Helsingin kirjamessujen ohjelmatarjontaa seurasin tänä vuonna vain vähän. Olin juuri sairastunut flunssaan, eikä tuntunut hyvältä ajatukselta viipyä pitkään tungoksessa. Keräilin myyntipöydiltä nopsasti joulun lahjakirjat ja tein antikvariaattipuolelta pari täsmähankintaa. Sitten hotelliin lepäämään. Kustantamon halpispöydältä lähti mukaani lohtukirjaksi tämä Nina Burtonin pitkä luontoessee.
Kirja oli heti alusta lähtien tutun oloinen. Juuri tällaisten asiatietoa ja omia havaintoja yhdistelevien luontokirjojen kautta aloin lapsena ja teini-iässä lähestyä kaunokirjallisuutta. Konrad Lorenz ja Jane van Lawick-Goodall saivat minut vakavasti harkitsemaan etologin uraa. No, se ura ei toteutunut. Tein töitä ihmislasten parissa, ja kuten alalla toimivat tietävät mutta eivät julkisesti kerro, eläinten ja ihmisten käyttäytymisessä on vain aste-ero.
Burtonin kirja lähtee liikkeelle lomapaikan hankkimisesta. Äidiltään saamansa perinnön turvin Nina Burton hankkii sisarensa kanssa metsän keskellä sijaitsevan mökin. Sisaren tarkoitus oli käyttää sitä perheen kesälomapaikkana, Nina Burton suunnitteli myös kirjoittavansa siellä.
Asiantuntija-apua antaneen kirvesmiehen mielestä mökin korjaaminen ei ollut kannattavaa: parempi olisi rakentaa kokonaan uusi. Tällainen ajatus ei kuitenkaan Burtonille sopinut. Vanha rakennus oli suojelukohteena yhtä tärkeä kuin ympäröivä luontokin. Niinpä kirja kertoo myös vanhan rakennuksen remontoinnin mukanaan tuomista yllätyksistä. Niistä ensimmäinen oli se, että rakennuksessa oli jo asukas, joka ei ollut halukas luopumaan oikeuksistaan. Ensimmäinen eläinlaji, johon pääsemme tutustumaan, on siis orava.
Burton yhdistää omiin kokemuksiinsa tietoa monesta lähteestä. Saamme tietää 1500-luvun vilkkaasta nahkojen kaupasta: yhden vuoden aikana Tukholmasta vietiin ulkomaille kolmekymmentätuhatta oravannahkaa. Tiesittekö muuten, että 1900-luvulla Yhdysvalloista tuotiin harmaaorava Pohjoismaihin punaisten oravien kilpailijaksi? Ne toivat mukanaan viruksen, jolle ne itse olivat immuuneja mutta joka harvensi punaisten oravien kantaa. Tästäkin syystä Burton on haluton kokonaan hävittämään mökkinsä punaturkkista asukasta.
Saamme tietoa myös oravista antiikin ja renessanssin ajan hienojen naisten seuraeläiminä sekä oravien musikaalisuudesta. Tämä sama omien havaintojen ja tutkimus- tai anekdoottitiedon yhdistely jatkuu kirjassa useiden muiden eliöryhmien osalta.
Jos yllättävien ja hauskojen pikkutietojen lukeminen tuo sinulle iloa – minulle se ainakin tuo – suosittelen tätä kirjaa lämpimästi. Oravan jälkeen ovat vuorossa linnut, sitten erittäin perusteellisesti hyönteiset, varsinkin mehiläiset, kimalaiset ja ampiaiset sekä muurahaiset, joiden yhteiskuntaelämästä ovat kirjoittaneet monet muutkin luonnon tarkkailijat. Nina Burton esittelee useita varhaisempia kirjailijoita ja heidän teoksiaan. Mukana kirjassa on myös kattava lähdeluettelo, mistä esseemuotoisten teosten kohdalla iloitsen kovasti. Varsinaisiin tietokirjoihin ne kuuluvat itsestään selvästi.
Lähipiirin havainnoista päästään hieman kauemmaksikin: veden, meren ja niiden asukkaiden elämään sekä meren osuuteen evoluutiossa. Myös kasvit tulevat käsitellyiksi. Nina Burtonin vahvana tausta-ajatuksena on kaiken elollisen ykseys, joka on tullut tutuksi biokemisti James Lovelockin lanseeraaman Gaia-hypoteesin kautta.
Nimillä on väliä. Nina Burton käy läpi hypoteesin historian. Gaia-nimeä ehdotti Lovelockin naapuri, Kreikan mytologiasta kiinnostunut Nobel-kirjailija William Golding, jonka mielestä maan, äidillisyyden ja hedelmällisyyden jumalatar voisi hyvin antaa nimensä hypoteesille.
Hypoteesin oli alun perin kehitellyt Lovelockin kanssa biologi Lynn Margulis. Margulis muuten oli naimisissa astrofyysikko Carl Saganin kanssa, jonka juontaman Cosmos-tv-sarjan vanhemmat lukijat saattavat vielä muistaa. Lynn Margulis ei ollut tyytyväinen Gaia-termiin: Gaia-jumalatar oli metafora, joka herätti vääriä assosiaatioita.
Margulisin epäluulo osoittautui aiheelliseksi. Muinaisen jumalattaren nimen vuoksi Gaia-teoria assosioitiin okkulttisiin new age -fantasioihin. Se tulkittiin myös naiselliseksi prinsiipiksi, ja Margulisia itseään ryhdyttiin samassa hengessä kutsumaan tieteen kurittomaksi äidiksi, ikään kuin nykyaikaiseksi Gaiaksi. Teesin ydinkohta - kaikkien maapallon elämien yhteys - yhdistettiin sen sijaan toiseen nimeen. Aristoteles vertasi maapallon yhteyksiä yhteiseen talouteen, ja kreikan kielen taloa merkitsevästä sanasta tulikin ekologia-termi. 1800-luvulla sen nosti esiin biologi Ernst Haeckel, ja 1960-luvulla herännyt ympäristöliike alkoi käyttää sitä yleisemmin.
Näin siis pääsimme tyylikkäästi metsän keskellä olevasta talosta kreikan kielen kautta ekologiaan. Mistä tulikin mieleeni vielä yksi teinivuosieni suosikki, Hans Lidmanin kirja Taloni metsässä (Otava 1974), joka – aivan kuten Nina Burtoninkin kirja – alkaa talon hankkimisesta. Ja mikäpä onkaan Lidmanin ensimmäinen vieras - tai "pieni rakennusmestari" - tuolla metsätalossa? No oravapa tietenkin.
Elina Warstan kansikuva on kaunis. Takakannessa on samaan tyyliin piirretty sinitiainen.
Nina Burton, Elämän ohuet seinät. Kustantamo S&S 2022. Ruotsinkielisestä alkuteoksesta Livets tunna väggar suomentanut Katriina Huttunen. Kansi: Elina Warsta. 256 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!