Selityksiä löytyy paksusta muistelmateoksesta useita. Jokainen voi valita omasta mielestään parhaat. Minä päädyin näihin kolmeen:
Äidin vaikutus
Ann Dunham toimi rohkeasti arvojensa mukaan ja kapinoi sovinnaisuutta vastaan. Hän oli myös maailmankansalainen, jonka silmissä ihmisen arvoa ei määrännyt hänen taustansa tai varallisuutensa. Ei varmasti ollut aina helppoa elää tummaihoisen afrikkalaisen valkoihoisena vaimona 50- ja 60-lukujen vaihteen Yhdysvalloissa. Eikä elämä ollut ruusuilla tanssimista myöskään poliittisesti korruptoituneessa Indonesiassa, jonne Ann poikansa kanssa muutti erottuaan Barackin isästä. Hän kuitenkin teki työtä ja selviytyi. Aatteellinen puhdasoppisuus ei häntä kiinnostanut. ”Maailma on monimutkainen, Bar. Siksi se on kiinnostava.”
Kun äidille selvisi, että Barack oli koulussa kuulunut kiusaajaporukkaan, hän istutti pojan eteensä ja piti puhuttelun:
”Maailmassa on niitä, jotka ajattelevat vain itseään. He eivät piittaa miten muille käy, kunhan saavat mitä itse haluavat. He mollaavat muita, jotta tuntisivat itsensä tärkeäksi.”
”Sitten on niitä, jotka tekevät päinvastoin. He osaavat kuvitella, miltä muista tuntuu, ja varovat satuttamasta ketään.”
”Eli”, hän sanoi katsoen minua suoraan silmiin. ”Kummanlainen sinä haluat olla?”
Michellen vaikutus
Ensimmäisen Harvard-opiskeluvuotensa jälkeen Barack Obama meni töihin chigagolaiseen lakiasiaintoimistoon. Hänen perehdyttäjäkseen määrättiin toimistossa jo lakimiehenä työskentelevä Michelle Robinson. Barackin ja Michellen avioliitosta tuli kahden voimakkaan yksilön tasavertainen suhde, jossa keskustellaan ja kuunnellaan. Heillä on myös ilmiselvästi hauskaa keskenään. Barack on luottanut Michellen arvostelukykyyn ja halunnut Michellen hyväksynnän toimilleen vielä presidenttinä ollessaankin. Uskon, että Michellen jalat maassa -ajattelu on ollut tärkeä vastapaino Barackin lennokkaalle idealismille.
Kirjojen vaikutus
Kirjablogissa tämä ei ole yllättävä nosto. Obama kuitenkin myös itse tunnistaa kirjojen merkityksen elämässään. Kirjojen ansiosta hän uskoo selvinneensä lukiosta ja päässeensä yliopistoon. Lukion alkupuolella Barack löysi kirkon myyjäisistä kirjalaatikon, jonka vanhoissa kovakantisissa kirjoissa oli houkuttelevan tuntuiset tai etäisesti tutut nimet: Ralph Ellison, Langston Hughes, Robert Penn Warren, Dostojevski, D. H. Lawrence ja Ralph Waldo Emerson. Obama luki kaikki laatikon kirjat ympyröiden ja tarkistaen sanakirjasta tuntemattomat sanat. Sen jälkeen hän lähti hakemaan myyjäisistä lisää kirjoja.
Yliopistossa Obama luki kirjoja, joista olivat kiinnostuneet ne naiset, joihin hän halusi tehdä vaikutuksen. Näin hän tutustui Marxiin, Marcuseen, Fanoniin, Gwendolyn Brooksiin, Foucaultiin ja Virginia Woolfiin.
”Pseudoälykköyteni osoittautui enimmäkseen kelvottomaksi iskutaktiikaksi, jonka avulla solmin lämpimiä mutta platonisia ystävyyssuhteita.
Näistä hapuilevista yrityksistä oli silti hyötyä, sillä mielessäni alkoi muotoutua jokin maailmankuvan tapainen.”
Olet jo varmaan huomannut, että kirjoitan Barackista ja Michellestä, Yhdysvaltain presidenttiparista, tuttavallisesti etunimillä, mikä tuntuu itsestänikin hieman huvittavalta. Se selittyy sillä, että muistelmissaan Barack Obama päästää lukijan hyvin lähelle. Hän kertoo avoimesti sekä itselleen vaikeista asioista että niistä asioista, jotka tuottavat hänelle iloa. Hän on usein aidosti hämmentynyt, kuinka niinkin tavallinen kaveri on joutunut näin kummalliseen tilanteeseen.
Obaman muistelmien nimi Luvattu maa on osuvasti valittu. Teoksen läpi kulkee ajatus yhtäältä unelmien ja tavoitteiden ja toisaalta saavutusten välisestä kuilusta. Luvattu maa on se ihanne, johon kansan johtaja ei koskaan pääse. Obama toteaa tuskastuneena, että 90 % presidentin työstä on edeltäjiltä periytyvien tai yllättäen syntyvien kriisien hoitamista ja vain 10% omien tavoitteiden edistämistä.
Tiellä luvattuun maahan hankalimpana esteenä on jarrutustaktiikan omaksunut republikaaninen puolue, jonka julkilausuttuna tavoitteena oli tehdä Obamasta yhden kauden presidentti. Ilman onnistunutta iskua Osama bin Ladenin taloon Pakistanissa republikaanien tavoite olisi voinut toteutuakin. On ironista, että Nobelin rauhanpalkinnon voittanut mies varmisti jatkokautensa murhauttamalla bin Ladenin. Obaman kunniaksi on mainittava, että hän oli itsekin melko hämillään Nobelin palkinnostaan ja ymmärsi, että se tuli hänelle pikemminkin niistä toiveista ja lupauksista, joita hänen valintansa presidentiksi herätti, ei tehdyistä teoista. Sotilaiden saattaminen vaaraan ei tämän kirjan perusteella ollut Obamalle helppoa. Näissä tilanteissa ylipäällikön yksinäisyys korostui. Näitä unettomien öiden pohdintoja ei voinut jakaa edes puolison kanssa.
Uraan mahtuu myös onnistumisia. Pankkikriisi oli juuri sellainen yllätys, joka vei valtavan osan työajasta. Obaman hallinto onnistui kriisin hoidossa kuitenkin kohtuullisesti, vaikka se edellyttikin raskaita kompromisseja republikaanisenaattorien saamiseksi korjaustoimien taakse. Näiden kompromissien takia puolestaan osa demokraattisen puolueen kannattajista arvosteli ankarasti omaa presidenttiään ja syytti tätä ihanteidensa pettämisestä. Lukiessani ajattelin usein kotimaan päivänpolitiikkaa ja aloin arvostaa yhä enemmän niitä poliitikkoja, jotka pyrkivät tasapainoiseen kokonaiskuvaan nopeasti mediajulkisuudessa hyödynnettävän vastakkainasettelun sijaan.
Myös terveydenhuoltouudistuksen läpivienti kuului Obaman hallinnon saavutuksiin. Tässä työssä kuolemansairas Ted Kennedy vielä toi hankkeeseen pitkän uransa ja tarunomaisesti kimmeltävän sukunimensä arvovallan. Obama kuvaa senaattorivanhuksen osuuden lämmöllä ja huumorilla.
Onnistumiseksi voisi laskea myös Kööpenhaminan ilmastokokouksen pelastamisen täydellisestä pattitilanteesta. Kulissien takana Obama painosti maailman johtajia kuin vastahakoisia koululaisia.
Raskaat neuvottelut Benjamin Netanjahun ja Hosni Mubarakin kanssa saivat Obaman pohtimaan, mikä merkitys on johtajien persoonalla. Ovatko johtajat vain ajan hengen luomuksia vai onko merkitystä sillä, mitä hyvää tai pahaa he ovat elämässään kokeneet? ”Bibi” Netanjahun moraali saa Obamalta melko tylyn tuomion, Mubarakin vanhan miehen uupumuksen hän tuntuu hyväksyvän paremmin.
Mielenkiintoisia kuvauksia maailman johtajista on runsaasti. Mainion parivaljakon maailmanpolitiikan näyttämöllä muodostavat esimerkiksi Angela Merkel ja Nicolas Sarkozy, joiden luonteet eivät juuri voisi enempää toisistaan erota: Merkelin rauhallinen äidillisyys vie Obaman arvioinneissa voiton Sarkozyn ideoita pulppuavasta sähläyksestä.
Onnistumisia on myös yksityiselämässä. Välillä varsin raskaan hallinnoinnin katkaisevat rauhalliset ulkoilut perheen kesken Valkoisen talon puistossa tai iltasatuhetket Malian ja Sashan kanssa, kun isä lukee tyttärilleen Harry Pottereita tai Piin elämää. Korismatsit avustajien kanssa auttavat hetkeksi kytkemään aivot vapaalle. Myös avustajien perheille järjestetyt juhlat Valkoisessa talossa ovat tervetullutta lepoaikaa. Esiintyjät juhlissa ovat aivan omaa luokkaansa. Bob Dylan käy vetämässä settinsä, hymyilee ja pokkaa isäntäparille ja poistuu sanomatta sanaakaan. Paul MacCartney laulaa Michellelle – tietenkin kappaleen Michelle.
Poliittisia muistelmia en ole kannesta kanteen tätä ennen lukenut. Tämä oli kuitenkin joulun toivelistallani. Mielelläni lukisin jatko-osankin, kunhan se ilmestyy. Michelle Obaman muistelmat oli tarkoitus kuunnella äänikirjana puolison kanssa hiihtoloman kotimaan matkalla. Korona peruutti matkasuunnitelmat. Michellen muistelmat jäivät odottelemaan sopivaa hetkeä.
Barack Obama, Luvattu maa. Otava 2020. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Promised Land suomentaneet Seppo Raudaskoski, Kyösti Karvonen ja Ilkka Rekiaro. 879 s.
-------------------------
Tulisikohan blogia päivitetyksi useammin vaikkapa lukuhaasteen avulla? Kokeillaanpa. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kohtaan 26: Elämäkerta henkilöstä joka on elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!