Yaël Hassan: Rue Stendhal

Ranskalaista lastenkirjallisuutta olisi taas tarjolla. Kirjailija Yaël Hassanin nimi jäi mieleen Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin esittelystä. Kun vastaan tuli tämä mukavasti kirjallisuushistoriaa sivuava Rue Stendhal, pitihän siihen tarttua.

Romaanin pääosassa ovat pariisilaisen Rue Stendhal -kadulla sijaitsevan kerrostalon lapset. Kesäloma on juuri alkanut. Melkein 11-vuotiaan Estébanin paras kaveri Théo on muuttanut Marseilleen. Edessä näyttäisi olevan tylsä ja yksinäinen kesä. Estébanin äiti on päivät töissä. Isäänsä Estéban ei ole koskaan tavannut.

Onhan tietenkin jäljellä Estébanin toiseksi paras kaveri, Idris, jonka kuusihenkinen perhe asuu kahden makuuhuoneen asunnossa samassa kerrostalossa. Idriskin on menossa syksyllä yläkouluun kuten Estéban. Olisi mukavaa, jos he pääsisivät samalle luokalle. Äitinsä kanssa kahdestaan talossa asuva Lola voisi myös tulla samalle luokalle. Lola on Estébanin mielestä "planeetan kaunein tyttö", mutta hän poistuu harvoin kotoaan.

Estébanin synkät mietteet pihan rappusilla keskeyttää neljännen kerroksen vanha herra Faure, joka kertoo, että Théon perheen jättämään asuntoon on tänään tulossa uudet asukkaat ja että heillä kuuluu olevan kolme lasta. 

Pian uusien asukkaiden muuttokuorma saapuukin, ja Estéban tutustuu 12-vuotiaaseen Brunoon, Estébanin kanssa samanikäiseen Rosalieen ja 8-vuotiaaseen Émilieen. Uuden perheen lapset vaikuttavat aluksi epäilyttävän nörttimäisiltä ja varsinkin Rosalie epäystävälliseltä. Rosalie nimittää punatukkaista Estébania "porkkanatukaksi" (poil de carotte). Mukavanoloinen Bruno kuitenkin selittää, ettei Rosalie tarkoita pahaa, hän on vain juuri lukemassa Jules Renardin omaelämäkerrallista lapsuuskuvausta nimeltä Poil de carotte.

Herra Faure värvää kaikki pihan lapset järjestämään kirjastoaan. Hän lahjoittaa pois tietokirjallisuuden ja jättää vain kaunokirjallisuuden. Lapset auttavat mielellään. Herra Faure lupaa lukea ääneen, jotta puuha sujuisi rattoisammin. Estéban ehdottaa kirjaa Poil de carotte, joka herra Fauren kirjahyllystä löytyykin. Tarina lumoaa lapset ja he haluaisivat kuulla aina vain lisää. 

Kun kirjat on järjestetty, herra Faure kysyy lasten lomasuunnitelmia. Bruno haluaisi käydä läheisellä Père-Lachaisen hautausmaalla, joka on pitempään Rue Stendhalilla asuneille lapsille jo ennestään tuttu seikkailupaikka. Herra Faure pitää ajatusta hyvänä ja kertoo itse matkustavansa seuraavana päivänä sukuloimaan.

Seuraavana päivänä alkaa seikkailu. Lapset saavat herra Faurelta kirjeen, jossa on heille arvoitus ja hautausmaalla suoritettava tehtävä. Näitä kirjeitä lapset saavat vastedes joka päivä. Herra Fauren ystävät antavat lapsille aina uuden kirjeen joko hautausmaalla tai lasten kotitalolla. Herra Fauren ystävät myös osallistuvat leikkiin kertomalla lapsille hautausmaan kuuluisista vainajista. 

Onhan tässä leikissä hiukan makaaberi sävy, mutta lapset eivät siitä ole moksiskaan. Tarinat öisin hautausmaalla vaeltelevista haamuista suorastaan lisäävät heidän innostustaan. Porukan pienin, Émilie, tosin on välillä niin peloissaan, että jättäytyy pois muutamilta hautausmaaretkiltä. Oli sympaattista, että muut eivät häntä tästä kiusoitelleet vaan pikemminkin lohduttivat ja keksivät keinoja, joilla Émilie voisi voittaa pelkonsa.

Myöhemmin myös Estébanin paras kaveri Théo liittyy lasten joukkoon. Estébanin äiti on suostunut ottamaan Théon Pariisiin "kesäpojaksi", kun Théon äiti on joutunut sairaalaan pieneen toimenpiteeseen.

Leikin varjolla lapset tutustuvat kuuluisien kirjailijoiden ja muutamien muiden merkkihenkilöiden elämäntarinoihin ja tutkivat heidän hautamuistomerkkejään. Heti ensimmäisen seikkailupäivän jälkeen lapset käyvät kirjastossa etsiskelemässä Oscar Wilden kirjoja. Heidän ensimmäisen päivän tehtäviinsä on nimittäin kuulunut Oscar Wilden haudan löytäminen. Haudalla he ovat tavanneet naisen, joka närkästyneenä yrittää poistaa haudasta "vandaalien" jättämät tahrat – huulipunasta jääneet suukkojen jäljet, jotka naisen sinnikkäistä yrityksistä huolimatta ilmestyvät hautakiveen aina uudestaan.

Kirjastossa lapset tutustuvat mukavaan kirjastonhoitajaan, Elsaan. Koska satutunnille ei ollut tullut pienempiä lapsia, Elsa lukee seikkailijajoukolle ääneen Oscar Wilden sadun Itsekäs jättiläinen. Kirjastosta tulee lapsille sadepäivien vakiopaikka.

Samalla tavalla lapset seuraavina päivinä tutustuvat muiden muassa Coletteen, La Fontaineen, Paul Eluardiin, Alphonse Daudet'hen, Apollinaireen ja Auguste Maquet'hen. 

Tuo listan viimeinen nimi luultavasti vaikuttaa vieraalta, ainakaan minä en ollut koskaan kuullut hänestä. Auguste Maquet oli Alexandre Dumas'n "neekeri". Nimitys järkyttää lapsista varsinkin Idrisiä, joka on senegalilaisen taustansa takia saanut kuulla yllin kyllin rasistia loukkauksia. Nimitystä kuitenkin käytettiin kirjailijoiden avustajista, joiden tehtävänä oli kirjoittaa romaanin ensimmäinen versio: keksiä juoni ja varmistaa, että romaanin historiatiedot pitivät paikkansa. Auguste Maquet'lle kuuluu siis iso kunnia esimerkiksi Monte Christon kreivistä. Maquet'n vaatimaton hautakivi on Père-Lachaisen hautausmaalla; Alexandre Dumas'n maalliset jäännökset lepäävät Panthéonissa.

Lasten hautausmaaseikkailuun sisältyy myös pientä jännitystä, kun Idris uskoo eräänä päivänä 

yllättäneensä haudanryöstäjät kesken puuhiensa. Hakeutuminen sateensuojaan erääseen hautausmaan pienistä mausoleumeista aiheuttaa myös pelon väristyksiä, varsinkin siinä vaiheessa, kun Lola tuntee jonkin koskettavan jalkojaan... 

Surua aiheuttaa myös kuulopuheiden perusteella päätelty herra Fauren äkillinen kuolema. Tämä osoittautuu kuitenkin väärinkäsitykseksi. Todellinen vainaja ei ole lapsille yhtä läheinen kuin herra Faure.

Seikkailujen lomassa on ilmassa myös hieman romantiikkaa: Lolasta ja Estébanista, samoin kuin Idriksestä ja Rosaliesta tulee kesän aikana erityiset ystävät. Heille myös selviää, että kaikki neljä jatkavat yläkoulussa samalla luokalla.

Seikkailunsa loppuvaiheessa lapset kohtaavat hautausmaalla kirjailijattaren, joka yrittää keksiä, miten kertoisi lastenkirjassa Père-Lachaisen tarinoita. Lapset kertovat naiselle omasta kesästään. Myöhemmin nainen ilmoittaa, että lasten kesäseikkailu on nyt julkaistu kirjana.

Ja minä luin sen äsken.

Kirja on suunnattu yli kymmenvuotiaille. En osaa sanoa, innostuisivatko lapset tästä. Onko seikkailu kuitenkin vähän pliisu? Sympaattinen piirroskuvitus varmaan lisää houkuttelevuutta. Minä kyllä ainakin pidin kovasti. Virtuaalinen lukupinoni kasvoi useilla teoksilla: Poil de carotte, Dialogues de bêtes ja ehkä se Monte Christon kreivikin pitää ihan lukemalla lukea. Tv-sarjan ja elokuvan olen kyllä nähnyt – ja lukenutkin tarinan Kuvitetuista Klassikoista. Jules Renardin Kuvien metsästäjä kului usein käsissäni 1970-luvulla. Nyt voisi olla aika lueskella uudelleen sen viehkoja luontokuvauksia. Käärme-luvun muistan ulkoa kokonaan. Se kuuluu näin: "Liian pitkä."

Estéban muuten lukee itsekseen loppuun herra Faurelta lainaamansa Jules Renardin Poil de carotte -kirjan. Kirjan päähenkilön omassa perheessään kokema kaltoinkohtelu liikuttaa poikaa niin kovasti, että tämä yläkouluun pian siirtyvä poika hyppää äitinsä kaulaan ja kuiskaa: "Sinä olet maailman suloisin äiti." Taisin vähän liikuttua minäkin.

Voisikohan sitä ensi kesänä pistäytyä Père-Lachaisessa? Edellisestä vierailusta on jo aikaa. Tekisi mieli käydä katsomassa, onko Antoine Augustin Parmentierin haudalla aina muutama tuore peruna. Kyseinen herra edisti perunanviljelyä Ranskassa 1700-luvulla. Rue Stendhal -romaanista opin.

Yaël Hassan, Rue Stendhal. Casterman 2013. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2011. Kuvitus: Pénélope Paicheler. 135 s.