Vuonna 1969 ilmestyneen ja 1960-luvun loppupuolelle ajoittuvan romaanin alku sijoittuu lentokoneeseen, jossa valokuvajournalisti Ivy Eckdorf matkustaa Dubliniin juttuidean perässä. Hän on eräältä baarimikolta kuullut tarinan O'Neillin rappeutuvasta hotellista ja sen kuurosta omistajattaresta, vaistonnut tarinassa menneisyydessä tapahtuneen tragedian ja aiheen valokuvakirjaan ja lähtenyt tutkimusmatkalle Irlantiin.
Ensikäsityksen rouva Eckdorfista saamme hänen satunnaisen kanssamatkustajansa ja vierustoverinsa silmin. Rouva Eckdorf, 46-vuotias kookas ja näyttävä nainen, lörpöttelee omista henkilökohtaisista asioistaan toista kuuntelematta ja piittaamatta vierustoverinsa yhä suorasanaisemmiksi käyvistä toiveista saada olla rauhassa. Rouva Eckdorf kertoo tyttökouluvuosistaan ja opettajattaresta, joka oli häntä lähennellyt, kahdesta kariutuneesta avioliitostaan saksalaisten miesten kanssa – rouva Eckdorf on syntyjään englantilainen – ja ennen kaikkea O'Neillin hotellista, jonka entinen loisto on väistynyt ja jossa nykyisin harjoitetaan prostituutiota. Hän lavertelee hotellin omistajaperheestä, työntekijöistä ja asiakkaista ja loukkaa vierustoveriaan olettamalla, että tälle huonomaineiset hotellit varmaan ovat tuttuja. Itsekeskeisyydellään ja kovakorvaisuudellaan hän saa vierustoverinsa raivon partaalle.
Perillä Dublinissa tutustumme rouva Eckdorfin tutkimusten myötä tarkemmin O'Neillin hotelliin. Rouva Eckdorf tekeytyy mahdolliseksi hotellin ostajaksi päästäkseen lähemmäs hotellin piirissä vaikuttavia ihmisiä. Hän ei kaihda keinoja tietoja etsiessään.
Hotellin omistajatar, rouva Sinnott on pian täyttämässä 92 vuotta. Hän asuu edelleen hotellin yläkerran huoneessa, mutta on jättänyt hotellin johtamisen pojalleen Eugenelle, joka kuitenkin pitää koirien juoksukilpailuja ja sherryn naukkailua hotellin hoitamista tärkeämpinä. Rouva Sinnott on ollut syntymästä saakka kuuro. Hänen luonaan käyvät ihmiset viestivät hänen kanssaan muistikirjojen avulla. Jokaisella vierailijalla on oma kirjansa.
Kuten aiemmassa The Boarding-House -romaanissaan William Trevor kuvaa nytkin yksinäisten yhteisöä. Tässä romaanissa korostuu se, miten jokainen sen henkilöistä elää omassa maailmassaan, monet heistä kummallisilta vaikuttavissa pakkomielteissä. Ihmiset eivät myöskään kuuntele toisiaan. Romaani on kerrottu hän-muodossa, mutta eläytyvän esityksen kautta pääsemme vuorollaan jokaisen henkilön ajatuksiin.
Tutustumme vanhan rouva Sinnottin lapsiin, Eugeneen ja Enidiin, sekä heidän puolisoihinsa, hotellin käytännön tehtävistä huolehtivaan O'Sheaan sekä hotellissa työtään tekeviin prostituoituihin. William Trevor tasapainottelee henkilökuvauksessaan komiikan ja tragiikan välisellä kapealla rajalla. Ihmisten pakkomielteet ovat pintasolla koomisia, mutta yksinäisyys, joka komiikan alta paljastuu, ei voi olla koskettamatta. Mukana on myös Trevorin henkilögallerian vakiohahmo, moraaliton pikkurikollinen. Tässä romaanissa Morrissey saa pääasiallisen elantonsa neljän naisen parittamisesta. Asiakkaiden etsiminen kaupungissa, jossa monet ovat hurskaita katolisia, on kovaa ja välillä vaarallistakin työtä.
Paradoksaalisesti ainoa, jonka romaanin henkilöt uskovat todella kuuntelevan ja ymmärtävän heitä, on kuuromykkä rouva Sinnott. Useille romaanin henkilöille rouva Sinnott on pyhimysmäinen, kaiken ymmärtävä hahmo. Rouva Sinnott on aikanaan hotellia johtaessaan kerännyt sen henkilökuntaan orpoja, jotka edelleen suhtautuvat häneen kuin äidin korvikkeeseen. Rouva Sinnottin ajatuksiin pääsemme vain hetkeksi pariin otteeseen. Hänen hauras mielensä vaikuttaa uppoutuneen kauas menneisyyteen: hän ajattelee omaa isäänsä, O'Neillin hotellin perustajaa, venetsialaista äitiään sekä nuorena kuollutta aviomiestään Leoa.
Rouva Sinnottin hahmo toi mieleen toisen kirjallisuuden kuuromykän, johon romaanin henkilöt heijastavat omia toiveitaan. Tarkoitan amerikkalaisen Carson McCullersin romaanin The Heart is a Lonely Hunter (1940) päähenkilöä. McCullersin romaani on ilmestynyt myös suomeksi nimellä Yksinäinen sydän (Otava 1950). "I have a needy heart", sanoo rouva Eckdorf jo romaanin alkusivuilla. Ehkä kuvittelen, mutta minusta siinä on selvä viittaus vanhempaan romaaniin.
Rouva Eckdorf uskoo lopulta päässeensä selville tragediasta, joka on kohdannut hotellin omistajaperhettä kaksikymmentäkahdeksan vuotta aiemmin ja saanut aikaan sen, että perheen tytär Enid on katkaissut suhteensa hotelliin ja poika Eugene on solminut lyhyeksi jääneen avioliiton hotellin sisäkön, Philomenan, kanssa. Rouva Eckdorf uskoo myös, että pyhimysmäisellä hyvyydellään rouva Sinnott on saanut aikaan sovituksen ja anteeksiannon. Rouvan syntymäpäiväjuhlat, jonne kaikki läheiset saapuvat, on osoitus tästä anteeksiannosta.
Lukijan käsitys rouva Eckdorfin luotettavuudesta on saanut kolauksia romaanin alusta lähtien. Hänen taustastaan paljastuu yllättäviä eikä kovin mairittelevia asioita. Hänellä on kyllä aito pyrkimys totuuteen ja ymmärtämiseen, mutta omien pakkomielteidensä takia hän tulkitsee asioita omintakeisesti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hänen käsityksensä menneisyyden tragediasta osuu oikeaan. Sen sijaan tulkinta anteeksiannosta ja sovituksesta johtuu rouva Eckdorfin omista tarpeista. Hän janoaa anteeksiantoa omaan elämäänsä. Romaanin lopussa sovituksen etsintä johtaa rouva Eckdorfin uskonnolliseen psykoosiin.
Teoksen loppuosan uskonnollinen hysteria teki siitä raskaanpuoleisen. Sitä tasapainotti lopussa tilaa saava katolinen pappi, isä Hennessey, jonka mielestä rouva Eckdorfin ei pitäisi sotkeutua ihmisten asioihin. “There was something wrong in looking through a keyhole at people being themselves.” Isä Hennessey toteaa viisaasti, että jos emme ymmärrä ihmisiä, näemme vain heidän omituisuutensa.
William Trevor, Mrs Eckdorf in O'Neill's Hotel. Penguin Books 1971. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1969. 265 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!