En ole aivan varma, olenko nähnyt Täältä ikuisuuteen -romaaniin pohjautuvaa elokuvaa. Ainakin sen näkemisestä on jo niin pitkä aika, että pystyin muodostamaan romaanin henkilöistä omat mielikuvani kuuluisien näyttelijöiden niihin vaikuttamatta. Elokuvan tunnukseksi muodostunut rantakohtaus on minulle kuvana tuttu, onhan se piirroksena päässyt myös lukemani romaanipainoksen kanteen. Se on huvittavaa sikäli, että tällaista tapausta ei romaanista löydy. Lähimmäksi päästään kohtauksessa, jossa vääpeli Warden ja kapteeni Holmesin puoliso Karen salasuhteensa aloitettuaan järjestävät toisen tapaamisensa syrjäiselle rannalle. Muutamien kommellusten jälkeen he kahlaavat alastomina mereen. Karenia kuitenkin alkaa heti paleltaa niin kovasti, että hänen täytyy palata rantaan ja kääriytyä huopaan. Tapaaminen loppuu pian ankeisiin tunnelmiin. Sen jälkeen Warden juo päänsä täyteen ja vie turhautumisensa ilotaloon "kuin mylvähtelevä siitossonni". Romanttista, eikö totta?
Romaanin tapahtumat ajoittuvat vuoden 1941 keväästä seuraavan vuoden tammikuuhun. Pääasiallisena tapahtumapaikkana on Yhdysvaltain armeijan Schofieldin kasarmi Havaijilla. Kasarmielämän lisäksi kuvataan sotilaiden vapaa-ajanviettoa Honolulun baareissa ja ilotaloissa. Romaanin loppuratkaisuihin vaikuttaa ratkaisevasti japanilaisten hyökkäys läheiseen Pearl Harborin laivastotukikohtaan joulukuussa 1941. Tämä taistelu veti Yhdysvallat lopullisesti mukaan toiseen maailmansotaan.
Romaanin laajasta henkilögalleriasta eniten huomiota saavat sotamies Robert E. Lee Prewitt ja vääpeli Milton Warden. Molemmat ovat kapinallisia individualisteja, joiden vapauden kaipuuta autoritäärinen järjestelmä pyrkii rajoittamaan. Romaani korostaa moneen otteeseen, että kapinoinnistaan huolimatta molemmat ovat hyviä sotilaita. Näin romaanin kritiikki kohdistuu armeijan harjoittamaan yksilöllisyyden tarpeettomaan tukahduttamiseen. Prewittin järjestelmä lopulta tuhoaa, Warden pystyy säilyttämään sisäisen vapautensa järjestelmän puitteissa.
Kentuckyn maaseudulta kotoisin oleva Prewitt on siirtynyt rykmentin sisällä toiseen komppaniaan, musiikkijoukkojen lahjakkaasta trumpetistista on tullut jalkaväkisotilas. Hän on myös ollut hyvä nyrkkeilijä mutta lopettanut ottelemisen sen jälkeen, kun yksi hänen vastustajansa on sokeutunut hänen iskuistaan. Äitinsä kuolinvuoteella Prewitt on luvannut olla tarpeettomasti vahingoittamatta toisia ihmisiä.
Uudessa komppaniassa Prewittia yritetään simputtamalla painostaa nyrkkeilemään komppanian urheilujoukkueessa. Prewitt alistuu simputukseen. Hän ei halua helpotusta sotilaspalvelukseensa vaan että hänen oikeutensa olla nyrkkeilemättä tunnustetaan. Hän pelkää yksilöllisyyden menettämistä kuin ruttoa. Tämä koskee myös vapaa-aikaa. Hän haluaa että myös ilotyttö Lorene muistaa hänet. "Ihmiset eivät kestä sitä, että he ovat aina samanlaisia ja ettei heitä muisteta."
Prewittin vastoinkäymisten täyttämään elämään tuo lopulta lohtua suhde Loreneen, jonka rakastettu hänestä tulee ja jonka asunnosta hän saa turvapaikan myöhemmin romaanissa paettuaan komppaniastaan. Lorene – siviilinimeltään Alma Schmidt – ja vääpeli Wardenin rakastettu Karen Holmes ovat oikeastaan ainoat tämän miehisen romaanin läheltä ja sisältä päin tarkastellut naishahmot.
Prewittin yksilöllisyyden korostus tekee hänestä myös antirasistin. Hän selittää, ettei ihmisen hyvyys tai huonous riipu hänen ihonväristään. Ennen sotilasuraansa hän oli kiertänyt kulkurina jo 12-vuotiaana ja tutustunut sen jälkeen myös vankilaelämään. Tuona aikana hän oli omakohtaisesti kokenut ystävällisyyttä yllättäviltä tahoilta.
Esimiesten harjoittama järjestelmällinen vainoaminen vie Prewittin myös sotilasvankilaan ja sen pahamaineiseen kakkosparakkiin. Siellä hän tutustuu Jack Molloy -nimiseen vankiin, jonka aatteisiin on sijoitettu runsaasti yhteiskunnallisesti ja uskonnollisesti radikaalia ajattelua. Hänen kauttaan Prewitt kiinnostuu myös kirjallisuudesta, esimerkiksi Walt Whitmanin, Jack Londonin ja Upton Sinclairin tuotannosta. Jack Molloy yrittää myös saada Prewittin ymmärtämään passiivisen vastarinnan periaatetta. Prewittin elämä päättyy lopulta tämän periaatteen marttyyrina.
James Jonesin romaani toi mieleeni vahvasti toisen, hieman tuoreemman kuvauksen individualistista järjestelmän puristuksessa. Tarkoitan Ken Keseyn romaania Yksi lensi yli käenpesän (1962), jossa autoritaarista järjestelmää edustaa mielisairaala sadistisine hoitajineen. Molemmissa romaaneissa on myös jättikokoinen intiaanihahmo, mikä lisäsi vaikutelmaa romaanien yhteydestä.
Täältä ikuisuuteen -romaanilla on varmaan ollut yhteiskunnallista merkitystä tuodessaan julki USA:n armeijaan kuuluneen järjestelmällisen simputuksen ja armeijan rangaistuskäytäntöjen epäinhimillisyyden. Prewittin hyvä ystävä Maggio pahoinpidellään lähes järjiltään ja sotamies Blues Berry kirjaimellisesti hakataan kuoliaaksi sotilasvankilassa. Romaanin pohjalta tehty elokuva on käsittääkseni vesittänyt juuri tämän osan kirjasta esittämällä simputuksen ja väkivallan ohjesäännön vastaisesti toimivien yksittäisten esimiesten tekoina.
Armeijan tuki oli ilmeisesti välttämätön elokuvan toteuttamiseksi. Samasta syystä romaanin sotamiesten lukuisat kontaktit Honolulun homoseksuaaleihin jätettiin pois elokuvasta. Näihin kontakteihin romaanissa ei suhtauduta tuomitsevasti. Ne olivat ainaisessa rahapulassa olevien sotilaiden keino ansaita vähän ylimääräistä. Autoritaarisille järjestelmille näyttää aina olevan tärkeää ihmisten seksuaalisuuden sääteleminen. Onko vapaa seksuaalisuus kenties liian individualistista ja siten uhka järjestelmälle?
Vääpeli Milt Wardenin kapina ei saa yhtä äärimmäisiä muotoja kuin sotamies Prewittin. Warden pystyy pitämään ajatuksensa ja toimintansa erillään toisistaan. Roolien näytteleminen ja itsensä hillitseminen saa hänet kuitenkin pois tolaltaan, hikoilemaan ja tärisemään katseilta piilossa. Kerronnan tasolla Wardenin jakautuneisuus näkyy siten, että hän usein puhuttelee itseään sinämuodossa.
Romaanin kaikkitietävän kertojan näkökulma liukuu vaivattomasti henkilöstä toiseen. Kertoja pääsee halutessaan sisälle kenen tahansa ajatuksiin. Yhdessä kohdassa kertoja käyttää me-muotoa, joka osoittaa hänen olleen yksi sotilaista. Romaanin alussa on myös James Jonesin lyhyt tekijän huomautus, jossa hän toteaa, että teoksen vankilakohtaukset "ovat todellisia tapahtumia, joista kirjoittajalla on ensi käden tietoja ja omakohtaisia kokemuksia". Ajoittain vaikutti siltä, että romaani paasasi henkilöidensä suulla hieman enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta se taitaa olla yhteiskunnallisten epäkohtien paljastamiseen tähtäävien romaanien helmasynti. Se on myös helppo antaa anteeksi.
Tavallisen sotilaselämän kuvaus oli minulle romaanissa antoisinta. Samoin kuvaukset juopumisesta ystävien kanssa, kitaran soittelusta yöllä, Värvätyn miehen bluesin säveltämisestä kaveriporukassa. Romaanissa suhtaudutaan hieman vähätellen korkeaan taiteeseen, totuus piilee miesten toveruudessa ja yksinkertaisessa bluessävelmässä.
Miehisyyden korostaminen kukkoilulla ja nokittelulla oli hieman rasittavaa, mutta sen kesti, kun piti mielessä, että romaanin henkilöt ovat vielä kovin nuoria – Prewitt 21-vuotias, Maggio vasta 19. Ehkä hieman yllättävästi macho-roolit putoavat sotilasvankilan vankien keskuudessa. Siellä "mistä tahansa voi puhua".
Romaanin viimeisen luvun sävy on aiempiin tapahtumiin nähden yllättävän kevyt ja huvittunut. Tapahtumat asettuvat ikään kuin oikeisiin mittasuhteisiinsa maailmassa, jossa monenlaista ikävää kyllä tapahtuu mutta siihen ei ole syytä suhtautua liian vakavasti. Viimeinen luku palauttaa meidät tunnelmaan, joka on romaanin alussa lainatussa Rudyard Kiplingin runossa Gentlemen-Rankers ja josta romaanin nimi on lainattu:
Herrasmies-rivimiehet juhlimassa,Kirotut täältä ikuisuuteen,Luoja armahtakoon meidänlaisiamme,Ha! Ha! Ha!
James Jones, Täältä ikuisuuteen. 4. painos. Tammi 1985. Englanninkielisestä alkuteoksesta From Here To Eternity (1950) suomentaneet Oiva Oksanen ja Väinö J. Tervaskari. Päällys: Pentti Lehto ja Kari Kotka. 790 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!