Kenzaburō Ōe: Teach Us To Outgrow Our Madness

Kenzaburō Ōen (1935–2023) neljän pitkän novellin – tai pienoisromaanin – kokoelma jätti minut ristiriitaisiin tunnelmiin. Sen perusteellinen ymmärtäminen olisi vaatinut parempaa perehtymistä japanilaiseen kulttuuriin ja ennen kaikkea toisen maailmansodan japanilaisille aiheuttamaan traumaan. Kokoelman lukeminen oli tietysti hyvä syy ottaa hieman selvää näistä asioista. Kirjailijan suhtautuminen kuvaamiinsa tapahtumiin – esimerkiksi hänen pasifisminsa ja kriittinen asenteensa nationalismiin – tulivat selviksi elämäkertatietoja selvitellessäni. Kokoelman teksteistä en olisi pystynyt kirjailijan asennetta päättelemään. Novelleista kaksi avautui kuitenkin muita helpommin: niissä oli havaittavissa selviä länsimaisia vaikutteita elokuvista ja kirjallisuudesta.

Myös Ōen kirjoitustyyli vaati totuttautumista: toden ja kuvitellun raja on novelleissa häilyvä; pikkutarkasti kuvatut irvokkaat tai inhoa herättävät tapahtumat synnyttävät surrealistisen tai toisinaan jopa hysteerisen vaikutelman. 

Myös kerronnan sävy aiheutti minussa epävarmuutta: jotkin tapahtumat vaikuttivat slapstick-komiikalta, mutta en oikein tiennyt, oliko niille tarkoitus nauraa. Samantyyppinen pulma minulla on japanilaisia elokuvia katsellessani: niiden henkilöt nauravat asioille, joissa en näe mitään huvittavaa, ja ovat täysin totisia kohtauksissa, jotka minusta ovat huvittavia. Muistan kuinka teini-ikäisenä kielikurssilaisena menin Torquayssa katsomaan japanilaista, hyvin väkivaltaista gangsterielokuvaa. Yleisö nauroi kippurassa silmittömälle väkivallalle. Aikani ihmeteltyäni huomasin, että nauru tarttui – kaipa siksi, että jotenkin ahdistus piti purkaa ja itkeäkään en kehdannut. En tänä päivänäkään tiedä, oliko elokuva tarkoitettu hauskaksi.

Seuraavassa lisää kokoelman novelleista. Tapani mukaan kerron niistä turhankin yksityiskohtaisesti. Juonipaljastuksiakin on mukana. Enpä usko, että ne sanottavasti haittaavat, mutta niistä voi olla iloa jollekulle Nobel-kirjailijasta kiinnostuneelle, joka ei juuri tätä novellikokoelmaa saa käsiinsä tai muuten vaan jaksa kahlata läpi. Jos aiot itse lukea tämän kirjan, voit lopettaa blogitekstin lukemisen tähän.

The Day He Himself Shall Wipe My Tears Away

Kokoelman pisin novelli veti vähän väliä jalat lukijan alta. Mikä on "totta", mikä kuviteltua? Ja totta lainausmerkeissä, koska tietenkin kaikki on fiktiota. 

Kertomuksen 35-vuotias päähenkilö makaa sairaalassa ja on oman käsityksensä mukaan kuolemassa maksasyöpään. Luultavasti syöpä on päähenkilön mielikuvitusta. Se, onko mitään sairautta oikeasti olemassa, jää avoimeksi.

Päähenkilö mitä ilmeisimmin kertoo itse hän-muodossa etenevää tarinaa ja sen kirjaa ylös sairaanhoitaja, josta käytetään nimitystä testamentin toimeenpanijan sijainen. Välillä päähenkilö ja hoitaja keskustelevat. Nämä osuudet on merkitty sulkujen sisään ja niissä päähenkilöstä puhuttaessa "hän" on merkitty lainausmerkkeihin.

"Potilas" muistelee lapsuuttaan syrjäisessä kotikylässä, ennen kaikkea tapahtumia toisen maailmansodan loppuvaiheessa, kun hän on ollut 10-vuotias. Muistot ovat täynnä häpeällisiä ja inhottavia, yksityiskohtaisesti kuvailtuja tapahtumia. 

Potilaan isä on osallistunut sotaan Mantšuriassa äärinationalistisen kenraali Ishiwaran joukoissa. Ishiwaran syrjäyttämisen jälkeen isä on pettyneenä palannut kotiin ja vetäytynyt varastorakennukseen hautomaan nöyryytystään. Siellä hän istuu parturintuolissa vihreällä sellofaanilla vuoratuissa sukeltajanlaseissa ja kuulokkeet korvilla musiikkia kuunnellen. Tämän kirjan absurdit kuvat jäävät totisesti mieleen.

Kun päähenkilön vanhempi velipuoli ryhtyy sotilaskarkuriksi, isä ja tämän uusi vaimo, päähenkilön äiti, reagoivat eri tavoin. Isä lähettää sotajoukoille viestin, jossa pyytää, että petturi kansakunnan ja suvun kunnian palauttamiseksi surmataan. Veljen äitipuoli puolestaan lähettää viestin kiinalaismyönteisille tuttavilleen ja toivoo, että poika autetaan maanpakoon Kiinan puolelle. Isän toivomus toteutuu. Vanhemman veljen tuhkauurna palautetaan kotikylään. Tästä eteenpäin päähenkilön äiti ei enää käytä miehestään muuta nimitystä kuin tietty taho. Se on myös nimitys, jolla novellissa johdonmukaisesti isästä puhutaan. 

Sodan loputtua pitkälle edennyttä virtsarakon syöpää sairastava isä osallistuu operaatioon, jonka tavoitteena on keisarillisen palatsin valtaaminen ja mahdollisesti keisarin surmaaminen. Näin palautettaisiin Japanin kunnia ja keisari itse pyyhkisi pois kyyneleeni, kuten novellin nimi toteaa. Isä kuolee ammuskelussa jo operaation alkuvaiheessa. Poika uskoo olleensa mukana isän kuollessa, mutta myöhemmin äidin kertomuksesta käy ilmi, että tämä on ollut pojan mielikuvitusta.

Novellin loppupuolella nimittäin myös päähenkilön äiti on saapunut sairaalaan. Äidin ja pojan suhde on ollut ankaruuden ja vihan sävyttämä. Äiti syyttää tiettyä tahoa siitä, että tämä on siirtänyt oman häpeäntunteensa lapseensa ja näin tuhonnut lapsen elämän. Päähenkilön äidinpuoleinen isoisä on ollut kiinalainen, siis Japanin vihollinen. Päähenkilön verenperintö on siis ristiriitainen. Syöpään kuoleminen on äidin mielestä päähenkilön yritys väistää valintaa ja henkilökohtaista vastuutaan. 

Tässä vaiheessa hoitaja, tai testamentin toimeenpanijan sijainen, paljastuu päähenkilön vaimoksi. Tämä kertoo tuohtuneena, että päähenkilö on vaatinut vaimoaan lupaamaan, että tämä menee uusiin naimisiin amerikkalaisen kanssa. Jos heidän yhteisestä lapsestaan tulee Amerikan kansalainen, lapsi vapautuu sekä keisariin että kiinalaiseen isoisoisäänsä liittyvistä historian aaveista.

Päähenkilö eristäytyy kiusallisista totuuksista isänsä vihreiden sukelluslasien ja korvakuulokkeiden avulla. Hän lopettaa kommunikoinnin ja eristäytyy kuuntelemaan musiikkia kuulokkeilla. Hän ilmeisesti muistelee isänsä kunnian päivää ja hyräilee laulua Happy days are here again.

Edellisestä on varmaan jo käynyt ilmi, että tämä kertomus aukeaa niin moneen suuntaan, että tulkinnat jäivät pakostakin epämääräisiksi.

Prize Stock

Kokoelman toinen novelli ei aseta lukijalle samanlaisia haasteita kuin ensimmäinen. Sen tarina on melko suoraviivainen. Syrjäisen japanilaisen kylän miehet vangitsevat mustaihoisen amerikkalaisen sotilaan, joka ainoana on selvinnyt sotilaskoneen putoamisesta viidakkoon. Vanki suljetaan maanalaiseen kellariin, jonka kattoikkunasta kylän lapset katsovat outoa olentoa. Vangista puhutaan kylässä koko ajan karjaan liittyvin nimityksin.

Läheisen kaupungin viranomaiset eivät pääse ratkaisuun siitä, mitä vangille pitäisi tehdä, joten vankeusaika venyy pitkäksi.

Tarinaa kertoo minäkertoja, joka on ollut tapahtumien aikaan noin kymmenvuotias. Kertoja saa tehtäväkseen vangin ruokkimisen. Aluksi pojan metsästäjäisä vahtii ruoan viemistä aseen kanssa, mutta kun vanki vaikuttaa sopuisalta, poika saa myöhemmin hoitaa tehtävän ilman valvontaa.

Käsistään kätevä vanki alkaa korjata kyläläisten rikkoutuneita esineitä. Hän muun muassa laittaa kuntoon lähikaupungista viestejä kuljettavan virkamiehen vääntyneen jalkaproteesin.

Vähitellen kylän lapset alkavat viedä vankia kävelyretkille. Kuin huomaamatta vangin vapaudet lisääntyvät, ja hän alkaa kuljeskella kylässä myös yksinään. Hän käy katsomassa sepän työskentelyä. Vähitellen myös kylän naiset alkavat antaa ruokaa suoraan vangille, eikä kertojan tarvitse enää osallistua ruoan kuljettamiseen.

Viimein kaupungista tulee tieto vangin siirtämisestä toisaanne. Kertoja yrittää varoittaa vankia ja mahdollisesti auttaa tätä pakenemaan, mutta yhteisen kielen puute aiheuttaa väärinkäsityksen. Vanki sulkeutuu kellariin kertoja panttivankinaan. Piiritys päättyy ikävästi. Kylän miehet murtautuvat kellariin. Kertojan isä surmaa vangin kirveellä ja murskaa samalla iskulla kertojan käden.

Novellissa on alusta lähtien ja pitkin matkaa loppuratkaisua enteilevää väkivaltaista kuvastoa. Novelli alkaa ruumiin polttamisesta ja siihen se myös päättyy. Lapset puristavat kovakuoriaisia hengiltä. Yksi lapsista on pyydystänyt villikoiran, joka on purrut hänen mahansa verille. 

Myös seksuaalinen kuvasto lyö kasvoille. Lasten kylpyretkillä yksi isommista pojista velvoittaa kylän tytöt tyydyttämään itseään käsin. Myöhemmin myös vanki otetaan mukaan tällaiselle kylpyretkelle. Vanki kiihottuu lasten puuhista, jolloin tälle "ihmiseläimelle" tuodaan vuohi astuttavaksi.

Novellin lopussa on vielä toinen väkivaltainen kuolema, joka toimii kuin kertosäkeenä. 

Vangin kuoltua virkamies, jonka jalan tämä oli korjannut, toteaa kertojalle, että sota on mennyt liian pitkälle siinä vaiheessa, kun se alkaa katkoa lasten sormia. Virkamies lähtee tämän jälkeen mukaan lasten mäenlaskuleikkiin. Hän antaa proteesinsa kertojan huostaan ja laskee mäkeä pudonneen amerikkalaiskoneen peräsimellä. Ilman proteesiaan hän ei pysty jaloillaan ohjaamaan "kelkkaansa" ja kuolee sen törmäyksessä.

Kertoja toteaa, että nämä tapahtumat lopettivat hänen lapsuutensa. Hän kuitenkin tuntee vihaa myös aikuisten maailmaa kohtaan.

Teach Us To Outgrow Our Madness

Tässä hän-muodossa kerrotussa tarinassa on keskiössä lihava mies, joka saa jollain tavalla elantonsa kielestä, sekä hänen niin ikään lihava idioottipoikansa. Elämäkertatiedoista tiedän, että Kenzaburō Ōe on usein kirjoittanut suhteestaan omaan autistipoikaansa. Niinpä ajattelin, että novellin päähenkilökin on kirjailija.

Lihavuuden merkitys ei avautunut minulle täysin. Se mainitaan usein ja se saa selvästi symbolista merkitystä. Onko lihavuus novellissa merkki traumasta tai elämänhallinnan menettämisestä? Mietin myös, onko sumopainijoiden maassa lihavuudella samanlaista stigmaa kuin meillä täällä.

Kirjailijalla on lähes symbioottinen suhde poikansa kanssa. Hän muun muassa uskoo voivansa tuntea lapsensa kivun. Kun pojan näkö todetaan niin puutteelliseksi, että tarkan näön alue on tuskin metriä laajempi, kirjailija uskoo voivansa välittää omat havaintonsa lapselle kielen avulla. Tästä seuraa nöyryyttävä episodi eläintarhassa. Se aloittaa novellin ja siihen palataan vielä uudestaan perusteellisemmin.

Novelli kuvaa kirjailijan arkea poikansa kanssa. Samalla se kertoo sisäisestä painista, jota kirjailija käy menneisyytensä kanssa. Novelli toistaa lähes täsmälleen saman tarinan, joka esiintyi kokoelman ensimmäisessä kertomuksessa. Kirjailijan lapsuudessa hänen isänsä on eristäytynyt varastoon ja istunut parturintuolissa näkemättä ja kuulematta ympäristöään. Myös vaikea äitisuhde on mukana. Samoin keisariin kohdistuvat ristiriitaiset tunteet. Tämän kokoelman novellit keskustelevat keskenään poikkeuksellisen selvästi.

Lopulta kirjailija polttaa isästään kirjoittamansa elämäkerran ja vapautuu historian painolastista. Ehkäpä käsitykseni lihavuudesta trauman ulkoisena merkkinä osuu kohdalleen, sillä novellin lopussa, kun päähenkilö tekee sovinnon menneisyytensä kanssa, hän lähes ihmeenomaisesti laihtuu.

Aghwee The Sky Monster

Kokoelman viimeinen novelli sisälsi koko joukon kauhukirjallisuuden tuttuja elementtejä. Tarinassa on mukana myös komiikkaa. Kertomuksen minäkertoja on kuvattujen tapahtumien aikaan ollut 18-vuotias yliopisto-opiskelija. Rahapulassa hän pestautuu osa-aikaiseen työhön erikoisista harhoista kärsivän tunnetun avant-garde-säveltäjän seuralaiseksi.

Säveltäjä uskoo, että taivaalla asustava kengurun kokoinen lihava vauva valkoisessa puuvillayöpaidassa käy keskustelemassa säveltäjän kanssa, kun tämä poistuu kodistaan. Seuralaisen tehtävänä on olla mukana näillä retkillä ja huolehtia, ettei säveltäjän outo käytös aiheuta skandaalia.

Aavevauvan nimi on Aghwee. Novellin kertoja saa säveltäjän entiseltä vaimolta kuulla, että heidän lapsensa syntyi kasvain päässään. Lääkäri oli arvellut, että kyseessä oli henkiseen kehitykseen vaikuttava parantumaton aivotyrä. Yhteistuumin lääkäri ja säveltäjä ovat näännyttäneet vauvan kuoliaaksi antamalla sille ainoaksi ravinnoksi sokeriliuosta. Vauvan kuoleman jälkeen ruumiinavauksessa paljastui, että vauvan päässä oli parannettavissa oleva hyvänlaatuinen kasvain. Ainoa sana, jonka vauva eläessään sanoi, oli: "Aghwee".

Säveltäjä kertoo, että taivaalla on suuri joukko tällaisia henkiä. Hän uskoo, että esimerkiksi William Blake on kuvannut niitä maalauksissaan.

Säveltäjä ja kertoja kiertävät monilla säveltäjän elämän tärkeillä paikoilla. Säveltäjä keskustelee vilkkaasti näkymättömän Aghween kanssa ja saa hetkittäin kertojankin melkein uskomaan tämän olemassaoloon. Kertoja ajattelee, että säveltäjä haluaa retkillä antaa kokemuksitta kuolleelle Aghweelle muistoja.

Novelli päättyy jouluaattona. Aghween kanssa kommunikoiva säveltäjä kävelee yhtäkkiä rekan eteen ja vahingoittuu törmäyksessä kuolettavasti. Kertojan mielessä käy, että säveltäjän tarkoitus on koko ajan ollutkin tehdä itsemurha. Ennen sitä hän on halunnut käydä elämänsä tärkeillä paikoilla. Aghwee on ollut vain veruke. Sairaalassa kertoja yrittää vielä saada säveltäjältä vastauksen epäilyynsä, mutta saa tältä vain arvoituksellisen hymyn.

Käännöstä on vaikea arvioida, kun japanin kielestä on vain hatara mielikuva. Novellien vahvasti visuaalinen kuvasto toimii joka tapauksessa englannin kielelläkin. Ensimmäisen novellin maaseudun murrerepliikit on käännetty perusenglanniksi, mutta repliikkien loppuun on lisätty väriä tuomaan huudahdus "yessir!"  Yhdessä kohdassa sanaleikki on ollut mahdoton kääntää, joten kääntäjä on kääntänyt sen sanatarkasti ja selittänyt merkityserot alaviitteessä. Tämä oli minusta parempi ratkaisu kuin olisi ollut itse keksitty vitsi, jossa ei olisi enää ollut kirjailijan tarkoittamaa merkitystä.

Kenzaburō Ōe, Teach Us To Outgrow Our Madness. Serpent's Tail 1994. Kansikuva: Amanda Hutt. 261 s.