Isän murhe

J.M. Coetzee, Pietarin mestari. Otava 1994.

F.M. Dostojevskin poikapuoli Pavel on kuollut hämäräperäisissä olosuhteissa Pietarissa. Viisissäkymmenissä oleva kirjailijamestari palaa vanhaan kotikaupunkiinsa Dresdenistä, jossa hän on ollut paossa velkojiaan. Hän haluaa saada selville, tekikö Pavel itsemurhan vai surmasiko hänet nihilistien salaseura, johon poika oli liittynyt. On myös mahdollista, että surman takana on salainen poliisi.

Aina silloin tällöin kirjaa aloittaessaan ymmärtää, että edessä on vaativa matka. Kun kirja kertoo isän yrityksestä selvitä lapsensa kuolemasta, kuten tässä Coetzeen teoksessa, käy jopa mielessä, onko minulla voimia tähän matkaan. Täytyy vain luottaa kirjailijaan. Kuten Coetzee tässä kirjassa Dostojevskin suulla sanoo: ”Lukeminen on antautumista, ei loitolla pysymistä eikä pilkkaamista.”

Dostojevski tuntee kohdelleensa poikaansa kylmäkiskoisesti, olleensa saita ja pikkumainen huoltaja, ja hän toivoo löytävänsä Pavelin jälkeenjääneistä papereista jonkin merkin siitä, että poika on antanut anteeksi isälleen. Syyllisyyden vaivaama isä ei myöskään halua luovuttaa poikaansa kuolemalle ja unohdukselle vaan pitää hänet elossa edes omassa sydämessään.

Pavelin kuolema ei kuulu Pavelille – se on pelkkä kielitemppu. Niin kauan kuin hän on elossa, Pavelin kuolema on hänen kuolemansa. Minne tahansa hän meneekin, hän kantaa Pavelia mukanaan kuin vilusta sinertävää lasta.

Dostojevskin vierailu Pietarissa johtaa hänet eroottiseen suhteeseen Pavelin entisen vuokraemännän kanssa, vaaralliseen yhteydenpitoon nihilisteihin, ennen kaikkea heidän johtajaansa Netšajeviin, sekä useihin tuskastuttaviin selvittelyihin poliisien kanssa. Mukana tarinassa on myös turmeltu tai turmeltunut pikkutyttö. Coetzee käyttää Dostojevskin aiheita, teemoja ja miljöitä sujuvasti. Tämä on hyvin dostojevskilainen romaani Dostojevskista.

Teoksessa esitetty tulkinta ääriliikkeiden kannattajista tuntuu oikeaan osuvalta ja soveltuu hyvin omankin maamme tolkuttomiin:

”Ei anarkisti, ei nihilisti”, Fjodor Mihailovitš jatkaa härkäpäisesti. ”Kun hänelle antaa nimilappuja, jää huomaamatta hänen ainutlaatuisuutensa. Hän ei toimi aatteiden nimessä. Hän toimii silloin kun hän tuntee toiminnan kiehahtavan ruumiissaan. Hän on aisti-ihminen. Hän on aistien äärimmäisyysmies. Hän haluaa elää ruumiissa, joka toimii aistinnan äärirajoilla, ruumiillisen tietoisuuden äärirajoilla. Siksi hän voi sanoa, että kaikki on sallittua – tai sanoisi, ellei olisi niin haluton selittämään tarkoitusperiään!

Netšajev uskoo, että tarkoitus pyhittää keinot: yhteiskunnan rakenteiden väkivaltainenkin muuttaminen on hyväksyttävää, koska se tulee johtamaan eriarvoisuuden katoamiseen. Dostojevski on pessimistisempi: ihmisen luonto ei muutu, uudessakin yhteiskunnassa joku käyttää toista hyväkseen.

Lopullista varmuutta Pavelin kuolemasta ei saada, eikä isä myöskään löydä kaipaamaansa tietoa Pavelin päiväkirjoista:

Hän kääntelee hajamielisenä sivuja edestakaisin. Anteeksianto: eikö yhtäkään anteeksiannon sanaa, vaikka kuinka epäsuoraa, vaikka kuinka verhottua? Mahdotonta elää loppuikänsä sisässään lapsi, jonka viimeinen sana ei ole anteeksiannon sana.

Teoksen loppu on ahdistavan ankara. Kirjailijantehtävänsä pakottamana Dostojevski alkaa kirjoittaa Pavelin päiväkirjaan fiktiivistä jatkoa. Hän pettää lopullisesti poikansa muuttamalla tämän elämän kirjallisuudeksi Riivaajat-romaanissaan.

Coetzee ei päästä lukijaa helpolla, mutta toisaalta hänen kirjansa eivät ikinä ole yhdentekeviä. Tunnen käyttäneeni aikani hyvin antautumalla tälle lukumatkalle.