Timo Parvela: Maukan ja Väykän matkakirja

Saimme joulun välipäiviksi kaksi yökylävierasta. Melkein nelivuotias toi mukanaan iltasaduksi Maukan ja Väykän matkakirjan. Ilahduin siitä kovasti, sillä tätä Maukka ja Väykkä -kirjaa en ollut aiemmin lukenut. Niinhän tässä sitten kävi, että kun kuuntelijan pää kolmen luvun jälkeen painui tyynyyn ensimmäisenä iltana, jatkoin kirjan loppuun omaksi ilokseni.

Maukka-kissan ja Väykkä-koiran luonteet ovat niin erilaiset, että niiden törmäyttämisestä riittää aina uutta iloa. Kyseessä on kirjallisuudessa menestyksekkäästi hyödynnetty ristiriita taivaanrannanmaalarin ja jalat tiukasti maassa pitävän tyypin välillä.

Maukka on aina haaveillut lähdöstä etelään muuttolintujen mukana. Tällä kertaa matka toteutuu. Pienellä vilpillä hän saa Väykän mukaansa. Arvata saattaa, että Väykkä huolestuu kotiasioiden sujumisesta, kun taas Maukka heti alkuun huolettomasti tuhlaa koko matkakassan uuteen kameraan. Molemmat toivovat, että toinen vähän muuttuisi matkan aikana.

Maukan matkapäiväkirja:

Minä haluan olla ilmapallonkevyt. Leijua ja liitää paikasta toiseen. Nähdä ja kokea. Tuottaa iloa ja olla iloinen. Minä en halua juurtua minnekään.

Onneksi Väykän avulias luonne auttaa toimeentulo-ongelmissa. Etelämaalaiset palkitsevat Väykän avun antamalla kaverusten käyttöön ensin punaisen Vespan ja myöhemmin vielä autonkin.

Vespa jo kertookin, että matka suuntautuu Italiaan. Väykän mielestä maassa on monenlaista vikaa: Pisan torni on vinossa, Colosseum on rikki ja David-patsaalta puuttuu vaatteet – siltä näkyy ihan kaikki. Näissä kohdissa kuvittaja Virpi Talvitien kuvat tuovat mainion lisän kerrontaan. Koko sivun kuvissa nähdään Pisan torni, Colosseum ja David semmoisina kuin ne Väykän unelmissa esiintyvät hänen vähän korjattuaan niitä.

Italian hedelmällinen maaperä herättää Väykässä haaveen eksoottisten lajikkeiden viljelystä. Hän alkaa olla valmis jäämään Italiaan pitemmäksikin aikaa. Italialaisten tymäkkää mehuakin Väykkä innostuu maistamaan niin paljon, että melkein joutuu naimisiin kummisetämäisen Don Karjuonen tyttären kanssa.

Väykän matkapäiväkirja:

Maa. Multa täällä on kuohkeaa ja rikasta. Minä en saa mielestäni näkyä kasvitarhasta, sen tuoksuista ja väriloistosta. Mitä kaikkea me voisimmekaan saada kasvamaan tästä maasta, tässä maassa.

Maukka ei halua asettua aloilleen. Meri on vielä näkemättä. Väykkä toteaa:

– Sinä olet niin levoton sielu. Aina matkalla jonnekin, mutta et koskaan perillä.

Yllättäen Maukassa kuitenkin alkaa vähitellen esiintyä koti-ikävän oireita. Molemmat siis todellakin muuttuvat matkalla. Uudet italialaiset ystävät keräävät kaveruksille kolehdin, jolla kotimatka parin viikon etelän loman jälkeen onnistuu. Maukka ja Väykkä -kirjoissa ystävyys voittaa aina lopussa. 

Sympaattinen lastenkirja, jonka aikuinen lukee mielellään lapsen kanssa. Molemmat löytävät varmasti itselleen sopivan viestin.

Timo Parvela, Maukan ja Väykän matkakirja. Tammi 2015. Kuvittanut Virpi Talvitie. 77 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 28: Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä.

Tämä lukuhaasteen kohta osoittautui hankalaksi. Tuntui siltä, että tähän sopisivat kaikki lukemani kirjat – tai vaihtoehtoisesti ei mikään niistä. Pitäisi kai jotenkin ensin määritellä hyöty. Olisiko mielihyvä hyödyllistä? Päätän, että on. Tästä kirjasta oli myös hyötyä touhukkaan tytön rauhoittamisessa yöpuulle.

William Shakespeare ja John Fletcher: Kaksi jalosukuista

Vuonna 2016 William Shakespearen kuolemasta tuli kuluneeksi 400 vuotta. Huomasin tuolloin, että Shakespeare-harrastukseni oli kohdistunut vain puoleen tusinaan hänen näytelmistään, joten käytin juhlavuotta syynä loppujenkin lukemiseen. Luin siis kaikki ne Shakespearen draamat, jotka ovat tallella ja joiden kirjoittajasta vallitsee yksimielisyys. Enimmäkseen luin Cajanderin suomennoksia, jotka kielen vanhahtavuudesta huolimatta ovat mielestäni erinomaisen tarkkoja. Osan näytelmistä luin WSOY:n uudehkoina Shakespeare-suomennoksina, jotka ovat poikkeuksetta erittäin helposti lähestyttävää nykykieltä. Muutamat näytelmät luin lisäksi alkukielellä. Shakespeare-kaanonin ulkopuolelta luin myös näytelmän Arden of Faversham, koska silmiini sattui tuore lingvistinen tutkimus, jossa tekstivertailun perusteella pidettiin todennäköisenä, että näytelmän olivat kirjoittaneet William Shakespeare ja Christopher Marlowe yhdessä.

Tämän Kaksi jalosukuista -näytelmänkin olen siis lukenut kertaalleen aiemmin. Silloin luin sen alkukielellä. Nyt oli vuorossa Lauri Siparin sujuva suomennos.

Näytelmässä on kyse Arciten ja Palamonin, kahden jalosukuisen serkuksen rakkaudesta samaan naiseen, Emiliaan, amatsonien kuningattaren, Hippolyten, sisareen. Arcite ja Palamon ovat olleet ylimmät ystävät, mutta rakkaus muuttaa heidät kilpailijoiksi ja toistensa vihamiehiksi. Emilia ei osaa tehdä valintaa sulhasehdokkaiden välillä, varsinkin kun kumpikin on tehnyt selväksi, ettei voi elää, mikäli tulee hylätyksi. Loppujen lopuksi Ateenan kuningas Theseus määrää, että riita täytyy ratkaista taistelussa, johon kumpikin serkuksista saa tuoda kolme soturia avukseen. Voittaja saa Emilian puolisokseen; hävinnyt ja hänen avustajansa menettävät päänsä.

Ennen ratkaisevaa taistelua Arcite rukoilee sodanjumala Marsin alttarilla, Palamon puolestaan rakkauden jumalan, Venuksen, alttarilla ja Emilia neitsyiden suojelijan, Dianan, alttarilla – ehkäpä koska mieluimmin säilyttäisi neitsyytensä jatkossakin, jos se vain olisi mahdollista. Emilia on huomattavasti mielenkiintoisempi hahmo kuin kumpikaan kilpailevista serkuksista. Emilian suurin rakkaus on kohdistunut samaan sukupuoleen, lapsuudenystävä Flaviaan, eivätkä miehet kiinnosta häntä kuin velvollisuuden vuoksi.

Näytelmä loppuu näppärästi siihen, että jumalten apu toteutuu molemmille kosijoille. Arcite saa voiton taistelussa sodanjumalan avulla, mutta voittoa juhliessaan jää kaatuvan hevosen alle ja kuolee. Ennen kuolemaansa hän ehtii kuitenkin suudella Emiliaa kerran ja antaa siunauksensa Palamonin ja Emilian liitolle. Rakkaudenjumala siis antaa rakkauden Palamonille. Win-win?

Näytelmässä on paljon kierrätystavaraa: kaksi kilpailevaa veljestä oli yksi Shakespearen suosituimmista juonikaavoista. Tässä näytelmässä veljeksistä on kylläkin tullut serkukset. Shakespeare hyödyntää myös muun muassa Juhannusyön uni -näytelmän juonta. Kuten tuo vanhempi ja tunnetumpi näytelmä tämäkin alkaa Theseuksen ja Hippolyten häistä. Tässäkin on esitys näytelmän sisällä: käsityöläisten näytelmän korvaa tässä Morris-tanssiesitys, jonka maalaiset järjestävät kuninkaalleen. Sipari muuten kääntää tanssin moriskoksi. Tämä oli kelpo käännöksessä ainoa minulle nieleskelyä aiheuttanut ratkaisu. Minulle moriskot tuovat mieleen renessanssi-Espanjan uskonnolliset ryhmät: kristinuskoon kääntyneet maurit tai salaa islamia harjoittavat katoliset.

Hamletista on tähän näytelmään päätynyt ilmiselvä Ofelia-hahmo. Vanginvartijan tytär rakastuu Palamoniin niin tulisesti, että menettää järkensä. Itsemurhaa hän ei kuitenkaan pääse tekemään, vaan hänet parannetaan vähitellen hyvän tohtorin neuvoilla. Tohtorin periaatteen mukaisesti harhat parannetaan harhoilla. Tytölle valehdellaan, että hänen aiempi hylätty sulhasensa on Palamon. Parannukseen kuuluvat sulhasen anteliaat suudelmat, ja tarvittaessa täytyy sulhasen myös maata tytön kanssa. Vanginvartija-isälle hoitokeino on ymmärrettävästi pieni järkytys. 

Vanginvartijan tyttären ikä muuten vaihtuu näytelmän aikana neljästätoista vuodesta kahdeksaantoista. Tämä on luultavasti kahden kirjoittajan synnyttämä sekaannus. Näytelmässä on useita kohtia, joissa Shakespearen ja Fletcherin ajatukset ovat kulkeneet eri suuntiin. Näistä ristiriidoista syntyy ikävä keskeneräisyyden vaikutelma.

Suurin ongelma näytelmässä on kuitenkin sen dramatiikan puute. Arcite ja Palamon ovat molemmat niin jaloja ja urheita, ettei heidän välilleen synny minkäänlaista eroa eikä edes kunnon riitaa. Lukijasta – kuten Emiliastakin – on loppujen lopuksi yhdentekevää, kumpi voittaa ja kumpi joutuu mestauspölkylle. Nuorempi Shakespeare olisi luultavasti tehnyt toisesta serkusta saatanallisen pedon, jonka voittoa Emilia olisi pelännyt tosissaan ja yleisö kauhistunut tai toivonut – jokainen omien mieltymystensä mukaisesti. Se aika oli kuitenkin ohi – ehkä Shakespeare oli jo väsynyt sielua raastaviin ongelmiin. Fletcher puolestaan näytti kiinnittävän huomiota ennen kaikkea sujuvasti etenevään juoneen. Henkilöiden psykologiset syöverit eivät häntä liikuttaneet.

Lauri Siparin esipuheessa on runsaasti hyödyllistä tietoa muun muassa näistä kahden kirjoittajan erilaisista pyrkimyksistä. Esipuheessa on myös kerrottu, mitkä näytelmän osat ovat lähteneet Shakespearen kynästä ja mitkä Fletcheriltä. Sipari myös kertoo, miksi renessanssiajan näytelmissä oli viisi näytöstä: teatteri oli valaistu kynttilöillä ja niiden vaihtoväli määräsi taukojen paikat.

Vuoden 2022 aikana haluaisin taas lukea läpi koko Shakespearen draamatuotannon. Olen sitä varten pikkuhiljaa kerännyt itselleni melkein kaikki WSOY:n uudet suomennokset. En ole ihan varma, kirjoitanko näytelmistä tähän blogiin. Ehkä vain siinä tapauksessa, että löydän niistä jotain sellaista, jota en voi olla jakamatta.

William Shakespeare ja John Fletcher, Kaksi jalosukuista. WSOY 2012. Englanninkielisestä alkuteoksesta The Two Noble Kinsmen suomentanut Lauri Sipari. 191 s.

----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 25: Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Marcel Proust: Pakenija

Olen nyt edennyt Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin toiseksi viimeiseen osaan. On siis hyvät mahdollisuudet siihen, että suunnitelmani mukaisesti pääsen koko romaanin loppuun Proustin kuoleman satavuotispäivään 18. marraskuuta 2022 mennessä.

Edellisen Vanki-osan lopussa romaanin kertoja "Marcel" oli menettämässä kiinnostuksensa Albertineen ja suunnitteli matkaa yksin Venetsiaan. Yllättäen Albertine ehti ensin tehdä dramaattisen siirron: hän poistui tavaroineen "Marcelin" luota. Kuten arvata saattaa, "Marcelin" pakkomielle Albertineen heräsi uudelleen henkiin.

Tässä osassa jatketaan suoraan siitä, mihin edellinen loppui. En ollut tästä kovin ihastunut. On jo alkanut tuntua, että tässä romaanissa ei oikeastaan ole kuin yksi henkilö, josta kertoja on kiinnostunut. Se ei ole Albertine vaan kertoja itse. Pakkomielteisen rakkauden teema saisi jo mielestäni antaa tilaa sille hauskalle ihmistarkkailulle, josta olen aiemmissa osissa nauttinut. Tämän romaanin lopulla tästä oli jo ilahduttavia merkkejä. Mutta ensin pitää käsitellä tämä kertojan suuri menetys:

Se minkä en uskonut merkitsevän minulle mitään olikin koko elämäni. Vähänpä sitä itsestään tietää.

Kertoja kyllä tietää itsestään varsin paljon. Hän on hyvin selvillä omasta takertuvasta ja pakkomielteisestä tavastaan rakastaa. Se mikä alkoi Combrayssa, kun pikkuinen "Marcel" epätoivoissaan odotti äidin iltasuudelmaa, jatkui pakkomielteisenä takertumisena ensin Gilberteen, sitten platonisena rakastumisensa Guermantesin herttuattareen ja lopulta mustasukkaisena ja omistavana rakkautena Albertineen. 

Ilmenee, että Albertine on paennut tätinsä, rouva Bontempsin, luo. "Marcel" yrittää keksiä keinon, jolla saisi Albertinen takaisin. Hän ei kuitenkaan halua suoraan anella Albertinea palaamaan, se olisi kolaus hänen itserakkaudelleen. Samasta syystä hän yrittää uskotella taloudenhoitajattarelleen Françoiselle, että Albertine on vain hetkeksi ja yhteisestä sopimuksesta poistunut matkoilleen. 

Melko läpinäkyvissä kirjeissään Albertinelle Marcel väittää muun muassa tilanneensa Albertinea varten purjeveneen ja Rolls Roycen, mutta nyt hän varmaankin – ikävä kyllä, voi voi – joutuu perumaan tilaukset. Jos Albertine olisi tarttunut syöttiin ja palannut, "Marcel" olisi saanut luonnollisesti lisää vettä psykologisia vaikuttimia jauhavaan myllyynsä: palasiko Albertine ahneuden vai rakkauden takia? Lukijana olin huojentunut Albertinen järkähtämättömyydestä. "Marcel" ei selvästi ilman ulkopuolista apua pääse eroon pakkomielteistään.

"Marcel" myös lähettää ystävänsä markiisi Saint-Loupin rouva Bontempsin puheille ja suorastaan tarjoamaan rahaa Albertinen "palauttamisesta". Yritys menee myttyyn, mistä "Marcel" syyttää markiisipoloista. Ystävysten välit viilenevät, jopa siinä määrin, että kertoja myöhemmin romaanissa kuin ohimennen mainitsee, ettei Saint-Loup oikeastaan ollut koskaan hänen ystävänsä. "Marcelissa", älykkäässä ja mukavassa miehessä, pakkomielteinen rakkaus tuo ikävällä tavalla esiin itserakkaan pölhön.

Tässä Pakenija-osassa on kolme tai neljä isoa juonellista yllätystä. Vaikka Proustin suurromaania tuskin kukaan lukee vain yllättävien juonenkäänteiden takia, yritän luovia niin, etten paljasta niitä kohtia, jotka itselleni tulivat suurimpina yllätyksinä. 

Loppujen lopuksi käy ilmi, että Albertine ei missään tapauksessa ole tulossa takaisin. Tämä ei vähennä kertojan pakkomiellettä. Kuumeisella kiihkolla hän yrittää selvittää ennen kaikkea sen, onko Albertinella ollut intiimejä suhteita naisiin. Hän kerää todistusaineistoa puolesta ja vastaan, mutta ongelmana on se, että varmuutta ei koskaan voi saada. Todistajilla saattaa aina olla syynsä myös valehdella.

Tie ulos pakkomielteestä kulkee jonkinlaisten surutyön etappien kautta. Ensin kertoja hakee maksullista seuraa naisista, joita Albertine ehkä olisi pitänyt viehättävinä. Sitten hän alkaa puhua muille rakkautensa menettämisestä, ensin Guermantesin herttuattarelle:

"En käy teatterissa, olen menettänyt ystävättären jota rakastin paljon." Minulla oli melkein silmät kyynelissä kun sanoin sen, mutta ensimmäistä kertaa siitä puhuminen tuotti minulle tiettyä mielihyvää. Ja siitä lähtien ryhdyin kirjoittamaan kaikille minua kohdanneesta suuresta surusta ja lakkasin tuntemasta sitä.

Myös lopulta toteutuva Venetsian matka – äidin kanssa – toimii laastarina. Venetsiasta löytyy myös 17-vuotias neitonen, jonka tuomista Pariisiin "Marcel" vakavasti suunnittelee. Varakkailla joutilailla on erilaiset matkamuistot; minä toin sieltä olkihatun. Kesken Venetsian matkan "Marcel" saa sähkeen, josta käy ilmi, että Albertine kaikesta huolimatta olisi palaamassa. Sähke osoittautuu väärinkäsitykseksi, mutta sen herättämät kiusaantuneet tunteet kertovat "Marcelille", että rakkaus Albertineen on palanut loppuun. Hän ei enää halua sitä.

Tässä osassa Marcel myös solmii uudenlaiset ystävyyssiteet lapsuuden ja nuoruuden rakkauteen Gilberteen. Romaanin lopussa Gilberte ja "Marcel" kuljeskelevat yhdessä Guermantesin ja Méséglisen teillä ja keskustelevat avomielisesti siitä, kuinka heidän suhteensa olisi voinut aikanaan edetä toisella tavalla. Gilberte on tässä vaiheessa kokenut lähes uskomattoman sosiaalisen nousun.

Gilbertestä, Swannin ja Odetten tyttärestä, jota Swannin juutalaisuuden takia on hyljeksitty seurapiireissä, etenkin Guermantesin herttuattaren piireissä, on tullut aateliston nouseva tähti. Swannin kuoleman jälkeen Odette meni naimisiin de Forcheville -nimisen aatelismiehen kanssa. De Forcheville uskoi tehneensä hyvän työn, kun suostui ottamaan juutalaisen Swannin lesken puolisokseen. Odetten valtava omaisuus varmaan helpotti tätä armeliaisuudentekoa. Saman hyväntekeväisyyden de Forcheville ulotti Gilberteen tekemällä tästä adoptiotyttärensä. Gilberte peri isänsä lisäksi myös Swannin sedän, ja hänestä tuli yksi Ranskan rikkaimmista perijättäristä. 

Gilberte de Forcheville meni naimisiin "Marcelin" vanhan ystävän markiisi Saint-Loupin kanssa. Juutalaisen tytär Saint-Loupin markiisittarena! Melkoista ironiaa! 

Saint-Loupissa on tapahtunut sellainen "fysiologinen kehitys", että hänestä on tullut homoseksuaali. Tai sanotaan mieluummin biseksuaali: hän kyllä saa useita lapsia Gilberten kanssa. Saint-Loupilla on nyt suhde viulisti Moreliin, jonka muistamme vanhan paroni de Charlusin rakastajana. Morel pulpahtaa esiin melkein aina, kun arveluttavia piilosuhteita paljastuu. Albertinen ystävän Andréen mukaan Morel järjesti Albertinen vuoteeseen nuoria tyttöjä viettelemällä nämä ensin ja sitten tutustuttamalla Albertineen.

Proustin maailmassa sukupuolinen suuntautuminen näyttää liukuvan melko vaivattomasti sukupuolesta toiseen. En kuitenkaan muista romaanista yhtään tapausta, jossa "fysiologinen kehitys" olisi johtanut homoseksuaalisuudesta heteroseksuaalisuuteen. Kehitys siis näyttää yksisuuntaiselta tai sitten se on pysähtynyt. Kertoja toteaa, että moraalin kannalta suuntautumisella ei ole hänelle väliä. Tämän toteaminen tuntuu nykyaikana itsestäänselvyydeltä, mutta näin ei ollut vielä romaanin ilmestyessä.

Tässäkin osassa romaanisarjan erikoinen kerrontatapa toimii nautittavasti. Romaanin kertoja on yksi sen henkilöistä, "Marceliksi" nimittämäni kirjailijan omakuva. Tämä minäkertoja tietää kuitenkin tarpeen vaatiessa, mitä ihmiset ajattelevat tai mitä Guermantesin herttua ja herttuatar kahden kesken salaisesti keskustelevat. Hän tietää jopa, miltä kihti tuntuu herttuasta. Siitä taas, mitä hän ei tiedä, on vaarana tulla hänelle pakkomielle.

Tässä vielä lopuksi pari kirjan ajatusta, joiden kohdalle olen tehnyt merkinnän:

Jättäkäämme kauniit naiset miehille vailla mielikuvitusta.

Tietystä iästä alkaen muistomme ovat niin ristissä ja limittäin, että asialla jota ajattelee, kirjalla jota lukee ei ole juuri enää merkitystä. Kaikkeen on tullut pannuksi itseään, kaikki on hedelmällistä, kaikki on vaarallista, ja saippuamainoksesta voi tehdä yhtä kallisarvoisia löytöjä kuin Pascalin Mietteistä.

Marcel Proust, Pakenija. Kadonnutta aikaa etsimässä 9. Otava 2017. Ranskankielinen alkuteos Albertine Disparue ilmestyi vuonna 1927. Proustin romaanille antama nimi La Fugitive otettiin käyttöön vuoden 1954 painoksessa. Inkeri Tuomikosken suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2003. 302 s.

-------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 14: Kirja on osa kirjasarjaa.

Jeanette Winterson: Sexing the Cherry

Jeanette Wintersonin sivumäärältään pienen romaanin aikajänne yltää 1600-luvulta nykyaikaan. Välillä tehdään muutama ekskursio myös satujen olipa kerran -aikaan. Maantieteellisesti suurin osa kirjan tapahtumista sijoittuu Englantiin, mutta välillä seilataan myös maailman eteläisillä merillä ja vieraillaan muun muassa avaruudessa maata kiertävässä mielikuvituskaupungissa. Romaanin 1600-luvun päähenkilöillä on vastineensa nykyajassa, ja aikatasot limittyvät ja lomittuvat yllätyksellisesti. Jos tämä kuulostaa hieman sekavalta, se johtuu siitä, että kirja ei tyydy vain yhteen todellisuuteen, se on todellinen kerronnan tasojen runsaudensarvi. Tästä huolimatta kirjaa on helppo lukea: se on vetävä, aistimusvoimainen, hauska, rietas ja kauhea.

Romaani perustelee kerrontaratkaisunsa viittaamalla moneen otteeseen teorioihin ajan illuusioluonteesta. Kaikki hetket – menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus – ovat olemassa yhtä aikaa, ja ainoastaan ihmisen tapa järjestää havaintojaan tekee niistä lineaarisia, toisiaan seuraavia. Samalla tavalla illusorinen on käsityksemme paikasta. 

Time has no meaning, space and place have no meaning, on this journey. All times can be inhabited, all places visited. In a single day the mind can make a millpond of the oceans. Some people who have never crossed the land they were born on have travelled all over the world. The journey is not linear, it is always back and forth, denying the calendar, the wrinkles and lines of the body. The self is not contained in any moment or any place, but it is only in the intersection of moment and place that the self might, for a moment, be seen vanishing through a door, which disappears at once.

Romaanin pääosassa on jättikokoinen Koiranainen ja hänen ottopoikansa Jordan, jotka myös toimivat romaanin kertojina. Päähenkilön nimi johtuu hänen ammatistaan: hän kasvattaa ja myy koiria villikarjunmetsästykseen. 

Koiranainen elää 1600-luvun Englannissa. Romaani kuvaa läheltä sitä yhteiskunnallista myrskyä, jossa parlamentti ensin riisti vallan kuningas Kaarle I:ltä, nosti sitten valtaan Oliver Cromwellin johtamat keropäät ja tuomitsi kuninkaan mestattavaksi maanpetturuudesta. Kuningasvalta palasi myöhemmin Kaarle II:n myötä. Oliver Cromwell oli jo ehtinyt kuolla tässä vaiheessa, mutta silti oli hänen vuoronsa saada tuomio maanpetturuudesta: hänen ruumiinsa  kaivettiin haudasta, mestattiin ja asetettiin rautahäkissä näytteille. Kaiken tämän Koiranainen kertoo irvokkaita yksityiskohtia säästelemättä. 

Koiranainen on romaanin merkillisin ja vaikuttavin hahmo. Hän katselee ihmisten tekoja hämmästellen kuin kokonaan toisen lajin edustaja. Ihmisten, varsinkin Cromwellin johtamien puritaanien, tekopyhyys on hänelle jatkuva suuttumuksen aihe. Kuningasmieliset kehottavat kansalaisia vastaamaan puritaanien terroriin silmä silmästä, hammas hampaasta -periaatteella. Koiranainen ymmärtää kehotuksen kirjaimellisesti: estoitta hän surmaa puritaaneja, joiden silmämunat hän syöttää koirilleen ja joiden hampailla hän kuohkeuttaa kukkapenkkiään.

Ihmisten omituiseen sukupuolielämään Koiranainen tutustuu prostituoituystäviensä bordellissa. Hän auttaa hävittämään kuningasmielisten huorien surmaamien puritaaniasiakkaiden ruumiita. Asiallinen kysymys luonnollisesti kuuluu: mitä asiaa puritaaneilla ylipäätään oli bordellissa? Koiranaisen bordellikuvaukset tuovat mieleen Hieronymus Boschin taiteen: ne ovat täysin epäeroottisia, aivan kuin esittäisivät jonkin omituisen hyönteislajin pariutumispuuhia. Ne ovat niin erikoisia, että Koiranainen itsekin tiedustelee yhdeltä prostituoiduista:

'Is this the usual manner of satisfaction?' I asked. 'There is no usual manner,' she said. 'There is only the unusual. These men are of God's Elect, do you not know? Surely God's Elect are entitled to pleasure?' Then she laughed hideously and told me the man was a great supporter of Cromwell and would be dead by morning.

Koiranaisen ainoa oma seksikokemus muodostuu farssiksi, jossa molemmat osapuolet jäävät vaille tyydytystä, kun heidät lopulta – sorkkaraudalla – saadaan irti toisistaan. Romaanin nimi saattaa tuoda mieleen slangi-ilmauksen popping the cherry, jolla tarkoitetaan neitsyyden menettämistä. Mielleyhtymä on varmasti tarkoituksellinen. Romaanin viitteet Rabelais'n Gargantua-jätin seikkailuihin kertovat yhden ilmeisen lähteen, josta Winterson on ammentanut groteskia kuvastoaan.

Thames-joen rantamudasta Koiranainen kaivaa hylätyn poikalapsen, jonka kasvattaa suurella, suorastaan jättimäisellä, rakkaudella. Virran rannasta löydetty lapsi saa nimensä Palestiinan Jordanvirran mukaan, koska Koiranaisen mielestä lapsen nimi ei voi olla Thames tai Niili. Äidin ja pojan suhde on täynnä kipeätä kaipuuta, mutta molemmat ovat kykenemättömiä ilmaisemaan sitä sanoin. Liikuttavasti kumpikin kokee rakastavansa enemmän kuin toinen.

Jordan saa työtä John Tradescantin, kuninkaan puutarhurin, tiluksilla, jonne hän muuttaa äitinsä ja kolmenkymmenen koiran kanssa. Tradescantilta Jordan oppii hedelmäpuiden varttamisen. Tähän jalostusmenetelmään kuuluu kasvin sukupuolenmääritys, josta siis varsinaisesti johtuu romaanin nimi Sexing the Cherry (Kirsikkapuun sukupuolenmääritys). Nimi toimii viittauksena myös Koiranaisen ja Jordanin äiti-poikasuhteeseen, jossa Jordan on kuin oksa, joka on vartettu vieraan lajin runkoon. Jordan haluaisi, että myös pala hänen ihailemastaan sankarista, John Tradescantista, voitaisiin varttaa osaksi häntä itseään. Puutarhanhoito ja eksoottiset hedelmät ovat muullakin tavoin romaanissa näkyvästi esillä, myös kuvallisina vinjetteinä lukujen alussa. Romaanissa koetaan ensimmäisen banaanin ja ensimmäisen ananaksen saapuminen Englantiin.

Jordanilla on seikkailu verissään. Kasvettuaan aikuiseksi hän lähtee tutkimusmatkoille maailman merille etsimään eksoottisia hedelmiä ja satumaista sielunkumppaniaan, Fortunataa, jonka on vilaukselta nähnyt ihmeellisessä kaupungissa, joka leijailee ilmassa ja jonka taloissa on kyllä katot mutta ei lattioita. Jordanin käsitys miehen osasta on aluksi karikatyyrimainen:

I want to be brave and admired and have a beautiful wife and a fine house. I want to be a hero and wave goodbye to my wife and children at the docks, and be sorry to see them go but more excited about what is to come. I want to be like other men, one of the boys, a back-slapper and a man who knows a joke or two. 

Loppujen lopuksi ikuinen seikkailija Jordan etsii itseään. Välillä hän pukeutuu naiseksi ja tutustuu näin maailmaan aivan uudesta näkökulmasta. Hän tajuaa, ettei sankareissa ole kovinkaan paljon ihailtavaa. Tärkeämpää on oman sielunsa löytäminen. Miehelle tämä näyttäisi onnistuvan vain naisen avulla.

Fortunata, Jordanin unelmien nainen, on nuorin kahdestatoista tanssivasta prinsessasta, jotka tunnemme Grimmin sadusta. Sadussa prinsessat lentävät öisin satulinnaan, jossa tanssivat aamuun asti. Aamulla he palaavat kotilinnaansa lopen uupuneina ja kengät loppuun kuluneina. Kuningas lupaa yhden prinsessoista sille, joka selvittää, mihin prinsessat öisin katoavat. Prinsessat kuitenkin juottavat unijuomaa uteliaille kosijoille ja poistuvat edelleen yöllisille retkilleen, kunnes yksi nuori prinssi teeskentelee juovansa unilääkkeen, mutta seuraakin prinsessoita ja selvittää salaisuuden. Prinssi ja hänen veljensä saavat prinsessat puolisoikseen.  

Matkoillaan Jordan saapuu taloon, jossa Fortunataa lukuun ottamatta kaikki muut yksitoista prinsessaa asuvat. Prinsessojen mielipidettä naimakaupoista ei ollut kysytty. Satu väittää, että he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Niin elivätkin, prinsessat toteavat, mutta eivät aviomiestensä kanssa. Nyt he ovat jälleen palanneet yhteen saman katon alle.

Kirjassa jokainen prinsessa kertoo tarinansa. Nämä tarinat ovat tärkeä syy sille, että Sexing the Cherry -romaanilla on maine feministisen kaunokirjallisuuden merkkiteoksena. Ne kertovat naisten taistelusta vapauteen ja itsenäiseen elämään. Useimmat prinsessoista ovat päätyneet hylkäämään tai surmaamaan kylmän, välinpitämättömän, petollisen tai sadistisen aviomiehensä. Yksi prinsessa löysi elämäänsä salaisen rakkauden merenneidosta. Kun aviomies jatkuvasti huomautteli, että vaimo haisee kalalta, pariskunta päätti lähteä ja perustaa uuden kodin. He asuvat nyt prinsessoiden talon kaivossa. Yhden prinsessan aviomies muuttui sammakoksi ensisuudelmasta, ja prinsessa aloitti onnettomasti päättyneen rakkaussuhteen toisen naisen, sadun Tähkäpään, kanssa. Vain yhdellä prinsessoista avioliitto oli täydellisen onnellinen. Kahdeksantoista vuotta hän eli täydellisessä liitossa prinssipuolisonsa kanssa. Sitten kyläläiset saivat selville, että prinssi oli oikeasti nainen. Prinsessa surmasi puolisonsa ennen kuin kyläläiset ehtivät polttaa tämän roviolla.

Kuten jo alussa totesin, romaani antaa aineksia moniin tulkintoihin. Romaanissa avataan myös mahdollisuus realistisempaan tulkintaan niille, jotka sitä kaipaavat. Romaanin nykyajassa elää nuori nainen, joka on lapsena saanut kärsiä suuresta koostaan ja joka on luonut mielikuvituksessaan itselleen voimahahmon, Koiranaisen. Nyt aikuisena nainen on kaunis kuin sadun Fortunata. Hän on kuitenkin pettynyt maailman tekopyhyyteen. Toiveensa paremmasta tulevaisuudesta hän kanavoi ympäristönsuojeluun. 

Nykyajassa elää myös nuori mies, Nicolas Jordan, joka on ollut aina kiinnostunut sankaruuden olemuksesta, ennen kaikkea merellä kunnostautuneista sankareista. Koiranainen, Jordan ja Fortunata elävät näiden kahden nuoren mielikuvituksessa. Teoksen lopussa nuoret löytävät toisensa. Nuori mies näkee ympäristöaktivistissa etsimänsä sankarin ja sielunkumppanin. Koiranainen ja Fortunata sulautuvat näin yhteen siksi hahmoksi, jota Jordan on koko ikänsä etsinyt. Romaani päättyy parin yhdessä toteuttamaan attentaattiin ympäristöä elohopealla saastuttavaa tehdasta vastaan. 

Ja samaan aikaan – mutta satoja vuosia aiemmin – jossakin, ehkä päähenkilöiden unelmissa, Koiranainen pistää vauhtia Lontoon suureen paloon kaatamalla liekkeihin tynnyrillisen öljyä.

Jeanette Winterson, Sexing the Cherry. Vintage 1991. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1989. Kansikuva: Dennis Leigh. 144 s.

-----------------------

Hiukan rajoja venyttäen sijoitan tämän romaanin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 18: Kirja kertoo sateenkaariperheestä.

J. M. Coetzee: Elizabeth Costello

Vuonna 2010 englantilaisen kirjallisuuden paha poika – nyttemmin jo melko harmaantunut – Martin Amis kohahdutti kirjallista maailmaa ilmoittamalla, että hänen mielestään vuoden 2003 kirjallisuuden nobelisti J. M Coetzee oli "lahjaton". Tänä vuonna Guardian-lehdelle antamassaan haastattelussa Amis totesi olevansa edelleen samaa mieltä. Coetzeen proosa oli hänen mielestään "velttoa". Amisin mielestä tyyliä ei lisätä tekstiin jälkeenpäin, vaan se sisältyy kirjailijan havaintoihin. Miksi lukea kirjaa, josta puuttuu äänen tuoreus? Kirjailijan mielipiteiden vuoksi? Hänen teorioidensa vuoksi? Amis siteeraa Clive Jamesia, jonka mukaan omaperäisyys on lahjakkuutta. Jos omaperäisyys puuttuu, Amisin mielestä kirjailija "kaatuu jo ensimmäisellä aidalla".

Suljen heti alkuun pois sen mahdollisuuden, että Amisin kilpailuhenkisestä vertauksesta huolimatta tässä olisi kyse ainoastaan kateellisen panettelusta. Uskon, että Amis on yhtä vilpitön omassa näkemyksessään kuin Coetzeekin. Heidän kirjallisuuskäsityksensä ja luultavasti myös persoonallisuutensa vain eroavat toisistaan. Amisille kirjallisuus on ensisijaisesti kieltä ja tyyliä. Amisin teksti on leikkisää ja yllättävää – se rokkaa. Kunhan tämä puoli toimii, Amis antaa itselleen luvan käsitellä vakavia eettisiä valintoja. 

Coetzee puolestaan tuntuu lähtevän liikkeelle eettisistä ongelmista, joita hän yrittää ratkoa mahdollisimman rehellisesti. Hänen teksteissään tulee ilmi hämmennys ja epätoivo, kun kieli ei tunnu riittävän siihen, mihin kirjailija yrittää sen pakottaa. 

Fedja-sedän Musti-koiraa lainatakseni: Minusta ihmisellä pitää olla iloinen luonne – makkaraa tarjoava. Mutta hänellä oli päinvastoin kova luonne. Luudalla jahtaava. Amis tarjoaa makkaraa ja Coetzee jahtaa luudalla. Onneksi minun lukijana ei tarvitse tehdä valintaa näiden lähestymistapojen välillä. Molempia tarvitaan. Voin lukea yhtenä päivänä tätä, toisena jotain ihan muuta, ja nauttia molemmista. Jomman kumman pois jättäminen tekisi maailmastani – ja kirjastostani – köyhemmän ja tylsemmän.

Elizabeth Costello on romaani, jossa J. M. Coetzee käy häntä askarruttavien ongelmien kimppuun harvinaisen suoraan. Pieni kaunokirjallinen kikka siihen kuitenkin sisältyy. Coetzeen alter egona ja ajatusten tulkkina  toimii iäkäs australialainen kirjailija Elizabeth Costello, joka kiertää pitämässä esitelmiä eri puolilla maailmaa. Tutustumme Elizabethin lisäksi myös hänen poikaansa Johniin ja tämän perheeseen. John on vanhan äitinsä saattajana muutamassa esitelmätilaisuudessa. Mielipiteidensä ehdottomuuden kanssa kipuilevan ja väsyvän äidin ja rakastavan pojan suhde antaa mielenkiintoisen lisänäkökulman romaanin henkilöihin. 

Enimmäkseen romaani muistuttaa esseekokoelmaa, jossa käsittelynsä saavat muiden muassa romaanikirjallisuuden nykytila ja tulevaisuus, eläinten oikeudet, humanististen tieteiden ja uskonnon suhde, pahuuden esittämisen oikeutus kirjallisuudessa ja erotiikan jumalallisuus. Luvuissa ovat mukana myös keskustelut ja vastaväitteet, joita Elizabeth Costellon esitelmät herättävät. Jokainen luku on täten kuin pieni filosofinen symposiumi.

Jos jokin edellä mainituista aiheista kiinnostaa, suosittelen tätä romaania lämpimästi. Valmiita vastauksia tämä kaunokirjallinen teos ei anna, mutta paljon ajattelemisen aihetta kuitenkin. Lukiessani huomasin yllätyksekseni, että olen osan tästä kirjasta lukenut jo aiemmin. Kaksi lukua, jotka käsittelevät eläinten oikeuksia, on vuonna 1999 julkaistu omana niteenään nimellä The Lives of Animals.

Näissä luvuissa Elizabeth Costello vastustaa voimakkaasti kartesiolaista käsitystä eläimistä koneina. Eläinten olemassaolo ei asetu ihmisjärjen rajoihin. Niin kauan kuin ihminen pitää arvossa vain järkeä tai muita inhimillisiä ominaisuuksia, hän tulee käyttämään eläimiä hyväkseen tavalla, jonka Elizabeth Costello näkee eettisesti ongelmallisena. 

Eläinten käyttäytymistutkijoita Elizabeth moittii tutkimusasetelmista, joissa ennalta on määritelty, mikä on eläimen kannalta oikea ajatus ja toimintamalli. Esimerkiksi kun simpanssin täytyy keppiä apuna käyttäen tavoittaa häkin ulkopuolella olevat banaanit, vain banaanien noukkiminen kepin avulla on "oikea" ratkaisu. Täysin epäolennaisena sivuutetaan simpanssin aivan mahdollinen ajatus, että se on tehnyt jotain väärin, kun ihminen joka ennen antoi ruokaa ilman tehtäviä, tekee sille nyt tällaista kiusaa.  

Jos minulle ihmisenä kerrottaisiin, että niissä kokeissa eläimiä arvioidaan ihmisstandardien mukaan, niin minä loukkaantuisin. Imbesillejä ovat itse kokeet. Niiden behavioristiset suunnittelijat väittävät, että me ymmärrämme vain sellaisen prosessin avulla, että luomme ensin abstrakteja malleja ja sitten testaamme niitä malleja todellisuutta vasten. Hölynpölyä. Me ymmärrämme syventymällä älymme avulla monimutkaiseen asiaan. Tieteellinen behaviorismi suorastaan häpäisee itsensä kavahtaessaan elämän monimutkaisuutta.

Elizabeth suututtaa osan kuulijoistaan vertaamalla teurastamoja natsien keskitysleireihin. Hän näkee ongelmana ne ihmiset, jotka kieltäytyvät näkemästä pahuutta lähellään. Muutamat runoilijat, esimerkiksi Ted Hughes, voivat Elizabeth Costellon mielestä opettaa meitä näkemään eläimen aidossa fyysisessä todellisuudessaan, siinä olemisen täyteydessä, joka on eläimille luonteenomaista. 

Elizabeth Costellolla on vahvoja näkemyksiä asioista, joista hän puhuu, mutta hän ei ole erityisen nokkela argumentoija. Hänen esitelmänsä eivät tavoita yleisöään, ne jäävät ikään kuin puolitiehen. Aivan kuin vastauksena Martin Amisin väitteisiin tyylin puuttumisesta, kirjailija Elizabeth Costello ei voi hyväksyä halpoja debattivoittoja, jotka edellyttäisivät monimutkaisten asioiden yksinkertaistamista.

Pahuuden kuvaamisen oikeutusta pohtivassa luvussa Elizabeth Costello tulee esittäneeksi ajatuksia, joista nykyisin kovasti esillä oleva cancel-kulttuuri kumpuaa. Tässä seuraavassa lainauksessa näkyy myös selvästi, miten vaikeaa kääntäminen on. Seppo Loponen kääntää vakuuttavasti, mutta hänkään ei mahda mitään sille, että jollekin englannin sanalle ei ole suomenkielistä vastinetta, jolla olisi sama etymologia.

Obseeni. Se on oikea sana, sana jonka etymologia on kiistanalainen, sana josta hänen on pidettävä kiinni kuin talismaanista. Hän päättää uskoa, että obscene tarkoittaa poissa näyttämöltä. Suojellaksemme ihmisyyttämme tietyt asiat, jotka ehkä haluaisimme nähdä (ehkä haluaisimme nähdä, koska olemme ihmisiä!), on pidettävä kulissien takana. Paul West on kirjoittanut obseenin kirjan, hän on näyttänyt sellaista, mitä ei saisi näyttää. Tämän on oltava Elizabethin esitelmän punainen lanka, kun hän kohtaa yleisön, siitä hän ei saa päästää irti.

Romaanin lopuksi Elizabeth Costellon matkat vievät hänet taivaan portille käymään kafkamaista oikeusjuttua tuomareidensa kanssa. Päästäkseen portista kirjailijan pitäisi todistaa uskovansa edes johonkin tai ainakin osoittaa intohimonsa johonkin, jonkinlainen vakaumus. Tässä tulee erinomaisesti esiin Coetzeen käsitys kirjoittamisesta jonkinlaisena uskonnon vastineena. Rehellinen kirjailija toteaa, ettei kirjailijalla ole varaa vakaumuksiin.

Hän huokaisee. "Hyvät herrat, minä en suinkaan väitä olevani täysin vailla vakaumuksia. Minulla on niin sanottuja mielipiteitä ja ennakkoluuloja, jotka eivät luonteeltaan eroa niistä, mitä tavallisesti kutsutaan vakaumuksiksi. Kun väitän olevani vakaumukseton sihteeri, tarkoitan ihanneminääni, minää joka kykenee pitämään mielipiteensä ja ennakkoluulonsa kurissa silloin, kun hänen välitettäväkseen määrätty sanoma kulkee hänen kauttaan."

Kun Elizabeth yrittää puhua tuomareille intohimoistaan, hän alkaa kertoa tarinoita. Hänen uskonsa elämään muuttuu allegorioiksi. Näyttää siltä, että taivaan portit eivät kirjailijalle avaudu.

Romaani päättyy jälkisanojen kaltaiseen fiktiiviseen kirjeeseen, jonka lady Chandos – toinen Elizabeth C. – lähettää renessanssifilosofi Francis Baconille. Kirjeessä Elizabeth kertoo kielen vajavaisuudesta todellisuuden ja elämän hurmoksen tavoittamisessa. 

J. M. Coetzeen näkemys kielen kyvystä todellisuuden kuvaajana on siis täynnä epäilyksiä. Tuntuu siltä, että hyvä yritys on parasta, mihin kirjailija voi päästä. Tässä suhteessa Coetzee on pessimistisempi, piinatumpi ja epävarmempi kuin alussa mainittu Martin Amis, joka antautuu täysin rinnoin kielelliseen leikkiin. Coetzeen kirjat jäävät kyllä yleensä vaivaamaan mieltäni pitemmäksi aikaa. 

Vielä lopuksi yksi lainaus Elizabeth Costellolta:

Omasta puolestani sanoisin, ettei kirjoilta pidä vaatia muuta kuin että ne opettavat meitä ymmärtämään itseämme. Kaikkien lukijoiden pitäisi tyytyä siihen. Tai melkein kaikkien lukijoiden.

J. M. Coetzee, Elizabeth Costello. Otava 2006. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 2005. Samannimisestä englanninkielisestä alkuteoksesta (2003) suomentanut Seppo Loponen. Kannen kuva: Didier Gaillard. 291 s.

-----------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 40: Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Olen viime aikoina – osin sattuman, osin henkilökohtaisen kiinnostuksen vuoksi – lukenut pari romaania, joissa muistilla ja muistoilla on tavallista merkittävämpi tehtävä. Niissä molemmissa, Susanna Clarken Piranesissa ja Umberto Econ Kuningatar Loanan arvoituksellisessa liekissä, päähenkilö yrittää etsiä kadonneita muistojaan. Muistojen palauttaminen osoittautuu niissä niin vaikeaksi, että päähenkilöille tulee kiusaus luopua koko yrityksestä.

Kirjasammon Päivän täky -sivuilta löysin Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman -romaanista seuraavan lainauksen, joka tuntui tuovan aivan uudenlaisen näkökulman muistamiseen:

Hänen puheensa nosti kurkkuuni kireän palan. Halusin nostaa käteni ylös ja sanoa, että muistamisessa ei ole mitään hyvää. Muisti on yksi elämän kohtuuttomuuksista, jonka edessä olemme voimattomia. Halusin nousta seisomaan, pysäyttää muistiinpanoja kirjoittavat kynät ja innokkaasti nyökkäilevät kasvot ja huutaa, että minä en muuta tahdo kuin keinon, jolla muistista pääsee eroon.

Onko todella olemassa muistoja, jotka ovat niin kauheita, että niistä mieluummin pääsisi kokonaan eroon? Ehkä olisikin, jos voisi olla varma, ettei edes huomaisi, että jotakin puuttuu. Muistojen tarkoituksellisesta kadottamisesta Elina Hirvosen romaanissa ei loppujen lopuksi kuitenkaan ole kyse. Minulle se kertoi toiveikkaan tarinan siitä, miten ihmiset jakamalla muistonsa voivat palauttaa kadonneen yhteyden toistensa välille.

Romaanin kehyskertomuksessa Anna, vapaa toimittaja, valmistautuu viettämään aurinkoisen huhtikuun päivän kahvilassa kahvin ja mokkaruutujen äärellä. Hän odottaa nautinnollista lukuhetkeä kirjan parissa (mitä ilmeisimmin Michael Cunninghamin Vuodet-romaanin). Mukana on myös tietokone lehtijutun loppuun saattamista varten.

Äidin soitto keskeyttää lukemisen. Annan pitäisi mennä katsomaan veljeään Joonaa, joka on mielisairaalassa ahdistuskohtauksen vallassa, koska uskoo Annan hylänneen tämän. Muistot – enimmäkseen ahdistavat – tulvivat Annan mieleen. Lapsuus, jota varjosti pappisisän arvaamattomuus ja ajoittainen väkivaltaisuus. Joona-veljen kapinallisuus ja ajautuminen skitsofreniaan. Erillisyyden ankeuttama murrosikä. Amerikkalaisen miesystävän, Ianin, vaikea lapsuus perheessä, jonka isä Vietnamin sodasta palattuaan joutui loppuiäkseen hermoparantolaan. Ianin kokemukset kiusatuksi tulemisesta.

Myös lähempänä olevat muistot Irakin sotaa vastustavasta mielenosoituksesta, johon Anna ja Ian osallistuvat ja johon Joona yllättäen ilmaantuu aamutakissaan sairaalasta karanneena. Annan syyllisyys jatkotilanteesta, jossa hän toimittaa Joonan uudelleen mielisairaalaan. Annan itsetuhoiset ajatukset. Joonan itsemurhayritys.

Romaanin rytmitys muistojen ja kahvilan nykytodellisuuuden välillä toimii luontevasti: näin toimii ihminen, joka jumittuu vaatimusten ristipaineessa. Anna on pienestä asti tuntenut olevansa se, joka on vastuussa kaikesta. Näin muistaa Anna viisivuotiaan – viisi! – itsensä:

Mutta kun astuin lastenhuoneen ovesta kynnykselle, ja näin kuvani heijastuvan kuun valossa eteisen peilistä, ymmärsin jo. Olisi minun tehtäväni huolehtia siitä, että päivän varjot haalistuisivat pois ja meidän kaikkien elämä saisi onnellisen lopun.

Annan kahvilapäivä venyy, kahvi vaihtuu drinkkeihin. Hän ei saa luetuksi. Kirjoitustyö jää tekemättä. Vierailu veljen luo lykkääntyy. Lopulta isä saapuu kahvilaan etsimään Annaa. Kaikki ovat olleet huolissaan. Lyhyessä keskustelussa isän kanssa on viitteitä siihen, että asiat voivat muuttua. Kuin näkynä Anna näkee toisenlaisen kuvan itsestään, naisen joka aurinkoisena huhtikuun päivänä on lukenut kirjan Virginia Woolfin itsemurhasta ja voi miettiä: Miten surullista, että joku on tullut tappaneeksi itsensä tietämättä, että tällaisia hetkiä on olemassa.

Myös Annan ja Ianin vankka parisuhde tuo kirjaan toiveikkuutta. Anna on aiemmissa miessuhteissaan toistanut hoivaajakaavaansa. Hän on hakeutunut toivottomiin suhteisiin vaurioituneiden miesten kanssa – huumeiden käyttäjien, alkoholistien, mielenterveysongelmaisten: Mitä repaleisempi ihminen nukkui sängyssäni, sitä selkeämmäksi tunsin itseni. Ianissa hän löytää ihmisen, joka tarvitsee häntä mutta on myös valmis jakamaan itsensä hänen kanssaan ja olemaan tukena hänelle.

En ollut koskaan osannut kuvitella sitä. Rakkautta, joka tuntui niin ehdottomalta, että voin sen turvin olla itkuinen ja sekava, ja silti joku piti minusta kiinni ja halusi, että heräisin seuraavana aamuna hänen vierestään.

Kirjassa eletään Irakin sodan alkuvaiheita. Sota ylisukupolvisen kärsimyksen lähteenä on romaanissa muutenkin vahvasti esillä. Annan isän väkivaltaisuutta selittävät hänen kokemuksensa traumatisoituneen sotaveteraanin lapsena. Ianin isän mielenterveyden vei Vietnamin sota. 

Ihmiskunnan kulttuurievoluution surkein epäonnistuminen on se, ettemme ole päässeet eroon miekkojen kalistelusta. Monet ongelmat voitaisiin ratkaista sotateollisuuteen käytettävillä rahoilla. Omassa nuoruudessani oli edes jonkinlaista aatteellista pasifismia, nyt meitä pasifisteja kai pidetään yksinomaan hyödyllisinä idiootteina.

Että hän muistaisi saman on kieleltään kaunis ja herkkä. Tekisi mieleni käyttää sanaa lyyrinen, vaikka olenkin aika usein samaa mieltä kuin Jörn Donner, jonka mielestä lyyrinen romaani oli nimitys, joka varmisti sen, ettei hän kirjaan tarttunut. Tässä Elina Hirvosen romaanissa lyyrisyys tarkoittaa ennen kaikkea selkeyttä, tarkkuutta ja sitä, että sen sävyt ovat sopusoinnussa: mikään ei kirskahda lukijan korvassa.

Koska luen omassa kuplassani, joka kelluu ajasta irrallaan, olen lukijana usein auttamattoman myöhässä. Kaipa tästä romaanista olisi pitänyt kirjoittaa jo viisitoista vuotta sitten. No, tämä löytyi hyllystäni ja kyllä sen varmasti saa myös kirjastosta. Hyvä kirja ei parissa vuosikymmenessä happane. 

Sitä paitsi kirjoissa – varsinkin vähän vanhemmissa – on myös apumuisti. Tässä romaanissa kirjallisuudentutkija Ian perustelee uravalintaansa seuraavasti:

"Olen vakuuttunut, että muistaminen on tärkeää. Vain muistamalla voimme ymmärtää jotain itsestämme. Mutta minulla sattuu olemaan hirvittävän huono muisti. Halusin paikata sitä varastamalla muilta."

Elina Hirvonen, Että hän muistaisi saman. Avain 2005. Kansi: Jarkko Virtanen. 158 s.

-----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Machado de Assis: Philosopher or Dog?

Romaani alkaa huipulta. Sen päähenkilö Pedro Rubião de Alvarenga, joka vasta vuosi sitten toimi opettajana maaseudulla, seisoo aamutakissaan ja tunisialaisissa tohveleissaan suuren Rio de Janeiron talonsa ikkunassa ja katselee merta, vuoria ja taivasta. Hänestä tuntuu, että ihan kaikki, tohveleista taivaaseen, kuuluu hänelle.

Rubião käy mielessään läpi tapahtumat, jotka ovat kuljettaneet 40-vuotiaan poikakoulun opettajan nykyiseen yltäkylläisyyteen. Omintakeinen filosofi Quincas Borba on kuollut ja jättänyt koko valtavan omaisuutensa Rubiãolle, joka oli filosofin ainoa opetuslapsi ja hänen hoitajansa kuolemaan johtaneen sairauden aikana. Muun omaisuuden ohella filosofi on jättänyt Rubiãolle koiransa, jolle on antanut oman nimensä. Testamentissaan filosofi on määrännyt, että koirasta on pidettävä hyvää huolta ja annettava sille kaikki se, mikä sille on hyväksi. Rubiãosta tuntuu, että filosofin sielu elää edelleen koira Quincas Borbassa. Tästä siis romaanin englanninkielinen nimi.

Junassa matkalla Rio de Janeiroon Rubião on tutustunut liikemies Christiano de Almeida e Palhaan ja tämän kauniiseen puolisoon Sophiaan. Tämä tutustuminen osoittautuu myöhemmin monella tapaa kohtalokkaaksi. Rubião rakastuu toivottomasti Sophiaan, joka vastaa hänen tunteisiinsa ailahtelevasti. Christiano Palha puolestaan on osallisena Rubiãon omaisuuden vähittäisessä hupenemisessa. Suurin syypää tähän on kuitenkin Rubiãon suurpiirteinen ja antelias varainkäyttö. Sitä paitsi tässä romaanissa, jossa yksikään sen henkilöistä ei ole läpeensä paha, Rubião on saanut varoituksen jo ensitapaamisella Christiano Palhalta itseltään:

"Vielä yksi asia. Älkää kertoko liikeasioitanne tuntemattomille. Kiitän teitä osoittamastanne luottamuksesta, jonka arvoinen yritän olla, mutta älkää puhuko ensimmäiselle tapaamallenne henkilölle. Tahdikkuus ja ystävälliset kasvot eivät aina käy yhdessä."

Machadon perussanoma tässä romaanissa tuntuu olevan, että ihmiset pyrkivät hyvään ja oikeaan, mutta ovat samalla alttiita kiusauksille. Oman edun tavoittelu ohittaa periaatteet ja filosofiset opetukset. 

Useita sivujuonia ja -henkilöitä sisältävä tarina kuljettaa Rubiãon huipulta pohjalle. Teoksen lopussa Rubião kuolee mielisairaana maaseudulla kotikaupungissaan. Rahan tuomat ystävät ovat hänet hylänneet. Jäljellä on vain koira Quincas Borba sekä vanha ystävä Angelica, jolle Rubião oli aikonut antaa koiran ennen kuin sai tietää testamentin koiraa koskevista määräyksistä. Muutaman kuukauden päästä kuolee koirakin. Ehkä suruun.

Romaanin kertoja puhuttelee lukijaa suoraan ("hyvä rouva"), mikä ei 1800-luvun romaanissa ollut kovin harvinaista. Muuten romaani vaikuttaa hämmästyttävän nykyaikaiselta. Viittaukset palvelijaorjiin hätkäyttävät lukijan kuitenkin muistamaan, millaisesta yhteiskunnallisesta todellisuudesta romaani kumpuaa. Machado oli  Aleksis Kiven aikalainen, vain viisi vuotta Kiveä nuorempi.  

Romaanin esipuheessa Louis de Bernières toteaa, että Machado varmaan nauraisi, jos tietäisi, että de Bernières nimittää häntä postmodernistiksi. Nimitys ei kuitenkaan ole ihan tuulesta temmattu, vaikka postmodernismin keinoja on kyllä käytetty kirjallisuudessa varhaisimmista romaaneista lähtien. Machado pilkkoo kerrontansa lyhyiksi luvuiksi, joista osa on vain virkkeen mittaisia (kirjassa on kaikkiaan 201 numeroitua lukua). Kirjan kaikkitietävä kertoja myös leikittelee kertomuksen rakenteella ja kommentoi tuon tuosta omaa kerrontaansa: hän kertoo, miksi on jättänyt jonkin luvun kirjoittamatta ja kuinka hän - erään ajurin perättömien tarinoiden avulla - on johtanut lukijaansa harhaan. 

Machadon romaani sisältää myös runsaasti viittauksia kirjallisuuteen, erityisesti Shakespearen näytelmiin Othello ja Hamlet. Lopun mielisairaan Rubiãon kohtalossa voi myös nähdä viittauksen valtansa ja varallisuutensa menettäneeseen Kuningas Leariin. Selvempi viittaus Shakespeareen on kuitenkin Machadon romaanissa Dom Casmurro, joka kertoo uudelleen Othellon tragedian. Dom Casmurroa pidetään Machadon "realistisen trilogian" päätösosana. Trilogian aloittaa Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat, jonka on suomentanut Hilkka Mäki (Like 1991). Tämä Philosopher or Dog? (Quincas Borba) on trilogian toinen osa. Tulin siis tietämättäni aloittaneeksi trilogian keskeltä, mutta muutkin osat ovat jo hyllyssäni odottamassa sopivaa hetkeä.

Mikäli Brasilian merkittävimmäksi kirjailijaksi mainitun Joaquim Maria Machado de Assisin surumielinen leikkisyys houkuttelee lukemaan lisää hänen tuotantoaan, sitä on saatavilla myös suomeksi. Hänen novelleitaan on julkaistu suomen kielellä kaksi kokoelmaa: Kuuluisuus ja muita kertomuksia (Prometheus 2010, suom. Jyrki Lappi-Seppälä) sekä Kuolematon ja muita novelleja (Sammakko 2014, suom Pirkka Valkama). 

Machadon elämänkatsomusta luonnehtii traaginen pessimismi, jota myötätuntoinen humanismi lieventää. Elämme välinpitämättömässä maailmassa mutta emme voi olla välittämättä lähimmäisistämme.

Philosopher or Dog? päättyy sanoihin:

Well, if you have tears, weep for these two not long dead. But if you have only laughter, laugh. It is all the same. The Southern Cross, which the beautiful Sophia would not gaze upon as Rubião begged her to do, is too high in the heavens to distinguish between man's laughter and tears.

[Jos sinulla on vielä kyyneliä, itke näiden äsken pois menneiden vuoksi. Mutta jos sinulla on vain naurua, naura. Se on yhdentekevää. Etelän risti, jota kaunis Sophia ei suostunut katselemaan kuten Rubião pyysi, on taivaalla liian korkealla erottamaan ihmisen naurun hänen kyynelistään.]

Machado de Assis, Philosopher or Dog? Bloomsbury 1997. Portugalinkielisestä alkuteoksesta Quincas Borba (1892) englanniksi kääntänyt Clotilde Wilson. 271 s.

----------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 24: Kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki.

Umberto Eco: Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki

Huhtikuussa 1991 romaanin päähenkilö ja minäkertoja herää sairaalassa aivoinfarktin jälkeen muistinsa menettäneenä. Lääkärin kysyessä hänen nimeään hän vastaa olevansa Arthur Gordon Pym. Vähän myöhemmin hän korjaa: "Kutsukaa minua... Ismaeliksi?"

Lääkäri kertoo potilaalle, että tämän nimi on Giambattista Bodoni ja että hän on menettänyt episodisen muistinsa, tapahtumamuistin, joka luo yhteyden eilisen ja tämänpäiväisen minämme välille. Hän on siis menettänyt elämänsä tapahtumat, henkilökohtaiset kokemuksensa. Sen sijaan hänen semanttinen muistinsa, joka sisältää kaiken sen minkä voi oppia lukemalla tai kuulemalla, toimii erinomaisesti. Hänen päänsä on täynnä lainauksia kirjallisuudesta, mutta hän ei tiedä, miten ne liittyvät hänen elämäänsä. Kuten hän itse toteaa, hänellä on paperimuisti.

Bodoni alkaa vähitellen kartoittaa sitä sumua, jossa hänen kokemuksensa piileskelevät. Selviää, että hän on 59-vuotias menestyvä antikvaaristen kirjaharvinaisuuksien kauppias. Hänellä on puoliso, Paola, ja kaksi aikuista tytärtä ja liuta lastenlapsia. Koomisen kiusallisia tilanteita syntyy kohtaamisesta näiden läheisten mutta ventovieraiden ihmisten kanssa. 

Peittojen alla, aina ensimmäisestä illasta lähtien, Paola silitti päätäni kunnes nukahdin. Tuntui hyvältä maata hänen vierellään. Oliko se halua? Lopulta voitin häveliäisyyteni ja kysyin, oliko meillä yhä tapana rakastella. "No aina silloin tällöin, enemmänkin vanhasta tottumuksesta", hän vastasi. "Haluttaisiko sinua?" 

"En tiedä. Tiedäthän sinä, ettei minulla oikeastaan vielä ole haluja. Mietin vain..." 

"Älä mieti, yritä nukkua. Olet vielä heikko. Enkä missään tapauksessa haluaisi, että rakastelisit naisen kanssa, johon olet juuri tutustunut."

Sumu, jossa Bodoni tuntee haparoivansa, on hänelle erityisen merkityksellinen. Käy ilmi, että hän on kerännyt suuren arkiston kirjallisuuslainauksia, jotka kuvaavat sumua. Tuo merkitys on kuitenkin tavoittamattomissa. Myös muita hänelle henkilökohtaisesti tärkeitä asioita tulee esiin. Hän kuitenkin ymmärtää ne henkilökohtaisiksi ainoastaan siksi, että muut kertovat sen hänelle. Ne eivät toisin sanoen kuulu kaikkien muidenkin kokemuspiiriin, kuten hän ilman muuta olettaa.

Paola-vaimon kannustamana Bodoni, jota ystävät kutsuvat Yamboksi, päättää palata isoisänsä taloon, jossa hän on viettänyt lapsuutensa ja jonka hän on säilyttänyt oman perheensä lomanviettopaikkana.Vanhat gramofonilevyt toimivat muistin apuna. Niitä soittaessaan Yambo kuvittelee kuuntelevansa lapsuusaikansa radiolähetyksiä. 

Muistot palautuvat tuskastuttavan hitaasti. Välillä Yambon tekee mieli luopua koko yrityksestä.

Kysyin itseltäni, mitä oikein etsin, mitä oikein halusin, eikö minulle riittänyt vain olla täällä ja ihailla kukkulaa, joka on niin kaunis, kuten siinä romaanissa sanottiin, mikä sen nimi nyt taas olikaan? Pystyttää kolme temppeliä, oi Herra, sinulle, Moosekselle ja Eliaalle, ja elellä ilman menneisyyttä ja ilman tulevaisuutta. Ehkä paratiisissa on sellaista.

Tutkimusretki lapsuuteen saa lisävauhtia, kun talosta löytyy salainen huone, jonne pieni Yambo on 1930-luvulla varastoinut rakkaimmat kirjansa, postimerkkinsä ja sarjakuvalehtensä. Romaanin väriliitteissä on myös runsaasti nostalgisia kuvia näistä lapsuuden ja nuoruuden aarteista. Suuri osa niistä on peräisin Umberto Econ omista kokoelmista. Luultavasti kirjailija on jakanut ikätoverinsa Yambon mieltymykset. Yambo-poika on kerännyt myös tyhjiä savukerasioita; joukossa oli myös Armiro Jakobstad. Samanlainen aski menee taskussa lintaksi Veikko Lavin laulussa Linja-automatka eli sinhvonia Armiitalle. 

Yambon (kuten myös Umberto Econ) lapsuusvuodet sattuivat Italian fasismin kukoistuskauteen. Tätä aikaa ja sen tekopyhää ilmapiiriä romaani kuvaa kiinnostavasti. Lastenkulttuurikaan ei välttynyt propagandalta. Mikki Hiiri, Topolino, oli suosittu sarjakuvasankari Italiassa siihen asti, kunnes Italia ja Saksa julistivat sodan Yhdysvalloille. Lähes yhden yön aikana sarjakuvalehdistä katosi Topolino ja hänen paikalleen ilmestyi kömpelösti piiretty ihmishahmo, Toffolino. Mikki Hiiren kaverit, Hessut ja Helunat, saivat säilyttää nimensä ja eläinhahmonsa.  

Koulun ainekirjoitus, jossa pieni Yambo sujuvasti käytti fasistien iskulauseita ja halusi antaa oman "veriuhrinsa", herättää nyt jälkeenpäin levottomuutta. Onko Yambo ollut fasisti? Ovatko hänen auto-onnettomuudesssa menehtyneet vanhempansa olleet fasisteja? Isoisä ainakin oli tunnettu fasistien vastustaja ja partisaanien apuri. Toinen aine hieman myöhemmältä ajalta paljastaa kuitenkin aivan toisenlaisen elämänkatsomuksen: skeptisen tarkkailijan, joka on immuuni kaikenlaisille illuusioille. Yambo päättelee, että opettajan vaihtuminen on kirjoitusten erilaisen sävyn takana. Ensimmäinen aine on kirjoitettu fasistiopettajalle, toinen opettajalle, joka on suosinut itsenäistä ajattelua. Lapset ovat mielistelijöitä, Yambo toteaa.

Löydettyään salaisesta huoneesta mieltä kuohuttavan kirjaharvinaisuuden, Shakespearen koottujen teosten ensimmäisen foliopainoksen, Yambo saa uuden kohtauksen ja vajoaa jonkinlaiseen koomaan. Ulkopuolisten ärsykkeiden sulkeutuessa pois hänen mieleensä lopulta palaavat kirkkaina lapsuuden ja nuoruuden tapahtumat. Paljastuu myös jännittävä tapahtumasarja, joka selittää sumun erityisen merkityksen. Poikaiässä Yambo on osallistunut vaaralliseen partisaanien pelastusoperaatioon, jossa on ensimmäisen kerran kohdannut kuoleman ja menettänyt läheisen ystävän.

Romaanin lopussa Yambon mieli loihtii esiin amerikkalaista varietee-elokuvaa muistuttavan kavalkadin, jossa kaikki hänen lapsuutensa ja nuoruutensa kuvat, tutut ihmiset ja kirjojen henkilöt ovat osallisina. Lopulta myös itsepintaisesti muistin tavoittamattomissa tähän asti pysynyt nuoruusvuosien kaukorakkauden kohde, Lila, jota hän on kaikissa myöhemmissä naissuhteissaan etsinyt, astelee alas portaita, kuten kauan sitten nuoruudessa, kun hänen rohkeutensa oli viime hetkellä pettänyt. Yambo tietää, että hänen on tartuttava tilaisuuteen.

Romaanin salapoliisiromaania muistuttava rakenne tekee siitä jännittävää luettavaa. Kirjallisuudesta ja kulttuurista innostuvalle lukijalle tämä kirja on todellinen viittausten aarreaitta, mutta uskon, että kirjan seikkailuaiheet viekoittelevat mukaansa myös ne lukijat, joita kirjallisuusviittaukset eivät sytytä. Esikoisromaanista Ruusun nimi lähtien Umberto Econ tavaramerkkinä on ollut antaa jokaiselle jotakin.

Muistin merkitystä minuudelle romaani pysäytti miettimään useampaan otteeseen. Onko minuutta, jossa muisti ei ole osana? Mikä osa minuudesta säilyy, jos muistot katoavat? Seurasin tuskallisen läheltä oman lähiomaiseni muistin asteittaista katoamista Alzheimerin taudissa. Jotain tuntui säilyvän, vaikka muistot katosivat. Asennoituminen toisiin ihmisiin, temperamentti, onneksi ilon sävyttämä, säilyi loppuun asti samanlaisena. Vaimoni sanoi, että se perusasenne oli kuin kärpäspaperi, josta ne kärpäset – muistot – vähitellen varisivat pois, kun liima ei enää pitänyt.

Olen nyt lukenut lyhyen ajan sisällä kaksi romaania, joissa muistin toiminta on korostetusti esillä. Susanna Clarken Piranesissa päähenkilön muistot ovat kadonneet ja tämän takia hänen persoonallisuutensa on hajonnut. Hänellä on ikään kuin useampi sivupersoona, joiden kokemukset ovat erilaisia ja jotka eivät tunne juuri minkäänlaista yhteyttä toisiinsa.

Käsillä olevassa Umberto Econ romaanissa päähenkilö pakottaa muistot palautumaan. Hän lukee ja kuuntelee itsensä ehjäksi, löytää itsensä ja saa rauhan.

Umberto Eco, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki. WSOY 2005. Italiankielisestä alkuteoksesta La misteriosa fiamma della regina Loana (2004) suomentanut Helinä Kangas. Päällys Mika Tuominen. 458 s.

-----------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 48: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

Toinen muistista kertova teos (kohta 47): Susanna Clarke, Piranesi.

Susanna Clarke: Piranesi

Oudossa maailmassa, veden osittain valtaamassa talossa asuu Piranesi-romaanin päähenkilö, minäkertoja, jonka päiväkirjamerkinnöistä romaani muodostuu. Talon seiniä peittävät veistokset, jotka esittävät mytologisia hahmoja tai arkipäivän puuhissa askaroivia ihmisiä. Niitä on korkeissa saleissa useissa kerroksissa. Linnut lentelevät ja pesivät saleissa ja kalat uivat veden valtaamassa pohjakerroksessa.

Kertoja kartoittaa talon maantiedettä ja luetteloi sen veistoksia. Hänestä tuntuu, että talo puhuu hänelle esimerkiksi siten, että lintujen lento patsaalta toiselle muodostaa tulkittavissa olevan viestin. Talo myös ruokkii hänet, enimmäkseen meriheinällä ja kaloilla.

Oikeastaan pitäisi kirjoittaa Talo ja Patsaat, sillä niin tekee kertojakin. Talon osat ovat hänelle elollisia ja yksilöllisiä: ne vaativat ison alkukirjaimen erisnimen merkiksi. Niin vaativat myös Tulvat, Vuorovedet, Tuuli, Sade ja Sumu.

Kertojan lisäksi talossa on vain yksi ihminen, Toinen, jonka kertoja tapaa kahdesti viikossa tunnin ajan. Sen jälkeen Toinen aina poistuu johonkin, omiin Saleihinsa, kuten kertoja arvelee. Juuri Toinen on antanut kertojalle nimen Piranesi. Kertoja tietää, että se ei aina ole ollut hänen nimensä, mutta ei pysty muistamaan alkuperäistä nimeään. Talo tuntuu vähitellen poistavan ihmisen muistot. Joskus Toisen puheet hämmentävät Piranesia: Toinen tuntuu puhuvan asioista, joita ei tähän hänen maailmaansa kuulu. Hän arvelee, että Toinen jollain tavalla testaa häntä.

Toinen etsii talosta jonkinlaista salattua tietoa ja käyttää Piranesia "datan" kerääjänä. Piranesille talo itsessään on kylliksi:

Tajusin, että Tiedon etsiminen oli saanut meidät ajattelemaan Taloa eräänlaisena ratkaisua odottavana arvoituksena, tulkitsemista vaativana tekstinä, ja jos joskus löytäisimme Tiedon, Talolta riistettäisiin kaikki Arvo, ja jäljelle jäisi pelkkä kulissi.

Sadannenyhdeksännenkymmenennentoisen salin näkeminen Kuutamossa sai minut oivaltamaan sen kaiken naurettavuuden. Talo on kallisarvoinen siksi että se on Talo. Se on itseisarvo. Se ei ole välikappale. 

Tässä vaiheessa romaanin lukijana aloin pohtia, oliko tässä vihje myös käsillä olevan romaanin tulkintaan. Tulisiko minun etsiä salattua tietoa, tulkintaa, romaanin vihjeistä vai antautua ihastelemaan sen fantasiamaailman aisteihin vetoavaa salaperäisyyttä. Kärsimättömälle lukijalle voin paljastaa, että romaani antaa loppujen lopuksi selityksen arvoituksilleen. Saamme tietää myös Piranesin alkuperäisen nimen ja sen, kuinka hän on labyrinttiin päätynyt.

Talossa on myös kolmentoista vainajan luut. Näistä Piranesi huolehtii lämmöllä. Hän vie ne pois ajoittaisten tulvien ulottuvilta ja uhraa niille ruokaa ja juomaa. Elollisten ystävien puuttuminen ei tunnu kovin suuresti haittaavan Piranesia. Yksinäisyys voi olla myös lohdullista ja rauhoittavaa. Halutessaan Piranesi juttelee linnuille ja Talolle. Romaanin kuvaus Piranesin kaipuusta yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen on kuvattu kauniisti. Tämä tunne jää vaivaamaan häntä senkin jälkeen, kun hän on saanut kosketuksen muihin ihmisiin.

Eräänä päivänä taloon ilmestyy hetkeksi uusi ihminen, Profeetta, ja hieman hänen jälkeensä vielä toinen ihminen, nainen, jota Piranesi nimittää "16:ksi" ja Toinen "Raphaeliksi". Yhtä äkkiä Piranesin elämään alkaa ilmaantua yhä enemmän asioita, jotka tuntuvat vaativan selvittämistä. Päiväkirjoistaan hän löytää omalla käsialallaan tehtyjä merkintöjä, joita ei täysin ymmärrä ja joita ei edes muista tehneensä. Yhdessä Piranesin kanssa lukija vähitellen saa selville, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Tämän enempää ei ole syytä paljastaa romaanin juonesta, sillä suuri osa sen nautinnosta syntyy arvoitusten vähittäisestä ratkeamisesta. Sen perusajatuksen, joka tekee teoksesta tieteisfantasian, voin tässä paljastaa. Jos mieluummin luet sen romaanista, lopeta lukeminen tähän.

Romaanin pohjalla on ajatus siitä, että tieteellisen maailmankuvan yleistyminen on syrjäyttänyt aiemman myyttisen maailmanselityksen. Tässä romaanissa tämä ahtaalle ajettu myyttinen maailma, joka ilmenee eräänlaisena energiana, on purkautunut pois meidän maailmastamme ja luonut rinnakkaistodellisuuden, luonnonvoimien hallitseman Talon, jossa myyttiset hahmot ja tarinat ovat yhä säilössä konkreettisina veistoksina. Muutamat tiedeyhteisön rajoilla liikkuvat tutkijat ovat löytäneet tien tähän toiseen todellisuuteen. Tie sinne kulkee lapsen kaltaisen ihmetyksen, esirationaalisen tietoisuuden kautta.

Sain tämän kirjan lahjaksi tyttäreltäni sillä saatteella, että olin kirjoittanut blogiini viime aikoina hieman samankaltaisista kirjoista ja saattaisin pitää tästäkin. Pidinpä hyvinkin, ja varsinkin Robert Holdstockin Alkumetsä-romaaniin tällä Susanna Clarken vetävällä tieteisfantasialla on vahva yhteys. Molemmissa on kyse siitä, että oman maailmamme myytit ovat löytäneet turvapaikan jostain muualta: Holdstockilla syrjäisistä metsäsaarekkeista, Clarkella valtavasta talosta tai labyrintista.

Susanna Clarke, Piranesi. WSOY 2021. Samannimisestä englanninkielisestä alkuteoksesta (2020) suomentanut Helena Bützow. Päällys David Mann. 261 s.

----------------------

Helmet lukuhaasteen kohta 47: Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta.

Kohta 48, toinen kirja, jossa päähenkilö niin ikään pitää päiväkirjaa, on kadottanut muistinsa ja tuntee elävänsä labyrintissa. Talo on keskeisessä osassa tässäkin teoksessa. Toisin kuin Piranesissa, tämän teoksen talo ei vie muistoja vaan palauttaa ne: Umberto Eco, Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki

Ted Hughes: Shakespeare and the Goddess of Complete Being

Syksy vuonna 1592, Lontoo

Ruton takia kaikki kaupungin teatterit suljetaan. Niin on tapahtunut aiemminkin, mutta tällä kertaa ei ole mitään takeita, että niitä enää avataan. Nuori taiteenlaji uhkaa tyrehtyä alkuunsa: maallisia aiheita käsittelevien teatteriesitysten ikä Englannissa lasketaan tässä vaiheessa korkeintaan kymmenissä vuosissa.

William Shakespeare, 28-vuotias näytelmäkirjailija, joka on saanut näyttämölle pari näytelmää kuningas Henrik VI:sta sekä joitakin komedioita, päättää vaihtaa alaa ja ryhtyä runoilijaksi. Tätä varten hän tarvitsee korkea-arvoisen suojelijan ja mesenaatin. Sen hän löytää kymmenisen vuotta itseään nuoremmasta Henry Wriothesleystä, Southamptonin kolmannesta jaarlista, jolle Shakespeare omistaa kaksi runoelmaa: Venus and Adonis (1593) ja The Rape of Lucrece (1594). Southamptonin jaarlin tuttavapiirin kautta Shakespeare tutustuu gnostilaiseen okkulttiseen uusplatonismiin ja kirjoittaa mahdollisesti tilaustyönä yksityiseen käyttöön runsaasti gnostilaisia viittauksia sisältävän näytelmän Turhaa lemmen touhua.

Venus and Adonis on Shakespearen versio antiikin jumalmyytistä. Äärimmilleen yksinkertaistettuna runoelman juoni on seuraava: Venus on rakastunut Adonikseen, mutta Adonis torjuu Venuksen rakkauden. Villikarju raatelee Adoniksen kuoliaaksi, jolloin Venus muuttaa tämän kukaksi ja vie mukanaan Paphoksen saarelle.

The Rape of Lucrece kertoo tarinan, jossa roomalaisessa prinssissä Tarquiniuksessa syntyy himo soturitoverinsa Collatinuksen siveään puolisoon Lucretiaan. Prinssi Tarquinius raiskaa Lucretian. Lucretia paljastaa tapahtuman Rooman ylimyksille ja surmaa sen jälkeen itsensä. Prinssi Tarquinius karkotetaan Roomasta.

Helmikuu 1952,  Cambridge

Ted Hughes, aloitteleva runoilija,  kuvailee kirjeessään sisarelleen tyypillistä opiskelupäiväänsä. Joka aamu hän herää kello kuusi ja lukee yhden Shakespearen näytelmän. Yhdeksältä hän siirtyy opintojensa pariin. 

Lähes pakkomielteinen Shakespearen tuotannon tutkiminen oli alkanut jo kahden vuoden asepalveluksen aikana, jolloin Hughesilla ei omien sanojensa mukaan ollut muuta tekemistä kuin "lukea Shakespearea ja katsella ruohon kasvamista". Hän oppii useat Shakespearen näytelmät ulkoa.

Helmikuu 1963

Ted Hughesin puoliso, runoilija Sylvia Plath, surmaa itsensä kaasuhellan kaasulla. Hughes ja Plath ovat olleet asumuserossa edellisestä syksystä lähtien. Syynä eroon on ainakin osittain ollut Hughesin suhde Assia Wevilliin. 

Maaliskuu  1969

Assia Wevill surmaa itsensä sekä tyttärensä Shuran kaasuhellan kaasulla. Shuran isä oli Ted Hughes.

Vuosi 1970

Teatteriohjaaja Peter Brook perustaa teatterintutkimukseen ja luovaan teatterityöhön suuntautuvan näyttelijöiden, tanssijoiden ja muusikoiden ryhmän, johon Ted Hughes liittyy "ideamiehenä", jonka tehtävänä on tuottaa juonia ja dramaattisia tilanteita, joita näyttelijät voivat työstää eteenpäin harjoituksissaan. Kirjoittaessaan satoja tällaisia juonia Hughes huomaa, kuinka kirjailija jatkuvan tuotteliaisuuden paineessa alkaa käyttää eräänlaisia vakiokaavoja. 

Hughesille kirkastuu, että Shakespeare on esittänyt peruskaavansa jo kahdessa varhaisessa runoelmassaan. Näissä runoelmissa esiin nousseita aiheita Shakespeare yhdisteli ja kehitteli koko uransa ajan. Hughes uskoo varmasti löytäneensä avaimen Shakespearen teoksiin. Noin kymmenen vuoden ajan hän kirjoittaa teostaan Shakespeare and the Goddess of Complete Being. Hän on kertonut, että sen kirjoittaminen vei häneltä melkein hengen.

***    ***    ***    ***

Kun ajattelee Ted Hughesin henkilöhistoriaa, ei ole kovin vaikea ymmärtää, miksi hän oli kiinnostunut juuri niistä kaavoista, jotka hän löysi Shakespearen teoksista. 

Kaavojen taustalla on käsitys naiseuden ja miehuuden olemuksesta. Nainen oli Shakespearelle metaforisella tasolla yhdistelmä pyhää äitiä, viatonta morsianta (tai tytärtä) ja helvetin kuningatarta. Nainen elämän tuottajana on "täydellisen olemisen jumalatar". Mies puolestaan oli metaforisella tasolla yhdistelmä pyhää isää, jaloa sulhasta ja demonista tyrannia. Nainen täydellisen olemisen jumalattarena edusti miehen "sielua".

Yksinkertaistaen Shakespearen käyttämät kaavat ovat seuraavat:

a) Venus and Adonis -runoelmassa luonnostellussa kaavassa mies torjuu rakkauden jumalattaren (äidin ja morsiamen), joka sitten kostaa vahingoittamalla miestä (helvetin kuningattarena villikarjun hahmossa). 

b) The Rape of Lucretia -runoelmassa mies näkee rakastetussaan (äidissään tai morsiamessaan) samaan aikaan myös himokkaan helvetin kuningattaren. Tämä kaksoisvalotus (double vision) johtaa miehen äärimmäiseen raivoon tai hulluuteen. Mies raiskaa tai surmaa naisen ja tuhoaa samalla oman sielunsa. Tajutessaan tekonsa mies katuu. 

Kun nämä kaksi kaavaa yhdistetään, saadaan Ted Hughesin mukaan aikaan Shakespearen "traaginen yhtälö". Hughes osoittaa yksityiskohtaisesti, kuinka kaavat ilmenevät Shakespearen näytelmissä alkaen Loppu hyvin, kaikki hyvin -näytelmästä, jossa kaavat vielä esiintyivät peräkkäin ilman merkittävää yhteyttä. Mitta mitasta -näytelmästä alkaen Shakespeare yhdisti juonikaavat siten, että toinen syntyi elimellisesti ensimmäisestä.

It can be seen here (but much more clearly later) that in divining just how the second myth erupts from the first, in other words just how the man who rejects the female, in moral, sexual revulsion, becomes in a moment the man who assaults and tries to destroy her, Shakespeare has divined a natural law. One that presents no mystery to post-Freudians. It is so natural, in fact, that the inevitability of the tragic dramas which follow is based on precisely that law.

Ted Hughes yhdistää Shakespearen perusjuonikaavat myös reformaatioajan Englannin henkiseen ilmapiiriin. Shakespeare, joka itse tuli vahvasti katolisesta perhetaustasta, näki ehkä Venuksen ja Adoniksen tarinassa "katolisen painajaisen": Adonis torjuu "äitikirkon" ja saa siitä rangaistuksen. Lucretia-runoelma puolestaan voidaan nähdä "puritaanisena fantasiana", jossa agressiivinen puritanismi käy katolisen uskon kimppuun.

Ted Hughes vihjaa myös siihen mahdollisuuteen, että juonikaavoilla oli Shakespearelle puhtaasti henkilökohtainenkin merkitys. Hän oli jättänyt vaimonsa ja tyttärensä Stratfordiin lähtiessään luomaan uraa Lontoon teatterimaailmassa. Perhettään hän tapasi ainoastaan satunnaisesti kesäisin.

Shakespearen tunnetuista tragedioista Ted Hughes erottaa vaivatta ja vakuuttavasti traagisen yhtälön osaset. Näytelmä näytelmältä Shakespeare hioi myyttisiä hieroglyfejään ja loi hämmästyttävän viittausten verkoston. Kuningas Lear -näytelmässä Shakespeare alkoi kokeilla yhtälön ratkaisua. Se on ensimmäinen hänen näytelmistään, jossa kaltoin kohdeltu nainen, Cordelia, on hengissä vielä siinä vaiheessa, kun miestyranni, Lear, katuu. Traaginen yhtälö kuitenkin etenee vääjäämättä Cordelian kuolemaan.

Viimeisissä suurissa näytelmissään, joita usein nimitetään romansseiksi, Shakespeare ei enää antanut naispäähenkilön kuolla. Hän tutki sitä mahdollisuutta, että nainen saataisiin jollain juonen käänteellä pidetyksi hengissä siihen asti, että tyrannimainen mies ehtii katua. Coriolanus oli ensimmäinen näytelmä, jossa juonikaavojen yhtälö ratkaistiin uudella tavalla. Tästä näytelmästä lähtien Shakespearen sankarittaret jäävät henkiin. Cymbeline-näytelmästä lähtien Shakespearen draamojen keskuksena ei enää ole traaginen sankari vaan väärin kohdeltu nainen, jonka kohtaloa Shakespeare alkaa käsitellä gnostilaisen Sofia-myytin kautta.

Mikä aiheutti tarpeen juonen uudistamiselle? Ted Hughes näkee muutokseen kolme syytä. Ensiksi: yhteiskunnallinen tilanne oli Jaakko-kuninkaan aikana tullut sallivammaksi katolisia kohtaan. Toiseksi: Shakespearen uusi teatteri (Blackfriars) houkutteli varakkaampaa ja koulutetumpaa yleisöä, joka mahdollisesti pystyi tulkitsemaan vahvat gnostilaiset viittaukset Shakespearen uudessa tuotannossa. Kolmanneksi: Shakespearen oman äidin kuolema oli saanut mahdollisesti aikaan siirtymän hänen naiskuvassaan.

Ted Hughes käy läpi myös muita Shakespearen käyttämiä juonirakenteita. Näistä tärkein on kahden keskenään kilpailevan veljeksen kaava, jossa vanhempi veli edustaa rationaalisuutta ja nuorempi irrationaalisuutta. Myös kukkiin liittyvää juoniainesta on Shakespearella runsaasti. Jo Venus and Adonis -runoelmassa Adoniksen muuttuminen kukaksi oli keskeisessä osassa.

Shakespeare and the Goddess of Complete Being sisältää myös runsain mitoin kiinnostavaa pikkutietoa Shakespearen tavasta kirjoittaa. Shakespearen sanavaraston laajuudeksi on arvioitu 25 000 sanaa. Tunnetuista englantilaisista kirjailijoista kakkosena on John Milton 12 000 sanan varastolla. (Mainittakoon, että räppäri Eminem, jonka sanavarastoa on pidetty poikkeuksellisen laajana, pääsee noin 8800 sanaan.) Ihmeellistä tässä on se, että Shakespeare harjoitti sanataiteen lajia, jota pidettiin kansanomaisena ja jossa tulot riippuivat suuren yleisön suosiosta. Kuinka siis on mahdollista, että Shakespeare pystyi käyttämään sanoja, joita suuri osa yleisöstä ei ymmärtänyt? Ted Hughes osoittaa, että Shakespeare kontekstualisoi uudet ja harvinaiset ilmaukset siten, että ne oli mahdollista ymmärtää. Hän ikään kuin kirjoitti sisään teksteihinsä käyttämiensä outojen sanojen sanakirjan.

Minua kiinnosti myös Hughesin analyysi Shakespearen runsaasti käyttämästä tavasta yhdistää ja-sanalla kaksi määritettä, joista toinen antaa näköalan puhujan sisäiseen tilaan ja toinen puolestaan ulkopuolisen tarkkailijan näkökulman. Tällä tavalla Shakespeare pystyi lyhyeenkin repliikkiin sijoittamaan hämmästyttävän määrän informaatiota.

Ted Hughes toteaa itsekin, että lukija voi ympätä Shakespearen tuotantoon melkein mitä tahansa. Sen olen minäkin havainnut: kovin monta Shakespearen näytelmää ei tarvitse lukea ennen kuin huomaa, että Shakespeare kirjoittaa juuri minusta ja minulle. Uskon kuitenkin, että ne rakenteelliset piirteet ja myyttikaavat, jotka Hughes on Shakespearelta löytänyt, ovat todella olemassa ja muidenkin löydettävissä. Kuinka tietoinen Shakespeare oli myyttisistä rakennuspalikoistaan on tietenkin toinen juttu. Ted Hughesin mukaan Shakespearen edustaman hermeettisen draaman ominaispiirre on se, että kaikki palvelee rituaalia, pienimmälläkin tekstin detaljilla on paikkansa metafyysisessä kuviossa. Mikään ei ole sattumanvaraista. Hughes vertaa Shakespearen näytelmiä Beethovenin sinfonioihin, joissa niissäkin jokainen nuotti on sijoitettu taidokkaasti osaksi kokonaisuutta.

Hughes jättää kuitenkin mahdolliseksi myös sen tulkinnan, että kaikki ei ollut ennalta pikkutarkasti harkittua. Hän toteaa, että Shakespearella oli poikkeuksellisen voimakas myyttinen intuitio. Hughes viittaa Platonin anamneesin käsitteeseen, jolla tarkoitetaan jonkinlaista universaalien ideoiden mieleen palauttamista tai ammentamista yhteisestä piilotajuisesta kuvastosta.

Kaiken tämän jälkeen on todettava, että Ted Hughesin Shakespeare and the Goddess of Complete Being on kirja lähinnä Shakespearen hardcore-harrastajille. Siitä voivat pitää myös kaltaiseni lukijat, jotka suhtautuvat kirjallisuuteen siten, että jokainen kirja voi olla suuren yleisinhimillisen uskonnon pyhä kirja.

Todella hidasta tämän kirjan lukeminen oli, sillä vähän väliä piti käydä Shakespeare-hyllyllä tarkistamassa eri suomennoksia ja runohyllyllä selaamassa Ted Hughesin runokirjoja. Kivaa marraskuun pimeiden päivien puuhaa kuitenkin.

Ted Hughes, Shakespeare and the Goddess of Complete Being. Faber 2021. Esipuhe Robert McCrum. Teos ilmestyi alun perin vuonna 1992. 27 s. + 517 s.

---------------------------

Ted Hughesin Shakespeare-kirjan aiemmat painokset ovat jo pitkään olleet loppuunmyytyjä. Antikvariaateissa teoksen hinta on kivunnut yli kipurajani. Ilahduin kovasti, kun huomasin, että tänä vuonna julkaistiin uusi painos ja pääsin viimeinkin tutustumaan kirjaan. Tästä syystä sijoitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 35: Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut.

John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto

Ignatius J. Reilly, Typerysten salaliiton 30-vuotias päähenkilö, on sopeutunut huonosti elämään ihmisyhteisössä ja nykyajassa. Hän asuu kahdestaan parikymmentä vuotta leskenä olleen äitinsä kanssa pienessä talossa Yhdysvaltojen New Orleansissa. Ignatius, tämä jättikokoinen ja ylipainoinen ihmisjärkäle viettää suurimman osan ajastaan omassa huoneessaan masturboiden ja kirjoittaen merkillisiä tutkimuksiaan mitä moninaisimmista aiheista, ennen kaikkea keskiajasta, jota hän pitää kaikin tavoin myöhempiä aikoja parempana. Nykyaikaan hän käy tutustumassa elokuvissa, jotka yhtä aikaa raivostuttavat häntä ja houkuttelevat vastustamattomasti.

Tässä Ignatius keskustelee äitinsä kanssa:

– Et kai sinä vain vihjaile että minun pitäisi saada psykiatrista hoitoa? Ignatius tiukkasi vimmastuneena. – Oletko sinä sitä mieltä että minä olen mielisairas? Luuletko sinä että jonkun typerän psykiatrin kannattaisi yrittääkään luodata minun psyykeni virtoja?

– Voisit levätä hiukkasen, kultaseni. Voisit kirjoitella siellä sinun pikku lehtiöihin.

– Ne yrittäisivät tehdä minusta ääliön joka pitäisi televisiosta ja uusista autoista ja pakasteruuasta. Etkö sinä tajua? Psykiatria on pahempaa kuin kommunismi. Minä kieltäydyn suostumasta aivopesuun. Minä en halua olla robotti!

– Kuule nyt, Ignatius, ne auttavat monia ihmisiä joilla on pulmia.

– Luuletko sinä että minulla on pulmia? Ignatius karjui. – Jos niillä ihmisillä ylipäätään on jokin ongelma, niin se on se etteivät he pidä uusista autoista ja hiuslakoista. Siksi heidät pannaan pois näkyvistä. He saavat kanssaihmisensä pelon valtaan. Jokainen mielisairaala tässä maassa on täynnä ihmisparkoja, jotka eivät kerta kaikkiaan voi sulattaa lanoliinia, sellofaania, muovia, televisiota ja lokerointia.

Ignatiuksella on takanaan yliopisto-opintoja, jotka ovat päättyneet riitaantumiseen opettajien kanssa.  Ignatiuksen suhde todellisuuteen on lievästi sanoen epävakaa. Yliopistovuosinaan hänellä on myös ollut jonkinlainen rakkausuhde toiseen samanlaiseen sosiopaattiin, Myrna Minkoffiin, jonka kanssa Ignatius edelleen on kirjeenvaihdossa. Myrnaan, kuten kaikkiin ihmisiin, äiti mukaan lukien, Ignatius suhtautuu raivoisalla vihalla. Hän myös valehtelee estoitta; osan valheistaan hän epäilemättä uskoo itsekin.

Ei siis rakastettavin mahdollinen päähenkilö! Tässä romaanissa riidellään ja solvataan ihmisiä koko rahan edestä, eikä Ignatius ole tässä suhteessa poikkeus laajassa henkilögalleriassa. Ihmeellisellä tavalla tämä vastenmielisten tyyppien kavalkadi kuitenkin imaisee lukijan mukaansa.

Ignatiuksen ja hänen äitinsä elämä muuttuu, kun äiti ajaa kolarin ja joutuu maksamaan suuret vahingonkorvaukset. Ignatiuksenkin on pakko mennä töihin. Hänen luonteenlaadullaan tämä merkitsee katastrofia toisensa perään. Ensimmäisen työpaikkansa hän saa parhaat päivänsä nähneestä vaatetehtaasta, jossa Ignatius pistää tuulemaan: hän sekoittaa arkistointijärjestelmän heittämällä arkistoitavat asiakirjat roskiin, kirjoittaa yrityksen johtajan nimissä loukkaavan kirjeen pitkäaikaiselle asiakkaalle (aiheuttaen johtajalle kunnianloukkausssyytteen) ja kiihottaa yrityksen mustat työntekijät kapinaan. 

Potkujen jälkeen seuraava työpaikka on hotdogien myyjänä. Merirosvoksi pukeutuneena Ignatius työntelee hotdog-kärryjään ympäri New Orleansia. Tulot jäävät vähäisiksi, sillä Ignatius syö enemmän kuin myy. Halutessaan tehdä vaikutuksen poliittisesti aktiiviseen Myrna Minkoffiin Ignatius yrittää perustaa "rauhanpuolueen", joka koostuisi kaupungin homoseksuaaleista.

Toimillaan Ignatius synnyttää hirmuisen kaaoksen kierteen, joka vaikuttaa monen ihmisen elämään. Kun lopussa suljin kirjan ja mietin kirjan henkilöiden kohtaloa, minun oli hämmästyksekseni todettava, että Ignatiuksen toimet olivat kuitenkin saaneet aikaan lähes pelkkää hyvää.

Ignatius tosin inhoaa Mark Twainia, toista Mississipin rantojen kirjailijaa, mutta Typerysten salaliiton pohjalla on hyvin samanlainen näkemys kuin Huckleberry Finnissäkin. Elämä on virta, joka kuljettaa samalla tavalla niin hyviä kuin pahojakin, valheet ja totuus ovat osa samaa virtaa, ja yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat loppujen lopuksi melko vähäiset. Twainin varoitus romaaninsa alussa sopisi tähänkin teokseen: "Ne jotka yrittävät löytää tästä kertomuksesta motiivin, asetetaan syytteeseen; ne jotka yrittävät löytää siitä opetuksen, ajetaan maanpakoon; ne jotka yrittävät löytää siitä juonen, ammutaan."

Monet romaanin henkilöt puhuvat New Orleansin alueellisia ja sosiaalisia murteita. Suomentajan on epäilemättä ollut hankala valita henkilöille suomenkielistä puheenpartta. Jonkinlainen kompromissi on ollut välttämätön. Suomentaja Margit Salmenoja on selviytynyt haasteesta kunnialla: suomennos ei häiritse lukemista. Hän on etelävaltiolaisen puheen osalta päätynyt hämäläis-varsinaissuomalaiseen murteeseen. Sosiaalisia murteita, esimerkiksi mustan väestön ja homoyhteisön puhetapaa, on selvästi ollut vaikeampi tavoittaa.

Typerysten salaliitto -romaanilla on poikkeuksellinen julkaisuhistoria. John Kennedy Toole tarjosi käsikirjoitustaan kahdeksalle kustantajalle. Kaikki palauttivat sen hylkäävän päätöksen kera. Julkaisuvaikeudet pahensivat Toolen mielenterveysongelmia. Hän kärsi vainoharhaisuudesta ja pahasta masennuksesta. Vuonna 1969, 31-vuotiaana, hän surmasi itsensä johtamalla letkun autonsa pakoputkesta auton sisään.

John Kennedy Toolen äiti, Thelma Toole, jatkoi sinnikkästi yrityksiä saada poikansa käsikirjoitus julkaistuksi. Vielä seitsemän kustantajaa hylkäsi käsikirjoituksen, ennen kuin Thelma Toole sai kirjailija Walker Percyn lukemaan teoksen. Percy ihastui romaaniin ja onnistui lopulta hankkimaan sille kustantajan. Typerysten salaliitosta tuli bestseller, ja vuonna 1981 se sai kirjallisuuden Pulitzer-palkinnon.

Olen nuoresta pitäen ollut Walker Percyn romaanien ystävä, joten tämä Typerysten salaliitto on jo senkin takia pitkään odottanut lukulistallani. Oli helppo huomata, miksi Percy oli viehättynyt tästä romaanista. Etelävaltiolaisen tapahtumapaikkansa ja etelävaltiolaisten ihmistyyppiensä lisäksi romaani tuo esiin aiheita, jotka ovat olleet teemoina Walker Percyn omissa romaaneissa: esimerkiksi elokuvat pakona todellisuudesta (Percyn Moviegoer), kuolemanvietti (Thanatos Syndrome) ja mielisairaus kyvyttömyytenä sopeutua yhteisön arvoihin (Second Coming).

John Kennedy Toole, Typerysten salaliitto. Karisto 1982. Englanninkielisestä alkuteoksesta A Confederacy of Dunces (1980) suomentanut Margit Salmenoja. Kansi: Hannu Taina. 424 s.

------------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 30: Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

Aapeli: Kissa kissa kissa

Pakinoitsijanimimerkki Aapelin, Simo Puupposen, viimeiseksi jääneen kokoelman nimessä esiintyvä kissa ei oikeastaan ole kissa. Kissa on kiertoilmaus, jonka pakinoitsija ottaa käyttöön, kun häntä on moitittu liiallisesta voimasanojen käytöstä. 

– Täällä on ihan kissan kylmä! sanoin. – Joo joo, täällä vetää vallan kissamoisella tavalla!

Pakina kertoo sen, että itse sana ei ratkaise vaan sen käyttötarkoitus. (Tätä yritin opettaja-aikoinani huonolla menestyksellä selittää lestadiolaisille oppilailleni, joiden rutto- ja ruoja-sanojen käyttö toisinaan ylitti yleensä korkean sietokynnykseni.) Pakinoitsijan lähipiiri saa pian kissasta tarpeekseen. Puoliso vaatii, että sanan käyttö on lopetettava.

– Vaan onhan se kaunis voimasana.

– Ei ole! Ei yhtään kissaa enää! Peevelin saat sanoa kolme kertaa päivässä.

– Peevelin peevelin peeveli!

– No niin, päiväannos on käytetty. Jatka nukkumista.

Tämä pakina on hyvä esimerkki Aapelin lempeästä ja itseironisesta huumorista. Hänen juttunsa saavat vain harvoin hekottelemaan ääneen, mutta hymyn ne kyllä tuovat huulille. Jopa siten, että puolisoni kysyi, mikä nyt huvittaa. Vaikea sitä oli selittää millään järkevällä tavalla.

Kokoelman pakinat olivat ilmestyneet aiemmin lehdissä. Tätä kokoelmaa varten ja sitoakseen sen pakinat löyhästi yhteen Aapeli kirjoitti kolme uutta lyhyttä kissatarinaa, joissa esiintyy pieni Oliver-kissa. Minua huvitti varsinkin kuvaus Kulku-Hilimasta, elämän koulimasta narttukissasta, joka ryöstää Oliverin makkaranpalan.

– Onko Kalle kotona? Hilima kysyi.

– Se nukkuu.

– Ne nukkuvat aina, Hilima sanoi.  – Aina ne nukkuvat. Onko sinulla mitään?

– Ei, eeei!

– Hyvä, minä syön sen sitten, sanoi Hilima, hiipi määrätietoisesti sireenipensaan juureen ja ja söi sen makkarapalan, jonka Oliver oli piilottanut. 

– Minä lähden nyt, sanoi Hilima.

– Hyvästi ja terveisiä lapsille, sanoi Oliver niin kuin oli kuullut sanottavan.

– Haist ite, sanoi Hilima eikä taakseen vilkaissut.

No niin, tässä minä vain lainailen Aapelin hyväkuneja, vaikka ei ollut tarkoitus. Hyväkuneiksi sanotaan meidän perheessä sellaisia  kaunokirjallisuuden kohtia, joita ei voi olla lukematta toisille ääneen. Lainaus alkaa aina: Tässä on hyvä kun... 

Automatkoilla meillä oli tapana viihdyttää toisiamme lukemalla pätkiä esimerkiksi Ollin pakinoista. Olli teräväsanaisempana ja kärkkäämpänä pakinoitsijana piti ehkä kuskin hereillä paremmin kuin lempeästi myhäilevä Aapeli. 

Jouko Tyyri luonnehti mielestäni erinomaisesti näitä kahta nerokkainta pakinoitsijaamme näin: "Jos Olli on kirjallisuutemme Swift, niin Aapeli on sen Montaigne." Tämän lainauksen löysin Jukka Parkkisen elämäkertateoksesta Aapeli: Aika hyvä kirjailijaksi (2018).

Ihan ensimmäinen kosketukseni Aapeliin oli Pikku Pietarin piha. Romaanista sovitettua näytelmää esitettiin Joensuussa kesällä 1968 tai 1969. Kävin katsomassa sen kerran maksavana katsojana ja muutaman kerran ilmaiseksi aidan raosta. Sitä nimittäin esitettiin Kauppakadun ja Malmikadun kulmassa sijainneen puutalon pihalla, joka sattui olemaan aivan silloisen kotitaloni naapurissa. Muistelen, että pääosaa esitti Asko Sahlman, joka oli veljeni luokkatoveri. Minua ihmetytti, miten poika, jonka olin nähnyt koulun pihalla vaikka kuinka monta kertaa, saattoi näytelmässä olla ihan toinen. Teatterin taika oli jo pari vuotta tehnyt minussa tekosiaan. Sen lumovoimalle ei näy loppua. Nyt korona-aikana yksi eniten kaipaamiani asioita on ollut juuri teatteri.

****           ****           ****

Ja nyt sitten pakkaamaan. Tänään lennän puolisoni kanssa Helsinkiin. Luvassa on pitkä viikonloppu, johon kuuluu kirjamessujen lisäksi kolme teatteriesitystä. 

Aapeli, Kissa kissa kissa. WSOY 1998. Kuvittanut Pauli Soisalo. Pakinakokoelma ilmestyi alun perin vuonna 1967. 131 s.

---------------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 32: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.

Pierre Gripari: La sorcière de la rue Mouffetard et autres contes de la rue Broca

Viime Pariisin matkallani vähän ennen kuin koronasulku alkoi majoituin viidennellä asuinalueella rue Mouffetardin ja rue Brocan tienoilla. Niinpä kun tämä satukokoelma tuli vastaan jossain käytettyjen kirjojen korissa, poimin sen mukaan matkamuistoksi.

Kokoelma sisältää seitsemän satua, joista useimmat sijoittuvat Broca-kadun tienoille. Vain yksi sijoittuu kokonaan Pariisin ulkopuolelle. Päähenkilöinä ovat monessa tarinassa Papa Saïd, algerialainen maahanmuuttaja, ja erityisesti hänen lapsensa Bachir ja Nadia. Esipuheessaan Pierre Gripari kertoo, että henkilöillä on todelliset esikuvat: Papa Saïd pitää puolisonsa kanssa pientä kahvilaa ja elintarvikeliikettä rue Brocalla.

Saduissa perinteiset satuhahmot – noidat, jättiläiset, keijut – seikkailevat nykyajassa. Avukseen tai vastustajakseen he saavat nykyajan kekseliäitä lapsia.

Sadut ovat vauhdikkaita ja hauskoja. Niissä on paljon vuoropuhelua. Monet niistä sopisivat vaikkapa koulujen tai ilmaisutaitoryhmien harjoitusnäytelmiksi lähes sellaisinaan. 

Lapsiyleisölle suunnatut sadut ovat epäilemättä itsetuntoa vahvistavia: useissa saduissa lapset onnistuvat itsenäisesti ilman aikuisten apua ratkaisemaan haastavia ongelmia. Oli myös mukavaa, että päähenkilöt vaihteeksi olivat maahanmuuttajaperheen jäseniä. Tarvittaessa satujen sympaattinen kertoja, monsieur Pierre, selittää hankalia kohtia ja sanoja. 

Minua viehätti kovasti satujen lapsilähtöisyys. Esimerkiksi satu nimeltä Histoire de Lustucru saa alkunsa siitä, että opettaja on koulussa kysynyt, kuka on se roomalainen sotapäällikkö, joka valloitti Gallian. Bachir on vastannut: – Lustucru. (Lustucru on tunnetun ranskalaisen lastenlaulun henkilö.) Niinpä sadunkertoja ottaa tehtäväkseen kertoa Ranskan historian uusiksi: Lustucru kaverinsa Julius Caesarin kanssa voittaa gallit. Lustucru kirjoittaa Gallian sotaretkestä kirjan, jonka antaa Julius Caesarille Roomaan vietäväksi. Matkalla Julius Caesar väärentää kirjan ja vaihtaa oman nimensä jokaiseen kohtaan, jossa lukee Lustucru. Kuolematon Lustucru puuttuu historian kulkuun tuon tuostakin: hän voittaa arabit Poitiersissa ja valloittaa Englannin normannien laskuun. Myös Jeanne d'Arc on todellisuudessa Lustucru! Hän myös säveltää Marseljeesin...

Griparin saduissa on myös kohtia, jotka huvittavat erityisesti aikuisia, mutta näissä saduissa ei naureskella ja vinkata silmää lapsen pään yli. Kohdat ovat varmaan absurdisuudessaan huvittavia myös lapsilukijasta. Minua esimerkiksi huvitti punasukkaisesta jättiläisestä kertovassa sadussa kohta, jossa jättiläinen on juuri ilmoittanut haluavansa Mireille-neidon puolisokseen:

– Se on mahdotonta, sanoi pappi.

– Ja miksi se on mahdotonta?

– Koska olette liian suuri. Te ette mahtuisi kirkkoon. 

Saduissa paha saa palkkansa ja hyville käy lopulta hyvin – toisinaan pienen mutkan kautta. Sadussa La Fée du robinet (Vesihanan keiju) ilkeä tyttö varastaa jääkaapista ruokaa keijulle, joka palkitsee tytön siten, että aina kun tyttö sanoo sanan, hänen suustaan putoaa helmi. Kiltti ja hyvä tyttö puolestaan kieltäytyy varastamasta ruokaa, joten keiju määrää, että aina kun tyttö puhuu, hänen suustaan putoaa käärme. Kuinkas tässä nyt näin kävi?

Eipä hätää! Helmitytön poikaystävä lukitsee tytön asuntoonsa ja tytön täytyy puhua päivät pääksytysten ja täyttää pesuvati helmillä. Kun tyttö kieltäytyy, poika lyö tätä. Käärmetyttö puolestaan menee naimisiin Pasteur-instituutin tutkijan kanssa, joka tarvitsee käärmeitä vastalääketutkimukseensa. Heistä tulee hyvin onnellisia.

Loppujen lopuksi taika poistuu. Helmityttö palaa vanhempiensa kotiin ja oppii kiltiksi. Käärmetyttö ja tutkija ovat edelleen yhtä onnellisia, sillä nyt he voivat puhua enemmän tarvitsematta pelätä, että koti täyttyy käärmeillä.

Ranskassa kirjallisuuskasvatukseen panostetaan. Useissa lastenkirjoissa on liiteosa, jossa on selityksiä, tietovisoja luetusta tai pieniä kirjoitus- tai ilmaisutehtäviä. Niin tässäkin. Innokkaalle lukijalle lisäosassa on hauskojen tehtävien lisäksi tietoa muun muassa Odysseian Kirke-velhosta, Medeasta, sekä Roald Dahlin noidista.

Pierre Gripari, La sorcière de la rue Mouffetard et autres contes de la rue Broca. Gallimard 2001. Folio Junior N° 440. Kuvitus Puig Rosado. 123 s. + 31 s. (Tähän painokseen sisältyy 31 sivun mittainen lapsille suunnattu tehtävä- ja tieto-osio, jonka ovat laatineet Christian Biet, Jean-Paul Brighelli, Jean-Luc Rispail, Bruno Pilorget ja Marie-Madeleine Touzin.)

Sadut julkaistiin alun perin vuonna 1967. 

---------------------

Helmet-lukuhaasteen kohta 42: Satukirja.