Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija - Romaani Väinö Linnasta

Miksi romaani Väinö Linnasta? Miksi ei elämäkerta? Näitä mietiskelin lukiessani Karo Hämäläisen viihdyttävää tulkintaa kansalliskirjailijan elämästä. Ja siinähän ne vastaukset tulivatkin: romaanimuoto sallii materiaalin järjestelyn siten, että lukija haluaa koko ajan lukea eteenpäin. Lukija siis viihtyy kirjan parissa. Romaanissa lukija myös pääsee mukaan päähenkilön ajatuksiin ja keskusteluihin, joita ei ehkä juuri kuvatunlaisina koskaan ole tapahtunut mutta jotka mahdollistavat nimenomaan tulkinnan päähenkilön elämästä. Olen aiemmin tässä blogissa puolustanut historiallisen romaanin olemassaolon oikeutusta. Samalla tavalla puolustan fiktiivistä elämäkertaa.

Karo Hämäläinen ei kuitenkaan ole lähtenyt ihan omasta päästään kehittelemään lähes uskomatonta tarinaa Väinö Linnasta, urjalalaisen teurastajan pojasta, työläiskirjailijasta ja akateemikosta. Romaani pohjautuu huolelliseen taustatutkimukseen. Mukana on muun muassa paljon materiaalia Linnan eri lehtiin antamista haastatteluista. Linnan aidon puhenuotin ja syvimpien ajatusten tavoittamisessa ovat olleet apuna Pertti Virtarannan laajat haastattelunauhoitukset. Jotkut dokumenteistakin saattavat tietysti olla tätä romaania varten keksittyjä. On vaikea uskoa, että 60-luvulla olisi dokumenttielokuvaan jätetty niin meheviä tamperelaisuuksia kuin Linnan ja Edvin Laineen saunareissun dokumentissa kerrotaan olevan.

Romaanin kehyskertomuksena on tv-dokumentin valmistelu kansalliskirjailijasta. Romaani koostuu tämän dokumentin käsikirjoituksesta, sen taustatutkimuksesta, kuvaustilanteiden ja -paikkojen esittelystä sekä tuotantoyhtiössä käydyistä keskusteluista. Romaani päättyy tv-dokumentin lopputeksteihin: Käsikirjoitus ja ohjaus Karo Hämäläinen. Tämä nykyajan aikataso tuo mukaan aimo annoksen huumoria. Tuotantoyhtiön päällikkö yrittää saada dokumentista helpommin markkinoitavan; dokumentin tekijä – Karo Hämäläinen – puolestaan haluaisi pitää kiinni historiallisesta totuudesta. Niin vain loppujen lopuksi dokumenttiin päätyy suoranaista tuotesijoitteluakin: Linnan kahvikupposet muuttuvat kupillisiksi Kulta Katriinaa, sitä vahvaa ja pehmeää.

Romaanin tapahtumapaikat on ilmaistu tarkimmalla mahdollisella tavalla, mikä hyvin sopiikin dokumenttiin: tapahtumapaikat on merkitty koordinaatteina. Siis tähän tapaan:

64° 58' 40.7388'' N 

25° 35' 09.6684'' E

Näitä edellä mainittuja koordinaatteja romaanista tosin ei löydy. Ne kertovat paikan, jossa muuan harmaapartainen bloggari näpyttää tietokonettaan kahdella sormella.

Näissä nykyaikajaksoissa Karo Hämäläinen tulee muuten kirjoittaneeksi mahdollisesti ensimmäisen kotimaisen korona-ajan romaanin. Kättelyt on korvattu kädenhuiskutuksilla ja kahviautomaatti käynnistetään kyynärpäällä. Taitaapa koronalla olla osuutensa siihenkin, että loppujen lopuksi tuotantoyhtiö vielä myydään yrityskaupassa ja dokumentin tekijäparka menettää osan palkkiostaan.

Väinö Linnan elämää ohjaavina voimina tässä romaanissa nousevat esiin auktoriteetteja vastaan kapinointi ja tunnontarkka jääräpäisyys. Nämä ovat mukana jo teoksen kuvauksissa Linnan lapsuudesta ja nuoruudesta. Rengin työt saavat jäädä, kun ne eivät miellytä eikä aikaa jää tarpeeksi todelliselle intohimolle, lukemiselle. Tehdastyöläisenäkin Linna järjesti työnsä niin, että suuren osan työajasta saattoi käyttää lukemiseen.

Autodidaktin sudenkuoppana voi olla kaikkitietävyys ja ylimielisyys, eikä Linnakaan tätä ansaa välttänyt. Hankalaksi tilanne muodostuu, jos vastakkain sattuu toinen samanlainen besserwisseri. Siis kaksi ihmistä, jotka eivät osaa olla väärässä. Linnan vastapariksi asettuu Lauri Viita. Viidan alentuva ja vähättelevä suhtautuminen käy niin kovasti Linnan itsetunnolle, että siinä vaiheessa, kun hänen mielenterveytensä murtuu Messias-romaanin ongelmien myötä, Lauri Viidasta tulee bête noir, joka Linnan fantasioissa uhkaa jopa hänen perheensä turvallisuutta.

Messias-romaanin kriisi myös loppujen lopuksi tervehdytti Linnan kirjailijana. Hän löysi oman vahvuutensa. Metafyysisten pohdintojen hylkääminen ja sosiaalisen realismin omaksuminen tekivät hänestä sen tasapainoisen tarkkailijan, jonka historiantulkinta Täällä Pohjantähden alla -romaanissa on meille monille se oikea kansalaissodan tulkinta.

Mielenkiintoista oli lukea myös Mäkelän piirin ja erityisesti Alex Matsonin osuudesta Linnan kirjailijakehityksessä. Tässä romaanissa Matsonia rökitetään kunnolla, luultavasti ansaitusti. Hänen omavaltainen englanninkielinen käännöksensä Tuntemattomasta sotilaasta pilasi luultavasti osittain romaanin mahdollisuudet kansainväliseen menestykseen. Matsonin suurta vaikutusta voi vain ihmetellä. Muistelen, että Veijo Merikin kertoo jossain esseessään, että hän yritti kirjoittaa ensimmäiset romaaninsa Matsonin estetiikan mukaisesti. Meri myöntää ymmärtäneensä Matsonin reseptin jossain määrin puutteellisesti. Kaikesta päätellen se on ainoa tapa, jolla se ylipäätään voidaan ymmärtää.

Silloin kun Linna oli tarpeeksi lähellä sitä, mistä kertoi, hänen huumorintajunsa ja suhteellisuudentajunsa toimi hyvin. Romaanissa on surullinen kuva siitä, millaiseksi hän muuttui vieraalla maaperällä, tässä tapauksessa matkalla Ranskaan. Linnasta tulee matkalla sietämättömän nurkkakuntainen ja ennakkoluuloinen. Hän latelee kiusallisen itsevarmoja mielipiteitään juutalaisista ja ranskalaisen kirjallisuuden mitättömyydestä.

Nyt on tehtävä henkilökohtainen tunnustus. Minusta tämän romaanin nuori Väinö Linna ei ole erityisen miellyttävä ihminen, vaikka romaanihenkilönä hän onkin erinomainen. Kirjailijanuran alkuvaiheessa hänen omituinen ylimielisyyden ja alentuvuuden yhdistelmänsä toi mieleen Dostojevskin kellarinloukon asukin. Kustantajalle osoitetut nöyristelevät ja uhittelevat kerjuukirjeet ovat karmeaa luettavaa, ja myötähäpeää tuntien luin myös kustantajan närkästyneitä vastauksia.

Vanheneva luovuuden ehtymisen ja sairauksien kanssa kamppaileva kirjailija on jo huomattavasti sympaattisempi. Jääräpäinen jankkaaja hän kyllä silti oli loppuun asti. On hämmästyttävää tajuta, kuinka nuorena Linna sammui kirjailijana. Täällä Pohjantähden alla -romaani valmistui, kun Linna oli 41-vuotias.

Hämäläisen romaanissa Väinö Linna ajautuu vielä vanhoilla päivillään uuteen henkiseen kriisiin. Sen syyt jäivät minulle osittain mysteeriksi. Laukaisiko sydänsairauden paheneminen, toisten armoille joutuminen ja lääkärien auktoriteettiin alistuminen kriisin? Tämä tuntuisi sopivan siihen tulkintaan, jonka romaani antaa Linnan persoonallisuudesta.

Toinenkin vihje romaanissa annetaan. Virtarannan nauhalle Linna uskoutuu siitä, kuinka hänen elämäänsä on aina kuulunut pelko, ahdistus, jonka vain luova työ ja eros ovat voineet hetkellisesti häivyttää. Mikäpä olisi enää suojellut vanhaa miestä, jonka kynistä lyijy oli loppunut?

Karo Hämäläinen, Kansalliskirjailija: Romaani. WSOY 2020. 409 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 37: Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.

Barack Obama: Luvattu maa

 On houkuttelevaa etsiä jotain selitystä sille, että tummaihoinen hawaijilaisnuori, joka omien sanojensa mukaan oli kiinnostunut vain tytöistä ja siitä, millä seuraavaksi saisi päänsä sekaisin, muuttuu yhteiskunnallisista asioista syttyväksi New Yorkin Columbus-yliopiston opiskelijaksi, jonka ura jatkui Harvardin lakitieteelliseen ja sitten osavaltion politiikkaan ja edelleen nopeasti valtakunnan politiikkaan ja sen korkeimmalle huipulle asti, maailman vaikutusvaltaisimmaksi poliitikoksi.

Selityksiä löytyy paksusta muistelmateoksesta useita. Jokainen voi valita omasta mielestään parhaat. Minä päädyin näihin kolmeen:

Äidin vaikutus

Ann Dunham toimi rohkeasti arvojensa mukaan ja kapinoi sovinnaisuutta vastaan. Hän oli myös maailmankansalainen, jonka silmissä ihmisen arvoa ei määrännyt hänen taustansa tai varallisuutensa. Ei varmasti ollut aina helppoa elää tummaihoisen afrikkalaisen valkoihoisena vaimona 50- ja 60-lukujen vaihteen Yhdysvalloissa. Eikä elämä ollut ruusuilla tanssimista myöskään poliittisesti korruptoituneessa Indonesiassa, jonne Ann poikansa kanssa muutti erottuaan Barackin isästä. Hän kuitenkin teki työtä ja selviytyi. Aatteellinen puhdasoppisuus ei häntä kiinnostanut. ”Maailma on monimutkainen, Bar. Siksi se on kiinnostava.”

Kun äidille selvisi, että Barack oli koulussa kuulunut kiusaajaporukkaan, hän istutti pojan eteensä ja piti puhuttelun:

”Maailmassa on niitä, jotka ajattelevat vain itseään. He eivät piittaa miten muille käy, kunhan saavat mitä itse haluavat. He mollaavat muita, jotta tuntisivat itsensä tärkeäksi.”

”Sitten on niitä, jotka tekevät päinvastoin. He osaavat kuvitella, miltä muista tuntuu, ja varovat satuttamasta ketään.”

”Eli”, hän sanoi katsoen minua suoraan silmiin. ”Kummanlainen sinä haluat olla?”

Michellen vaikutus

Ensimmäisen Harvard-opiskeluvuotensa jälkeen Barack Obama meni töihin chigagolaiseen lakiasiaintoimistoon. Hänen perehdyttäjäkseen määrättiin toimistossa jo lakimiehenä työskentelevä Michelle Robinson. Barackin ja Michellen avioliitosta tuli kahden voimakkaan yksilön tasavertainen suhde, jossa keskustellaan ja kuunnellaan. Heillä on myös ilmiselvästi hauskaa keskenään. Barack on luottanut Michellen arvostelukykyyn ja halunnut Michellen hyväksynnän toimilleen vielä presidenttinä ollessaankin. Uskon, että Michellen jalat maassa -ajattelu on ollut tärkeä vastapaino Barackin lennokkaalle idealismille.

Kirjojen vaikutus

Kirjablogissa tämä ei ole yllättävä nosto. Obama kuitenkin myös itse tunnistaa kirjojen merkityksen elämässään. Kirjojen ansiosta hän uskoo selvinneensä lukiosta ja päässeensä yliopistoon. Lukion alkupuolella Barack löysi kirkon myyjäisistä kirjalaatikon, jonka vanhoissa kovakantisissa kirjoissa oli houkuttelevan tuntuiset tai etäisesti tutut nimet: Ralph Ellison, Langston Hughes, Robert Penn Warren, Dostojevski, D. H. Lawrence ja Ralph Waldo Emerson. Obama luki kaikki laatikon kirjat ympyröiden ja tarkistaen sanakirjasta tuntemattomat sanat. Sen jälkeen hän lähti hakemaan myyjäisistä lisää kirjoja.

Yliopistossa Obama luki kirjoja, joista olivat kiinnostuneet ne naiset, joihin hän halusi tehdä vaikutuksen. Näin hän tutustui Marxiin, Marcuseen, Fanoniin, Gwendolyn Brooksiin, Foucaultiin ja Virginia Woolfiin.

”Pseudoälykköyteni osoittautui enimmäkseen kelvottomaksi iskutaktiikaksi, jonka avulla solmin lämpimiä mutta platonisia ystävyyssuhteita.

Näistä hapuilevista yrityksistä oli silti hyötyä, sillä mielessäni alkoi muotoutua jokin maailmankuvan tapainen.”

Olet jo varmaan huomannut, että kirjoitan Barackista ja Michellestä, Yhdysvaltain presidenttiparista, tuttavallisesti etunimillä, mikä tuntuu itsestänikin hieman huvittavalta. Se selittyy sillä, että muistelmissaan Barack Obama päästää lukijan hyvin lähelle. Hän kertoo avoimesti sekä itselleen vaikeista asioista että niistä asioista, jotka tuottavat hänelle iloa. Hän on usein aidosti hämmentynyt, kuinka niinkin tavallinen kaveri on joutunut näin kummalliseen tilanteeseen.

Obaman muistelmien nimi Luvattu maa on osuvasti valittu. Teoksen läpi kulkee ajatus yhtäältä unelmien ja tavoitteiden ja toisaalta saavutusten välisestä kuilusta. Luvattu maa on se ihanne, johon kansan johtaja ei koskaan pääse. Obama toteaa tuskastuneena, että 90 % presidentin työstä on edeltäjiltä periytyvien tai yllättäen syntyvien kriisien hoitamista ja vain 10% omien tavoitteiden edistämistä.

Tiellä luvattuun maahan hankalimpana esteenä on jarrutustaktiikan omaksunut republikaaninen puolue, jonka julkilausuttuna tavoitteena oli tehdä Obamasta yhden kauden presidentti. Ilman onnistunutta iskua Osama bin Ladenin taloon Pakistanissa republikaanien tavoite olisi voinut toteutuakin. On ironista, että Nobelin rauhanpalkinnon voittanut mies varmisti jatkokautensa murhauttamalla bin Ladenin. Obaman kunniaksi on mainittava, että hän oli itsekin melko hämillään Nobelin palkinnostaan ja ymmärsi, että se tuli hänelle pikemminkin niistä toiveista ja lupauksista, joita hänen valintansa presidentiksi herätti, ei tehdyistä teoista. Sotilaiden saattaminen vaaraan ei tämän kirjan perusteella ollut Obamalle helppoa. Näissä tilanteissa ylipäällikön yksinäisyys korostui. Näitä unettomien öiden pohdintoja ei voinut jakaa edes puolison kanssa.

Uraan mahtuu myös onnistumisia. Pankkikriisi oli juuri sellainen yllätys, joka vei valtavan osan työajasta. Obaman hallinto onnistui kriisin hoidossa kuitenkin kohtuullisesti, vaikka se edellyttikin raskaita kompromisseja republikaanisenaattorien saamiseksi korjaustoimien taakse. Näiden kompromissien takia puolestaan osa demokraattisen puolueen kannattajista arvosteli ankarasti omaa presidenttiään ja syytti tätä ihanteidensa pettämisestä. Lukiessani ajattelin usein kotimaan päivänpolitiikkaa ja aloin arvostaa yhä enemmän niitä poliitikkoja, jotka pyrkivät tasapainoiseen kokonaiskuvaan nopeasti mediajulkisuudessa hyödynnettävän vastakkainasettelun sijaan.

Myös terveydenhuoltouudistuksen läpivienti kuului Obaman hallinnon saavutuksiin. Tässä työssä kuolemansairas Ted Kennedy vielä toi hankkeeseen pitkän uransa ja tarunomaisesti kimmeltävän sukunimensä arvovallan. Obama kuvaa senaattorivanhuksen osuuden lämmöllä ja huumorilla.

Onnistumiseksi voisi laskea myös Kööpenhaminan ilmastokokouksen pelastamisen täydellisestä pattitilanteesta. Kulissien takana Obama painosti maailman johtajia kuin vastahakoisia koululaisia.

Raskaat neuvottelut Benjamin Netanjahun ja Hosni Mubarakin kanssa saivat Obaman pohtimaan, mikä merkitys on johtajien persoonalla. Ovatko johtajat vain ajan hengen luomuksia vai onko merkitystä sillä, mitä hyvää tai pahaa he ovat elämässään kokeneet? ”Bibi” Netanjahun moraali saa Obamalta melko tylyn tuomion, Mubarakin vanhan miehen uupumuksen hän tuntuu hyväksyvän paremmin.

Mielenkiintoisia kuvauksia maailman johtajista on runsaasti. Mainion parivaljakon maailmanpolitiikan näyttämöllä muodostavat esimerkiksi Angela Merkel ja Nicolas Sarkozy, joiden luonteet eivät juuri voisi enempää toisistaan erota: Merkelin rauhallinen äidillisyys vie Obaman arvioinneissa voiton Sarkozyn ideoita pulppuavasta sähläyksestä.

Onnistumisia on myös yksityiselämässä. Välillä varsin raskaan hallinnoinnin katkaisevat rauhalliset ulkoilut perheen kesken Valkoisen talon puistossa tai iltasatuhetket Malian ja Sashan kanssa, kun isä lukee tyttärilleen Harry Pottereita tai Piin elämää. Korismatsit avustajien kanssa auttavat hetkeksi kytkemään aivot vapaalle. Myös avustajien perheille järjestetyt juhlat Valkoisessa talossa ovat tervetullutta lepoaikaa. Esiintyjät juhlissa ovat aivan omaa luokkaansa. Bob Dylan käy vetämässä settinsä, hymyilee ja pokkaa isäntäparille ja poistuu sanomatta sanaakaan. Paul MacCartney laulaa Michellelle – tietenkin kappaleen Michelle.

Poliittisia muistelmia en ole kannesta kanteen tätä ennen lukenut. Tämä oli kuitenkin joulun toivelistallani. Mielelläni lukisin jatko-osankin, kunhan se ilmestyy. Michelle Obaman muistelmat oli tarkoitus kuunnella äänikirjana puolison kanssa hiihtoloman kotimaan matkalla. Korona peruutti matkasuunnitelmat. Michellen muistelmat jäivät odottelemaan sopivaa hetkeä.

Barack Obama, Luvattu maa. Otava 2020. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Promised Land suomentaneet Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. 879 s.

-------------------------

Tulisikohan blogia päivitetyksi useammin vaikkapa lukuhaasteen avulla? Kokeillaanpa. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 26: Elämäkerta henkilöstä joka on elossa.