Tämä Proustin romaanisarjan suomenkielisen painoksen neljäs osa kertoo "Marcelin" kesästä Balbecissa, normandialaisessa merenrantakaupungissa, jonne hän saapuu hoitamaan hermostollisia vaivojaan yhdessä isoäitinsä ja perheen uskollisen palvelijattaren Françoisen kanssa. Kesä kuluu joutilaissa huvituksissa sekä lähiympäristössä retkeillen ja kyläillen.
Tässäkin osassa keskeisen sisällön muodostaa laajenevan tuttavapiirin kuvailu ja ihmisten käyttäytymisen ja luonteenpiirteiden pikkutarkka analyysi. Tähän analysointiin "Marcelilla" on hyödyllinen ominaisuus, jonka hän uskoo perineensä äidiltään ja isoäidiltään: omien sanojensa mukaan hän ei pysty kantamaan kaunaa eikä tuomitsemaan ketään.
Uusia kylpylätuttavuuksia ovat rouva de Villeparisis sekä hänen sukulaispoikansa Robert de Saint-Loup, paroni de Charlus sekä taidemaalari Elstir. Ja tietysti ne "kukkaanpuhkeavat tytöt", joita aiemmassa blogitekstissäni hieman ihmetellen kaipailinkin. Sattumalta kohdatusta nuorten naisten ryhmästä tulee - jälleen kerran - "Marcelille" pakkomielle: ensin hänen rantaelämäänsä hallitsee halu nähdä tyttöjä edes vilaukselta, sitten halu tulla esitellyksi heille ja sen jälkeen halu viettää kaikki aikansa tyttöjen seurassa. Seuraavan halun varmaan arvaatkin.
Tytöissä "Marcelia" kiehtoo heidän vakiintumattomuutensa. Heissä ovat raikkaina aiheina näkyvissä tulevaisuuden mahdollisuudet:
- - nuoruuden aamurusko, jossa näitten tyttöjen kasvot vielä kylpivät, mutta jonka ulkopuolella iästäni huolimatta jo olin, valaisi kaiken heidän lähettyvillään ja sai niinkuin joittenkin primitivistien sulavapiirteisissä maalauksissa heidän elonsa ja ilonsa vähäisimmätkin vivahteet erottumaan kultaista taustaa vasten.Ja kuten tästäkin sitaatista huomaa, "Marcelista" mikään ei oikein tunnu miltään, ellei sillä ole vertailukohtaa taiteessa.
Aikuisen ihmisen kasvot ovat jo menettäneet nuoruuden joustavuuden: "Kasvonpiirteemme ovat ennen muita ilmeitä, jotka tottumus on tehnyt pysyviksi." Mukava ajatus, joka pistää toivomaan, että omat ilmeet olisivat olleet enimmäkseen hyväntuulisia.
Jo aiemmista osista tutuksi tullut teema mielikuvituksen ylivertaisuudesta kokemukseen nähden nousee taas toistuvasti esiin, jopa niin, että aluksi niiden ristiriita tuntuu sovittamattomalta:
"Kuinka olisin voinut uskoa yhteisiin sukujuuriin kahden nimen välillä, joista toinen oli astunut minuun kokemuksen matalasta ja häpeällisestä, toinen mielikuvituksen kultaisesta portista. (Kursivointi minun.)
Teoksen loppupuolella "Marcel" on taas kasvanut, suhde todellisuuden ja ihanteen välillä on sovittelevampi, mielikuvituksen aarteet voivat rikastaa kokemusta, vaikka ne karkaavatkin tavoittelijaltaan:
Mutta jos edes silloin tällöin saamme tilaisuuden olla tuttavallisissa väleissä, tekemisissä saavuttamattomaksi luulleemme, kaihoamamme kanssa, sillä on merkityksensä. - - Yliluonnolliset olennot jotka alkuaikoina olin heissä nähnyt lisäsivät vieläkin, tietämättäni, jotakin ihmeen kaltaista meidän välisiimme suhteisiin, kaikkein arkipäiväisimpiinkin, tai pikemminkin varjeli näitä suhteita koskaan muuttumasta todella arkipäiväisiksi.
Yksi tytöistä, Albertine Simonet, nousee ylitse muiden. "Marcel" rakastuu, lähentelee tungettelevasti väärin tulkitsemiensa vihjeiden perusteella ja tulee torjutuksi.
Kirja päättyy haikeissa tunnelmissa:
Sitten ei konsertteja enää pidetty, sateet tulivat, ja ystävättäreni lähtivät Balbecista, eivät sentään yhdessä niinkuin pääskyset mutta saman viikon kuluessa.
Proustin teoksessa, jota jo kovasti ihailen, minua häiritsee se, että tarkkojen analyysien rinnalle kirjailija ripottelee romanttisia kliseitä. Proust kirjoittaa tunnonvaivoitta ja ilman pienintäkään ironiaa: "Hänen silmänsä säkenöivät tulta." Kliseet antaa kyllä mielellään anteeksi muuten ansiokkaassa kirjassa - ja onhan niissä myös suoraan tunteisiin vetoavaa voimaa, kuten huomasin äsken, kun Pelle Miljoona lauloi radiossa: "Älä jätä mua yksin sateeseen, syliin yön lohduttoman."
Liikutuin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!