Pääsin eilen Proustin kadonneen
ajan jäljille vain Aarnin päiväuniaikaan ja sitten illalla, mutta
siinä vaiheessa muffa oli päivän puuhista niin väsynyt, että oli
unessa samaan aikaan kuin tyttärenpoikakin.
Proustia lukiessa tuli mieleen
sellainen ajatus, että vaikka hänen teossarjansa tutustuttaa minut
sellaisiin maailmoihin, joita en ole koskaan tuntenut ja joita muulla
tavoin kuin lukemalla en tule tuntemaankaan, taaperoikäisen
hoitamisesta Proustilla on aika vähän kerrottavaa. En voi kuvitella
Marcelia vaipanvaihdossa, vauvanruokaa lämmittämässä tai lasta
syöttämässä.
Ja siitä taas mieleen tuli, että eipä
ole tätä elämänpiiriä kovin moni muukaan fiktiossa käsitellyt.
Pienten lasten hoito on juhlapuheiden hymistelyn aihe ja tietenkin
vauvalehtien raison d'être (anteeksi – Proust jäi päälle). Miksi
jokaisen perheen tärkeä elämänvaihe jää vaille kaunokirjallisia
kertojiaan?
Muistin kuitenkin pari kirjaa,
joissa pikkulapsen hoidolla on tärkeä osa. Ensinnäkin Matti
Pulkkisen romaani Elämän herrat. Se on paitsi päähenkilönsä
kehitystarina myös perheen tarina. Romaanin taustalla on Frank Laken kehittelemä psykoanalyyttinen teoria (ja käytäntö),
jossa sikiöajan kokemuksilla ja ns. syntymätraumalla on ratkaiseva
merkitys ihmisen myöhemmälle elämälle. Kirja on lähellä muuttua
Laken teorioiden kuvitukseksi, mutta onneksi ei pelkästään –
Pulkkinen oli sellaiseen aivan liian hyvä kirjailija.
Elämän herroissa on tärkeä jakso,
jonka nimi on Helkan päivä. Siinä kuvataan romaanin päähenkilön
puolison arkea lasten kanssa. Tämän jakson pitäisi kuulua jokaisen
perhettä perustavan pakolliseen lukemistoon. Se kertoo
realistisesti, mitä on tulossa ja mihin on hyvä varautua.
Toinen kirja, joka tuli mieleeni, on
amerikkalaisen Nicholson Bakerin pienoisromaani Room Temperature.
Kirja kertoo päähenkilön, Miken, ajatuksista hänen ruokkiessaan
puolivuotiasta tyttövauvaansa pullosta. Muuta kirjassa ei
tapahdukaan. Siinä ei ole juonta perinteisessä merkityksessä, mutta
kerronnan imu on erinomainen Miken ajatusten hyppelehtiessä asiasta
toiseen aina mielenkiintoisesti ja yllättävästi.
Se, että molemmat esimerkkini ovat
peräisin mieskirjailijoilta, saattaa olla sattumaa tai osoitus
lukemisen vinoutumasta, vaikka ainakaan tietoisesti en valitse
luettavaani kirjailijan sukupuolen perusteella.
Pohdin kyllä sitäkin vaihtoehtoa,
että naiskirjailija, joka painottaisi vauvanhoidon kuvauksia, tulisi
helposti leimatuksi konservatiiviseksi ”pullantuoksuisen
äitimyytin” pönkittäjäksi. Jos taas hänen kuvauksissaan olisi
kriittinen sävy, hän saisi kuulla olevansa perhearvojen romuttaja,
”femakko” tai jotain muuta yhtä kamalaa.
Mieskirjailija, joka kirjoittaa
vauvanhoidosta on puolestaan aina avant garde (se Proust taas).
Tähän päivään on kuulunut myös
ääneen lukemista. Luin Aarnille Eric Carlen lastenkirjan Pikku
toukka paksulainen, jonka on suomentanut Kaija Pakkanen. Se on hauska tarina toukan kasvusta munasta perhoseksi. Nimen perusteella
arvaat, että painotus on toukkavaiheessa. On mukavaa, että luontoa
kuvaava lastenkirja on melko tarkka myös biologisessa mielessä.
Tosin toukan ruokavalio yltyy melko mielikuvitukselliseksi. Kirjassa
on mukavia pikku reikiä, toukan järsimiä koloja, joihin pikku
sormet hakeutuivat kuin luonnostaan ja jotka auttoivat pienempää
lukijaa keskittymään. Kirja piti lukea kannesta kanteen kaksi kertaa
peräkkäin. Parempaa suositusta tuskin voisin antaa.
Toinen yhdessä lukemamme kirja oli
Kaisa Happosen ja Anne Vaskon MUR, eli karhu.
Nykylastenkirjallisuudessa erilaisuuden kuvaukset ovat yleisiä ja
varmaan didaktinen tausta-ajatus niissä on erilaisuuden hyväksymisen
tukeminen. Hyvä niin. Monissa niistä on tärkeänä
taustavaikuttajana Tove Janssonin Taikatalvi. Niin tässäkin
tarinassa karhusta, joka ei nuku talviunta ja joka oppii hyväksymään
itsensä ”talvikarhuna”. Aarni aikoi jättää tämän kesken
ensimmäisellä yhteisellä lukukerrallamme, mutta muffan oli aivan
pakko jatkaa, sillä juuri siinä kohtaa ”Pesän katosta tunkeutui
sisään valojuova.” Tuollaisessa kohdassa ei yksinkertaisesti voi
olla kääntämättä ahnaasti sivua. Toisella lukukerralla Aarni
jaksoi loppuun asti – tosin hän seurasi suunnilleen yhtä usein
kirjan sivuja kuin muffan äänitehosteita tuottavaa suuvärkkiä.
Kiva kirja ja kaunis, jollain tavalla retrohenkinen kuvitus.
Kolmas kirjamme oli Tammen kultaisen
kirjaston klassikko Jere jarruvaunu. Teksti on Marian Potterin,
kuvitus Tibor Gergelyn ja suomennos Marjatta Kurenniemen. Aarni
kuunteli sujuvasti mutta ei erityisen innostuneesti tämän
kertomuksen siitä, miten pieni ja huomaamaton voi olla tärkeä.
Muffakaan ei ollut enää ihan parhaassa lukuvireessä, sillä
lukiessaan hän rupesi kuvittelemaan tätä kertomusta nykypolitiikan
allegoriana, jossa ”Juha” Ville Veturi vetää ”Petteri” Tanu
Tavaravaunua ja jotka liian jyrkkään ylämäkeen jouduttuaan
alkavat valua taaksepäin. Tilanteen pelastaa ”Timo” Jere
Jarruvaunu, joka estää katastrofin. Näiden mielikuvien takia minua huvitti suunnattomasti tämä jarruvaunu, joka haaveili olevansa veturi:
"Saisi kulkea aina ensimmäisenä ja laulaa veturilaulua, saisi puhkua ja uhkua ja ryskyä ja jyskyä."Lapsellista tämä tämmöinen ja kirjallisuuden väärinkäyttöä, mutta näinhän se aikuisen mieli joskus lapselle lukiessa vaeltaa.