Tóibínin kirja alkaa erinomaisella esipuheella - oikeastaan esseellä - jossa kirjailija mielessään kulkee halki Dublinin kaupungin. Tuttu kaupunki muodostuu kerroksista: paikkoihin liittyy muistoja omista kokemuksista eri ajoilta, muilta kuultuja tarinoita, anekdootteja, kirjoista luettua.
Miltä kuulostikaan pommi, joka räjähti South Leinster Streetillä vuonna 1974, kun nuori Colm istui kansalliskirjaston lukusalissa tuona perjantai-iltapäivänä? Tuossa on Finn's Hotel, josta James Joyce sai ainesta kahteen romaaniin ja toiseen mahdollisesti nimenkin. Siitä hotellista hän löysi myös elämänsä rakkauden. Nora Barnacle työskenteli hotellissa. Nuorten katseet kohtasivat, he juttelivat ja sopivat tapaavansa neljän päivän päästä sen talon edessä, jossa Oscar Wilden perhe oli asunut. Nora ei ilmaantunut paikalle. Pettynyt Joyce kirjoitti ihastukselleen epätoivoisia kirjeitä, ja kahden päivän päästä, 16. kesäkuuta 1904, Nora suostui tapaamiseen.
Tuohon päivään James Joyce sijoitti yhdenpäivänromaaninsa, joka on suomennettukin jo kahdesti nimillä Odysseus (Pentti Saarikoski) ja Ulysses (Leevi Lehto). Nykyään 16. kesäkuuta on Dublinissa juhlapäivä, Bloomsday, joka on saanut nimensä Joycen romaanin päähenkilön, Leopold Bloomin, mukaan. Jokainen askel Dublinin kaduilla tuo Tóibínin mieleen omia tai luettuja muistoja.
Tóibín pohtii myös sitä kummallisuutta, että useimmat kuuluisat irlantilaiskirjailijat olivat protestantteja katolisessa maassa. Wilde, Yeats, Beckett, Synge, Bram Stoker, Shaw, Sean O'Casey - kaikki kastettuja protestanttiseen uskoon, josta he Tóibínin mukaan eivät uskoneet sanaakaan. "Mahtaa olla hauskaa olla uskomatta mihinkään, kun samaan aikaan maanmiehesi haluavat sinun painuvan Englantiin juuri sen uskonnon vuoksi, johon et usko." Eipä ihme, Tóibín toteaa, että Shaw rakasti paradokseja ja Wilde nautti hyväksyttyjen totuuksien kääntämisestä päälaelleen.
An Eminent Victorian: Sir William Wilde
Oscar Wilden vanhemmat tunnettiin ulkonäöltä hyvin Dublinissa. Wilden näyttävän lapsuuskodin vastapäätä, toisella puolen katua, sijaitsi turkkilainen kylpylä (jossa Leopold Bloom käy Ulysses-romaanissa ja jossa Samuel Beckettillä oli tapana käydä isänsä kanssa). Dublinissa sanottiin, että Wildet eivät koskaan ylitä katua. He olivat nimittäin tunnettuja likaisuudestaan. Peseytyminen ei jostain syystä ollut suuressa huudossa Wilden boheemissa kodissa. Dublinilainen arvoitus kuului: "Miksi Sir William Wilden kynnet ovat niin mustat?" Vastaus: "Koska hän on raapinut itseään."
Tóibín johdattaa lukijan Oscar Wilden maailmaan kertomalla Readingin vankilasta, jonka sellissä Oscar Wilde kärsi vankeusrangaistuksen homoseksuaalisuudesta ja jossa Colm Tóibín vuonna 2016 luki viiden ja puolen tunnin aikana ääneen Oscar Wilden vankilakirjeen De Profundis. Luenta striimattiin yleisölle, joka saattoi myös ovisilmästä kurkistaa lukevaa kirjailijaa.
Oscar Wilden äiti, tyttönimeltään Jane Elgee, kirjoitti kansallismielisiä runoja kirjailijanimimerkillä Speranza. Yksi hänen nimettömästi julkaistu peloton englantilaisvastainen lehtikirjoituksensa aiheutti oikeusjutun ja olisi vienyt kirjoittajansa todennäköisesti telkien taakse, ellei lehden päätoimittaja olisi ottanut kirjoitusta omiin nimiinsä. Lopulta syytteistä luovuttiin, koska päätoimittaja oli kirjoituksen julkaisemisen aikaan todistettavasti ollut vankilassa, eikä varsinaista tekijää kovin innokkaasti haluttu kaivaa esiin, varsinkaan kun oli alkanut kiertää huhu, että kyseessä oli arvostettu rouvashenkilö. Jane Wilde oli kuuluisa myös teatraalisesta, liioitellun näyttävästä pukeutumisestaan.
Oscar Wilden isä oli arvostettu matkakirjailija, amatööriarkeologi, luonnontutkija ja uudistusmielinen silmä- ja korvalääkäri Sir William Wilde. Molemmat Wilden vanhemmat olivat kiinnostuneet irlantilaisista kansantarinoista, kummituksista ja uskomuksista. Lady Jane julkaisi kaksi kokoelmaa kansantarinoita ja Sir William kansatieteellisen teoksen Irish Popular Superstitions. Molemmat olivat kiinnostuneet myös transylvanialaisista legendoista, ja on mahdollista, että nuori Bram Stoker sai idean Draculaansa vieraillessaan Wilden perheessä.
Oscar Wilde joutui ongelmiin toteuttaessaan seksuaalisuuttaan. Hänellä oli suhde Alfred Douglas -nimisen nuoren aatelismiehen kanssa. Douglasin isä, Queensberryn markiisi, lähetti Wildelle kirjeen, jossa syytti tätä sodomiitiksi. Harkitsemattomasti Oscar Wilde nosti kunnianloukkaussyytteen markiisia vastaan. Oscar hävisi jutun, ja häntä vastaan nostettiin syyte homoseksuaalisuudesta. Wilde tuomittiin vankeusrangaistukseen.
Tóibín osoittaa, että myös Oscar Wilden isällä oli vaikeuksia sopeutua aikansa sukupuolimoraaliin. Joissain suhteissa isän ja pojan kokemukset olivat hämmästyttävän samankaltaisia. William Wildella oli ainakin kolme aviotonta lasta ajalta ennen avioliittoaan. Näistä vanhin, täysin tunnustettu, oli poika, josta myös tuli lääkäri ja joka työskenteli isänsä kanssa. Todelliset ongelmat alkoivat, kun muuan neiti Mary Travers julkaisi kirjoituksen, jossa hän antoi ymmärtää, että Sir William oli huumannut hänet kloroformilla ja sen jälkeen käyttänyt häntä seksuaalisesti hyväkseen.
Lady Jane Wilde nousi tulisieluisesti puolustamaan miestään ja kirjoitti Mary Traversin isälle sapekkaan kirjeen, josta puolestaan nostettiin kunnianloukkausjuttu. Jane Wilde hävisi jutun ja joutui maksamaan pienen korvauksen loukatulle osapuolelle sekä suuret oikeudenkäyntikulut, 2000 puntaa, joka nykyrahassa vastaa lähes neljännesmiljoonaa puntaa. Oikeudessa oli luonnollisesti tullut esille raskauttavia todisteita Sir Williamin syyllisyydestä, mutta häntä vastaan ei - ironista kyllä - nostettu oikeusjuttua, sillä kuten tuomari loppulausunnossaan totesi, sellainen juttu heitettäisiin ulos jokaisesta oikeussalista, koska Mary Travers ei ollut kertonut tapahtumista heti, kun ne olivat tapahtuneet ja koska hän oli jatkanut kirjeenvaihtoa Sir Williamin kanssa, ottanut tältä vastaan lahjoja ja jatkanut tämän tapailua. Yleiseksi käsitykseksi jäi, että Mary Travers oli ollut onnettomasti rakastunut Sir Williamiin.
Oikeusjuttu ei sanottavasti vaikuttanut Wilden perheen asemaan. He säilyttivät paikkansa yhteisön arvostettuina jäseninä. Edes tuomio ei sanottavasti heitä hetkauttanut, heillä oli varaa maksaa pyydetyt korvaukset ja monet heidän tuttavapiiristään olivat olleet vankilassakin radikaalien poliittisten mielipiteittensä vuoksi. Näin ollen myös Oscar Wildelle vankilatuomio ei ehkä ollut ihan niin paha kolaus kuin se olisi ollut toisenlaisessa perheessä kasvaneelle.
Millainen sitten oli isän ja pojan suhde? Ilmeisesti aika lailla etäinen kuten yläluokan perheissä yleensäkin tuohon aikaan. Tóibínin kirjassa välähtää kuitenkin myös toisenlainen kuva: Wilde vanhempi otti poikaikäisen Oscarin mukaan amatööriarkeologisille retkilleen. Kaikesta päätellen retket tekivät Oscariin suuren vaikutuksen, sillä kun hän haki myöhemmin opiskelijaksi Oxfordin yliopistoon, hän valitsi pääaineekseen arkeologian ja viittasi hakukirjeessään retkiin isänsä kanssa.
John B. Yeats: The Playboy of West Twenty-Ninth Street
Runoilija William Butler Yeatsin isä oli muotokuviin erikoistunut taidemaalari John B. Yeats. Hän oli tunnettu siitä, että hänellä oli vaikeuksia saada töitään valmiiksi. Hän oli myös valikoiva työtilausten suhteen: hän totesi itse, ettei pysty maalaamaan kuin niitä henkilöitä, joista hän pitää. Hän nimitti töitään "ystävyysmuotokuviksi". Omakuvaansa, josta oli määrä tulla hänen mestariteoksensa, hän maalasi yli kymmenen vuotta. Usein hän raaputti pois sen, mitä oli aiemmin maalannut, ja maalasi päälle uuden kerroksen.
It was part of his restless, paradoxical spirit that he would spend more than a decade on a single image so that he could all the more capture a sense of spontaneity.
Omakuva oli kesken vielä taiteilijan kuollessa.
Puoliso Susan Pollexfen ei erityisemmin ymmärtänyt miestään eikä tukenut tämän taiteellisia pyrkimyksiä. Heidän tavatessaan John B. vielä tavoitteli lakimiehen ammattia. Perheeseen syntyi neljä lasta. Vanhimmasta, Jackista, tuli menestyvä taidemaalari ja kuvittaja; Williamin kirjailijaura oli kovassa nosteessa, tyttäret Lily ja Lollie huolehtivat välillä suurelta osin perheen toimeentulosta ompelu- ja opetustöillä, jotta perheen taiteilijat saivat rauhassa taiteilla. Myöhemmin Lily johti pientä kustantamoa.
John B. Yeats jäi leskeksi vuonna 1900. Vuonna 1907 hän tunsi uransa ja elämänsä olevan umpikujassa ja kaipasi muutosta. Ystävät olivat keränneet hänelle rahaa Italian matkaa varten, mutta hetken mielijohteesta John B. Yeats matkustikin Yhdysvaltoihin. Hän oli tuolloin 68-vuotias. Hän ei koskaan enää palannut Irlantiin vaan kuoli New Yorkissa vuonna 1922. Koska loistavalta seuramieheltä katosi yhtäkkiä se seura, johon hän oli tottunut, hän alkoi pitää yhteyttä vanhaan kotimaahansa kirjeitse. Tóibínin mukaan hänestä tuli yksi aikakautensa parhaista kirjeiden kirjoittajista.
Isä John ja poika William olivat olleet eri mieltä lähes kaikesta, niin taiteesta, politiikasta kuin elämäntavoista, ja kumpikin oli pitänyt toista rasittavana, mutta kirjeissä he nyt pääsivät poikkeuksellisen lähelle toisiaan ja oppivat arvostamaan toistensa näkemyksiä.
Suuri osa John B. Yeatsin kirjeistä kulki kuitenkin Rosa Buttille, jonka Yeats oli tavannut ensimmäisen kerran noin 20-vuotiaana. Hän piti Rosaa kauneimpana naisena, jonka hän oli koskaan nähnyt. Rosa ei ollut avioitunut, ehkä osittain siksi, että oli luonteeltaan hyvin ujo, osittain siksi, että katsoi velvollisuudekseen nuoremmista sisaruksistaan huolehtimisen. Johnin Susan-vaimon kuoleman jälkeen John ja Rosa aloittivat kirjeenvaihdon, joka jatkui tiiviinä varsinkin Johnin Amerikkaan muuton jälkeen. Nämä kaksi jo hyvin kypsään ikään ehtinyttä ihmistä loivat kynällä ja paperilla ja valtameri välissään poikkeuksellisen intiimin suhteen. Yeats piti sitä avioliittona, vaikka he Yeatsin Amerikkaan lähdön jälkeen eivät koskaan tavanneet eikä heillä ilmeisesti ollut fyysisesti läheistä suhdetta ennen sitäkään.
Once he was installed in New York, Yeats began to write to her about the relations between them not as something that might have been, but rather as something alive and vivid, as though they were young still and had all the time in the world and these letters were part of a courtship. He seemed to enjoy writing openly about his physical passion for her, knowing that she would disapprove of his explicit tone.
On jotain hellyttävää siinä, että 76-vuotias rakastaja kirjoittaa suunnilleen samanikäiselle rakastetulleen: "Do you think I would have fallen in love with you if there was not plenty of Venus? It was Venus herself that decorated you with the breasts in which I take such delight."
Rosa Buttin kirjeet eivät ole säilyneet, joten emme tiedä, miten Rosa suhtautui Yeatsin avoimuuteen. Yhdessä kirjeessä Yeats kuitenkin siteeraa neljä sanaa, joita Rosa oli käyttänyt. Nuo sanat olivat: "My dear old lover". Jotain Rosan suhtautumisesta kertoo sekin, että vaikka rakastavaiset olivat luvanneet toisilleen hävittävänsä toistensa kirjeet, Rosa ei pitänyt lupaustaan.
Tässäkin tapauksessa pojan elämässä oli variaatio isän elämästä. Runoilija William Butler Yeatsin kaukorakkauden kohde oli Maud Gonne, näyttelijä, tasavaltalaisaktivisti ja suffragetti. W.B. Yeats kirjoitti ihailemalleen naiselle näytelmärooleja ja runoja ja kosikin tätä neljä kertaa, mutta ei saanut kaipaamaansa vastarakkautta. Yhden yhteisen yön he kuitenkin tiettävästi viettivät, ja siihen oli Williamin tyytyminen.
The Two Tenors: James Joyce and His Father
James Joycen isä, John Stanislaus Joyce, opiskeli aluksi lääketiedettä ja nautti opiskeluaikanaan erityisesti amatööriteatterista ja laulamisesta. Hänellä oli kaunis tenoriääni. Opiskelut jäivät kesken ja John Stanislaus puuhasi monenlaisissa sihteerin töissä ennen kuin päätyi veronkantajaksi Dubliniin. Työ ei ilmeisesti ollut kovin vaativaa ja jätti paljon aikaa rattoisaan seurusteluun ystävien kanssa kaupungin pubeissa. Vähän ennen viran saamista John oli mennyt naimisiin May Murrayn kanssa. Johnin äiti jätti pojalleen perinnöksi myös kuusi vuokra-asuntoa Corkissa. Nuoren perheen talous näytti vakaalta.
Esikoisen, Jamesin, jälkeen katoliseen perheeseen syntyi vielä yhdeksän lasta. John Stanislauksella oli epäilemättä siis paljon menoja. Kun tähän yhdistyi jonkinlainen näyttämisen halu ja taipumus elää yli varojensa, John Joycen perhe oli pian pulassa. 44-vuotiaana hän menetti virkansa ja joutui jälleen etsiskelemään satunnaisia töitä. Corkin kiinteistöt oli pakko myydä. Taloudellisissa paineissa teräväkielinen ja verbaalisesti notkea isä ei säästellyt perhettään. Varsinkin vaimo ja esikoispoika saivat kuulla kunniansa.
James Joycen veli, Stanislaus, kirjoitti kaksi muistelmateosta perheen elämästä. Hän syytti John Stanislaus Joycen juopottelua, väkivaltaisuutta ja holtitonta elämänasennetta perheen vaikeuksista. Karmean kuvan hän antaa tilanteesta, jossa John vielä Mayn kuolinvuoteen ääressä solvaa ja kiroaa vaimoansa, joka puolestaan vielä viime hetkillään yrittää puolustella miestään.
James Joyce oli nuoruudenteoksessaan Stephen Hero samalla tuomitsevalla linjalla, mutta myöhemmin hän pyrki antamaan isästään tasapuolisemman kuvan ja ilmeisesti pystyi myös jossain määrin samastumaan tähän. Myös James Joyce oli taitava tenori, jolla oli vaikeuksia saada rahat riittämään ja joka joutui usein kääntymään ystävien puoleen rahapulassaan.
Palaan vielä hetkeksi Colm Tóibínin esipuheen dublinilaistunnelmiin. Ne toivat mieleen oman ainoan Dublinin vierailuni yli kymmenen vuoden takaa. Pohjois-Irlannin Belfastissa olin käynyt jo aiemmin, joten Guinness oli kyllä tullut tutuksi. Minulle Dublin luonnollisesti näyttäytyi aluksi vain pintana, kuten jokainen uusi kaupunki. Sen historialliset kerrokset alkoivat nopeasti kuoriutua esiin, kun ymmärsin asuvani hotellissa, jossa Irlannin tasavaltaa tavoittelevat kapinalliset pitivät päämajaansa vuoden 1916 pääsiäiskapinan aikaan ja jonka ikkunasta Michael Collins tulitti englantilaisjoukkoja. Michael Collins oli tullut minulle tutuksi elokuvasta, jossa häntä esittää Liam Neeson. Parin korttelin päässä hotellista oli muistopuutarha Garden of Remembrance niille, jotka antoivat henkensä taisteluissa Irlannin vapauden puolesta, ja aivan puiston laidalla oli Dublinin kirjailijamuseo.
Vieraan kaupungin historialliset kerrokset eivät koskaan tule täysin esiin. Suomen kaupungeista ainoastaan syntymäkaupungillani Joensuulla on minulle historiallista syvyyttä. Tiedän, mitä nykyisten rakennusten paikalla ennen oli, ja aika moneen paikkaan liittyy tärkeitä muistoja. Oulu on jäänyt minulle tässä suhteessa litteäksi, vaikka olen täällä asunut jo lähes 30 vuotta.
Paikkakunnan pitkäaikaisille asukkaille historia on itsestäänselvästi läsnä. Kun 1980-luvulla olin saanut työpaikan Ilomantsista ja kyselin puhelimella, miten löydän ammattikoulun toimiston, sain vastaukseksi: "Sehän on siinä entisen meijerin talossa."
Colm Tóibín, Mad, Bad, Dangerous to Know: The Fathers of Wilde, Yeats and Joyce. Penguin Books 2019. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2018. 186 s.
-----------------------------------
Helmet-lukuhaasteen kohta 6: Kirja kertoo rakkaudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!