tiistai 30. marraskuuta 2021

Umberto Eco: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki

Huhtikuussa 1991 romaanin päähenkilö ja minäkertoja herää sairaalassa aivoinfarktin jälkeen muistinsa menettäneenä. Lääkärin kysyessä hänen nimeään hän vastaa olevansa Arthur Gordon Pym. Vähän myöhemmin hän korjaa: "Kutsukaa minua... Ismaeliksi?"

Lääkäri kertoo potilaalle, että tämän nimi on Giambattista Bodoni ja että hän on menettänyt episodisen muistinsa, tapahtumamuistin, joka luo yhteyden eilisen ja tämänpäiväisen minämme välille. Hän on siis menettänyt elämänsä tapahtumat, henkilökohtaiset kokemuksensa. Sen sijaan hänen semanttinen muistinsa, joka sisältää kaiken sen minkä voi oppia lukemalla tai kuulemalla, toimii erinomaisesti. Hänen päänsä on täynnä lainauksia kirjallisuudesta, mutta hän ei tiedä, miten ne liittyvät hänen elämäänsä. Kuten hän itse toteaa, hänellä on paperimuisti.

Bodoni alkaa vähitellen kartoittaa sitä sumua, jossa hänen kokemuksensa piileskelevät. Selviää, että hän on 59-vuotias menestyvä antikvaaristen kirjaharvinaisuuksien kauppias. Hänellä on puoliso, Paola, ja kaksi aikuista tytärtä ja liuta lastenlapsia. Koomisen kiusallisia tilanteita syntyy kohtaamisesta näiden läheisten mutta ventovieraiden ihmisten kanssa. 

Peittojen alla, aina ensimmäisestä illasta lähtien, Paola silitti päätäni kunnes nukahdin. Tuntui hyvältä maata hänen vierellään. Oliko se halua? Lopulta voitin häveliäisyyteni ja kysyin, oliko meillä yhä tapana rakastella. "No aina silloin tällöin, enemmänkin vanhasta tottumuksesta", hän vastasi. "Haluttaisiko sinua?" 

"En tiedä. Tiedäthän sinä, ettei minulla oikeastaan vielä ole haluja. Mietin vain..." 

"Älä mieti, yritä nukkua. Olet vielä heikko. Enkä missään tapauksessa haluaisi, että rakastelisit naisen kanssa, johon olet juuri tutustunut."

Sumu, jossa Bodoni tuntee haparoivansa, on hänelle erityisen merkityksellinen. Käy ilmi, että hän on kerännyt suuren arkiston kirjallisuuslainauksia, jotka kuvaavat sumua. Tuo merkitys on kuitenkin tavoittamattomissa. Myös muita hänelle henkilökohtaisesti tärkeitä asioita tulee esiin. Hän kuitenkin ymmärtää ne henkilökohtaisiksi ainoastaan siksi, että muut kertovat sen hänelle. Ne eivät toisin sanoen kuulu kaikkien muidenkin kokemuspiiriin, kuten hän ilman muuta olettaa.

Paola-vaimon kannustamana Bodoni, jota ystävät kutsuvat Yamboksi, päättää palata isoisänsä taloon, jossa hän on viettänyt lapsuutensa ja jonka hän on säilyttänyt oman perheensä lomanviettopaikkana.Vanhat gramofonilevyt toimivat muistin apuna. Niitä soittaessaan Yambo kuvittelee kuuntelevansa lapsuusaikansa radiolähetyksiä. 

Muistot palautuvat tuskastuttavan hitaasti. Välillä Yambon tekee mieli luopua koko yrityksestä.

Kysyin itseltäni, mitä oikein etsin, mitä oikein halusin, eikö minulle riittänyt vain olla täällä ja ihailla kukkulaa, joka on niin kaunis, kuten siinä romaanissa sanottiin, mikä sen nimi nyt taas olikaan? Pystyttää kolme temppeliä, oi Herra, sinulle, Moosekselle ja Eliaalle, ja elellä ilman menneisyyttä ja ilman tulevaisuutta. Ehkä paratiisissa on sellaista.

Tutkimusretki lapsuuteen saa lisävauhtia, kun talosta löytyy salainen huone, jonne pieni Yambo on 1930-luvulla varastoinut rakkaimmat kirjansa, postimerkkinsä ja sarjakuvalehtensä. Romaanin väriliitteissä on myös runsaasti nostalgisia kuvia näistä lapsuuden ja nuoruuden aarteista. Suuri osa niistä on peräisin Umberto Econ omista kokoelmista. Luultavasti kirjailija on jakanut ikätoverinsa Yambon mieltymykset. Yambo-poika on kerännyt myös tyhjiä savukerasioita; joukossa oli myös Armiro Jakobstad. Samanlainen aski menee taskussa lintaksi Veikko Lavin laulussa Linja-automatka eli sinhvonia Armiitalle

Yambon (kuten myös Umberto Econ) lapsuusvuodet sattuivat Italian fasismin kukoistuskauteen. Tätä aikaa ja sen tekopyhää ilmapiiriä romaani kuvaa kiinnostavasti. Lastenkulttuurikaan ei välttynyt propagandalta. Mikki Hiiri, Topolino, oli suosittu sarjakuvasankari Italiassa siihen asti, kunnes Italia ja Saksa julistivat sodan Yhdysvalloille. Lähes yhden yön aikana sarjakuvalehdistä katosi Topolino ja hänen paikalleen ilmestyi kömpelösti piiretty ihmishahmo, Toffolino. Mikki Hiiren kaverit, Hessut ja Helunat, saivat säilyttää nimensä ja eläinhahmonsa.  

Koulun ainekirjoitus, jossa pieni Yambo sujuvasti käytti fasistien iskulauseita ja halusi antaa oman "veriuhrinsa", herättää nyt jälkeenpäin levottomuutta. Onko Yambo ollut fasisti? Ovatko hänen auto-onnettomuudesssa menehtyneet vanhempansa olleet fasisteja? Isoisä ainakin oli tunnettu fasistien vastustaja ja partisaanien apuri. Toinen aine hieman myöhemmältä ajalta paljastaa kuitenkin aivan toisenlaisen elämänkatsomuksen: skeptisen tarkkailijan, joka on immuuni kaikenlaisille illuusioille. Yambo päättelee, että opettajan vaihtuminen on kirjoitusten erilaisen sävyn takana. Ensimmäinen aine on kirjoitettu fasistiopettajalle, toinen opettajalle, joka on suosinut itsenäistä ajattelua. Lapset ovat mielistelijöitä, Yambo toteaa.

Löydettyään salaisesta huoneesta mieltä kuohuttavan kirjaharvinaisuuden, Shakespearen koottujen teosten ensimmäisen foliopainoksen, Yambo saa uuden kohtauksen ja vajoaa jonkinlaiseen koomaan. Ulkopuolisten ärsykkeiden sulkeutuessa pois hänen mieleensä lopulta palaavat kirkkaina lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat. Paljastuu myös jännittävä tapahtumasarja, joka selittää sumun erityisen merkityksen. Poikaiässä Yambo on osallistunut vaaralliseen partisaanien pelastusoperaatioon, jossa on ensimmäisen kerran kohdannut kuoleman ja menettänyt läheisen ystävän.

Romaanin lopussa Yambon mieli loihtii esiin amerikkalaista varietee-elokuvaa muistuttavan kavalkadin, jossa kaikki hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kuvat, tutut ihmiset ja kirjojen henkilöt ovat osallisina. Lopulta myös itsepintaisesti muistin tavoittamattomissa tähän asti pysynyt nuoruusvuosien kaukorakkauden kohde, Lila, jota hän on kaikissa myöhemmissä naissuhteissaan etsinyt, astelee alas portaita, kuten kauan sitten nuoruudessa, kun hänen rohkeutensa oli viime hetkellä pettänyt. Yambo tietää, että hänen on tartuttava tilaisuuteen.

Romaanin salapoliisiromaania muistuttava rakenne tekee siitä jännittävää luettavaa. Kirjallisuudesta ja kulttuurista innostuvalle lukijalle tämä kirja on todellinen viittausten aarreaitta, mutta uskon, että kirjan seikkailuaiheet viekoittelevat mukaansa myös ne lukijat, joita kirjallisuusviittaukset eivät sytytä. Esikoisromaanista Ruusun nimi lähtien Umberto Econ tavaramerkkinä on ollut antaa jokaiselle jotakin.

Muistin merkitystä minuudelle romaani pysäytti miettimään useampaan otteeseen. Onko minuutta, jossa muisti ei ole osana? Mikä osa minuudesta säilyy, jos muistot katoavat? Seurasin tuskallisen läheltä oman lähiomaiseni muistin asteittaista katoamista Alzheimerin taudissa. Jotain tuntui säilyvän, vaikka muistot katosivat. Asennoituminen toisiin ihmisiin, temperamentti, onneksi ilon sävyttämä, säilyi loppuun asti samanlaisena. Vaimoni sanoi, että se perusasenne oli kuin kärpäspaperi, josta ne kärpäset – muistot – vähitellen varisivat pois, kun liima ei enää pitänyt.

Olen nyt lukenut lyhyen ajan sisällä kaksi romaania, joissa muistin toiminta on korostetusti esillä. Susanna Clarken Piranesissa päähenkilön muistot ovat kadonneet ja tämän takia hänen persoonallisuutensa on hajonnut. Hänellä on ikään kuin useampi sivupersoona, joiden kokemukset ovat erilaisia ja jotka eivät tunne juuri minkäänlaista yhteyttä toisiinsa.

Käsillä olevassa Umberto Econ romaanissa päähenkilö pakottaa muistot palautumaan. Hän lukee ja kuuntelee itsensä ehjäksi, löytää itsensä ja saa rauhan.

Umberto Eco, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. WSOY 2005. Italiankielisestä alkuteoksesta La misteriosa fiamma della regina Loana (2004) suomentanut Helinä Kangas. Päällys Mika Tuominen. 458 s.

-----------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

Toinen muistista kertova teos (kohta 47): Susanna Clarke, Piranesi.

maanantai 22. marraskuuta 2021

Susanna Clarke: Piranesi

Oudossa maailmassa, veden osittain valtaamassa talossa asuu Piranesi-romaanin päähenkilö, minäkertoja, jonka päiväkirjamerkinnöistä romaani muodostuu. Talon seiniä peittävät veistokset, jotka esittävät mytologisia hahmoja tai arkipäivän puuhissa askaroivia ihmisiä. Niitä on korkeissa saleissa useissa kerroksissa. Linnut lentelevät ja pesivät saleissa ja kalat uivat veden valtaamassa pohjakerroksessa.

Kertoja kartoittaa talon maantiedettä ja luetteloi sen veistoksia. Hänestä tuntuu, että talo puhuu hänelle esimerkiksi siten, että lintujen lento patsaalta toiselle muodostaa tulkittavissa olevan viestin. Talo myös ruokkii hänet, enimmäkseen meriheinällä ja kaloilla.

Oikeastaan pitäisi kirjoittaa Talo ja Patsaat, sillä niin tekee kertojakin. Talon osat ovat hänelle elollisia ja yksilöllisiä: ne vaativat ison alkukirjaimen erisnimen merkiksi. Niin vaativat myös Tulvat, Vuorovedet, Tuuli, Sade ja Sumu.

Kertojan lisäksi talossa on vain yksi ihminen, Toinen, jonka kertoja tapaa kahdesti viikossa tunnin ajan. Sen jälkeen Toinen aina poistuu johonkin, omiin Saleihinsa, kuten kertoja arvelee. Juuri Toinen on antanut kertojalle nimen Piranesi. Kertoja tietää, että se ei aina ole ollut hänen nimensä, mutta ei pysty muistamaan alkuperäistä nimeään. Talo tuntuu vähitellen poistavan ihmisen muistot. Joskus Toisen puheet hämmentävät Piranesia: Toinen tuntuu puhuvan asioista, joita ei tähän hänen maailmaansa kuulu. Hän arvelee, että Toinen jollain tavalla testaa häntä.

Toinen etsii talosta jonkinlaista salattua tietoa ja käyttää Piranesia "datan" kerääjänä. Piranesille talo itsessään on kylliksi:

Tajusin, että Tiedon etsiminen oli saanut meidät ajattelemaan Taloa eräänlaisena ratkaisua odottavana arvoituksena, tulkitsemista vaativana tekstinä, ja jos joskus löytäisimme Tiedon, Talolta riistettäisiin kaikki Arvo, ja jäljelle jäisi pelkkä kulissi.

Sadannenyhdeksännenkymmenennentoisen salin näkeminen Kuutamossa sai minut oivaltamaan sen kaiken naurettavuuden. Talo on kallisarvoinen siksi että se on Talo. Se on itseisarvo. Se ei ole välikappale. 

Tässä vaiheessa romaanin lukijana aloin pohtia, oliko tässä vihje myös käsillä olevan romaanin tulkintaan. Tulisiko minun etsiä salattua tietoa, tulkintaa, romaanin vihjeistä vai antautua ihastelemaan sen fantasiamaailman aisteihin vetoavaa salaperäisyyttä. Kärsimättömälle lukijalle voin paljastaa, että romaani antaa loppujen lopuksi selityksen arvoituksilleen. Saamme tietää myös Piranesin alkuperäisen nimen ja sen, kuinka hän on labyrinttiin päätynyt.

Talossa on myös kolmentoista vainajan luut. Näistä Piranesi huolehtii lämmöllä. Hän vie ne pois ajoittaisten tulvien ulottuvilta ja uhraa niille ruokaa ja juomaa. Elollisten ystävien puuttuminen ei tunnu kovin suuresti haittaavan Piranesia. Yksinäisyys voi olla myös lohdullista ja rauhoittavaa. Halutessaan Piranesi juttelee linnuille ja Talolle. Romaanin kuvaus Piranesin kaipuusta yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen on kuvattu kauniisti. Tämä tunne jää vaivaamaan häntä senkin jälkeen, kun hän on saanut kosketuksen muihin ihmisiin.

Eräänä päivänä taloon ilmestyy hetkeksi uusi ihminen, Profeetta, ja hieman hänen jälkeensä vielä toinen ihminen, nainen, jota Piranesi nimittää "16:ksi" ja Toinen "Raphaeliksi". Yhtä äkkiä Piranesin elämään alkaa ilmaantua yhä enemmän asioita, jotka tuntuvat vaativan selvittämistä. Päiväkirjoistaan hän löytää omalla käsialallaan tehtyjä merkintöjä, joita ei täysin ymmärrä ja joita ei edes muista tehneensä. Yhdessä Piranesin kanssa lukija vähitellen saa selville, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Tämän enempää ei ole syytä paljastaa romaanin juonesta, sillä suuri osa sen nautinnosta syntyy arvoitusten vähittäisestä ratkeamisesta. Sen perusajatuksen, joka tekee teoksesta tieteisfantasian, voin tässä paljastaa. Jos mieluummin luet sen romaanista, lopeta lukeminen tähän.

Romaanin pohjalla on ajatus siitä, että tieteellisen maailmankuvan yleistyminen on syrjäyttänyt aiemman myyttisen maailmanselityksen. Tässä romaanissa tämä ahtaalle ajettu myyttinen maailma, joka ilmenee eräänlaisena energiana, on purkautunut pois meidän maailmastamme ja luonut rinnakkaistodellisuuden, luonnonvoimien hallitseman Talon, jossa myyttiset hahmot ja tarinat ovat yhä säilössä konkreettisina veistoksina. Muutamat tiedeyhteisön rajoilla liikkuvat tutkijat ovat löytäneet tien tähän toiseen todellisuuteen. Tie sinne kulkee lapsen kaltaisen ihmetyksen, esirationaalisen tietoisuuden kautta.

Sain tämän kirjan lahjaksi tyttäreltäni sillä saatteella, että olin kirjoittanut blogiini viime aikoina hieman samankaltaisista kirjoista ja saattaisin pitää tästäkin. Pidinpä hyvinkin, ja varsinkin Robert Holdstockin Alkumetsä-romaaniin tällä Susanna Clarken vetävällä tieteisfantasialla on vahva yhteys. Molemmissa on kyse siitä, että oman maailmamme myytit ovat löytäneet turvapaikan jostain muualta: Holdstockilla syrjäisistä metsäsaarekkeista, Clarkella valtavasta talosta tai labyrintista.

Susanna Clarke, Piranesi. WSOY 2021. Samannimisestä englanninkielisestä alkuteoksesta (2020) suomentanut Helena Bützow. Päällys David Mann. 261 s.

----------------------

Helmet lukuhaasteen kohta 47: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

Kohta 48, toinen kirja, jossa päähenkilö niin ikään pitää päiväkirjaa, on kadottanut muistinsa ja tuntee elävänsä labyrintissa. Talo on keskeisessä osassa tässäkin teoksessa. Toisin kuin Piranesissa, tämän teoksen talo ei vie muistoja vaan palauttaa ne: Umberto Eco, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Ted Hughes: Shakespeare and the Goddess of Complete Being

Syksy vuonna 1592, Lontoo

Ruton takia kaikki kaupungin teatterit suljetaan. Niin on tapahtunut aiemminkin, mutta tällä kertaa ei ole mitään takeita, että niitä enää avataan. Nuori taiteenlaji uhkaa tyrehtyä alkuunsa: maallisia aiheita käsittelevien teatteriesitysten ikä Englannissa lasketaan tässä vaiheessa korkeintaan kymmenissä vuosissa.

William Shakespeare, 28-vuotias näytelmäkirjailija, joka on saanut näyttämölle pari näytelmää kuningas Henrik VI:sta sekä joitakin komedioita, päättää vaihtaa alaa ja ryhtyä runoilijaksi. Tätä varten hän tarvitsee korkea-arvoisen suojelijan ja mesenaatin. Sen hän löytää kymmenisen vuotta itseään nuoremmasta Henry Wriothesleystä, Southamptonin kolmannesta jaarlista, jolle Shakespeare omistaa kaksi runoelmaa: Venus and Adonis (1593) ja The Rape of Lucrece (1594). Southamptonin jaarlin tuttavapiirin kautta Shakespeare tutustuu gnostilaiseen okkulttiseen uusplatonismiin ja kirjoittaa mahdollisesti tilaustyönä yksityiseen käyttöön runsaasti gnostilaisia viittauksia sisältävän näytelmän Turhaa lemmen touhua.

Venus and Adonis on Shakespearen versio antiikin jumalmyytistä. Äärimmilleen yksinkertaistettuna runoelman juoni on seuraava: Venus on rakastunut Adonikseen, mutta Adonis torjuu Venuksen rakkauden. Villikarju raatelee Adoniksen kuoliaaksi, jolloin Venus muuttaa tämän kukaksi ja vie mukanaan Paphoksen saarelle.

The Rape of Lucrece kertoo tarinan, jossa roomalaisessa prinssissä Tarquiniuksessa syntyy himo soturitoverinsa Collatinuksen siveään puolisoon Lucretiaan. Prinssi Tarquinius raiskaa Lucretian. Lucretia paljastaa tapahtuman Rooman ylimyksille ja surmaa sen jälkeen itsensä. Prinssi Tarquinius karkotetaan Roomasta.

Helmikuu 1952,  Cambridge

Ted Hughes, aloitteleva runoilija,  kuvailee kirjeessään sisarelleen tyypillistä opiskelupäiväänsä. Joka aamu hän herää kello kuusi ja lukee yhden Shakespearen näytelmän. Yhdeksältä hän siirtyy opintojensa pariin. 

Lähes pakkomielteinen Shakespearen tuotannon tutkiminen oli alkanut jo kahden vuoden asepalveluksen aikana, jolloin Hughesilla ei omien sanojensa mukaan ollut muuta tekemistä kuin "lukea Shakespearea ja katsella ruohon kasvamista". Hän oppii useat Shakespearen näytelmät ulkoa.

Helmikuu 1963

Ted Hughesin puoliso, runoilija Sylvia Plath, surmaa itsensä kaasuhellan kaasulla. Hughes ja Plath ovat olleet asumuserossa edellisestä syksystä lähtien. Syynä eroon on ainakin osittain ollut Hughesin suhde Assia Wevilliin. 

Maaliskuu  1969

Assia Wevill surmaa itsensä sekä tyttärensä Shuran kaasuhellan kaasulla. Shuran isä oli Ted Hughes.

Vuosi 1970

Teatteriohjaaja Peter Brook perustaa teatterintutkimukseen ja luovaan teatterityöhön suuntautuvan näyttelijöiden, tanssijoiden ja muusikoiden ryhmän, johon Ted Hughes liittyy "ideamiehenä", jonka tehtävänä on tuottaa juonia ja dramaattisia tilanteita, joita näyttelijät voivat työstää eteenpäin harjoituksissaan. Kirjoittaessaan satoja tällaisia juonia Hughes huomaa, kuinka kirjailija jatkuvan tuotteliaisuuden paineessa alkaa käyttää eräänlaisia vakiokaavoja. 

Hughesille kirkastuu, että Shakespeare on esittänyt peruskaavansa jo kahdessa varhaisessa runoelmassaan. Näissä runoelmissa esiin nousseita aiheita Shakespeare yhdisteli ja kehitteli koko uransa ajan. Hughes uskoo varmasti löytäneensä avaimen Shakespearen teoksiin. Noin kymmenen vuoden ajan hän kirjoittaa teostaan Shakespeare and the Goddess of Complete Being. Hän on kertonut, että sen kirjoittaminen vei häneltä melkein hengen.

***    ***    ***    ***

Kun ajattelee Ted Hughesin henkilöhistoriaa, ei ole kovin vaikea ymmärtää, miksi hän oli kiinnostunut juuri niistä kaavoista, jotka hän löysi Shakespearen teoksista. 

Kaavojen taustalla on käsitys naiseuden ja miehuuden olemuksesta. Nainen oli Shakespearelle metaforisella tasolla yhdistelmä pyhää äitiä, viatonta morsianta (tai tytärtä) ja helvetin kuningatarta. Nainen elämän tuottajana on "täydellisen olemisen jumalatar". Mies puolestaan oli metaforisella tasolla yhdistelmä pyhää isää, jaloa sulhasta ja demonista tyrannia. Nainen täydellisen olemisen jumalattarena edusti miehen "sielua".

Yksinkertaistaen Shakespearen käyttämät kaavat ovat seuraavat:

a) Venus and Adonis -runoelmassa luonnostellussa kaavassa mies torjuu rakkauden jumalattaren (äidin ja morsiamen), joka sitten kostaa vahingoittamalla miestä (helvetin kuningattarena villikarjun hahmossa). 

b) The Rape of Lucretia -runoelmassa mies näkee rakastetussaan (äidissään tai morsiamessaan) samaan aikaan myös himokkaan helvetin kuningattaren. Tämä kaksoisvalotus (double vision) johtaa miehen äärimmäiseen raivoon tai hulluuteen. Mies raiskaa tai surmaa naisen ja tuhoaa samalla oman sielunsa. Tajutessaan tekonsa mies katuu. 

Kun nämä kaksi kaavaa yhdistetään, saadaan Ted Hughesin mukaan aikaan Shakespearen "traaginen yhtälö". Hughes osoittaa yksityiskohtaisesti, kuinka kaavat ilmenevät Shakespearen näytelmissä alkaen Loppu hyvin, kaikki hyvin -näytelmästä, jossa kaavat vielä esiintyivät peräkkäin ilman merkittävää yhteyttä. Mitta mitasta -näytelmästä alkaen Shakespeare yhdisti juonikaavat siten, että toinen syntyi elimellisesti ensimmäisestä.

It can be seen here (but much more clearly later) that in divining just how the second myth erupts from the first, in other words just how the man who rejects the female, in moral, sexual revulsion, becomes in a moment the man who assaults and tries to destroy her, Shakespeare has divined a natural law. One that presents no mystery to post-Freudians. It is so natural, in fact, that the inevitability of the tragic dramas which follow is based on precisely that law.

Ted Hughes yhdistää Shakespearen perusjuonikaavat myös reformaatioajan Englannin henkiseen ilmapiiriin. Shakespeare, joka itse tuli vahvasti katolisesta perhetaustasta, näki ehkä Venuksen ja Adoniksen tarinassa "katolisen painajaisen": Adonis torjuu "äitikirkon" ja saa siitä rangaistuksen. Lucretia-runoelma puolestaan voidaan nähdä "puritaanisena fantasiana", jossa agressiivinen puritanismi käy katolisen uskon kimppuun.

Ted Hughes vihjaa myös siihen mahdollisuuteen, että juonikaavoilla oli Shakespearelle puhtaasti henkilökohtainenkin merkitys. Hän oli jättänyt vaimonsa ja tyttärensä Stratfordiin lähtiessään luomaan uraa Lontoon teatterimaailmassa. Perhettään hän tapasi ainoastaan satunnaisesti kesäisin.

Shakespearen tunnetuista tragedioista Ted Hughes erottaa vaivatta ja vakuuttavasti traagisen yhtälön osaset. Näytelmä näytelmältä Shakespeare hioi myyttisiä hieroglyfejään ja loi hämmästyttävän viittausten verkoston. Kuningas Lear -näytelmässä Shakespeare alkoi kokeilla yhtälön ratkaisua. Se on ensimmäinen hänen näytelmistään, jossa kaltoin kohdeltu nainen, Cordelia, on hengissä vielä siinä vaiheessa, kun miestyranni, Lear, katuu. Traaginen yhtälö kuitenkin etenee vääjäämättä Cordelian kuolemaan.

Viimeisissä suurissa näytelmissään, joita usein nimitetään romansseiksi, Shakespeare ei enää antanut naispäähenkilön kuolla. Hän tutki sitä mahdollisuutta, että nainen saataisiin jollain juonen käänteellä pidetyksi hengissä siihen asti, että tyrannimainen mies ehtii katua. Coriolanus oli ensimmäinen näytelmä, jossa juonikaavojen yhtälö ratkaistiin uudella tavalla. Tästä näytelmästä lähtien Shakespearen sankarittaret jäävät henkiin. Cymbeline-näytelmästä lähtien Shakespearen draamojen keskuksena ei enää ole traaginen sankari vaan väärin kohdeltu nainen, jonka kohtaloa Shakespeare alkaa käsitellä gnostilaisen Sofia-myytin kautta.

Mikä aiheutti tarpeen juonen uudistamiselle? Ted Hughes näkee muutokseen kolme syytä. Ensiksi: yhteiskunnallinen tilanne oli Jaakko-kuninkaan aikana tullut sallivammaksi katolisia kohtaan. Toiseksi: Shakespearen uusi teatteri (Blackfriars) houkutteli varakkaampaa ja koulutetumpaa yleisöä, joka mahdollisesti pystyi tulkitsemaan vahvat gnostilaiset viittaukset Shakespearen uudessa tuotannossa. Kolmanneksi: Shakespearen oman äidin kuolema oli saanut mahdollisesti aikaan siirtymän hänen naiskuvassaan.

Ted Hughes käy läpi myös muita Shakespearen käyttämiä juonirakenteita. Näistä tärkein on kahden keskenään kilpailevan veljeksen kaava, jossa vanhempi veli edustaa rationaalisuutta ja nuorempi irrationaalisuutta. Myös kukkiin liittyvää juoniainesta on Shakespearella runsaasti. Jo Venus and Adonis -runoelmassa Adoniksen muuttuminen kukaksi oli keskeisessä osassa.

Shakespeare and the Goddess of Complete Being sisältää myös runsain mitoin kiinnostavaa pikkutietoa Shakespearen tavasta kirjoittaa. Shakespearen sanavaraston laajuudeksi on arvioitu 25 000 sanaa. Tunnetuista englantilaisista kirjailijoista kakkosena on John Milton 12 000 sanan varastolla. (Mainittakoon, että räppäri Eminem, jonka sanavarastoa on pidetty poikkeuksellisen laajana, pääsee noin 8800 sanaan.) Ihmeellistä tässä on se, että Shakespeare harjoitti sanataiteen lajia, jota pidettiin kansanomaisena ja jossa tulot riippuivat suuren yleisön suosiosta. Kuinka siis on mahdollista, että Shakespeare pystyi käyttämään sanoja, joita suuri osa yleisöstä ei ymmärtänyt? Ted Hughes osoittaa, että Shakespeare kontekstualisoi uudet ja harvinaiset ilmaukset siten, että ne oli mahdollista ymmärtää. Hän ikään kuin kirjoitti sisään teksteihinsä käyttämiensä outojen sanojen sanakirjan.

Minua kiinnosti myös Hughesin analyysi Shakespearen runsaasti käyttämästä tavasta yhdistää ja-sanalla kaksi määritettä, joista toinen antaa näköalan puhujan sisäiseen tilaan ja toinen puolestaan ulkopuolisen tarkkailijan näkökulman. Tällä tavalla Shakespeare pystyi lyhyeenkin repliikkiin sijoittamaan hämmästyttävän määrän informaatiota.

Ted Hughes toteaa itsekin, että lukija voi ympätä Shakespearen tuotantoon melkein mitä tahansa. Sen olen minäkin havainnut: kovin monta Shakespearen näytelmää ei tarvitse lukea ennen kuin huomaa, että Shakespeare kirjoittaa juuri minusta ja minulle. Uskon kuitenkin, että ne rakenteelliset piirteet ja myyttikaavat, jotka Hughes on Shakespearelta löytänyt, ovat todella olemassa ja muidenkin löydettävissä. Kuinka tietoinen Shakespeare oli myyttisistä rakennuspalikoistaan on tietenkin toinen juttu. Ted Hughesin mukaan Shakespearen edustaman hermeettisen draaman ominaispiirre on se, että kaikki palvelee rituaalia, pienimmälläkin tekstin detaljilla on paikkansa metafyysisessä kuviossa. Mikään ei ole sattumanvaraista. Hughes vertaa Shakespearen näytelmiä Beethovenin sinfonioihin, joissa niissäkin jokainen nuotti on sijoitettu taidokkaasti osaksi kokonaisuutta.

Hughes jättää kuitenkin mahdolliseksi myös sen tulkinnan, että kaikki ei ollut ennalta pikkutarkasti harkittua. Hän toteaa, että Shakespearella oli poikkeuksellisen voimakas myyttinen intuitio. Hughes viittaa Platonin anamneesin käsitteeseen, jolla tarkoitetaan jonkinlaista universaalien ideoiden mieleen palauttamista tai ammentamista yhteisestä piilotajuisesta kuvastosta.

Kaiken tämän jälkeen on todettava, että Ted Hughesin Shakespeare and the Goddess of Complete Being on kirja lähinnä Shakespearen hardcore-harrastajille. Siitä voivat pitää myös kaltaiseni lukijat, jotka suhtautuvat kirjallisuuteen siten, että jokainen kirja voi olla suuren yleisinhimillisen uskonnon pyhä kirja.

Todella hidasta tämän kirjan lukeminen oli, sillä vähän väliä piti käydä Shakespeare-hyllyllä tarkistamassa eri suomennoksia ja runohyllyllä selaamassa Ted Hughesin runokirjoja. Kivaa marraskuun pimeiden päivien puuhaa kuitenkin.

Ted Hughes, Shakespeare and the Goddess of Complete Being. Faber 2021. Esipuhe Robert McCrum. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1992. 27 s. + 517 s.

---------------------------

Ted Hughesin Shakespeare-kirjan aiemmat painokset ovat jo pitkään olleet loppuunmyytyjä. Antikvariaateissa teoksen hinta on kivunnut yli kipurajani. Ilahduin kovasti, kun huomasin, että tänä vuonna julkaistiin uusi painos ja pääsin viimeinkin tutustumaan kirjaan. Tästä syystä sijoitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.

torstai 4. marraskuuta 2021

John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto

Ignatius J. Reilly, Typerysten salaliiton 30-vuotias päähenkilö, on sopeutunut huonosti elämään ihmisyhteisössä ja nykyajassa. Hän asuu kahdestaan parikymmentä vuotta leskenä olleen äitinsä kanssa pienessä talossa Yhdysvaltojen New Orleansissa. Ignatius, tämä jättikokoinen ja ylipainoinen ihmisjärkäle viettää suurimman osan ajastaan omassa huoneessaan masturboiden ja kirjoittaen merkillisiä tutkimuksiaan mitä moninaisimmista aiheista, ennen kaikkea keskiajasta, jota hän pitää kaikin tavoin myöhempiä aikoja parempana. Nykyaikaan hän käy tutustumassa elokuvissa, jotka yhtä aikaa raivostuttavat häntä ja houkuttelevat vastustamattomasti.

Tässä Ignatius keskustelee äitinsä kanssa:

– Et kai sinä vain vihjaile että minun pitäisi saada psykiatrista hoitoa? Ignatius tiukkasi vimmastuneena. – Oletko sinä sitä mieltä että minä olen mielisairas? Luuletko sinä että jonkun typerän psykiatrin kannattaisi yrittääkään luodata minun psyykeni virtoja?

– Voisit levätä hiukkasen, kultaseni. Voisit kirjoitella siellä sinun pikku lehtiöihin.

– Ne yrittäisivät tehdä minusta ääliön joka pitäisi televisiosta ja uusista autoista ja pakasteruuasta. Etkö sinä tajua? Psykiatria on pahempaa kuin kommunismi. Minä kieltäydyn suostumasta aivopesuun. Minä en halua olla robotti!

– Kuule nyt, Ignatius, ne auttavat monia ihmisiä joilla on pulmia.

– Luuletko sinä että minulla on pulmia? Ignatius karjui. – Jos niillä ihmisillä ylipäätään on jokin ongelma, niin se on se etteivät he pidä uusista autoista ja hiuslakoista. Siksi heidät pannaan pois näkyvistä. He saavat kanssaihmisensä pelon valtaan. Jokainen mielisairaala tässä maassa on täynnä ihmisparkoja, jotka eivät kerta kaikkiaan voi sulattaa lanoliinia, sellofaania, muovia, televisiota ja lokerointia.

Ignatiuksella on takanaan yliopisto-opintoja, jotka ovat päättyneet riitaantumiseen opettajien kanssa.  Ignatiuksen suhde todellisuuteen on lievästi sanoen epävakaa. Yliopistovuosinaan hänellä on myös ollut jonkinlainen rakkausuhde toiseen samanlaiseen sosiopaattiin, Myrna Minkoffiin, jonka kanssa Ignatius edelleen on kirjeenvaihdossa. Myrnaan, kuten kaikkiin ihmisiin, äiti mukaan lukien, Ignatius suhtautuu raivoisalla vihalla. Hän myös valehtelee estoitta; osan valheistaan hän epäilemättä uskoo itsekin.

Ei siis rakastettavin mahdollinen päähenkilö! Tässä romaanissa riidellään ja solvataan ihmisiä koko rahan edestä, eikä Ignatius ole tässä suhteessa poikkeus laajassa henkilögalleriassa. Ihmeellisellä tavalla tämä vastenmielisten tyyppien kavalkadi kuitenkin imaisee lukijan mukaansa.

Ignatiuksen ja hänen äitinsä elämä muuttuu, kun äiti ajaa kolarin ja joutuu maksamaan suuret vahingonkorvaukset. Ignatiuksenkin on pakko mennä töihin. Hänen luonteenlaadullaan tämä merkitsee katastrofia toisensa perään. Ensimmäisen työpaikkansa hän saa parhaat päivänsä nähneestä vaatetehtaasta, jossa Ignatius pistää tuulemaan: hän sekoittaa arkistointijärjestelmän heittämällä arkistoitavat asiakirjat roskiin, kirjoittaa yrityksen johtajan nimissä loukkaavan kirjeen pitkäaikaiselle asiakkaalle (aiheuttaen johtajalle kunnianloukkausssyytteen) ja kiihottaa yrityksen mustat työntekijät kapinaan. 

Potkujen jälkeen seuraava työpaikka on hotdogien myyjänä. Merirosvoksi pukeutuneena Ignatius työntelee hotdog-kärryjään ympäri New Orleansia. Tulot jäävät vähäisiksi, sillä Ignatius syö enemmän kuin myy. Halutessaan tehdä vaikutuksen poliittisesti aktiiviseen Myrna Minkoffiin Ignatius yrittää perustaa "rauhanpuolueen", joka koostuisi kaupungin homoseksuaaleista.

Toimillaan Ignatius synnyttää hirmuisen kaaoksen kierteen, joka vaikuttaa monen ihmisen elämään. Kun lopussa suljin kirjan ja mietin kirjan henkilöiden kohtaloa, minun oli hämmästyksekseni todettava, että Ignatiuksen toimet olivat kuitenkin saaneet aikaan lähes pelkkää hyvää.

Ignatius tosin inhoaa Mark Twainia, toista Mississipin rantojen kirjailijaa, mutta Typerysten salaliiton pohjalla on hyvin samanlainen näkemys kuin Huckleberry Finnissäkin. Elämä on virta, joka kuljettaa samalla tavalla niin hyviä kuin pahojakin, valheet ja totuus ovat osa samaa virtaa, ja yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat loppujen lopuksi melko vähäiset. Twainin varoitus romaaninsa alussa sopisi tähänkin teokseen: "Ne jotka yrittävät löytää tästä kertomuksesta motiivin, asetetaan syytteeseen; ne jotka yrittävät löytää siitä opetuksen, ajetaan maanpakoon; ne jotka yrittävät löytää siitä juonen, ammutaan."

Monet romaanin henkilöt puhuvat New Orleansin alueellisia ja sosiaalisia murteita. Suomentajan on epäilemättä ollut hankala valita henkilöille suomenkielistä puheenpartta. Jonkinlainen kompromissi on ollut välttämätön. Suomentaja Margit Salmenoja on selviytynyt haasteesta kunnialla: suomennos ei häiritse lukemista. Hän on etelävaltiolaisen puheen osalta päätynyt hämäläis-varsinaissuomalaiseen murteeseen. Sosiaalisia murteita, esimerkiksi mustan väestön ja homoyhteisön puhetapaa, on selvästi ollut vaikeampi tavoittaa.

Typerysten salaliitto -romaanilla on poikkeuksellinen julkaisuhistoria. John Kennedy Toole tarjosi käsikirjoitustaan kahdeksalle kustantajalle. Kaikki palauttivat sen hylkäävän päätöksen kera. Julkaisuvaikeudet pahensivat Toolen mielenterveysongelmia. Hän kärsi vainoharhaisuudesta ja pahasta masennuksesta. Vuonna 1969, 31-vuotiaana, hän surmasi itsensä johtamalla letkun autonsa pakoputkesta auton sisään.

John Kennedy Toolen äiti, Thelma Toole, jatkoi sinnikkästi yrityksiä saada poikansa käsikirjoitus julkaistuksi. Vielä seitsemän kustantajaa hylkäsi käsikirjoituksen, ennen kuin Thelma Toole sai kirjailija Walker Percyn lukemaan teoksen. Percy ihastui romaaniin ja onnistui lopulta hankkimaan sille kustantajan. Typerysten salaliitosta tuli bestseller, ja vuonna 1981 se sai kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon.

Olen nuoresta pitäen ollut Walker Percyn romaanien ystävä, joten tämä Typerysten salaliitto on jo senkin takia pitkään odottanut lukulistallani. Oli helppo huomata, miksi Percy oli viehättynyt tästä romaanista. Etelävaltiolaisen tapahtumapaikkansa ja etelävaltiolaisten ihmistyyppiensä lisäksi romaani tuo esiin aiheita, jotka ovat olleet teemoina Walker Percyn omissa romaaneissa: esimerkiksi elokuvat pakona todellisuudesta (Percyn Moviegoer), kuolemanvietti (Thanatos Syndrome) ja mielisairaus kyvyttömyytenä sopeutua yhteisön arvoihin (Second Coming).

John Kennedy Toole, Typerysten salaliitto. Karisto 1982. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Confederacy of Dunces (1980) suomentanut Margit Salmenoja. Kansi: Hannu Taina. 424 s.

------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 30: Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.