Kaksi brittikirjailijaa

Rose Tremain, The Road Home. Chatto & Windus. London 2007.

Jane Gardam, Missing the Midnight: Hauntings and Grotesques. Sinclair-Stevenson. London 1997.

Lukijoita on kahdenlaisia: ensinnä niitä, jotka haluavat, että fiktio on totta tai ainakin mahdollisimman todenmukaista, ja toiseksi niitä, jotka haluavat, että se on sadunomaista, mielikuvituksellista ja outoa.

Ja sitten on meitä onnellisia kolmannenlaisia, jotka eivät usko, että mikään menee kätevästi vain kahteen osaan – paitsi litran jäätelöpaketti hellepäivänä. Meille kirjallisuuden lumo on juuri siinä, että se näyttää, miten jako kahteen on useimmiten valheellinen. Tosi tai valhe, hyvä tai paha, onnellinen tai onneton, tyhmä tai viisas: hyvissä kirjoissa tai-sanan paikalla on ja. Jos et ole puolellamme, et välttämättä ole meitä vastaankaan. Suuruutta on pienimmissäkin kanssakulkijoissamme ja pienuutta maailman mahtavissa. Ja, mikä jännittävintä, yllätyksellistä pienuutta pienissä ja yllätyksellistä suuruutta suurissa.

Loppujen lopuksi kaikki fiktio koostuu sanoista. Realismi on yksi kirjallisuuden keinoista siinä kuin fantasiakin. Myyttiset ja symboliset rakenteet ovat kuitenkin molemmissa taustalla, sillä ne ovat niitä kaavoja, joiden kautta ja läpi me maailmaa hahmotamme. Näin minä uskon.

Italo Calvino kertoo eräässä esseessään, että fiktion jokaisen lauseen alkuun voidaan kuvitella sanat ”minä kirjoitan”: ”Minä kirjoitan, että Odysseus kuuntelee seireenien laulua.” Vastaansanomattoman tosi lause, eikö totta? Kirjallisuudessa vain usein pudotetaan tuo alku pois ja luemme: ”Odysseus kuuntelee seireenien laulua.”

Nämä alkupohdiskelut ovat tässä siksi, että mökkiluettavakseni mukaani tuli kaksi kirjaa, jotka todellisuussuhteeltaan vaikuttavat hyvin erilaisilta. Oli realistista nykyajan kuvausta (Tremain), jonka taustalta kuitenkin löytyvät kerronnan ikiaikaiset rakenteet. Ja oli fantastista fabulointia (Gardam), jonka piti kiinni todellisuudessa tarkka ja täsmällinen yksityiskohtien havainnointi.

Rose Tremainin The Road Home kertoo Levistä. Hänen sukunimeään ja tarkkaa kansallisuuttaan ei kerrota. Hän on yksi niistä itäeurooppalaisista EU-kansalaisista, jotka matkustavat Lontooseen työnhakuun. Työttömäksi jäänyt sahatyöläinen, 42-vuotias leskimies, yrittää muutollaan turvata paremman elämän kotiin jäävälle pienelle Maya-tyttärelleen sekä omalle Ina-äidilleen.

Levin vaiheet ammattitaidottomana maahanmuuttajana kerrotaan kaikessa ankeudessaan. Taas kerran voi todeta, että kirjallisuudessa kielen ja kerronnan aarteet antavat lohtua niin, että se, mikä elettynä olisi sietämätöntä, voi luettuna olla surumielisen kaunista. Lontoo käärii taivasalla nukkujan suojaansa. Paperossi palaa kuin Kaurismäen elokuvassa.

Lev on kuitenkin onnekas. Hänen työuransa ja elämänsä kääntyvät kohti parempaa. Siihen ovat tärkeinä syinä Levin kyky solmia merkityksellisiä ja kestäviä ystävyyssuhteita sekä hänen intonsa oppia uuden alansa, gourmet-keittiön, salaisuudet.

Levin ystävissä on useita mielenkiintoisia yksilöitä: kotiseudulle jäänyt Rudi on luonnonvoiman kaltainen toheltaja, jonka elämän nousut ja laskut koetaan myyttisiin ulottuvuuksiin kohoavan Chevrolet Phoenixin ratin takana. Pitkällä linja-automatkalla kohdattu Lydia on esimerkki siitä, millaisia kompromisseja koulutettu ja sivistynyt nainen joutuu maahanmuuttajana tekemään. Levin irlantilainen vuokraisäntä Christy taistelee alkoholiongelman ja entisen vaimonsa kanssa saadakseen tapaamisoikeuden tyttäreensä. Levin lontoolainen rakastettu Sophie haaveilee omasta ravintolasta, häilyy kuvataide- ja musiikkimaailman laitamilla ja auttaa vapaaehtoisena vanhainkodissa.

Kirjan nimi paljastaa, että kyse on ”tiestä kotiin”. Levin elämää varjostavat ongelmainen isäsuhde ja itsesyytökset syöpään kuolleen vaimon, Marinan, tähden. Lev ymmärtää asian niin, että hänen on unohdettava menneisyys ja jatkettava elämäänsä eteenpäin. Unohtaminen on kuitenkin vaikeaa, ja niin kuin usein on asian laita, parasta, mihin voimme päästä, on sovinto menneisyyden aaveiden kanssa. Sen jälkeen paluu kotiin käy mahdolliseksi.

Aaveista puheen ollen, yhtenä teoksen avaimena on Lydian Leville antama Hamlet-näytelmä. Lydia näkee Levin ja Hamletin samankaltaisina hahmoina. Levin isä vertautuu Hamletin isän haamuun ja ainakin tämän lukijan mielessä kaltoin kohdellussa Marina-vaimossa on nähtävissä Ofelian kärsimykset. Tosin Levissä on myös pimeä puoli, joka tuo mieleen Shakespearen mustasukkaiset hirviöt, Othellon ja Leonteen.

Hieno kirja, ajankohtainenkin taas. Onnellinen ja uskottava loppu. Parempaa kesämökkikirjaa ei olisi voinut toivoa.

Toinen kirjani oli Jane Gardamin Missing the Midnight. Sen alaotsikko – Hauntings & Grotesques - kertoo jo jonkin verran millaisesta teoksesta on kyse. Kirja on siis kertomuskokoelma. Useimmat tarinoista voisi luokitella saduiksi tai faabeleiksi.

Kirja alkaa viidellä joulukertomuksella (Carols). Pidin kovasti Thomas Hardyn The Oxen -runosta innoituksensa saaneesta ”The Zoo at Christmas” -tarinasta, jossa eläintarhan eläinten päätös käydä kirkossa ja kunnioittaa Jeesus-lapsen syntymää saa ennakoimattoman lopun, sillä tiikerihän ei tunnetusti pääse juovistaan. Lukiessani hekottelin ääneen.

”Miss Mistletoe” on toinen suosikkini. Se kertoo tarinan vaivoin siedetystä jouluvieraasta, kiusallisesta vanhastapiiasta, joka käyttää aikansa hedelmällisesti, kun yhtenä jouluna hänet päätetään jättää kutsumatta. Loppuratkaisu tuli minulle yllätyksenä.

”Old Filth” kertoo vanhan lakimiehen joulusta, joka muuttuu yllättäen aivan toisenlaiseksi kuin oli suunniteltu. Tämä novelli muuten muodostaa keskeisen osan Gardamin samannimisestä romaanista. Pidin romaanista kovasti ja oli mukava lukea se siemen, josta pitempi tarina lähti kasvamaan. Romaanille on vielä pari jatko-osaakin hyllyssäni. Niissä samoja tapahtumia nähdään toisista näkökulmista. Saapa nähdä, missä vaiheessa ehdin tarttua niihin.

Joulutarinoiden jälkeen on vuorossa viisi ”groteskia”. Ne ovat fantasiapainotteisia satuja. Parin kertomuksen nimet jo antavat käsityksen, mistä on kyse: esimerkeistä käyvät ”Kultakorvainen tyttö” ja ”Poika joka muuttui polkupyöräksi”.

Lopuksi on vielä kaksi tarinaa, joista kirjailija käyttää nimitystä ”hauntings”. Suomen ”kummitustarina” ei ihan täysin tunnu sopivalta käännökseltä tälle brittien tarinatyypille, jossa menneisyys tavalla tai toisella – yleensä pelottavalla – tunkeutuu nykyhetkeen. ”The Green Man” on pitkä kertomus englantilaisen kansanperinteen hahmosta, jonka törmäys nykyaikaan on paikoin hykerryttävän hauskaa luettavaa.

Nautin kovasti tästä kerronnallisesta iloittelusta, varsinkin kun siihen yhdistyy tarkka ja täsmällinen yksityiskohtien kuvailu, joka ankkuroi fantasian tunnistettavaan todellisuuteen. Syystä tai toisesta tämäntyyppinen kirjallisuus vetoaa minuun. Ranskankielisellä alueella Marcel Aymé kirjoitti paljon tässä hengessä ja nykyisin esimerkiksi George Saunders jatkaa perinnettä kunniakkaasti Yhdysvalloissa.

Orjana ja orpona

Paula Fox, The Slave Dancer. M Books 1984. (Ensimmäinen painos v. 1973. Suomeksi v. 1980 Kersti Juvan suomentamana nimellä Orjalaivan vankina. WSOY.)

Laiva – varsinkin purjelaiva - on otollinen ympäristö jännittävälle kertomukselle. Henkilöitä on tilanpuutteen takia rajallinen määrä ja he joutuvat elämään tiiviisti yhdessä päivin ja öin. Ruoasta ja vedestä on yleensä pula. Merirosvot ja kaapparit tai muut vihollisalukset ovat aina uhkana. Luonnon ja sään ääri-ilmiöt koetaan ilman kunnollista suojaa, ja tappio luonnonvoimia vastaan voi johtaa kuolemaan. Ihmisten fyysiset ja henkiset ominaisuudet koetellaan, ja aina joku särkyy ja joku toinen käyttää muita hyväkseen.

Monet suosikkikirjailijani ovat kirjoittaneet purjelaivan maailmasta: Melville, Stevenson, Conrad, Golding – Melvillen Moby Dick merikirjoista minulle tärkeimpänä. Oma purjehdushistoriani tosin rajoittuu pariin kullanhohteiseen kesään 1980-luvulla, kun tyttöystäväni – nykyisen vaimoni – kanssa uhmasin Joensuun Pyhäselän maininkeja Windmill-luokan Iines-veneelläni.

Paula Foxin historiallinen nuortenromaani edustaa tyylikkäästi parasta purjelaivakirjallisuutta. Mietinkin lukiessa - enkä oikeastaan keksinyt vastausta - onko muuta syytä rajata tätä teosta nuorille lukijoille kuin päähenkilön, teoksen minäkertojan, ikä. Ja se taas ei ole syy ollenkaan.

Jessie Bolleen on 13-vuotias neworleansilainen puoliorpo, joka shanghaijataan laivapojaksi Moonlight-alukselle, joka on juuri lähdössä hakemaan orjalastia Benininlahdelta Afrikasta. Moonlight on nimensä mukaisesti kuutamokeikalla, sillä Yhdysvaltoihin ei enää 1840-luvulla saanut tuoda uusia orjia, vaikka orjuus sinänsä ei vielä ollut kiellettyä.

Orjuuden kuvaukset ovat olleet kirjallisuudessa yleisiä jo Setä Tuomon tuvasta lähtien, mutta minulla on sellainen käsitys, että nimenomaan orjalaivojen karmeita oloja ei sanottavasti ollut kuvattu ennen kuin Alex Haleyn Juuret-kirja ja ennen kaikkea sen pohjalta tehty tv-sarja 1970-luvun puolivälissä toi tämän aiheen yleiseen tietoisuuteen. Tässä mielessä Foxin romaani (1973) on edelläkävijä, ja osoitus siitä, että nuortenkirjallisuus voi tuoda esiin teemoja, jotka vasta myöhemmin päätyvät aikuisten kirjallisuuteen. Tätä ajatusta muuten toi voimakkaasti esille Oulun yliopiston kirjallisuuden professori Liisi Huhtala jollakin yleisöluennolla vuosia sitten.

Olosuhteiden pakosta Jessie joutuu tekemään tuttavuutta laivan koko miehistön kanssa. Nuoresta iästään huolimatta hän on tarkkanäköinen ja hyvävaistoinen ihmistuntija: hän ymmärtää, että kapteeni on ahneuden sokaisema tyranni ja perämies ”aivoton ja paha kuten jotkut kasvit ovat myrkyllisiä”. Jessie huomaa pian pitävänsä eniten kidnappaajastaan, karkeasuisesta irlantilaisesta Purvisista. Omaksikin ihmetyksekseen hän inhoaa Benjamin Stoutia, joka aluksi on ainoa hänelle ystävällinen miehistön jäsen. Stout paljastuukin myöhemmin pahimmanlaatuiseksi opportunistiksi, toisten hyväksikäyttäjäksi, joka saa nautintoa heikompiensa piinaamisesta.

Kun orjalasti on viimein saatu laivaan, Jessien tehtävänä on ulosteämpärien tyhjentämisen lisäksi orjien ”tanssittaminen”. Hänen huilunsoittonsa tahtiin orjien on joka toinen päivä liikuttava kannella, jotta heidän toimintakuntonsa ei täysin romahda ruuman lamauttavassa ahtaudessa. Jessie inhoaa tehtäväänsä. Hän ei tahdo, että kukaan joutuu kirjaimellisesti tanssimaan hänen pillinsä mukaan. Omien kokemustensa takia Jesse näkee vallankäytön aina hyväksikäyttönä. Kun muu miehistö pitää afrikkalaisia eläiminä, Jessie näkee heidät ihmisinä. Heidät, kuten hänet itsensäkin, on vastoin heidän tahtoaan riistetty kodeistaan ja omiensa parista. Epäoikeudenmukaisuuden havaitsee se, joka siitä kärsii, ei se, joka siitä hyötyy.

Jessie solmii myös eräänlaisen ystävyyssuhteen nuoren orjapojan kanssa. Teoksen loppupuolella tämä ystävyys nousee erityisen tärkeäksi.

Elämä orjalaivalla on ankaraa kaikille. Väkivaltaa esiintyy tuon tuostakin, ihmisiä surmataan ja heitä kuolee tauteihin. Tässä nuortenkirjassa raakuutta ei siloitella. Uskon kuitenkin, että nuori lukija kestää kauheitakin tapahtumia - sietoraja voi jopa olla alempana vanhemmalla lukijalla, jonka empatiakykyä elämä on jo kehittänyt.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että laivamatka päättyy katastrofiin. Kirjan ensimmäisessä luvussa nimittäin paljastetaan teoksen historiallinen tausta: Moonlight-aluksen haaksirikko Meksikonlahdella 3. kesäkuuta 1840.

Paula Foxin tuotantoon kuuluu sekä lapsille että aikuisille suunnattuja kirjoja. Hänen aikuisille tarkoitetut kirjansa olivat jo lähes unohtumassa, kun kirjailija Jonathan Franzenin ylistävät lausunnot nostivat ne taas esille ja niistä otettiin uusia painoksia. Paula Fox kuoli tämän vuoden maaliskuussa.

Välähdyksiä rakkaudesta

Marcel Proust, Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä. Kadonnutta aikaa etsimässä 3.

Tänä kesänä päätin taas kokeilla, olisiko Proustin jättiromaani muuttunut edukseen sitten viime yrityksen. Kaksi kertaa olen aiemmin aloittanut teoksen lukemisen, mutta jättänyt kesken ensimmäisen, Combray-osan, jälkeen. Molemmilla kerroilla on jäänyt tunne, että tässä kirjassa on jotain kiehtovaa, mutta sen aika ei ole minulle juuri nyt. Myös teoksen nauttima arvostus on pitänyt vireillä ajatusta palata sen äärelle sopivana ajankohtana. Otavan uusi painos teoksesta ja lähestyvä Proustin (1871 - 1922) kuoleman satavuotisjuhlavuosi vihjasivat, että aika on tullut.

Voisi olla mielekkäämpää kirjoittaa postaus sitten, kun koko teossarja on luettu ja kaikki hienoudet ja yhteydet – toivottavasti - havaittu, mutta päätin kuitenkin kirjoittaa sitä mukaa kuin luen, osan kerrallaan, eräänlaista lukupäiväkirjaa siis. Tällä tavalla voin välillä lukea muutakin ja toisaalta, koska en lukijana halua asettaa itselleni minkäänlaista pakkoa, voin halutessani lopettaa teossarjan lukemisen milloin haluan ja silti urakasta on jäänyt jotain haavin pohjalle.

Ennen blogin perustamista ehdin lukea suomalaisen laitoksen kaksi ensimmäistä osaa: sen minulle jo hyvin tutuksi tulleen Combray-jakson, kuvauksen kertojan – nimitetään häntä vaikkapa ”Marceliksi” - lapsuudesta. Siihen sisältyy myös kuuluisa kohtaus, jossa aikuinen ”Marcel” kastettuaan madeleineleivospalan teehen ja vietyään sen sitten huulilleen, alkaa maun innoittamana muistaa tapahtumia isotätinsä talosta.

Toinen osa käsittelee perhetutun, Swannin, pakkomielteistä rakkautta puolimaailmannaiseen Odette de Crécyyn. Siinä on mukana myös lyhyt jakso Paikannimet: Nimi, jossa pakkomielteisen rakkauden teema soi vielä vaimeasti ”Marcelin” ja Swannin tyttären Gilberten lapsuudenihastuksessa.

Teossarjan kolmas osa, joka nyt on vastaluettuna edessäni, kertoo edelleen ”Marcelin” ja Gilberten rakkaudesta ja sen vähittäisestä hiipumisesta, johon ei oikeastaan ole varsinaista syytä. Pikemminkin tuntuu kuin ”Marcel” olisi asettanut itsensä jonkinlaiseen kokeeseen ja puoliksi tahtomattaan tulee vieroittaneeksi Gilberten itsestään.

Tätä kolmatta osaa lukiessa omassa lukutavassani tapahtui sellainen muutos, että antauduin lopulta tekstin virtaan ja huomasin nauttivani pitkistä polveilevista lauseista. Minusta tuntuu, että myös kääntäjä Inkeri Tuomikoski vasta tässä kolmannessa osassa asettuu sisälle Proustin kieleen ja maailmaan. Lauseet ovat pituudestaan ja mutkikkuudestaan huolimatta luontevia ja täsmällisiä. Joskus tosin jouduin palaamaan pitkänkin pätkän lausetta taaksepäin yrittäessäni muistaa, millaisista alkuasemista lopun johtopäätökseen oli päädytty. Proustia lukiessa ei saa olla kiire.

Tämän kirjan lukemisen aikana minulle sattui semmoinen melko harvinainen asia, että kirjan kieli tuli mukaan uniini. Unessani luin pitkiä, ihmeellisen kiemuraisia minäkertojan lauseita, jotka kertoivat omasta elämästäni. Herättyäni en tietysti muistanut ainuttakaan, mutta uni oli sävyltään miellyttävä, kuin olisin pumpulityynyillä kellinyt.

Kirjan käännöksessä on joitakin ilmauksia, jotka kyllä menettelevät, koska ranskankielinen alkutekstikin on sentään sadan vuoden takaa, mutta olisi ne ehkä uuteen suomalaiseen painokseen voinut korjatakin. Minun korvaani sattuivat ”huoneusto” ja ”kuitenkin kaikitenkin”. Teoksen nimen käännöksessä minua ihmetyttävät nämä ”kukkaan puhkeavat” tytöt. Alkuteoksen en fleurs tarkoittaa mielestäni yksinkertaisesti 'kukkivaa'. Varsinkin tässä teoksessa se eniten ”kukkiva tyttö” on ehdottomasti rouva Swann. (Scott Moncrieffin englanninnoksessa nupullaan oleminen on mukana: Within a Budding Grove.) Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja. Toivottavasti on käynyt ilmi, että käännös on mielestäni hyvä.

Kirjan hienointa antia ovat analyysit ihmisten toiminnan motiiveista: Proust kaivaa kärsivällisesti esiin tekojen ilmeiset ja salatut lähteet ja tarkoitukset. Tässä hän jatkaa perinnettä, joka on hyvin ranskalainen (Montaigne – Pascal – La Bruyére – La Rochefoucauld). Aika usein kerronta saa koomisia sävyjä, kun ihmisten tekopyhyys ja tärkeily paljastuu lukijalle.

Kirjan henkilöt myös muuttuvat romaanin edetessä, tai ehkä parempi olisi sanoa, että meidän käsityksemme henkilöistä muuttuu, kun näemme heidät erilaisissa ympäristöissä. Ihmisethän muuttavat käytöstään, joskus jopa ajatteluaan, aina sen mukaan, kenen seurassa he ovat ja kehen he haluavat tehdä vaikutuksen. Swannin henkilöhahmo on tässä mielessä erityisen rikas, hänen sosiaalinen liikkumistilansa on valtava. Ja oikeastaan on yllättävää, että Odette, joka loppujen lopuksi on entinen ilotyttö, joka kohoaa hyvän avioliiton ansiosta parempiin piireihin, saa kirjassa lempeän ja arvostavan kuvauksen. Teeskentelijää Odettessa on hyvin vähän.

Lempeää huumoria kertoja kohdistaa myös nuoreen itseensä. Minua huvittivat ”Marcelin” poroporvarillisen isän repliikit, kun hän lähes epätoivon partaalla seuraa ja yrittää käsittää taiteesta ja ihmisistä haltioituvan poikansa edesottamuksia. Isäkin rauhoittuu vähän, kun markiisi ja suurlähettiläs de Norpois vakuuttaa, että kyllä kirjallisuuskin voi olla ”ura”.

Pohjoisen protestantismin piirissä kasvaneelle ranskalainen kevyt ja ongelmaton fyysisen ja henkisen rakkauden toisistaan erottaminen on aina yllätyksellistä. ”Marcel” jaksaa analysoida, jokaista Gilberteen suuntautuvaa sielunliikettään ja puida aivan puhki ilmeet, eleet, sanat ja kirjeet, jotka heidän välillään liikkuvat. Sitten hän muitta mutkittaa piipahtaa bordellissa tyydyttämässä ne tarpeet, joita Gilberten kanssa ei edes oteta esille. Maassa maan tavalla.

Asusteiden kuvaukset menevät minulta aika lailla ohitse, mutta jos epookkiasut kiinnostavat, saat tästä teoksesta paljon irti tässäkin suhteessa. Minun täytyy sanoa, etten edes tiedä, mikä on ”krinoliini”. Tarkistan sen kyllä tämän bloggauksen jälkeen.

Kukat ovat minulle hieman tutumpia ja niitäkin tässä kirjassa on paljon. Ne toistuvat usein ja liittävät henkilöitä ja paikkoja toisiinsa. Rouva Swanniin esimerkiksi liittyvät ruusut ja sinipunaiset syreenit, Gilberteen valkoiset syreenit ja Combrayhin orapihlajat. Näin kasvit saavat myös vertauskuvallista merkitystä.

Huomaan lukiessani kirjanneeni paljon lauseita, jotka sellaisenaan toimisivat aforismeina, mutta mitäpä niitä tähän kirjaamaan. Jokainen löytää helposti omansa.

Näin muutama päivä sitten Twitterissä pätkän edesmenneen kirjailija Donald Barhelmen haastattelusta. Hän sanoi jotain siihen suuntaan, että ”Proustia ja Kanadaa ei opi tuntemaan kertavierailulla.” Molemmissa poikenneena voin todeta, että totta haasteli. Jatkan seuraavan osan pariin lähitulevaisuudessa.