torstai 29. kesäkuuta 2017

Taaperon kanssa

Sain eilen kunniatehtävän toimia reilun vuoden ikäisen Aarnin hoitajana, kun hänen äitinsä on töissä ja isänsä koulutusmatkalla. Aarnin ja muffan päivät ovat kuluneet niin kuin ne pienen lapsen kanssa kuluvat: ulkoilua, hiekkalaatikkopuuhia ja puhalluskukkien puhaltelua rytmittää ruokailujen, päiväunien ja vaipanvaihtojen rutiini.

Pääsin eilen Proustin kadonneen ajan jäljille vain Aarnin päiväuniaikaan ja sitten illalla, mutta siinä vaiheessa muffa oli päivän puuhista niin väsynyt, että oli unessa samaan aikaan kuin tyttärenpoikakin. 

Proustia lukiessa tuli mieleen sellainen ajatus, että vaikka hänen teossarjansa tutustuttaa minut sellaisiin maailmoihin, joita en ole koskaan tuntenut ja joita muulla tavoin kuin lukemalla en tule tuntemaankaan, taaperoikäisen hoitamisesta Proustilla on aika vähän kerrottavaa. En voi kuvitella Marcelia vaipanvaihdossa, vauvanruokaa lämmittämässä tai lasta syöttämässä.

Ja siitä taas mieleen tuli, että eipä ole tätä elämänpiiriä kovin moni muukaan fiktiossa käsitellyt. Pienten lasten hoito on juhlapuheiden hymistelyn aihe ja tietenkin vauvalehtien raison d'être (anteeksi – Proust jäi päälle). Miksi jokaisen perheen tärkeä elämänvaihe jää vaille kaunokirjallisia kertojiaan?

Muistin kuitenkin pari kirjaa, joissa pikkulapsen hoidolla on tärkeä osa. Ensinnäkin Matti Pulkkisen romaani Elämän herrat. Se on paitsi päähenkilönsä kehitystarina myös perheen tarina. Romaanin taustalla on Frank Laken kehittelemä psykoanalyyttinen teoria (ja käytäntö), jossa sikiöajan kokemuksilla ja ns. syntymätraumalla on ratkaiseva merkitys ihmisen myöhemmälle elämälle. Kirja on lähellä muuttua Laken teorioiden kuvitukseksi, mutta onneksi ei pelkästään – Pulkkinen oli sellaiseen aivan liian hyvä kirjailija.

Elämän herroissa on tärkeä jakso, jonka nimi on Helkan päivä. Siinä kuvataan romaanin päähenkilön puolison arkea lasten kanssa. Tämän jakson pitäisi kuulua jokaisen perhettä perustavan pakolliseen lukemistoon. Se kertoo realistisesti, mitä on tulossa ja mihin on hyvä varautua.

Toinen kirja, joka tuli mieleeni, on amerikkalaisen Nicholson Bakerin pienoisromaani Room Temperature. Kirja kertoo päähenkilön, Miken, ajatuksista hänen ruokkiessaan puolivuotiasta tyttövauvaansa pullosta. Muuta kirjassa ei tapahdukaan. Siinä ei ole juonta perinteisessä merkityksessä, mutta kerronnan imu on erinomainen Miken ajatusten hyppelehtiessä asiasta toiseen aina mielenkiintoisesti ja yllättävästi.

Se, että molemmat esimerkkini ovat peräisin mieskirjailijoilta, saattaa olla sattumaa tai osoitus lukemisen vinoutumasta, vaikka ainakaan tietoisesti en valitse luettavaani kirjailijan sukupuolen perusteella.

Pohdin kyllä sitäkin vaihtoehtoa, että naiskirjailija, joka painottaisi vauvanhoidon kuvauksia, tulisi helposti leimatuksi konservatiiviseksi ”pullantuoksuisen äitimyytin” pönkittäjäksi. Jos taas hänen kuvauksissaan olisi kriittinen sävy, hän saisi kuulla olevansa perhearvojen romuttaja, ”femakko” tai jotain muuta yhtä kamalaa.

Mieskirjailija, joka kirjoittaa vauvanhoidosta on puolestaan aina avant garde (se Proust taas).

Tähän päivään on kuulunut myös ääneen lukemista. Luin Aarnille Eric Carlen lastenkirjan Pikku toukka paksulainen, jonka on suomentanut Kaija Pakkanen. Se on hauska tarina toukan kasvusta munasta perhoseksi. Nimen perusteella arvaat, että painotus on toukkavaiheessa. On mukavaa, että luontoa kuvaava lastenkirja on melko tarkka myös biologisessa mielessä. Tosin toukan ruokavalio yltyy melko mielikuvitukselliseksi. Kirjassa on mukavia pikku reikiä, toukan järsimiä koloja, joihin pikku sormet hakeutuivat kuin luonnostaan ja jotka auttoivat pienempää lukijaa keskittymään. Kirja piti lukea kannesta kanteen kaksi kertaa peräkkäin. Parempaa suositusta tuskin voisin antaa.

Toinen yhdessä lukemamme kirja oli Kaisa Happosen ja Anne Vaskon MUR, eli karhu. Nykylastenkirjallisuudessa erilaisuuden kuvaukset ovat yleisiä ja varmaan didaktinen tausta-ajatus niissä on erilaisuuden hyväksymisen tukeminen. Hyvä niin. Monissa niistä on tärkeänä taustavaikuttajana Tove Janssonin Taikatalvi. Niin tässäkin tarinassa karhusta, joka ei nuku talviunta ja joka oppii hyväksymään itsensä ”talvikarhuna”. Aarni aikoi jättää tämän kesken ensimmäisellä yhteisellä lukukerrallamme, mutta muffan oli aivan pakko jatkaa, sillä juuri siinä kohtaa ”Pesän katosta tunkeutui sisään valojuova.” Tuollaisessa kohdassa ei yksinkertaisesti voi olla kääntämättä ahnaasti sivua. Toisella lukukerralla Aarni jaksoi loppuun asti – tosin hän seurasi suunnilleen yhtä usein kirjan sivuja kuin muffan äänitehosteita tuottavaa suuvärkkiä. Kiva kirja ja kaunis, jollain tavalla retrohenkinen kuvitus.

Kolmas kirjamme oli Tammen kultaisen kirjaston klassikko Jere jarruvaunu. Teksti on Marian Potterin, kuvitus Tibor Gergelyn ja suomennos Marjatta Kurenniemen. Aarni kuunteli sujuvasti mutta ei erityisen innostuneesti tämän kertomuksen siitä, miten pieni ja huomaamaton voi olla tärkeä. Muffakaan ei ollut enää ihan parhaassa lukuvireessä, sillä lukiessaan hän rupesi kuvittelemaan tätä kertomusta nykypolitiikan allegoriana, jossa ”Juha” Ville Veturi vetää ”Petteri” Tanu Tavaravaunua ja jotka liian jyrkkään ylämäkeen jouduttuaan alkavat valua taaksepäin. Tilanteen pelastaa ”Timo” Jere Jarruvaunu, joka estää katastrofin.  Näiden mielikuvien takia minua huvitti suunnattomasti tämä jarruvaunu, joka haaveili olevansa veturi:
"Saisi kulkea aina ensimmäisenä ja laulaa veturilaulua, saisi puhkua ja uhkua ja ryskyä ja jyskyä."
Lapsellista tämä tämmöinen ja kirjallisuuden väärinkäyttöä, mutta näinhän se aikuisen mieli joskus lapselle lukiessa vaeltaa.









tiistai 27. kesäkuuta 2017

Kartanoromantiikkaa kierteellä

John Hawkes, An Irish Eye. Viking 1997.

Löytölastenkodissa kasvanut tyttö ihastuu paljon itseään vanhempaan sotilaaseen, pakenee tämän kanssa ja päätyy dramaattisten vaiheiden jälkeen synkkiä salaisuuksia tihkuvaan kartanoon. Vielä on tarjolla kuolemaa ja tuhopolttoa, mutta viimein on luvassa ainakin melko onnellinen loppu.

Tällä tavalla pelkistettynä tarina on tuttu kotiopettajattaren tai syrjästäkatsojan tarina. John Hawkes on kuitenkin amerikkalaisen postmodernismin merkittäviä nimiä, joten ihan näin yksinkertaista kaikki ei ole. Kyseessä on parodinen hurjastelu kartanoromantiikan ja gotiikan aiheilla. Tarkastellaanpa yksityiskohtia hieman tarkemmin.

Tarinan kertoja on Dervla O'Shannon. Hän on irlantilaisen Saint Marthan orpokodin tyttöjä. Orpokoti on Dervlan kertomuksessa lämminhenkinen paikka ja sen johtaja, rouva Jennings, lähes enkelimäinen olento. Kannattaa olla varuillaan, sillä Dervlan omin sanoin:
"Olin kaikkea muuta kuin pedanttinen tyttö jolle taipumus täsmällisyyteen antaa vain suoran selän ja kuivattaa elinnesteet."
Käy ilmi, että ihanan orpokodin ruoka ei ole kovin kummoista eikä sitä aina ole riittävästi. Enkelimäinen johtajatar saattaa joskus antaa ruumiillista kuritusta. No, ehkä se on hyväksyttävää, sillä hän tekee sen hymyssä suin.

Kun orpokodin tytöt saavat tilaisuuden päästä piristämään läheisen veteraanikodin, Saint Clementin, asukkeja, vapaaehtoisista ei ole puutetta. Tytöt ovat murrosikäisiä tai ainakin lähes, ja vanhoissa sotilaissa on vielä kipinää, joten järjestetty yhteinen juhla saa luonteen, jota ei ollut tarkoitettu. Hawkes leikittelee pedofilia-aiheella, mikä varmaan tuntuu osasta lukijoista vastenmieliseltä, mutta kyllähän tämä aihe on mukana useinkin kartanoromantiikassa, vaikkakin verhotummin.

Dervla tapaa juhlassa vanhan korpraali Stackin, joka on saapunut juhlaan kypärään ja kaasunaamariin sonnustautuneena ja muistuttaa ensi alkuun kammottavaa hyönteistä. Dervlan ja Teddy Stackin välit lämpenevät nopeasti huomattavasta ikäerosta huolimatta. Dervla on vasta 13-vuotias. Teddy kuitenkin lupaa odottaa siihen asti, että Dervla tulee kuudentoista vuoden kypsään ikään, ennen kuin heidän rakkautensa saa fyysisen täyttymyksensä.

Teddy kävelee vaivalloisesti kepin avulla (mutta ratsastaa jumalaisesti - tosin vain ponilla), joten Dervla saa orpokodista luvan lähteä avustamaan korpraalia tämän vierailulle sukutilalleen. Todellisuudessa tätä sukutilaa ei ole olemassakaan. Teddy ja Dervla pakenevat asumaan paikallisen ponitallin pitäjän luo. Dervla kirjoittaa orpokodin johtajattarelle pitkiä tuulesta temmattuja kirjeitä elämästä korpraalin sukulaisten luona. "Ihmiset uskovat mitä tahansa, jos se on kirjoitettu", Dervla toteaa.

Päivät kuluvat poneilla ratsastellessa ja kirjeitä kirjoitellessa, kunnes korpraali joutuu ratsastusonnettomuuteen. Onnettomuuteen syyllistynyt nuori nainen vie korpraalin ja Dervlan kartanoonsa, jossa on kaikkea, mitä neito vanhassa linnassa saattaa kaivata tai pelätä - ja vielä paljon muutakin: ylpeä kartanonneito ja hänen jättiläismäinen juoppo veljensä; tallipoika, joka uskoo tulleensa maailmaan tamman kohdusta; äkeä keittäjä, joka kasvattaa vauvoja pressun alla keittiön nurkassa; suljettuja huoneita, mustasukkaisuutta, arvoituksellisia sukulaisuussuhteita.

Loppua kohti tarina saa yhä enemmän slapstick-komedian piirteitä. Loppu on kuitenkin onnellinen. Dervlan elämä ja romaanin rakenne kiertyvät harmonisesti umpeen.

Tällainen kerronnallinen hulluttelu on minusta välillä viihdyttävää, mutta jatkuvasti tätä ei jaksaisi. Pienoisromaanin muoto sopii tähän oikein hyvin. Tässäkin romaanissa on vain 160 sivua.

Romaanin hienoin puoli on Dervlan kaiken havaitseva kertojan ääni. Kuten romaanin nimi toteaa Dervla on irlantilainen silmä. Hän on myös irlantilainen minä (Irish I). Ilman mitään selviä murteellisuuksia kertojanääni on ilmiselvästi irlantilainen. Komeaa vatsastapuhujan taidetta amerikkalaiselta kirjailijalta. Tästä saisi oivan äänikirjan vaikkapa Kelly Macdonaldin lukemana (muistattehan Boardwalk Empiresta tai Disneyn Urheasta). Lukiessani kuulin sieluni korvilla usein juuri tämän näyttelijän äänen.

Lopuksi on sanottava, että tämä kirja ei ole parasta Hawkesia. Vanhan rakkauden voimalla tulen varmaan korostaneeksi kirjan hyviä puolia ja vaimentaneeksi sen heikkoudet. Tutustuminen Hawkesiin kannattaa aloittaa vaikkapa Matti Rossin suomentamasta Toinen nahka -romaanista, jonka huomaan hankkineeni syksyllä 1977 - voiko siitä tosiaan olla jo niin kauan? Hawkes aloitti surrealismista vaikutteita saaneella kerronnalla, joka otti esikuvansa runoudesta. Ajan mittaan tarinalliset ja parodiset elementit vahvistuivat hänen tuotannossaan.

An Irish Eye jäi Hawkesin viimeiseksi romaaniksi. Hän kuoli vuonna 1998.



maanantai 26. kesäkuuta 2017

Tyhjät etsivät täyttymystä

Aki Ollikainen, Musta satu. Siltala 2015

Poikani asuu Jakomäessä ja vaimoni Vantaan Kartanonkoskella. Tänäkin kesänä olen useamman kerran ajellut Suurmetsäntietä näiden kaupunginosien väliä ja aina Tattarisuon viitan kohdalla yrittänyt muistella, miksi tuohon nimeen mielessäni liittyy jotain synkkää ja pelottavaa. Se selvisi tänään. Luin kirjan nimeltä Musta satu.

Aki Ollikaisen pienoisromaanin lähtökohtana on Tattarisuon mysteeri. Elokuussa 1931 Tattarisuon lähteestä löytyi ihmisten ruumiinosia. Ne, jotka tarinan tuntevat, eivät varmaan enempää muistuttelua tarvitse; ne, jotka eivät tunne, voivat lukea sen - tai ainakin yhden tulkinnan siitä - Ollikaisen romaanista.

Karmeat tapahtumat antavat lähtökohdan ja sävyn tälle synkälle balladille, mutta ne eivät ole sen varsinainen aihe. Kirja kuvaa ahdistavan sukutarinan, kuuden miehenpuolen pituisen isien ja poikien ketjun, jossa hyvistä tarkoitusperistä, ja sen sijaan, että tyydyttäisiin vain hyvään elämään, livetään tavoittelemaan jotain suurempaa täyttymystä sisällä tuntuvaan tyhjyyteen. Huonostihan siinä käy: viina vie, vieras syli houkuttelee ja perheet hajoavat. Haave perheestä ja onnellisesta yksinkertaisesta elämästä saa kerta toisensa jälkeen väistyä.

Kirja liikkuu monessa eri aikatasossa, joista keskeisimpiä on kaksi. On nykyhetki, jossa kertoja selvittää Tattarisuon mysteeriä ja oman isoisoisänsä osuutta siinä. Kertojan avioliitto on hajoamassa ja oman osansa onnettomaan hapuiluun tuo myös syyllisyys lapsuudenystävän kohtalosta. Ollikainen tiivistää kertojan kiihkon ja ahdistuksen yhdessä kappaleessa:
"Sillä hetkellä minä luulin tietäväni, mitä halusin. Minä halusin palata kotiin vaimoni ja lapseni luo, oksentaa kaiken sisälläni vellovan sekavuuden ulos. Mutta sitten vieras nainen ilmestyi eteeni, laittoi huulensa huuliani vasten ja puhalsi minut tyhjäksi. Minä olin ontto kuori, ja pian pumppasin tyhjyyttäni sisään naiseen, joka tuntui elävän minun toivottomuudestani." 
Toinen päätaso kertoo tuon isoisoisän, Heinon, elämänvaiheet pirtutrokarina kieltolakiajan Suomessa. On tullut tavaksi sanoa, että talvisota yhdisti kansalaissodan taistelevat osapuolet. Ollikaisen vahvasti ironisessa tarinassa osapuolet yhdistää pirtu ja sen trokaaminen. Tämän kerrontatason väkivaltaiset loppuvaiheet kytkeytyvät suoraan Tattarisuon tapahtumiin.

Miespolvet, jotka teoksessa esiintyvät ovat siis seuraavat:

"ukko"
   |
Heino
   |
Eino
   |
Tarmo
   |
kertoja
   |
"poika".

Henkisesti vammautuneiden, tyhjenneiden isien ja poikien ketju. Eivätkä tässä äiditkään kovin paljon paremmin pärjää, tämähän on "musta satu".

Vaikuttaako jo liiankin ankealta? Älä anna sen estää tarinaan tutustumista. Ollikaisen kieli on runollisen kaunista, vertaukset raikkaita, joskus jopa hauskoja:
"Hänen viisautensa oli kuin vikkelä orava, joka oli syöksynyt maantielle tukkirekan eteen ja muuttunut latteudeksi."
"Katson äidin hampaita, ne ovat alhaalla epätasaisessa rivissä kuin b-komppanian alokkaat." 
Pidin myös siitä, miten Ollikainen sitoo luvut ja aikatasot toisiinsa siten, että seuraava luku alkaa samalla tai samankaltaisella aistimuksella, johon edellinen päättyy.

Mainitsin jo Ollikaisen ironian. Seuratkaapa vaikka Kivimäen hahmoa teoksessa. Mitä kaikkea hän pienessä kirjassa ehtiikään, ja koko ajan ikään kuin marginaalissa tai juuri ja juuri kuvan ulkopuolella.

Mustan sadun mottona on säkeistö Uuno Kailaan samannimisestä runosta:

Olin pieni poikanen.
Tätä mustaa ja hirmuista satua silloin,
joka teki niin suureksi pimeyden,
minä pelolla ajattelin illoin.

Saman runon myöhempi säkeistö, jota romaanissa ei siteerata, osuu mielestäni suoraan romaanin teemaan:

Pahan saavat he siemenen
siten sieluunsa, syyttään ja tietämättään.
Se, salassa juurtuin ja versoen,
on kerran vahvempi heidän kättään.

Tämä on Aki Ollikaisen toinen romaani. En ole lukenut ensimmäistä, palkittua ja palkinnoissa ehdolla ollutta (Finlandia ja Man Booker International) Nälkävuosi-romaania, mutta jos se vastaani tulee, poimin sen mukaani.

Tattarisuon kohdalla ajaessani minulla on nyt tarina kerrottavana kyytiläisilleni.