Tämä romaani kertoo historiaa ja sepittää makaaberia fantasiaa niin kekseliäästi, että olen todella iloinen, kun tulin ostaneeksi äskettäin julkaistun kirjan, vaikka olin jo päättänyt olla enää niitä ostamatta. Suomennoskin on muuten luvattu tälle vuodelle.
Ensin pari sanaa tämän kirjan taustoista. Presidentti Abraham Lincoln koki kesken Yhdysvaltain sisällissodan myös raskaan henkilökohtaisen menetyksen, kun hänen rakas Willie-poikansa kuoli lavantautiin vain yhdentoista vuoden ikäisenä. Surun murtaman presidentin kerrotaan vierailleen hautausmaan holvissa useina iltoina pitämässä sylissään poikansa ruumista.
Tiibetiläisessä buddhismissa ajatellaan, että ihminen kuoltuaan joutuu ensin eräänlaiseen välitilaan, bardoon, jossa ihmisen mieli tai sielu käsittelee elettyä elämäänsä ja valitsee seuraavan vaiheen jälleensyntymässä.
Saundersin romaani kertoo tarinan siitä, mitä tapahtui Valkoisessa talossa ja washingtonilaisella hautausmaalla muutamana vuoden 1862 talvipäivänä ja -yönä. Sen yhtenä keskushenkilönä on syyllisyyden ja surun mielipuolisuuden partaalle sysäämä presidentti Lincoln. Teoksessa on paljon lyhyitä lainauksia aikalaisten kuvauksista, osa on aitoja, osa ilmeisesti George Saundersin tätä teosta varten keksimiä. Niistä syntyy kuva karismaattisesta ja ristiriitaisesta miehestä, joka lopulta poikansa kuoleman kautta ymmärtää, millaista kärsimystä sisällissota sen uhrien omaisille aiheuttaa ja ymmärtää myös, että sodan ei voi antaa venyä pitkäksi, vaikka nopeat ratkaisut tulisivatkin aiheuttamaan ihmishenkien menetyksiä.
Teoksen muina päähenkilöinä ovat bardossa olevat sielut. He ovat hautausmaan asukkaita, jotka öisin heräävät selvittelemään menneen elämänsä traumoja. Yhteistä heille on se, etteivät he tiedä tai tunnusta olevansa kuolleita, vaan he ajattelevat olevansa toipilaita, joilla vielä parannuttuaan on paluu tavalliseen elämään. Jokin asia - rakkaus, pelko, katkeruus tai kostonhalu - sitoo heitä elämään. Aika ajoin joku heistä antaa periksi ja siirtyy jonkinlaisen räjähdyksen myötä olemassaolon seuraavaan vaiheeseen. Kirjassa nämä vainajat puhuvat omissa nimissään ja suurin osa kirjasta muodostuu heidän puheestaan ja ajatuksistaan.
Bardon vainajat käyvät omia sisällissotiaan menneisyytensä kanssa; jotkut "elävät" kuin viimeistä päivää ja ottavat irti ne aistinautinnot, jotka heille vielä ovat tarjolla. Rotujen ristiriidat ovat vahvasti läsnä myös vainajien joukossa. Teoksessa on myös hervotonta komiikkaa, joka kumpuaa vainajien kyvyttömyydestä ymmärtää omaa tilaansa ja yrityksistä olla kuin mitään kummallista ei heille olisi tapahtunut.
Väistämättä teoksen maailma tuo mieleen Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian. Välillä tunne näiden teosten yhteydestä oli niin vahva, että selailin Spoon Riveriä löytääkseni samoja henkilöitä. En löytänyt, mutta runokokoelman esipuheesta huomasin, että Edgar Lee Mastersillakin oli yhteys presidentti Lincolniin: he olivat kotoisin samalta seudulta ja Masters myös kirjoitti presidentistä elämäkerran.
George Saundersin vainajista kolme nousee muita enemmän esille: itsemurhan tehnyt homoseksuaali Roger Bevins III, tapaturmaisesti kuollut kirjanpainaja Hans Vollman sekä pastori Everly Thomas. Minulle juuri he ovat tämän teoksen varsinaiset päähenkilöt. Heidän koskettavat tarinansa aukeavat lukijalle vähitellen ja tulevat lopulta valmiimmiksi kuin elämäntarinat yleensä: heidän tarinansa ylittää kuoleman rajaviivankin. Bardossa ystävystynyt kolmikko kommentoi koko ajan toistensa tekemisiä kuin Tupu, Hupu ja Lupu: yksi jatkaa siitä, mihin edellinen jäi.
Pastori Thomas on vainajien joukossa sikäli poikkeuksellinen, että hän tietää olevansa kuollut. Hän on välähdykseltä päässyt seuraamaan, mitä bardon jälkeen tapahtuu. Sitä miten vainajan sydän punnitaan ja hänet sen jälkeen passitetaan iloon tai kärsimykseen. Pastori Thomas on myös tajunnut, että hänen osansa tulee olemaan kärsimys, vaikka hän ei voikaan ymmärtää syytä siihen. Hänen onnistuu kuitenkin palata takaisin bardoon keräämään rohkeutta alistua vääjäämättömään.
Bardossa oleilee myös pieni Willie Lincoln, vaikka lapset eivät siellä yleensä viivy. Isänsä ajatukset lukeva Willie ymmärtää pian olevansa kuollut. Ennen siirtymistään pois bardosta, hän ilmoittaa tämän muille vainajille ja pakottaa monet heistä kohtaamaan kuoleman todellisuuden. Tämä synnyttää kaoottisen tilanteen vainajien keskuudessa, ja monet siirtyvät eteenpäin räjähdysten saattelemina.
Viimeisen kerran poikansa luota poistuessaan presidentti Lincoln saa mukaansa (tai sisäänsä) bardossa olevan mustan miehen. Tällä salamatkustajalla on pääsy Lincolnin ajatuksiin. Näin teos antaa oman selityksensä Lincolnin vähittäiselle mielenmuutokselle kohti mustien emansipaation hyväksymistä.
Olen aiemmin lukenut kaksi George Saundersin novellikokoelmaa (Pastoralia ja Tenth of December). Molemmat ovat olleet erinomaisia: nokkelia, hauskoja ja - varsinkin jälkimmäinen - liikuttavia. Siirtyminen romaanimuotoon pitkän novellistiuran jälkeen on vakuuttava. Heti tällä ensimmäisellä romaanillaan George Saunders voitti vuoden 2017 Man Booker -palkinnon.
Tim Burton tulee tekemään elokuvan tästä kirjasta. Hän ei tosin ehkä vielä itse tiedä sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!