Kun Dostojevski, Dickens tai vaikkapa Topelius kirjoittivat romaanejaan, editointi oli työlästä eikä siihen aina edes ollut aikaa. Kirjanpainaja odotti painettavaa joskus kirjaimellisesti nenä ovenraossa. Tavallinen romaanin julkaisutapa oli nimittäin jatkokertomus aikakauslehdessä. Julkaisutapa myös sieti ja jopa edellytti toistoa: oli hyvä muistutella, mitä aiemmin oli tullut sanotuksi, jotta satunnaisempikin lukija pysyi tarinassa kärryillä. Aika monen nykylukijan mielestä 1800-luvun romaanit, jopa ne kuuluisimmat, hyötyisivät karsimisesta.
1900-luvun modernistit editoivat ahkerasti ja julkaisivat yleensä teokset kokonaisina vasta, kun olivat tyytyväisiä lopputulokseen. James Joycen tai Virginia Woolfin kirjoista on jo paljon vaikeampaa löytää kohtia, joissa punakynällä olisi töitä.
Nyt pääsen Patricia Lockwoodin romaaniin. Se on hyvä esimerkki siitä, millainen voi olla 2000-luvun taideromaanin yksi mahdollinen kehityslinja. Sen tiiviys on silmiinpistävä: selitykset on karsittu vähiin ja kuvailu korvautuu oivaltavilla ja emotionaalisesti latautuneilla runokuvilla. Romaani koostuu lyhyistä kappaleista, fragmenteista, joiden yhteydet toisiinsa jäävät lukijan rakennettaviksi.
Varsinkin romaanin ensimmäinen puolisko muistuttaa pidennettyjen twitterviestien kokoelmaa. Eikä varmastikaan vahingossa, se nimittäin kuvaa nimeltä mainitsemattoman päähenkilönsä elämää sosiaalisessa mediassa, jota tässä romaanissa nimitetään yksinkertaisesti "portaaliksi". Kaikki tapahtuu portaalissa. Siellä ovat kaikki.
Päähenkilön asenne portaaliin on vähintään kaksijakoinen. Hänen persoonansa siellä on kyseenalaistava ja ironinen, ikään kuin hän olisi siellä vain huvin vuoksi, mutta silti jonkin oman nokkeluuden leviäminen portaalissa saa hänessä aikaan adrenaliinimyrskyn. Edes puoliso ei saa häntä irottautumaan laitteesta, jossa on koko hänen elämänsä.
Samaan aikaan hän myös näkee kirkkaasti, miten epätyydyttäviä portaalin tarjoamat palkinnot ovat:
The people who lived in the portal were often compared to those legendary experiment rats who kept hitting a button over and over to get a pellet. But at least the rats were getting a pellet, or the hope of a pellet, or the memory of a pellet. When we hit the button, all we were getting was to be more of a rat.
Romaanin toisessa osassa sävy muuttuu. Päähenkilön sisar synnyttää vaikeasti vammaisen tyttölapsen, jonka eliniän ennuste on lyhyt. Romaanin loppuosa kertoo siitä, miten pieni vammainen lapsi muuttaa keskushenkilön ja muiden vauvan lähipiiriin kuuluvien ihmisten elämän. Vauvalla on Proteus-oireyhtymä, joka aiheuttaa joidenkin kehonosien liikakasvua. Romaanissa viitataan usein kuuluisimpaan tästä oireyhtymästä kärsineeseen henkilöön, Joseph Merrickiin. Elokuva Elefanttimies perustuu hänen elämäänsä.
Sokean ja enkelimäisesti hymyilevän vauvan täydellinen läsnäolo karkottaa kyynisyyden ja ironian. Patricia Lockwoodin tarkat havainnot aukaisivat myös lukijan kyynelkanavat esimerkiksi kohtauksessa, jossa päähenkilön veli alkaa sairaalassa laulaa lapselle Nousee päivä, laskee päivä -laulua. Hänen tarkoituksensa on olla vitsikäs, mutta hän vakavoituu pian
because she liked it, of course she liked it, she could not tell the difference between beauty and a joke.
Romaanin lopussa päähenkilön kännykkä varastetaan. Romaanin alkupuolella tämä olisi aiheuttanut hysteerisen kohtauksen. Nyt hän vain toteaa alistuneesti: Her whole self was on it, if anyone wanted.
Patricia Lockwood on ennen tätä romaania julkaissut yhden omaan perheeseensä pohjautuvan muistelmateoksen sekä pari runokokoelmaa. Tällaisen fragmentaarisen romaanin yhteydet runouteen ovatkin ilmeiset.
Romaanissa on myös yhteiskunnallisia kannanottoja, esiintyyhän portaalissa myös helposti tunnistettava "diktaattori" ja muita julkisuuden keskustelijoita. Romaanissa myös kritisoidaan valtiota (tai osavaltiota), joka kieltää raskaudenkeskeytyksen mutta jonka sairausvakuutusjärjestelmä ei sitten pysty huolehtimaan vaikeasti vammaisen lapsen hoitokuluista.
Patricia Lockwoodin romaani No One Is Talking About This on herättänyt kovasti keskustelua ja lukemani painoksen alussa on kolmen sivun verran eri lehtien ja kriitikkojen ylistäviä lausuntoja. Pidin kirjasta kovasti, mutta en olisi ilman näitä arvioita kohottanut sitä klassikkokastiin.
Sitä paitsi luen ihan mielelläni välillä niitä 1800-luvun hitaita lukuromaanejakin. Toisinaan sielulle tekee hyvää asettua hevosvetoisen liikenteen ja kädestä toiseen kulkevan postin rytmiin.
Patricia Lockwood, No One Is Talking About This. Bloomsbury Publishing 2022. 210 s. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2021. Se on julkaistu myös suomeksi Einari Aaltosen suomentamana nimellä Kukaan ei puhu tästä (Tammi 2022).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!