perjantai 12. elokuuta 2022

Victoria Mas: Le Bal des folles

Pariisin Salpêtrièren mielisairaalan muurien sisällä elää naisten yhteisö, jolle sairaalasta on tullut koti ja turvapaikka. Useimmilla on takanaan lamauttavia kokemuksia, jotka ovat särkeneet heidän mielensä ja tehneet elämisen sairaalan ulkopuolella mahdottomaksi. On myös niitä, jotka on suljettu muurien sisään, koska ympäröivä yhteiskunta ei hyväksy heidän ajatuksiaan. Tämän kirjan luettuani minun on vaikea ajatella heitä hulluina tai edes mielisairaina. Potilaita he kyllä ovat, koska heitä niin kohdellaan. 

Romaanin naisten maailma koostuu makuusaleista, puutarhasta ja kappelista. Sekä luentosalista, jossa sairaalan kuuluisa johtaja, tohtori Charcot, pitää suosittuja luentojaan. Niissä potilaat saadaan hypnoosin avulla "esittämään" hysteerisiä kohtauksia, joita sitten "parannetaan" muun muassa munasarjoja hieromalla. Harvat paranevat niin, että voivat jättää sairaalan taakseen. Romaanissa kyllä esiintyy pienessä roolissa yksi "parantunut". Hänenkään kohdallaan hoidot eivät ole häntä parantaneet, vaan se, että hän on löytänyt tanssista keinon kanavoida tunteitaan ja sittemmin myös ammatin Montmartren kabareissa. Jotta voi parantua, täytyy olla paikka, johon mennä tai palata.

Kerran vuodessa keväisin järjestetään "hullujen tanssiaiset", joihin kutsuvieraat ja muut silmäätekevät pääsevät töllistelemään sairaalan asukkeja. Tanssiaisiin valmistaudutaan sairaalassa huolella. Makuusalit muuttuvat ompelimoiksi, joissa potilaat valmistavat itselleen toinen toistaan näyttävämpiä juhla-asuja. 

Romaanin keskeiset tapahtumat sijoittuvat tanssiaisten valmisteluaikaan sekä itse tanssiaisiin maaliskuun 18. päivän iltana vuonna 1885. Taitavasti rakennetussa romaanissa kyseinen ilta muuttaa täysin kolmen sen päähenkilön elämän.

Romaani on kerrottu kolmannessa persoonassa. Tyyli on rauhallinen, konstailematon ja toteava. Se luottaa – aivan syystä – että romaani saa voimansa kerrotuista tapahtumista ja tarkasti nähdyistä henkilöhahmoista. Loskaisen kevään himmeä valo ja alakuloinen tunnelma tunkeutuu puutarhasta ikkunoiden kautta makuusaleihin.

Romaanin keskeiset henkilöt tulevat lukijalle läheisiksi. Hoitaja Geneviève on heistä eniten esillä. Lukija jakaa tämän kaksikymmentä vuotta Salpêtrièressa työskennelleen ja tohtori Charcot'hon jumaloivasti suhtautuneen tunnollisen hoitajan käsitysten muuttumisen. Nuoruuden idealismin haihduttua hän on oppinut näkemään potilaat parantumattomina.

La maladie déshumanise; elle fait de ces femmes des marionettes à la merci de symptomes grotesques, des poupées molles entre les mains de médecins qui les manipulent et les examinent sous tous les plis de leur peau, des bêtes curieuses qui ne suscitent qu'un interêt scientifique. Elles ne sont des épouses, des mères ou des adolescentes, elles ne sont pas des femmes qu'on regarde ou qu'on considère, elles ne seront jamais des femmes qu'on désire ou qu'on aime: elles sont des malades. Des folles. Des ratées. Et son travail consiste au mieux à les soigner, au pire à les maintenir dans des conditions décentes.

(Sairaus vie ihmisyyden; se tekee näistä naisista marionetteja, jotka ovat irvokkaiden oireiden armoilla, taipuisia nukkeja lääkäreiden käsissä. Lääkäreiden, jotka manipuloivat heitä ja tutkivat heitä kaikkien heidän nahkansa poimujen alta. Sairaus tekee heistä kummallisia otuksia, jotka herättävät vain tieteellistä mielenkiintoa. He eivät ole aviopuolisoita, äitejä tai lapsia, he eivät ole naisia, joita otetaan huomioon tai arvostetaan, heistä ei koskaan tule naisia, joita halutaan tai joita rakastetaan: he ovat sairaita. Hulluja. Epäonnistuneita. Ja hänen työnsä oli parhaimmillaan heidän hoitamistaan ja huonoimmillaan heidän säilyttämistään kunnollisissa oloissa.) 

Romaanin aikana Geneviève oppii näkemään potilaat ihmisinä, joita on kohdeltu väärin. Paljastan nyt ison juonenkäänteen, mutta kerronpa kuitenkin, että tämän oivalluksen takia hän lopulta päätyy itse potilaaksi entiselle työpaikalleen.

Geneviève on lääkäri-isän tytär, joka on jo lapsena valinnut tieteen omaksi tiekseen. Toisin kuin sisarensa Blandine, jonka valintana on ollut uskonto. Blandinen kuoltua nuorena Geneviève on jatkanut jokailtaista kirjeen kirjoittamista sisarelleen. Näitä kirjeitä vainajalle hänellä on jo iso laatikollinen. Kenelläpä niin kutsutulla "terveellä" ei olisi jokin salainen hullutus. Tieteellinen maailmankuva ei sulje pois näitä ihmissielun oikkuja.

Genevièven näkemykset alkavat muuttua, kun sairaalaan tulee uusi potilas. Eugénien passittaa sairaalaan hänen isänsä, jonka porvarilliseen elämänpiiriin ei sovi, että tytär ilmoittaa näkevänsä kuolleita ihmisiä ja keskustelevansa näiden kanssa. Sivistynyt ja kaikin puolin järjissään olevalta vaikuttava Eugénie tuo Genevièvelle viestejä tämän kuolleelta sisarelta, ja naiset alkavat ennen pitkää laatia suunnitelmaa Eugénien vapauttamiseksi.

Geneviève käy jopa puhumassa laitoksen johtajalle, Charcot'lle, Eugénien puolesta, mutta saa tylyn vastaanoton. Jopa ihailtu Charcot liittyy niiden miesten – isien, aviopuolisoiden, setien – ketjuun, jotka tässä romaanissa pitävät omaa arvovaltaansa tärkeämpänä kuin oikeuden toteutumista. Tässä romaanissa ehkä konkreettisemmin kuin missään aiemmin lukemassani koin sen väheksymisen ja tunteettoman ylivallan, jota miehet ovat naisiin kohdistaneet. Ymmärrän nyt hieman paremmin sitä turhautumista ja voimattomuutta ja niistä syntyvää katkeruutta, jota monet naiset epäilemättä edelleen kokevat. Tähän on lisättävä, että ymmärrän nyt paremmin myös sen vielä raskaamman katkeruuden, jonka synnyttää toisten naisten kavaluus. Tässä romaanissa tällaisen petturin osan saa Eugénien näennäisesti herttainen isoäiti.

Romaanin muita tärkeitä naisia ovat Louise ja Thérèse. Orpo Louise on jo lapsena joutunut setänsä raiskaamaksi. Sairaalassa hän on yksi Charcot'n parhaita "esiintyjiä". Hänen tragediansa on, että edes sairaalan muurit eivät suojaa häntä seksuaalisen hyväksikäytön toistumiselta. Nuori lääkäri viettelee tytön tuulesta temmatuilla lupauksilla avioliitosta.

Thérèse on entinen prostituoitu, joka on joutunut mielisairaalaan heitettyään sutenöörinsä Seineen. Hänestä on tullut sairaalan potilaille korvikeäiti, joka neuloo huiveja kaikille tarvitseville. Hänessä romaani antaa varoittavan esimerkin laitostumisesta. Kun Thérèse todetaan parantuneeksi – mikä sitten hänen sairautensa lienee ollutkaan – hän reagoi yrittämällä itsemurhaa. Teollaan hän varmistaa itselleen paikan sairaalassa, joka on hänelle armollisempi ja turvallisempi kuin Pariisin kadut.

Tätä romaania voi ehkä syyttää asenteellisuudesta ja osoittelevuudesta, mutta ainakin minulle pieni ravistelu oli aivan paikallaan. Sitä paitsi romaani on kyllä erittäin taitavasti rakennettu ja se perustelee näkemyksensä uskottavasti. Romaanin kylmien miesten joukossa on myös onneksi Théophile, Louisen veli, joka tekee kaikkensa saadakseen sisarensa ulos mielisairaalasta. Eikä hän tee tätä erityisestä sisarusrakkaudesta – veljen ja sisaren suhde on ollut etäinen – vaan siksi, että se on oikein. Ehdottomasti mieleenpainuvimpia tänä kesänä lukemistani kirjoista.

Tulin ostaneeksi tämän kirjan tietämättä siitä tai kirjailijasta ennakolta yhtään mitään. Kansikuva kiinnitti huomioni, sillä olen jossain museossa nähnyt surrealistisen lyhytfilmin, josta kansikuva on peräisin. Nyt myöhemmin olen saanut tietää, että kyseessä on Victoria Masin esikoisromaani ja että siitä on jo ehditty tehdä elokuva. 

Victoria Mas, Le Bal des folles. Albin Michel 2021. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2019. 235 s.

-------------------

Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 29: Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!