Patricia Lockwood: No One Is Talking About This (Kukaan ei puhu tästä)

Kun Dostojevski, Dickens tai vaikkapa Topelius kirjoittivat romaanejaan, editointi oli työlästä eikä siihen aina edes ollut aikaa. Kirjanpainaja odotti painettavaa joskus kirjaimellisesti nenä ovenraossa. Tavallinen romaanin julkaisutapa oli nimittäin jatkokertomus aikakauslehdessä. Julkaisutapa myös sieti ja jopa edellytti toistoa: oli hyvä muistutella, mitä aiemmin oli tullut sanotuksi, jotta satunnaisempikin lukija pysyi tarinassa kärryillä. Aika monen nykylukijan mielestä 1800-luvun romaanit, jopa ne kuuluisimmat, hyötyisivät karsimisesta.

1900-luvun modernistit editoivat ahkerasti ja julkaisivat yleensä teokset kokonaisina vasta, kun olivat tyytyväisiä lopputulokseen. James Joycen tai Virginia Woolfin kirjoista on jo paljon vaikeampaa löytää kohtia, joissa punakynällä olisi töitä.

Nyt pääsen Patricia Lockwoodin romaaniin. Se on hyvä esimerkki siitä, millainen voi olla 2000-luvun taideromaanin yksi mahdollinen kehityslinja. Sen tiiviys on silmiinpistävä: selitykset on karsittu vähiin ja kuvailu korvautuu oivaltavilla ja emotionaalisesti latautuneilla runokuvilla. Romaani koostuu lyhyistä kappaleista, fragmenteista, joiden yhteydet toisiinsa jäävät lukijan rakennettaviksi.

Varsinkin romaanin ensimmäinen puolisko muistuttaa pidennettyjen twitterviestien kokoelmaa. Eikä varmastikaan vahingossa, se nimittäin kuvaa nimeltä mainitsemattoman päähenkilönsä elämää sosiaalisessa mediassa, jota tässä romaanissa nimitetään yksinkertaisesti "portaaliksi". Kaikki tapahtuu portaalissa. Siellä ovat kaikki.

Päähenkilön asenne portaaliin on vähintään kaksijakoinen. Hänen persoonansa siellä on kyseenalaistava ja ironinen, ikään kuin hän olisi siellä vain huvin vuoksi, mutta silti jonkin oman nokkeluuden leviäminen portaalissa saa hänessä aikaan adrenaliinimyrskyn. Edes puoliso ei saa häntä irottautumaan laitteesta, jossa on koko hänen elämänsä.

Samaan aikaan hän myös näkee kirkkaasti, miten epätyydyttäviä portaalin tarjoamat palkinnot ovat:

The people who lived in the portal were often compared to those legendary experiment rats who kept hitting a button over and over to get a pellet. But at least the rats were getting a pellet, or the hope of a pellet, or the memory of a pellet. When we hit the button, all we were getting was to be more of a rat.

Romaanin toisessa osassa sävy muuttuu. Päähenkilön sisar synnyttää vaikeasti vammaisen tyttölapsen, jonka eliniän ennuste on lyhyt. Romaanin loppuosa kertoo siitä, miten pieni vammainen lapsi muuttaa keskushenkilön ja muiden vauvan lähipiiriin kuuluvien ihmisten elämän. Vauvalla on Proteus-oireyhtymä, joka aiheuttaa joidenkin kehonosien liikakasvua. Romaanissa viitataan usein kuuluisimpaan tästä oireyhtymästä kärsineeseen henkilöön, Joseph Merrickiin. Elokuva Elefanttimies perustuu hänen elämäänsä.

Sokean ja enkelimäisesti hymyilevän vauvan täydellinen läsnäolo karkottaa kyynisyyden ja ironian. Patricia Lockwoodin tarkat havainnot aukaisivat myös lukijan kyynelkanavat esimerkiksi kohtauksessa, jossa päähenkilön veli alkaa sairaalassa laulaa lapselle Nousee päivä, laskee päivä -laulua. Hänen tarkoituksensa on olla vitsikäs, mutta hän vakavoituu pian

because she liked it, of course she liked it, she could not tell the difference between beauty and a joke.

Romaanin lopussa päähenkilön kännykkä varastetaan. Romaanin alkupuolella tämä olisi aiheuttanut hysteerisen kohtauksen. Nyt hän vain toteaa alistuneesti: Her whole self was on it, if anyone wanted.

Patricia Lockwood on ennen tätä romaania julkaissut yhden omaan perheeseensä pohjautuvan muistelmateoksen sekä pari runokokoelmaa. Tällaisen fragmentaarisen romaanin yhteydet runouteen ovatkin ilmeiset. 

Romaanissa on myös yhteiskunnallisia kannanottoja, esiintyyhän portaalissa myös helposti tunnistettava "diktaattori" ja muita julkisuuden keskustelijoita. Romaanissa myös kritisoidaan valtiota (tai osavaltiota), joka kieltää raskaudenkeskeytyksen mutta jonka sairausvakuutusjärjestelmä ei sitten pysty huolehtimaan vaikeasti vammaisen lapsen hoitokuluista.

Patricia Lockwoodin romaani No One Is Talking About This on herättänyt kovasti keskustelua ja lukemani painoksen alussa on kolmen sivun verran eri lehtien ja kriitikkojen ylistäviä lausuntoja. Pidin kirjasta kovasti, mutta en olisi ilman näitä arvioita kohottanut sitä klassikkokastiin.

Sitä paitsi luen ihan mielelläni välillä niitä 1800-luvun hitaita lukuromaanejakin. Toisinaan sielulle tekee hyvää asettua hevosvetoisen liikenteen ja kädestä toiseen kulkevan postin rytmiin. 

Patricia Lockwood, No One Is Talking About This. Bloomsbury Publishing 2022. 210 s. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2021. Se on julkaistu myös suomeksi Einari Aaltosen suomentamana nimellä Kukaan ei puhu tästä (Tammi 2022).

David Grossman: Hevonen meni baariin

Romaani joka kertoo stand up -keikasta! Aidosti koomisen romaanin metsästykseni jatkuu. Pääsisiköhän nyt nauramaan? 

Olen aiemmin lukenut israelilaisen David Grossmanin romaanin Sinne missä maa päättyy, joten arvasin kyllä, että itkuakin on luvassa. Sinne missä maa päättyy on nimittäin romaani, jossa sotaa kuvataan yksittäisten ihmisten ahdistavien ja rampauttavien kokemusten kautta. Sota on myös yksinäisyyttä, häpeää ja pelkoja joista ei voi ääneen puhua. Ei naljailevien velikultien metsäretkeilyä.

Sinne missä maa päättyy sisältää takaumia kahdesta Israelin arabivaltioita vastaan käymästä sodasta: vuoden 1967 kuuden päivän sodasta sekä vuoden 1973 jom kippur -sodasta. Romaanin nykyhetkessä eletään 2000-lukua. Oran ja Ilanin poika Ofer on vapautumassa kolmen vuoden asepalveluksesta. Yllättäen hän päättää jatkaa palvelustaan neljällä viikolla voidakseen osallistua alkavaan sotilasoperaatioon sotilastovereidensa kanssa. Äiti Ora on kauhuissaan. Hän lähtee pitkälle patikkamatkalle, koska arvelee taikauskoisesti, ettei Oferille voi sattua mitään, jos Ora on suruviestin ulottumattomissa.

Romaanin jälkisanoissa David Grossman kertoo, että Sinne missä maa päättyy -romaanin kirjoittaminen perustui samankaltaiseen taikauskoon. Hän toivoi, että romaanin kirjoittaminen suojelisi hänen asepalvelusta suorittavaa Uri-poikaansa. Taika ei tepsinyt: Uri sai surmansa islamistista Hizbollah-järjestöä vastaan käydyssä toisessa Libanonin sodassa vuonna 2006, kun romaani oli melkein valmis.

Hevonen meni baariin sisältää paljon vitsejä, mutta hauska se ei ole. Romaani kuvaa rautalangasta vääntäen, miten kiusattu, pahoinpidelty ja perheen traumoja piilotteleva poika ottaa pellen roolin ja tekee siitä itselleen ammatin. Jos itsekin nauraa, näyttää siltä kuin ei sattuisi. Romaanin päähenkilö, stand up -koomikko Dovaleh Greenstein, on viimein 57-vuotiaana ja vakavasti sairaana valmis poistamaan naamion kasvoiltaan. Todistajiksi joutuvat pahaa aavistamattomat katsojat, jotka ovat tulleet viettämään hauskaa iltaa mutta joutuvatkin seuraamaan, kuinka Dovaleh heidän edessään kääntää sielunsa nurin ja ravistelee sen tyhjäksi kaikesta kuonasta. 

Suuri osa katsojista saa tarpeekseen illan mittaan. Ne, jotka jäävät, ymmärtävät, että heille tarjotaan jotain poikkeuksellista. Osa katsojista pyytää suoraan, että esiintyjä jättäisi vitsit pois ja palaisi varsinaiseen tarinaan.

Romaanin kertoja on eläkkeellä oleva tuomari, joka on tuntenut Dovalehin lapsena. He eivät ole tavanneet yli neljäänkymmeneen vuoteen. Jonkin verran ennen stand up -keikkaa Dovaleh on yllättäen ottanut yhteyttä tuomariin ja pyytänyt tätä tulemaan paikalle. Dovaleh pyytää, että tuomari antaisi arvionsa – tai tuomionsa – keikasta ja esiintyjän persoonasta, koska itseään on vaikea nähdä objektiivisesti, ulkopuolisen silmin. 

Illasta tulee sielua puhdistava kokemus myös tuomarille. Hän joutuu käymään läpi oman petturuutensa lapsena, kun ei ole puolustanut kiusattua toveriaan. Petoksen syy on tavallinen: jottei joutuisi itse kiusatuksi. Myös kaipaus kolme vuotta aiemmin kuolleeseen puolisoon herää pimeässä katsomossa. Puolison menettäminen on katkeroittanut tuomarin. Hän on purkanut pettymyksensä työhönsä ja joutunut lähtemään virastaan kohtuuttoman ankarien tuomioiden tähden.

Katsomossa on myös toinen Dovalehin lapsuudenaikainen ystävä, lyhytkasvuinen nainen Azulai, jota Dovaleh on lapsena lohduttanut. Tämä nainen näkee Dovalehin luonteen perimmäisen hyvyyden kyynisten vitsien alta ja tukee koomikkoa myötätunnollaan. 

Keikan jälkeen Dovaleh ilmoittaa, että se oli hänen viimeisensä. Ilmeisesti rooli ei enää ole tarpeen. Myös tuomari on karistanut kyynisyytensä. Romaanin lopetus on lohdullinen ja vahvasti toiveikas.

Ne stand up-esitykset, joita itse olen televisiosta nähnyt, eivät ole perustuneet vitseihin vaan pikemminkin koomisiin havaintoihin. Olen nähnyt myös pari sellaista esitystä, joissa esiintyjä menee aika syvälle omiin traumoihinsa. Ei kuitenkaan ihan niin syvälle kuin Dovaleh tässä romaanissa. Vitsiä hevosesta joka meni baariin ei muuten romaanissa kerrota loppuun. Se onkin oikeastaan ainoa kesken jäänyt asia tässä pienessä ja tiiviissä romaanissa. 

David Grossman, Hevonen meni baariin. Otava 2018. Englanninkielisestä käännöksestä A Horse Walks into a Bar (2017) suomentanut Arto Schroderus. Hepreankielinen alkuteos Sus echad nichnas lebar ilmestyi vuonna 2014. Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. 196 s.

--------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 24: Kirjan on kirjoittanut Lähi-idästä kotoisin oleva kirjailija.

Madame d'Aulnoy: Contes de fées

Madame d'Aulnoylla on erityinen paikka satukirjallisuuden historiassa. Vuoden 1697 huhtikuussa hän julkaisi salanimellä Madame D*** ensimmäisen satukokoelmansa nimeltä Contes de fées ('keijukais- tai haltiatarinoita') ja tuli näin antaneeksi ranskankielisen nimen tälle kirjallisuudenlajille. Ranskasta nimi päätyi käännöslainana myös englantilaiselle kielialueelle. Fairy tale on siellä edelleen käypä lajin nimitys, vaikka saduissa ei aina esiinnykään keijuja tai haltioita.

Varsinainen satuvillitys oli vallannut Ranskan säätyläispiirit 1600-luvun viimeisinä vuosina. Kirjallisina taidesatuina kansansatujen aihelmat kelpasivat erinomaisesti ajanvietteeksi Aurinkokuninkaan hovissa. Neljä kuukautta ennen Madame d'Aulnoyn ensimmäisen satukokoelman ilmestymistä Charles Perrault oli koonnut aiemmin aikakauslehdissä ilmestyneet satunsa kokoelmaksi Histoires ou Contes du temps passé, avec des moralités. Myöhemmin kokoelma tunnetaan paremmin nimellä Hanhiemon tarinoita. Tästä kokoelmasta löydämme ensimmäiset kirjoitetut versiot esimerkiksi sellaisista tutuista saduista kuin Punahilkka, Siniparta ja Tuhkimo.

Perrault'n saduissa kansansatujen konstailematon kerronta kuuluu vahvasti taustalla. Hänen satunsa ovat melko lyhyitä: esimerkiksi Punahilkka on vajaan kolmen sivun mittainen. Taiteellinen pyrkimys tulee esiin lähinnä runomuotoisissa opetuksissa kunkin sadun lopussa.

Myös Madame d'Aulnoyn sadut käyttävät kansansatujen aiheita, mutta muuten ne selvästi ovat valistuneelle yleisölle tarkoitettua kirjallista taidetta. Pyrkimys eleganttiin ilmaisuun vaikuttaa nykylukijasta sievistelyltä. Kertomukset kyllä alkavat napakasti; keskeinen ongelma ilmaistaan selkeästi ja ilman selityksiä. Sen jälkeen tarina välillä hukkuu pukujen, koristeiden ja erilaisten rikkauksien esittelyyn. Myös d'Aulnoyn tarinat päättyvät runomuotoiseen kertaukseen, mutta tarinoiden opettavaisuutta ei korosteta. Ilman yliluonnollisia elementtejään monet niistä voisi lukea ihmissuhdenovelleina.

Elitistisyytensä takia Madame d'Aulnoyn kertomukset ovat selvästi huonommin tunnettuja kuin Perrault'n kertomukset. Suomeksi on ilmestynyt kokoelma nimellä Kreivittären satukirja. En ole lukenut sitä, mutta ainakin uteliaisuuttani vilkaisen, jos onnistun saamaan sen käsiini.  

Lapsille en näitä d'Aulnoyn tarinoita tarjoaisi ilman ankaraa karsimista. En tarkoita sitä, että näissä kertomuksissa olisi jotain sopimatonta tai liian rohkeaa – oikeastaan päinvastoin. Tarinoiden henkilöt jahkailevat moraalisten ongelmiensa parissa: onko sopivaa ja missä vaiheessa ilmaista kiinnostuksensa ihastuksensa kohteelle, jottei joutuisi petetyksi tai hyväksi käytetyksi. Lapsi minussa aneli: Kerro mieluummin lisää keltaisesta kääpiöstä ja puhuvasta hevosesta! Kertomukset ovat myös melko pitkiä iltasaduiksi: lukemassani kokoelmassa lyhyinkin satu on kuudentoista sivun mittainen. Pisin on yli viidenkymmenen sivun pienoisromaani.

Kaikissa tämän kokoelman kertomuksissa juoni perustuu kuninkaallisten tai ainakin ylhäisten päähenkilöiden parittamiseen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki päättyvät ylivoimaisilta vaikuttavien esteiden voittamiseen haltioiden avulla ja onnelliseen avioliittoon. Siinä ainoassa poikkeuksessa (Le Nain Jaune, 'keltainen kääpiö') rakastavaiset menettävät henkensä ja muuttuvat toisiinsa kietoutuneiksi palmupuiksi.

Kertomusten sankarittaret ovat yleensä 15-vuotiaita. Se oli ilmeisesti sopiva avioitumisikä Ranskan hovissa 1600-luvulla. Madame d'Aulnoy – tyttönimeltään Marie-Catharine Le Jumel de Barneville – itse oli mennyt tuossa iässä naimisiin kolmisenkymmentä vuotta vanhemman paroni d'Aulnoyn kanssa. Avioliitto oli järjestetty, eikä se lukuisista lapsista huolimatta ollut onnellinen. 

Ehkä oman katkeran kokemuksensa vuoksi Madame d'Aulnoy piti huolen siitä, että hänen saduissaan päähenkilöt ovat iältään lähellä toisiaan ja päätyvät avioon rakkaudesta. Lukemani satukokoelman esipuheessa Constance Cagnat-Debœuf pitää näitä satuja jopa feministisinä, mikä näkyy muun muassa niiden sankarittarien itsenäisyytenä kumppanin valinnassa. 

Madame d'Aulnoy ei näytä pitäneen aviopuolisoiden nuorta ikää sinänsä ongelmana. Useissa tämän kokoelman saduissa viitataan ihastuttavan raikkaaseen tuulahdukseen, jonka Ranskan kruununperillisen kaunis morsian Adélaïde de Savoie toi hoviin. Adélaïde oli naimisiin mennessään vasta 12-vuotias. Mahdollisesti Madame d'Aulnoyn silmissä liiton teki hyväksyttäväksi se, että sulhanenkin oli vasta viidentoista.

Feminististä tyttövoimaa on myös omassa suosikkitarinassani Belle Belle ou le Chevalier Fortuné. Siinä päähenkilönä on köyhtyneen kreivin tytär, joka lähtee mieheksi pukeutuneena armeijaan, jotta hänen isänsä ei joutuisi maksamaan ylivoimaisia veroja. Hyvän haltiattaren ja viisaan puhuvan hevosen avustuksella Belle Belle selviytyy hänelle asetetuista koettelemuksista loistokkaasti. Kertomuksessa on myös paikoin suorastaan riehakasta komiikkaa. Pahimmat koettelemukset aiheuttaa ruhtinatar, kuninkaan sisar, joka rakastuu palavasti kauniiseen ritariin. Torjutun rakkauden vihastuttama nainen väittää lopulta, että Belle Belle on sopimattomalla tavalla käynyt häneen käsiksi. Belle Belle tuomitaan kuolemaan siten, että miekka isketään hänen sydämeensä. Kun häntä valmistellaan iskua varten, paljastuu, että hän onkin nainen. Kuningas, jota Belle Belle on tässä vaiheessa jo kauan rakastanut, ottaa Belle Bellen puolisokseen. (Ehkä huojentuneena siitä, että hänen kauniiseen ritariin kohdistuvat tunteensa osoittautuvat hyväksyttäviksi.)

Saduissa on yleistä, että luonteen ominaisuudet heijastuvat päähenkilöiden ulkomuotoon. Myös Madame d'Aulnoyn tarinoissa kauneus yhdistyy hyvyyteen ja rumuus pahuuteen. Kertomus Rameau d'Or ('kultainen oksa') alkaa virkistävästi tilanteesta, jossa hyvä mutta ruma prinssi ei halua puolisokseen hyvää mutta rumaa prinsessaa. Prinsessa puolestaan ei haluaisi naida ketään, ei kaunista eikä rumaa. Molemmat tottelemattomat joutuvat vankeuteen, josta hyvien haltioiden avulla pelastuvat ja päätyvät paimenpojaksi ja paimentytöksi. Tässä vaiheessa molemmat ovat luonnollisesti saaneet luonteeseensa kuuluvan kauniin ulkomuodon. Nuoret rakastuvat toisiinsa. Pahat haltiat aiheuttavat vielä yhden mutkan juoneen muuttamalla tytön heinäsirkaksi ja pojan seinäsirkaksi. Lopulta kuitenkin taas hääkellot soivat ja ihmismuotoonsa palautuneet kauniit päähenkilöt saavat toisensa.

Madame d'Aulnoy, Contes de fées. Édition de Constance Cagnat-Debœuf. Gallimard 2021. Tämä kokoelma ilmestyi Folio classique -sarjassa (N:o 4725) vuonna 2008.  Sen kertomukset on alun perin julkaistu vuosina 1697–1698. Kansikuva: Théo Schmied. 397 s.

-------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 20: Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä.

Jaakko Hämeen-Anttila: Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla

Nimitys Mare nostrum, "meidän meremme", on peräisin antiikin roomalaisilta. He käyttivät tätä nimitystä Välimerestä, roomalaisen imperiumin sisämerestä. Jaakko Hämeen-Anttila laajentaa käsitettä siten, että "meidän" viittaa kaikkiin niihin kansoihin, jotka ovat vaikuttaneet Välimeren rannoilla. Erityisesti hänen huomionsa kiinnittyy Lähi-idän eri kulttuurien ja eurooppalaisen kulttuurin vuorovaikutukseen. Kuten Hämeen-Anttila teoksen esipuheessa toteaa: "Vaikutteiden kulkusuunta Euroopan ja Lähi-idän välillä on historian aikana vaihdellut." 

Vaikutteet eivät ole jääneet ainoastaan Välimeren rannoille. Myös meidän suomalainen kulttuurimme tulvii Lähi-idästä ja helleeneiltä välittynyttä ainesta. Uskontomme, kalenterimme, kirjoitusjärjestelmämme ja suuri osa tieteellisistä näkemyksistämme on syntynyt Välimeren ranta-alueilla. Tässä mielessä myös me suomalaiset voimme puhua Välimerestä "meidän" merenämme.

Minua on häirinnyt sellainen kulttuuripurismi, jossa ulkopuolisia vaikutteita kammoksutaan ja niiden vastaanottamista pidetään oman kulttuurin heikentämisenä. Oli ilo lukea Hämeen-Anttilan täysin päinvastaisia näkemyksiä kulttuurivaikutteiden lainautumisesta: kehittyvä kulttuuri lainaa naapureiltaan sen, mitä tarvitsee. Kyse ei ole passiivisesta vaikutteille alistumisesta vaan omasta tarpeesta syntyneestä valikoinnista. 

Meillä on ollut vallalla varsin yksinkertaistettu näkemys Välimeren alueen kulttuurikehityksestä. Ainakin alakoulun historianopetuksessa, jota tunnen parhaiten, se näkyy edelleen. Suunnilleen seuraavaan tapaan opetin historiaa vuosikaudet: Egypti ja Mesopotamia käsiteltiin omina irrallisina kokonaisuuksinaan. Sitten käytiin läpi antiikin Kreikka. Rooman historiaan käytettiin paljon oppitunteja, ja Kreikasta saadut vaikutteet tulivat esiin lähinnä jumalien vastaavuudessa. Rooman kulttuurista päästiin kristilliseen keskiaikaan ja siitä edelleen renessanssin ja löytöretkien kautta nyky-Eurooppaan. Kreikan hellenistinen vaikutus Lähi-itään mainittiin Aleksanteri Suuren valloitusten yhteydessä. Arabien vaikutuksesta kerroin yleensä ainoastaan sen, miten arabit käänsivät laajasti kreikkalaista kirjallisuutta ja sitten keskiajan lopulla, alkuperäisten kreikkalaisten tekstien kadottua, nämä kirjoitukset "palautettiin" eli käännettiin arabiasta eurooppalaisille kielille.

Jaakko Hämeen-Anttilan Mare Nostrum osoittaa, että Välimeren alueen kulttuurien suhteet ovat olleet huomattavasti edellä esitettyä monimuotoisempia. Vuoropuhelu Lähi-idän kulttuurien ja Kreikan välillä oli syvällistä ja jatkuvaa ja sitten myöhemmin arabialais-islamilaisen kulttuurin vaikutus keskiajan Eurooppaan huomattavasti laajempaa. Espanjan kieli sekä rakennus- ja tapakulttuuri kantavat näitä arabivaikutteita nyky-Euroopassa kaikkein selvimmin.

Hämeen-Anttila kertoo kulttuurivaikutteiden kulkeutumisesta vanhalta ajalta myöhäisantiikin kautta keskiajalle ja hieman myös nykypäiviin asti. Teoksessa käydään läpi kulttuurin eri osa-alueet lukuisien esimerkkien avulla. Tekijän vakuuttava oppineisuus ja laaja kielitaito tulevat esille esimerkiksi kirjoitusjärjestelmien ja lainasanojen esittelyssä. Suomessa tuskin on kovin monta tutkijaa, jotka Hämeen-Anttilan tapaan pystyvät haastamaan vallalla olevia tulkintoja muinaiskielien sanojen etymologiasta.

Teoreettisen pohdinnan lomaan on siroteltu runsaasti lukemista keventäviä anekdootteja. En tosin ole ihan varma, onko "kevennys" tarkoittamani sana. Keskiajan frankkien taikauskoisten "parannuskeinojen" vertailu Lähi-idän lääketieteeseen saa nykylukijankin tuntemaan myötähäpeää eurooppalaiseen perinteeseen kuuluneesta sivistymättömästä ylimielisyydestä.

Minulle ajatukset uuteen asentoon kääntävää tietoa oli se, että käsitys ristiretkistä eräänlaisena esikolonialistisena yrityksenä valloittaa Lähi-itä ja osoituksena lännen vihasta islamilaista maailmaa kohtaan kehittyi vasta melkein kuusisataa vuotta ristiretkien jälkeen. Aikalaiset näkivät ne lähinnä yksittäisinä konflikteina, joiden vihollisasetelmat eivät vastanneet nykyisin yleisesti vallalla olevaa käsitystä. Esimerkiksi neljännellä ristiretkellä lännen sotajoukot tuhosivat kristityn Bysantin pääkaupungin, Konstantinopolin, joka oli toiminut islamin leviämisen estäjänä. Lähi-idän pienet kristilliset valtiot myös välillä liittoutuivat muslimivaltioiden kanssa.

Jaakko Hämeen-Anttilan Mare nostrum oli minulla matkalukemisena Välimerelle suuntautuneella vappumatkalla. Matkalla lukeminen on usein sirpaleista. Päivällä ehtii lukea lähinnä bussissa tai paikallisjunissa, illalla on jo niin poikki, että muutama sivu omaksutun tavan vuoksi saa riittää.  Tämä kirja suhteellisen lyhyine lukuineen osoittautui juuri sopivaksi matkaevääksi.

Jaakko Hämeen-Anttila, Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla. Otava 2006. Kartat: Ari Suramo. Kansi: Timo Numminen. 256 s.

---------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 15: Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää.