Olen joskus hankkinut tämän kirjan kiinnostuksesta Joyce Caryn tuotantoon. Varmasti ostopäätökseen vaikutti myös kirjan kömpelön retro kansikuva. Kansitaiteilija valitettavasti jää tuntemattomaksi, sillä hänen nimeään ei mainita.
Tämän romaanin henkilöasetelmassa on paljon samaa kuin Joyce Caryn varhaisemmassa, romaanitrilogian aloittavassa Näinkin voi käydä-romaanissa. Tässäkin minäkertojana on nainen, joka on suhteessa – tällä kertaa ihan virallisessa avioliitossa – peräkkäin kahden (aiemmassa teoksessa kolmen) miehen kanssa pystymättä tekemään lopullista valintaa näiden välillä. Samoin kuin aiemman teoksen Sally Monday/Wilcher/Jimson myös tämän romaanin Nina Nimmo/Latter on oman mukavuutensa tähden itsepetokseen – ja miestensäkin pettämiseen – valmis hedonisti. Nina kirjoittaa teostaan eräänlaiseksi puolustuspuheeksi itselleen ja ensimmäiselle miehelleen, jonka poliittinen ura tässä vaiheessa on jo ohi.
Olen ryhtynyt kirjoittamaan tätä kirjaa, koska pidän selvänä, että pian aletaan tehdä kaikenlaisia maineelle käypiä "paljastuksia", jotka koskevat minua ja sitä suurta miestä, jonka kanssa kerran olin naimisissa.
Niin paljon tässä oli tuttua aiemmasta romaanitrilogiasta – jopa aivan samankaltaisia kohtauksia – että romaani olisi jäänyt kesken, ellei sen kuva vuosisadan vaihteen Britannian politiikasta olisi herättänyt uteliaisuuttani. Myös kuvaus ensimmäisestä maailmansodasta kotirintaman näkökulmasta oli silmiä avaava: sodan häviäminen oli varteenotettava vaihtoehto, joka poliitikkojen toisaalta täytyi pitää omana tietonaan ja johon heidän toisaalta oli oman uransa jatkon vuoksi varauduttava. Romaanissa on useita poliittista elämää koskevia huomioita, jotka tuntuivat edelleen nykypolitiikassa paikkansapitäviltä.
Tulipa esimerkiksi mieleeni muuan kotimaan politiikkamme ministeripoloinen, joka hoidettuaan valtavia etuja kansalaisille kriisiaikoina joutui tilille valkoisesta hätävalheesta mitättömässä asiassa ja sammaltamisesta ministeriaitiossa:
Jokainen ylhäiseen asemaan päässyt ihminen saa välttämättä vihamiehiä, vaikka hän olisi itse pyhimys eikä tekisi muuta kuin rukoilisi. Mutta ministeri, joka hallitsee toisia ihmisiä ja ratkaisee, mitä heidän tulee tehdä tai jättää tekemättä, kerää itselleen vihamiehiä aivan hirveitä määriä, ja kuitenkaan hänelle ei siunaannu ystäviä vastaavassa määrässä, koska ne, jotka saavat häneltä joitakin etuja itselleen, katsovat toisen tehneen vain luonnollisen velvollisuutensa.
Mielenkiintoinen oli myös romaanin kuvaus sodanjälkeisestä "kadotetusta sukupolvesta". Kuvailijana on vanhemman sukupolven edustaja, joten nuorten käyttäytyminen nähdään merkkinä "rappeutumisrutosta". Vähitellen Ninankin suhtautuminen esimerkiksi naisten kasvojen ehostamiseen muuttuu suvaitsevaiseksi. Epäilemättä Nina – ja kirjailija Joyce Cary – ovat vahvasti nuorten puolella.
Ne, jotka ihmettelivät sodan jälkeen tapahtunutta moraalin luhistumista, unohtavat yksinkertaisesti, miltä tuntui siirtyä yhtäkkiä vuoden 1918 kevään epätoivosta syksyllä alkaneeseen voitonhuumaan. Jokainen halusi saada lomapäivänsä tehdäkseen mitä ikinä halusi, – hiljaiset halusivat päästä kotiin miettimään asiaa ja iloiset ja vilkkaat ihmiset halusivat juhlia. Sotilaat olivat niin villeinä halusta päästä väestä pois, että eräät rykmentit kotiuttivat itsensä melkein itsestään. Miehet olivat kyllästyneet kuriin, ja upseereille olisi voinut olla vaarallista koettaa pysyttää heidät järjestyksessä.
Ninan hahmossa paljastuu aiempaa selvemmin myös Caryn naispäähenkilöiden taipumus masokismiin. Romaanin lopussa Nina on onnellisimmillaan, kun kaksi hänen miestään vuoron perään "rankaisevat" häntä. Suurimmaksi osaksi tämä rankaiseminen on sanallista, mutta siihen sisältyy myös jokin eroottinen osuus, jonka Nina – tai 1950-luvun moraalinormien mukaisesti kirjoittava kirjailija – ilmaisee niin verhotusti, että minun mielikuvitukseni ei pystynyt rakastavaisten puuhista muodostamaan järkevää käsitystä.
Myös romaanin miehet toistavat aiemman trilogian kuvioita. Romaanin suomalaisessa nimessä mainittu poliitikko on Chester Nimmo, maaseudun uskonnollisista yhteisöistä kannatuksensa keräävä radikaalipoliitikko. Aidolta vaikuttavasta uskonnollisesta vakaumuksestaan huolimatta hän on pesunkestävä opportunisti. Hän muistuttaa monilta osin aiemman romaanitrilogian Tom Wilcheriä.
Nelivuotiaana orvoksi jääneen Ninan perintörahojen avulla Chester Nimmo nousee parlamenttiin ja sitten sopivasti periaatteitaan muokkaamalla ministeriksi 1910-luvulla. Lähes yhdessä yössä sulaa hänen vastustuksensa Britannian liittymiselle ensimmäiseen maailmansotaan, ja tästä entisestä pasifistista tulee Lloyd Georgen sota-ajan liberaalihallituksen varustelusta vastaava ministeri.
Mitä ilmeisimmin Chester Nimmo menee naimisiin Ninan kanssa tämän rahojen tähden. Avioparin ikäero on lähes kaksikymmentä vuotta, ja lisäksi Nina odottaa lasta serkulleen Jim Latterille. Missään vaiheessa Chester ei tosin myönnä menneensä naimisiin rahojen takia ja on omien sanojensa mukaan ollut myös tietämätön Ninan raskaudesta.
Avioliitosta tulee kuitenkin enimmäkseen onnellinen. Kumpikin tuntuu saavan suhteesta sen mitä tavoittelee. Nykylukijan mielestä suhteesssa on epämiellyttävän paljon kyse omistamisesta, valloittamisesta ja vallankäytöstä. Ninan palveluksista makuuhuoneen puolella tulee Chesterille välttämätön huume, jolla hän purkaa sotaministerin paineitaan. Kun Nina ajoittain ottaa välimatkaa mieheensä, Chester tulee lähes hulluksi. Omia tarkoituksiaan ajaakseen Nina aina palaa Chesterin vuoteeseen, vaikka korostaakin tehneensä sen vasten tahtoaan. Eräänäkin aamuna hän muistaa "kuinka 'kiltti' olin ollut hänelle siitä huolimatta, että inhosin häntä niin mahdottomasti". Harvinaisen tarkkanäköisesti Nina tällä kertaa toteaa: "Kaikesta päättäen minä olisin menestynyt katutyttönä oikein hyvin."
Ninan hurjaluonteisesta ja väkivaltaisesta serkusta Jim Latterista tulee Ninan toinen aviomies siinä vaiheessa, kun Chester Nimmo on sodan jälkeen pudonnut parlamentista, sairastunut vakavasti ja kärsinyt vielä toisenkin vaalitappion. Jimin luonteessa on samoja piirteitä kuin varhaisemman trilogian taidemaalari Gulley Jimsonissa.
Jim luo uran upseerina siirtomaahallinnossa ja käy poliittista taistelua nigerialaisen lugaheimon puolesta. Hän vastustaa tietä, joka toteutuessaan tuhoaisi lugalaisten alkuperäisen elämäntavan. Kaksipiippuinen juttu kääntyy Jimin tappioksi, kun häntä syytetään yrityksistä estää Afrikan kehittymistä.
Jim Latterhan oli Ninan ensimmäisen lapsen, Tomin, biologinen isä. Myös Ninan toinen lapsi, Sara eli Sally, on Jimin ja Ninan lähentymisen seurausta siinä vaiheessa, kun Chesterillä ja Ninalla on ollut yksi vaikeista kausistaan. Chesterin kunniaksi on kyllä mainittava, että hän suhtautuu lapsiin kuin omiinsa, mikä tosin ei aina ole pelkästään hyvä asia. Chesterin on vaikea hyväksyä lasten omia ratkaisuja. Ninan ja Chesterin ero aiheutuu viime kädessä siitä, että Chester kieltäytyy käyttämästä poliittista vaikutusvaltaansa vaikeuksiin joutuneen Tomin hyväksi.
Kun Chester on 64-vuotias ja Nina 45-vuotias, he siis muuttavat erilleen. Tässä vaiheessa Nina aloittaa lopulta avioliittoon johtavan suhteen Jim Latterin kanssa. Chesterin lakimies yrittää vielä painostaa Ninaa palaamaan kotiinsa, mutta se on jo myöhäistä, sillä "meidän kummankin tyrmistykseksi (olin näet luottanut siihen, että olin jo liian vanha) olin jälleen siinä tilassa, mikä näytti olevan väistämättömänä seurauksena aina, kun Jim ja minä pääsimme yhteen". Ninan kolmas lapsi saa nimen Robert Jimin sympaattisesti kuvatun vanhemman veljen mukaan.
Romaanin sivuhenkilöissä on useita kiinnostavia hahmoja. Tom-pojan seikkailuja Oxfordissa ja kabareeteattereissa seurasin mielelläni. Hän myös ensimmäisenä yritti tuoda Strindbergin näytelmiä Lontoon teattereihin. Sodanjälkeinen ura Berliinin kabareissa päättyy onnettomasti.
Sota-ajan keinottelulla omaisuutensa hankkiva Ted Goold ja hänen rahaa mauttomuuksiin haaskava Daisy-vaimonsa ovat dickensmäisen reheviä hahmoja. Dickensin nöyristelevät lakeijat tulevat mieleen myös Chesterin sihteeristä, Harry Boothamista, joka lähes näkymättömästä mielistelijästä kehittyy loppujen lopuksi arvokkaaksi politiikan taustahahmoksi, joka vielä kaiken huipuksi menee naimisiin Ninan Sally-tyttären kanssa. Ninan lapsuudenajan "sijaisäiti", Latterin täti, on huvittavasti kuvattu moraalinvartija, jolla on liiallinen mieltymys alkoholiin ja kova halu puuttua ihmisten yksityisasioihin.
Romaanin käännös oli 1950-luvun käännösromaanien tapaan jäykähkö. Joitakin virheitäkin siellä oli. Sadunomaista ja usein joulun aikaan esitettävää näytelmää tarkoittava panto tosin käännetään vielä nykyäänkin miten sattuu. Tässä romaanissa se oli ensin käännetty pantomiimiksi ja sitten myöhemmin, kun kääntäjälle oli selvinnyt, että siinä oli puhettakin, elenäytelmäksi. Uuden testamentin kertomus Gerasan sikalaumasta, johon Jeesus siirsi riivaajat ja jotka sitten juoksivat mereen hukkumaan, ei ollut tullut kääntäjän mieleen. Hän on selvästi tulkinnut, että kyse on erisnimestä kääntäessään: "Gaderene Swinen tapaus uudistuu."
Tyrskylauta oli minusta sitten kyllä puolestaan osuva käännös sanalle surfboard, vaikka lainelauta olisikin ollut korrektimpi. Harvemmin kyseistä vesiurheilua laineissa harrastetaan. Kunnot tyrskyt siinä olla pitää!
Ystäviensä kehotuksesta Joyce Cary jatkoi tässä Olin poliitikon vaimo -romaanissa aloitettua tarinaa vielä kahdessa romaanissa. Tämä uusi trilogia noudatti hänen ensimmäisen trilogiansa kaavaa siten, että seuraavissa osissa pääsevät Ninan aviomiehet kumpikin vuoron perään ääneen minäkertojina.
En erityisemmällä innolla aio näitä trilogian muita osia etsiskellä, mutta jos ne jossain antikvariaatissa putoavat päähäni, katson sen selväksi johdatukseksi. Nyt minua kuitenkin kiinnostaisivat enemmän Joyce Caryn Nigerian kokemuksiin perustuvat romaanit. Joyce Cary ilmeisesti oli hyvissä väleissä afrikkalaisten kanssa eikä teoksia ole ainakaan rasistisiksi moitittu. Varmuuden vuoksi ne on kuitenkin parasta hankkia nyt heti ennen kuin ne mahdollisissa uusissa painoksissa muutetaan kaikilta osin nykyajan asenteita vastaaviksi.
Joyce Cary, Olin poliitikon vaimo. Gummerus 1953. Englanninkielisestä alkuteoksesta Prisoner of Grace (1952) suomentanut Matti Karjalainen. 415 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!