuonna 1937. Näyttämölle teos pääsi ensimmäisen kerran vuonna 1947, ja vuonna 1973 tuli levitykseen siihen pohjautuva elokuva, jossa Clotilden keskeisen roolin näytteli Isabelle Huppert – tarkalleen 20-vuotiaana, mikä on myös hänen roolihenkilönsä ikä. Sen elokuvan haluaisin totisesti nähdä.

Jos Ranskan avainajatus on vapaus, voi ajatusleikkinä miettiä, mikä olisi muiden kulttuurien keskeinen aate. Sen pitäisi näkyä kirjallisuudessa, ja siihen pitäisi sisältyä jokin ongelma. Yhdysvallat – aitous? Suomi – sovinto? 

Marcel Aymé, Vogue la galère. Bernard Grasset 1997. Les Cahiers Rouges n° 240. Näytelmä ilmestyi alun perin painettuna vuonna 1944 ja sai ensiesityksensä näyttämöllä vuonna 1947. Kannen piirros: Marc Taraskoff. 155 s.