Veljekset Edmond ja Jules de Goncourt omistivat elämänsä kirjallisuudelle. He asuivat yhdessä ja tekivät kirjallista yhteistyötä Julesin (1830–1870) varhaiseen kuolemaan asti. Vanhempi veli Edmond (1822–1896) jatkoi sen jälkeen yksin työtään kirjailijana. Hän myös piti määrätietoisesti kiinni veljesten yhteisestä unelmasta: laadukasta ja uusiutuvaa kirjallisuutta edistävän kirjallisen akatemian perustamisesta kilpailijaksi ja täydentäjäksi Ranskan akatemialle.
Edmond de Goncourtin päiväkirjamerkinnöistä käy ilmi, että unelman toteuttaminen vaati henkilökohtaisia uhrauksia. Yli kuusikymmenvuotiaana hän rakastui huomattavasti nuorempaan naiseen. Tunne oli ilmeisesti molemminpuolinen. Raskain sydämin Edmond kuitenkin katkaisi suhteen, sillä hän ei halunnut perheen elatuksen syövän akatemian perustamiseen tarvittavaa pääomaa. Avioliitosta kieltäytymällä hän pystyi testamenttaamaan koko omaisuutensa Goncourt-akatemialle.
Kirjailijoista muodostuva Goncourt-akatemia elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Sen kymmenen kirjailijajäsentä päättävät vuosittain Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon – Prix Goncourtin – saajasta. Teos annetaan vuoden "parhaalle ja omaperäisimmälle" kaunokirjalliselle teokselle. Rahalliselta arvoltaan palkintošekki on vain kymmenen euroa. Taloudellinen hyöty voittavalle kirjailijalle syntyy siitä, että hän voi olla varma lähes miljoonasta myydystä teoksesta pelkästään Ranskassa. Voittajateokset ovat yleensä levinneet laajasti myös käännöksinä. Pääpalkinnon lisäksi akatemia jakaa nykyisin useita muitakin kirjallisuuspalkintoja.
Edmond ja Jules de Goncourtin päiväkirjan täydellisessä ranskankielisessä laitoksessa on 22 osaa. Alkumerkinnät teki Jules yhteisten iltakeskustelujen pohjalta ja hänen kuoltuaan Edmond jatkoi päiväkirjaa neljännesvuosisadan ajan. Viimeisen päiväkirjamerkinnän hän teki kaksitoista päivää ennen kuolemaansa. Alusta lähtien on selvää, että päiväkirja oli tarkoitettu julkaistavaksi. Edmond de Goncourt aloittikin päiväkirjan julkaisemisen – useiden tuttaviensa kauhuksi – jo eläessään. Esimerkiksi Hippolyte Taine pyysi – turhaan – ettei Edmond julkaisisi hänen yksityisiksi tarkoitettuja arvioitaan eri ihmisistä tai taideteoksista. Kun Alphonse Daudet'n puoliso oli loukkaantunut perhettään koskevista merkinnöistä, Edmond lupasi, että Alphonse saisi lukea seuraavat osat ennen julkaisua. Ei käy ilmi, pitikö de Goncourt lupaustaan ehkä läheisimmälle ystävälleen.
Lukemani reilun neljänsadan sivun englanninkielinen valikoima on vain pieni näyte koko teoksesta. Luulen, että minulle tämä riittää. Päiväkirja on kyllä viihdyttävää luettavaa, täynnä mehukkaita anekdootteja 1800-luvun jälkipuolen kuuluisista kirjailijoista ja kuvataiteilijoista, mutta jossain vaiheessa minulle tuli hieman kiusaantunut olo. Juorut ovat juoruja, vaikka ne kertoisivatkin kulttuurin merkkihenkilöistä.
Päiväkirjassa esiintyvien henkilöiden lista on komea: Victor Hugo, vanhempi ja nuorempi Dumas, Gustave Flaubert, Émile Zola, Alphonse Daudet, Guy de Maupassant, Georges Sand, Théophile Gautier, Oscar Wilde, J.-K. Huysmans, Auguste Rodin, Edgar Degas ja monet monet muut.
Edmond de Goncourt korostaa usein rehellisyyttään päiväkirjan kirjoittajana. Hänhän kertoo vain siitä, mitä on itse havainnut. Lukija alkaa kuitenkin pian huomata, että aivan puolueeton tarkkailija hän ei suinkaan ole.
Tietyllä tavalla Edmond vaikuttaa viattomalta, jopa naiivilta omien tunteidensa suhteen. Meiltä nykyajan lukijoilta psykologisen tietämyksen lisääntyminen on vienyt viattomuuden. Olemme herkistyneet havaitsemaan psykologisia puolustusmekanismeja, esimerkiksi projektiota. Edmond de Goncourtin ilmiselvä kateus Émile Zolan menestyksestä on tästä hyvä esimerkki. Edmondista tuntui, että Zola ei antanut hänelle riittävästi tunnustusta naturalismin kehittäjänä. Myöhemmin Edmond siirtyi omissa kirjoissaan kohti symbolismia, ja pian Zola seurasi perässä. Zola siis menestyi käyttämällä Edmondin kehittämiä kirjallisia keinoja. Mistä hän siis jatkuvasti syyttää Zolaa? No kateudestapa tietenkin.
Jonkin verran Edmond de Goncourt myös tekee selviä virheitä. Hän ymmärtää tai tulkitsee väärin tai muistaa puutteellisesti. Näitä virheitä on lukemani painoksen toimittaja ja kääntäjä Robert Baldick oikonut alaviitteissä ja ansiokkaassa esipuheessaan. Pohjoismaista lukijaa hieman huvitti, että Edmondille ilmeisesti Pohjolassa oli vain yksi valtio: sekä Ibsen että Strindberg olivat hänen mielestään tanskalaisia.
Estottomasti Edmond myös toistaa sitä, mitä hänelle on kerrottu. Kuulopuheiden perusteella hän esimerkiksi todistelee väitettä, että Guy de Maupassant saattoi olla Gustave Flaubertin poika. Maupassantin kirjailijanlaatua Edmond de Goncourt ei koskaan täysin ymmärtänyt eikä arvostanut. Maupassant ei hänen mielestään kirjoittanut yhtään mieleenpainuvaa lausetta. Vasta seuraavalla vuosisadalla Maupassantin pelkistetty tyyli sai korkeakirjallisia puolestapuhujia esimerkiksi Ernest Hemingwaysta.
Suuri yleisö toki piti Maupassantin teoksista jo niiden ilmestymisaikaan. Ehkä liikaakin, ainakin Edmond de Goncourtin mielestä. Häntä harmitti, että Guy de Maupassant luokiteltiin ammattikirjailijaksi uransa alusta lähtien. Hänet itsensä puolestaan leimattiin aina kirjallisuuden amatööriksi nimensä aatelisen de-lisän takia. Suorastaan pikkumaiselta tuntuu se, että Edmond vielä Maupassantin hautajaisista palattuaan valittaa siitä, kuinka huono maku ylhäisön naisilla on, kun he viehättyivät Maupassantin karkeasta ja talonpoikaisesta ulkonäöstä.
Jonkin verran Edmond de Goncourtilla oli ehkä syytäkin katkeruuteen. Vasta aivan elämänsä lopulla hän sai julkista tunnustusta yli neljänkymmenen kaunokirjallisen teoksen tuotannostaan. Hän oli myös edelläkävijä naisten elämän ja psykologian kuvaajana. Sitä hän hieman ihmetteli itsekin: keski-ikäisenä hän laskeskeli, että hän ja veli Jules olivat olleet rakastuneita naisiin yhteensä yhdentoista päivän ajan. Rakastajattaria heillä tosin oli useita, jopa yksi yhteinen. Erään Marien Edmond itse kyllästyttyään "luovutti" nuoremmalle veljelleen. Robert Baldickin esipuheen mukaan Julesin varhainen kuolema aiheutui parikymppisenä saadusta kupasta.
Vain vähän on uutta auringon alla. Minua huvitti, kun veljekset maaliskuussa vuonna 1862 valittavat päiväkirjassaan, että "nykyään ei enää saa sanoa yhtään mitään". Ja sitten sanovat ihan mitä haluavat.
Pages from the Goncourt Journals. Edited, Translated, and Introduced by Robert Baldick. Oxford University Press 1988. Tämä käännöskokoelma ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1962. 434 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!