Sillä se mitä papit sanoivat oli totta: "Elämä jäljittelee taidetta; sanat voivat kasvattaa hampaat ja syödä tiikereitä."Tietyssä kuningaskunnassa, tietyssä maassa eli kerran kääpiö Chudu Vuohenpoika, jota kartettiin ja pelättiin ruman ulkomuotonsa ja oletettujen taikavoimiensa takia, vaikka Chudu ei koskaan ollut tehnyt kenellekään pahaa ja oli tietoisesti välttänyt taikuutta, johon hän kyllä pystyi. Oli myös kaunis sepäntytär Armida, jonka piti näytellä tyhjäpäistä ja heikkoa, koska kauniin naisen ei sallittu olevan älykäs ja vahva, niin kuin Armida todellisuudessa oli. Ja oli prinssi Christopher, joka vähät välitti urotöistä, turnajaisista ja politiikasta ja joka halusi vain soittaa viulua ja kirjoittaa ja lukea runoja.
Kolmen onnettoman tie johtaa yhtä aikaa Itsemurhavuorille, jonka kielekkeeltä kukin heistä on päättänyt syöksyä tyhjyyteen, koska maailma ja ihmiset eivät hyväksy heitä sellaisina kuin he todella ovat.
Chudu rakastuu ensisilmäyksellä Armidaan ja yrittää estää tätä toteuttamasta itsemurha-aiettaan. Armida puolestaan rakastuu Christopheriin - samalla seurauksella. Kaikki päättävät lykätä itsemurhaansa toistaiseksi, ja he hakeutuvat yöksi vuorilla sijaitsevaan luostariin.
Luostarin vanha apotti alkaa ohjata vieraita kohti elämää ja onnea kertomalla heille satuja. Ison osan romaanista muodostavat nämä apotin kertomat sadut. Kirjan nimiösivun kääntöpuolella kerrotaan, että sadut on sovitettu Aleksandr Afanasjevin keräämistä venäläisistä kansansaduista. Yksi niistä, Kaksitoista tanssivaa prinsessaa, oli minulle tuttu Grimmien versiona. Apotti on sitä mieltä, että sadut opettavat meille, kuinka ihminen muuttuu siksi, miksi hän tekeytyy. Jos vaikka murhamies piiloutuu luostariin ja tekeytyy munkiksi, hän alkaa vähitellen muuttua sielultaan. Muutos on siis mahdollinen; ei ehkä kannata heittää hukkaan arvokasta elämäänsä.
Apotin sadut myös opettavat, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Lukijan tulee siis olla valppaana.
Apotti houkuttelee prinssi Christopherin taistelemaan lohikäärme Koogia vastaan. Prinssillähän ei ole mitään menetettävää: on aika samantekevää kuoleeko murskautumalla kallioihin vai lohikäärmeen tulihenkäykseen. Lohikäärmeen tuhoaminen on myös moraalinen velvollisuus, sillä lohikäärme edustaa "sekaannusta asioiden ytimessä".
"Kaikki lohikäärmeet rakastavat elämän hienoimpia asioita - musiikkia, taidetta, aarteita - hengen tuotteita; kuitenkin henkilökohtaisilta tavoiltaan ne ovat inhottavia ja petomaisia - ne esimerkiksi polttavat kirkkoja ja syövät neitoja - eivätkä ne näe oikukkaissa toimissaan vähäisintäkään ristiriitaa!"Ensimmäinen merkki prinssin muuttumisesta on se, että hän päättää ottaa haasteen vastaan. Uusien ystäviensä avulla tietenkin, sillä kaikkien kolmen itsemurhakandidaatin erityistaidot tarvitaan lohikäärmeen voittamiseen.
John Gardnerin ihastuttavalla saturomaanilla ei ole ikärajaa, mutta mielestäni se sopii erityisen hyvin nuorille tai nuorille aikuisille, jotka vielä etsivät omaa tapaansa elää tässä maailmassa. Tämä on voimaannuttava tarina; en varmaan paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että kaikille käy lopulta hyvin, kuten sadussa kuuluukin. Kaikki päähenkilöt saavat jonkinlaisen ratkaisun pulmaansa. Prinssi löytää itsestään uudenlaista rohkeutta; Armida oppii elämään hillittynä linnanneitona, kunhan vain saa aina välillä karata hetkeksi toteuttamaan Peppi Pitkätossun luontoaan (hän todellakin kantaa hevosta tässä romaanissa); ja Chudu-kääpiö saa hovissa aseman, joka takaa hänelle arvostuksen.
John Gardner on löytänyt romaaniinsa oivallisen sadunkertojan äänen, sellaisen kuin kansansaduissa: romaanin kertoja seuraa tapahtumia ja henkilöiden mielenliikkeitä kauhistelematta ja liikaa selittelemättä, pieni pilke silmäkulmassa. Tarina sijoittuu jonkinlaiseen keskiaikaa muistuttavaan satujen maailmaan, johon kyllä kirjailija huolettomasti heittää höyryvetureitakin. Paikoin tarinan kevennykset ovat puhdasta Disneytä: kääpiö joka hillitsee kiukkuaan laskemalla päässään satoihintuhansiin; haaveellinen hevonen joka rakastaa runoja; hattu joka huutaa "auts" kun sen päällä hypitään.
Kuten lähes kaikki John Gardnerin romaanit In the Suicide Mountains on kuvitettu. Sadun henkeä hyvin tukeva piirroskuvitus on peräisin Joe Servellon kynästä. Gardnerille oli jollain tapaa ominaista, että hän halusi kirjoihinsa kaiken: kuvat ja sisäkkäiset kertomukset, filosofiset pohdinnat ja slapstick-komiikan. Keskiajan kirjallisuuden tutkijana hän oli myös omaksunut keskiaikaisen tavan lainata tai varastaa estottomasti toisten teoksista. Akateemisissa tutkielmissaan hän joskus joutui tästä lieviin vaikeuksiinkin.
John Gardner oli myös poleeminen kirjallisuuskeskustelija, joka teoksellaan On moral fiction (1978) onnistui suututtamaan lähes kaikki amerikkalaiset aikalaiskirjailijat. Tässä teoksessaan hän nimeltä mainiten moitti kevyiksi tai fuskaajiksi lähes kaikki suuret nimet: Updiken, Pynchonin, Bellow'n, Hellerin, Vonnegutin ja Barthin vain osan mainitakseni.
Gardnerin mielestä taiteen tuli olla uskollista omille lainalaisuuksilleen ja traditiolleen. Tämän lisäksi taiteen tuli edistää moraalia. Varsinkin tämä jälkimmäinen vaatimus ymmärrettiin yleensä väärin. Gardner ei vaatinut opettavaista taidetta tai halunnut pitää yllä sovinnaista moraalia. Hän halusi, että taide herättää uskottavia tunteita siitä mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvää ja mikä huonoa. Hyvä taide ei suuntaudu tuhoon; se ei ole kyynistä eikä nihilististä.
Suomeksikin julkaistussa romaanissaan Lokakuun valo (ikävä kyllä suomalaisessa painoksessa ei ole mukana Elaine Raphaelin ja Don Bolognesen piirroskuvitusta) hän yritti kääntää oppinsa romaanin kielelle. Mielestäni yritys on onnistunut ja mielenkiintoinen; samoissa kansissa saa oikeastaan kaksi kirjaa, sillä teoksen päähenkilö, vanha Sally Abbott, lukee romaania, jossa tulevat esiin Gardnerin moittimat asiat. Gardner tietenkin kirjoitti itse tämän toisenkin romaanin ja sijoitti sen kehysromaaninsa sisälle.
John Gardner hyväksyi täysin vain muutaman aikalaisensa romaanit: armon saivat Bernard Malamud ja John Cheever - aika surullista, että nämä kirjailijat ovat tässä luettelemistani säilyttäneet arvostuksensa kehnoimmin. John Gardner piti suuressa arvossa myös ruotsalaista Pär Lagerkvistia, jonka suomennetut teokset ovat vähitellen katoamassa antikvariaateistakin - kaksikymmentä vuotta sitten niitä sai kaikista. Kenenkään en ole nähnyt niitä missään mainitsevan pitkään aikaan. Kirjallisuuden realismin vaatimus on jo ajat sitten höllentynyt, joten voisi olla aika kaivaa esiin Lagerkvistin vahvasti symbolistiset, toisinaan allegoriset, pienoisromaanit.
John Gardnerin elämä päättyi 14. syyskuuta vuonna 1982, kun hän ajoi Harley Davidson -moottoripyörällään ulos mutkasta lähellä kotiaan Pennsylvaniassa. Itsemurhaakin epäiltiin, mutta varmuutta ei ole saatu - viestiä ei kirjailija jättänyt. Uskokaamme mieluiten vahinkoon.
Viestiä ei tosin jättänyt Chudu Vuohenpoikakaan:
Hän kirjoitti surullisen mutta asiallisen viestin ja asetti sen keittiönsä pöydälle, yksi kulma jumitettuna sokerikulhon alle, sitten päättikin, ei, hän ei jättäisi viestiä, se olisi pikkumaista ja kostonhaluista; koska kukaan ei rakastanut häntä, kukaan ei kaipaisi häntä - kaikella todennäköisyydellä kukaan kylässä ei edes tietäisi että hän on mennyt ennen kuin maja luhistuisi, ja vaikka olikin vino ja ruma, se oli vankasti rakennettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!