Löytölastenkodissa kasvanut tyttö ihastuu paljon itseään vanhempaan sotilaaseen, pakenee tämän kanssa ja päätyy dramaattisten vaiheiden jälkeen synkkiä salaisuuksia tihkuvaan kartanoon. Vielä on tarjolla kuolemaa ja tuhopolttoa, mutta viimein on luvassa ainakin melko onnellinen loppu.
Tällä tavalla pelkistettynä tarina on tuttu kotiopettajattaren tai syrjästäkatsojan tarina. John Hawkes on kuitenkin amerikkalaisen postmodernismin merkittäviä nimiä, joten ihan näin yksinkertaista kaikki ei ole. Kyseessä on parodinen hurjastelu kartanoromantiikan ja gotiikan aiheilla. Tarkastellaanpa yksityiskohtia hieman tarkemmin.Tarinan kertoja on Dervla O'Shannon. Hän on irlantilaisen Saint Marthan orpokodin tyttöjä. Orpokoti on Dervlan kertomuksessa lämminhenkinen paikka ja sen johtaja, rouva Jennings, lähes enkelimäinen olento. Kannattaa olla varuillaan, sillä Dervlan omin sanoin:
"Olin kaikkea muuta kuin pedanttinen tyttö jolle taipumus täsmällisyyteen antaa vain suoran selän ja kuivattaa elinnesteet."Käy ilmi, että ihanan orpokodin ruoka ei ole kovin kummoista eikä sitä aina ole riittävästi. Enkelimäinen johtajatar saattaa joskus antaa ruumiillista kuritusta. No, ehkä se on hyväksyttävää, sillä hän tekee sen hymyssä suin.
Kun orpokodin tytöt saavat tilaisuuden päästä piristämään läheisen veteraanikodin, Saint Clementin, asukkeja, vapaaehtoisista ei ole puutetta. Tytöt ovat murrosikäisiä tai ainakin lähes, ja vanhoissa sotilaissa on vielä kipinää, joten järjestetty yhteinen juhla saa luonteen, jota ei ollut tarkoitettu. Hawkes leikittelee pedofilia-aiheella, mikä varmaan tuntuu osasta lukijoista vastenmieliseltä, mutta kyllähän tämä aihe on mukana useinkin kartanoromantiikassa, vaikkakin verhotummin.
Dervla tapaa juhlassa vanhan korpraali Stackin, joka on saapunut juhlaan kypärään ja kaasunaamariin sonnustautuneena ja muistuttaa ensi alkuun kammottavaa hyönteistä. Dervlan ja Teddy Stackin välit lämpenevät nopeasti huomattavasta ikäerosta huolimatta. Dervla on vasta 13-vuotias. Teddy kuitenkin lupaa odottaa siihen asti, että Dervla tulee kuudentoista vuoden kypsään ikään, ennen kuin heidän rakkautensa saa fyysisen täyttymyksensä.
Teddy kävelee vaivalloisesti kepin avulla (mutta ratsastaa jumalaisesti - tosin vain ponilla), joten Dervla saa orpokodista luvan lähteä avustamaan korpraalia tämän vierailulle sukutilalleen. Todellisuudessa tätä sukutilaa ei ole olemassakaan. Teddy ja Dervla pakenevat asumaan paikallisen ponitallin pitäjän luo. Dervla kirjoittaa orpokodin johtajattarelle pitkiä tuulesta temmattuja kirjeitä elämästä korpraalin sukulaisten luona. "Ihmiset uskovat mitä tahansa, jos se on kirjoitettu", Dervla toteaa.
Päivät kuluvat poneilla ratsastellessa ja kirjeitä kirjoitellessa, kunnes korpraali joutuu ratsastusonnettomuuteen. Onnettomuuteen syyllistynyt nuori nainen vie korpraalin ja Dervlan kartanoonsa, jossa on kaikkea, mitä neito vanhassa linnassa saattaa kaivata tai pelätä - ja vielä paljon muutakin: ylpeä kartanonneito ja hänen jättiläismäinen juoppo veljensä; tallipoika, joka uskoo tulleensa maailmaan tamman kohdusta; äkeä keittäjä, joka kasvattaa vauvoja pressun alla keittiön nurkassa; suljettuja huoneita, mustasukkaisuutta, arvoituksellisia sukulaisuussuhteita.
Loppua kohti tarina saa yhä enemmän slapstick-komedian piirteitä. Loppu on kuitenkin onnellinen. Dervlan elämä ja romaanin rakenne kiertyvät harmonisesti umpeen.
Tällainen kerronnallinen hulluttelu on minusta välillä viihdyttävää, mutta jatkuvasti tätä ei jaksaisi. Pienoisromaanin muoto sopii tähän oikein hyvin. Tässäkin romaanissa on vain 160 sivua.
Romaanin hienoin puoli on Dervlan kaiken havaitseva kertojan ääni. Kuten romaanin nimi toteaa Dervla on irlantilainen silmä. Hän on myös irlantilainen minä (Irish I). Ilman mitään selviä murteellisuuksia kertojanääni on ilmiselvästi irlantilainen. Komeaa vatsastapuhujan taidetta amerikkalaiselta kirjailijalta. Tästä saisi oivan äänikirjan vaikkapa Kelly Macdonaldin lukemana (muistattehan Boardwalk Empiresta tai Disneyn Urheasta). Lukiessani kuulin sieluni korvilla usein juuri tämän näyttelijän äänen.
Lopuksi on sanottava, että tämä kirja ei ole parasta Hawkesia. Vanhan rakkauden voimalla tulen varmaan korostaneeksi kirjan hyviä puolia ja vaimentaneeksi sen heikkoudet. Tutustuminen Hawkesiin kannattaa aloittaa vaikkapa Matti Rossin suomentamasta Toinen nahka -romaanista, jonka huomaan hankkineeni syksyllä 1977 - voiko siitä tosiaan olla jo niin kauan? Hawkes aloitti surrealismista vaikutteita saaneella kerronnalla, joka otti esikuvansa runoudesta. Ajan mittaan tarinalliset ja parodiset elementit vahvistuivat hänen tuotannossaan.
An Irish Eye jäi Hawkesin viimeiseksi romaaniksi. Hän kuoli vuonna 1998.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!