sunnuntai 24. joulukuuta 2023

Johan Ludvig Runeberg: Joulu-ilta

Kansallisrunoilijamme pieni heksametrirunoelma ilmestyi alun perin juuri ennen joulua vuonna 1841. Se on ensimmäinen laajempi Runebergin Porvoossa kirjoittama runoteos. Porvooseen Runeberg muutti Helsingistä saatuaan viran Porvoon kymnaasin roomalaisen kirjallisuuden lehtorina. 

Runoelman tapahtumat ajoittuvat jouluaattoon heti vuosina 1828–1829 käydyn venäläis-turkkilaisen sodan jälkeen, kun Venäjän armeijassa palvelleet suomalaissotilaat alkavat palailla koteihinsa.

Kreikan itsenäisyyden puolesta Turkissa taistelemassa ovat olleet muiden muassa paikkakunnan arvohenkilön, majurin, vävy sekä Suomen sodan veteraanin, sotamies Pistoolin, poika. Tapahtumat sijoittuvat suurimmaksi osaksi majurin kartanoon, jonne Pistoolkin on kutsuttu jouluaattoa viettämään. Sodassa jalkansa menettäneen Pistoolin hurjat tarinat ovat haluttua ajanvietettä.

Kuten joulukertomukseen hyvin sopii, mukana on myös vastasyntynyt lapsi. Majurin vanhimmalla tyttärellä on vauva, joka ei vielä ole tavannut isäänsä, sotatantereelta kotiin odotettua kapteenia. Tuore äiti on ymmärrettävästi huolissaan eikä juuri jaksa osallistua jouluiloon.

Talon tunnelma on muutenkin melko apea. Ainoastaan majurin nuorempi tytär, 16-vuotias Augusta-neiti, yrittää pitää yllä joulumieltä. Augustan rooli runoelmassa on aivan keskeinen. Juuri hän kyyditsee Pistoolin kartanon joulupitoihin, hän lohduttaa itkuista sisartaan leikinlaskulla ja laatimallaan runolla ja saa vielä runoelman lopussa haihduttaa Pistoolin apean mielialan lupaamalla rakastaa tätä kuin oma tytär. Hänen suuhunsa Runeberg on sijoittanut ison osan runossa esiin tulevaa rakkauden ja myötätunnon sanomaa. 

Sisarelleen laatimassaan runossa Augusta kertoo pienen turkkilaisen tarinan. Sen tarkoituksena on antaa toivoa sisarelle: sodasta ja jopa sotavankeudesta voi selvitä kotiin. Augustan runossa Serbiasta turkkilaiseen haaremiin siepattu sulttaanin lempivaimo Seidi säälii sotavankeja ja pistää kaikkensa peliin saadakseen sulttaanin vapauttamaan pohjoisen armeijan vangiksi otetut sotilaat. Sulttaani lupaa vapauttaa yhden vangin jokaisesta Seidin antamasta suudelmasta. (On hyvä muistaa, että kirjallinen häveliäisyys oli 1800-luvulla huipussaan. Suudelma ei aina ole vain suudelma eikä syleily pelkkä syleily.) Lemmenyön jälkeen "Seidin vangit" rientävät kohti synnyinmaataan. Ilmeisesti heitä on aikamoinen joukko.

Augusta mainitsee runonsa esikuvaksi muiden muassa Washington Irvingin Alhambran. Tässä Runebergille on ilmeisesti sattunut pieni ajoitusvirhe. Tales from Alhambra ilmestyi ensimmäisen kerran vasta vuonna 1832, ja ensimmäinen ruotsinnos julkaistiin seuraavana vuonna. Tuskinpa sotilaiden paluu Turkista sentään kesti yli kolmea vuotta. (Tai ehkä kestikin, jos he ensin olivat sotavankeudessa, kuten Pohjolan sotilaat Augusta-neidin runossa. Pitkäksi venynyt kotimatka ehkä selittäisi myös Augustan leikinlaskun siitä, että suurin uhka sotilaille eivät olekaan Turkin sotilaat vaan etelän tummat neidot. No, kapteenin lapsi ei kyllä vielä ole kolmen vuoden ikäinen...)

Runo virkistää hieman vanhempaa sisarta ja hän kehottaa Augustaa huolehtimaan nyt vuorostaan muun talonväen hyvinvoinnista. Hänelle pienessä lapsessa on jo kylliksi lohtua. Ikäiselleen harvinaisella viisaudella Augusta myöntää, että lapsi on kyllä lohtu äidilleen, mutta lapsen iloakin täytyy ajatella. Se syntyy äidin ilosta: "Hymyele, oi, hymys on elon huolissa lapsesi hoiva."

Augustan runossa esille tullut yleisinhimillisyyden lupaus toistuu hetkeä myöhemmin Pistoolin väentuvassa kertomassa sotajutussa. Suomen sodassa hän oli auttanut haavoittunutta Turkin sotilasta, "kalmukkia". Myöhemmin tämä kalmukki pelasti Pistoolin epätoivoisesta taistelutilanteesta, ja sotavankinakin Pistoolia kohdeltiin kuin arvovierasta. "Huoleti vain siis olkaa; ihminen myöskin on Turkki."

Augustan ja Pistoolin roolien keskeisyyttä osoittaa se, että heistä käytetään koko ajan erisnimiä. Heidän lisäkseen erisnimellä mainitaan vain Aadolfia, kotiin odotettavaa kapteenia. Muut esiintyvät vain sotilasarvollaan (majuri) tai sukulaisuutta osoittavalla nimityksellä (poika, äiti, sisko, vanha rouva).  Pistool on epäilemättä niin sanottu sotilasnimi, sotilaan varustuksen mukaan annettu kuten vaikkapa Svärd, Hjelm tai Pihl. Sotilasnimet saattoivat myös viitata sotilaan ominaisuuksiin. Näin on saanut alkunsa tunnetun suomalaisen taiteilijasuvun nimi Tapper.

Juonta paljastamatta en pääse eteenpäin, joten lopeta tähän, jos haluat itse selvittää, miten aattoilta majurin kartanossa etenee.

Kapteeni Aadolf saapuu kuin saapuukin kotiin aattoiltana. Palatessaan väentuvasta Pistoolin tarinointia kuulemasta Augusta-neiti löytää kapteenin ja tämän puolison salista. Kapteenin käsi on kantositeessä. Augustan runossa sotilaiden pelastukseksi koituneet suudelmat heijastuvat kapteenin ja Augustan yllättävän aistilliseen kohtaamiseen: "nyt toki katteini riens, kälyn vyötäisiin käsivarren tervehen kiers, tytön kuumiin huulihin suutelon painoi".

Kapteeni tuo myös suru-uutisen: Pistoolin poika on kaatunut "kuin sotamies" kapteenin edestä taistellessaan. Tilanteesta heltyneenä majuri haluaa rikkoa luokkarajat. Hän pyytää Pistoolia muuttamaan pysyvästi kartanoon:

"Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmentukaamme,
niinkuin rinnakkain monet taisteltiin sodat muinoin.
Lyhyt elo on, pois lähtevi toinen ja toinen, ja vanhus
saa yhä harvempaan kyvyn päivilt' ystävän nähdä."

Omillaan selviävän suomalaisen runebergilainen ihanne kuitenkin näyttäytyy tässäkin runoelmassa. Almujen saaja joutuisi helposti ylenkatsotuksi. Itsenäisenä torpassaan Pistool uskoo luonnon tarjoavan hänelle kaiken, mitä hän vielä tarvitsee.

Augusta-neidin viimeisen vetoomuksen Pistool torjuu selvästi hyvillään saamastaan huomiosta. Erämaan vapaasta linnusta ei kuitenkaan saada häkkilintua:

"Neiti, te vanhaa huuhkaint' älkää pois pimeästä
vietelkö valkeuteen; sen rattona yö on ja varjot.
Tänne jos saapuiskin useammin kuin olis tarvis,
vanhust' autelkaa pois torjumahan tupalinnut,
hetkisen aikaa kun hän silmänne loistoa katsoo;
sitten tyytyen taas pesähänsä hän lähtevi rauhaan."

Kuten edellä olevista lainauksista käy ilmi, omistamassani kokoomateoksessa on Joulu-illan vanha suomennos. Otto Mannisen uudempi, tarkistettu käännös, Jouluilta (1957), kaipaisi jo sekin uudistamista. Ehkä se kuitenkin maksaisi vaivan, sillä tässäkin Runebergin runoelmassa on piilotettuna paljon esille pöyhittävää myös nykylukijalle. Etenkin lukijalle, joka on tottunut ajattelemaan Runebergia lähinnä virsirunoilijana, saattaa tämän runoelman "maallisuus", aistillisuus ja uskallettu leikinlasku tulla ilahduttavana yllätyksenä.
 
Sentimentaalisuutta ei nykyään juurikaan arvosteta kirjallisuudessa, mutta mielestäni  toisinaan on edelleen hyväksi myös liikuttua kirjan ääressä. Joulun tunnelman löydän aina helpoimmin kirjoista ja joululauluista. Runeberg jos kuka oli taitava luomaan liikuttavia tilanteita, kuten varmasti jokainen Vänrikki Stoolin tarinat lukenut tietää. Tällainen pasifistikaan ei pysty kuivin silmin lukemaan Runebergin sankarirunoja.

Jouluillasta on kirjoitettu myös blogissa Kirjojen kamari.

Johan Ludvig Runeberg, Joulu-ilta: kolme laulua. Teoksessa Johan Ludvig Runebergin teokset. II nidos. WSOY 1931. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Julqvällen: en dikt i tre sånger (1841) suomeksi toimittaneet Juhani Aho, Paavo Cajander, Arvi Jännes, Eino Leino, O. Manninen ja Alpo Noponen. 35 s.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!