William Trevorin (1928–2016) tragikoominen The Boarding-House ilmestyi alun perin vuonna 1965. Vaikka se sijoittuukin jo lähes täysin kadonneeseen täysihoitolamiljööseen, se on säilyttänyt luettavuutensa mainioiden ihmistyyppien ja omalaatuisen komiikkansa ansiosta.
Trevorin edellinen romaani The Old Boys kuvasi eläkeikään ehtineitä ihmisiä. Tällä kertaa katse suuntautuu hieman nuorempiin: suurin osa romaanin henkilöistä on myöhäisessä keski-iässä, viidenkymmenen ikävuoden tienoilla. Edellisestä romaanista tuttu henkilöiden muodollinen tapa ilmaista itseään synnyttää komiikkaa myös tässä romaanissa. Väärinkäsitykset ja pähkähullut tilanteet saivat minut usein purskahtamaan nauruun, kun niitä setvittiin korostuneen korrektein sanankääntein. Trevor sitoo tämän romaanin edelliseen myös pienellä, lähes huomaamattomalla, viittauksella kahteen aiemman romaanin henkilöön.
William Wagner Bird on pitkän matkatoimistouran jälkeen saanut haltuunsa täysihoitolan Lontoon esikaupunkialueelta. Sinne hän on tietoisesti alkanut kerätä yksinäisiä miehiä ja naisia, joiden yksinäisyys ei ole vain sattumaa vaan tuntuu jollain tavalla olevan osa heidän luonnettaan.
Romaanin kaikkitietävä kertoja rajaa näkökulmansa usein yhteen henkilöön kerrallaan. Sama tapahtuma tai sama ajankohta kerrotaan peräkkäin usean henkilön kannalta. Leikkaukset henkilöiden välillä tuovat kerrontaan vaihtelua ja dramatiikkaa. Mukana on myös otteita William Birdin muistiinpanoista, joissa hän käsittelee vuorollaan jokaista täysihoitolan asukasta ja kertoo omista ajatuksistaan.
Well, at least I have done a good thing – I have brought them all together; and though they are solitary spirits, they have seen in my boarding-house that there are others who have been plucked from the same bush. This, I maintain, lends them some trifling solace.
William Bird puhuu muistiinpanoissaan täysihoitolasta kutsumuksenaan hyvin uskonnollisin sanankääntein. Hänen muistiinpanoistaan käy ilmi, että hän lukee yksinäisten joukkoon myös itsensä ja hotellin henkilökunnan, rouva Slapen ja neiti Galleltyn.
Romaanin alussa William Bird yllättäen kuolee. Hän on kuitenkin läsnä koko ajan muistiinpanojensa kautta. Muutamat täysihoitolan asukkaat väittävät myös näkevänsä hänet jonkinlaisena henkiolentona. Suurimmalle osalle asukkaista Bird on testamentannut merkityksettömiä koriste-esineitä. Hoitajatar Clock ja herra Studdy saavat jättipotin: he saavat testamentissa täysihoitolan omakseen.
William Birdin testamentin määräyksiä ei selitetä, mutta mahdollisesti hän on katsonut, että hoitajatar Clockissa ja herra Studdyssa on edes ripaus käytännöllisyyttä, jota täysihoitolan ylläpitäminen vaatii. Käy ilmi, että hieman ennen kuolemaansa William Bird näki näyn täysihoitolan tuhosta ja pelkäsi tehneensä kohtalokkaan virheen. Romaanin tapahtumat osoittavat hänen olleen oikeassa.
Sitten ne täysihoitolaiset vanhimmasta nuorimpaan:
Majuri Eele, 69, on ollut naimisissa, mutta avioliitto päättyi välittömästi kuherruskuukauden jälkeen. Majurin harrastuksina ovat seksilehdet ja -elokuvat sekä "afrikkalainen baletti", kuten hän nimittää esityksiä striptease-klubilla, johon William Bird on hänet ensimmäisen kerran vienyt huomattuaan majurin pakkomielteisen kiinnostuksen erotiikkaan. Majuri Eele vastaa suurimmasta osasta romaanin koomisista kevennyksistä. Hänellä on taipumus ymmärtää asioita väärin – osittain tahallisesti. Hän myös huomaamattaan loukkaa ihmisiä rasistisilla ja seksistisillä kommenteillaan.
Herra Scribbin, 55, on ujo mies, joka on lapsesta asti kärsinyt pilkkaa pituudestaan ja laihuudestaan. Huoneensa herra Scribbin on koristellut veturien kuvilla, ja hänen vapaa-aikansa kuluu kuunnellen äänilevyiltä eri asemilta lähtevien junien ääniä. Romaanin aikana Scribbin oppii pitämään puolensa hieman paremmin.
Herra Studdy, 53, on tyypiltään Trevorin kirjoissa usein toistuva moraaliton pikkurikollinen. Hän etsii ihmisistä heikkoja kohtia, joita voisi käyttää rahan kiristämiseen. Tätä tarkoitusta varten hän saattaa esimerkiksi käyttää kokonaisen päivän seurailemalla kadulla näkemäänsä mielestään epäilyttävästi käyttäytyvää ihmistä. Studdy vaikuttaa olevan hyvin lähellä absoluuttista pahuutta – tai psykopatiaa – mutta sen sanominen tuntuu liioittelulta, kun Studdyn moraalittomuus suurelta osin ilmenee hyvin vähäpätöisissä asioissa. Esimerkiksi pitkiksi venyvinä yrityksinä huijata baarimikolta muutaman pennin alennus viskilasillisesta.
Rose Cave, 52, on tavallisuuden tuulahdus täysihoitolan hyvin omalaatuisten asukkaiden joukossa. Rose on varttunut aviottoman yksinhuoltajaäidin tyttärenä. Lapsuuden kiusaamiskokemukset ovat tehneet Rosesta varautuneen. Hän on kuitenkin ihminen, jonka moraalista eheyttä romaanissa korostetaan useaan otteeseen. Rose Cavelta riittää myötätuntoa myös täysihoitolan toisille asukkaille. Hän ymmärtää, kuinka vaikeaa heidän olisi muuttaa pois ja aloittaa elämä ympäristössä, jossa heidän erikoisuuksiinsa ei ole totuttu.
Hoitajatar Clock, 50, tekee työtä vanhusten parissa. Hän on useimmiten määrätietoinen nainen, joka on ilmeisesti menneisyydessä joutunut jonkinlaisen rakkaushuijauksen kohteeksi. William Bird on muistiinpanoissaan todennut, että Clockissa on piilossa jotain pelottavaa. Perittyään täysihoitolan yhdessä herra Studdyn kanssa hoitaja Clock alkaa toteuttaa suunnitelmaansa asukkaiden häätämiseksi ja asuntolan muuttamiseksi yksityiseksi vanhainkodiksi – vastoin William Birdin testamentin määräystä, jossa kaikille asukkaille taattiin oikeus asua täysihoitolassa niin pitkään kuin itse haluavat.
Herra Venables, 49, on työssään jatkuvan kiusaamisen kohteena. Hänet on tehnyt ihmisaraksi myös traumaattinen kokemus. Hän on aiemmin asunut alivuokralaisena Flatrupien perheessä ja saattanut raskaaksi isäntäperheensä tyttären. Abortti on tehnyt tyttärestä hedelmättömän, eivätkä Flatrupit ole antaneet sitä anteeksi. Venables pelkää koko ajan Flatrupien löytävän hänet.
Tome Obd, 44, on tullut Englantiin Nigeriasta tarkoituksenaan opiskella asianajajaksi. Opinnoissa epäonnistuminen on saanut Obdin katkaisemaan häpeissään välit entiseen kotimaahansa. Mustan miehen kokemukset Lontoossa ovat usein nöyryyttäviä. Hän on neljätoista vuotta ollut pakkomielteisesti rakastunut neiti Annabel Tonksiin ja pommittanut tätä päivittäisillä kukka- ja kirjelähetyksillä neiti Tonksin vastustelusta huolimatta. Lopulta Tome Obdille valkenee, että neiti Tonks on menossa naimisiin toisen miehen kanssa eikä ole koskaan lukenut ainoatakaan Tomen kirjettä, koska ei ole saanut selvää käsialasta. Tome Obdin mielenterveys järkkyy vakavasti. Hän alkaa jatkuvasti nähdä kuolleen herra Birdin, jota syyttää ongelmistaan.
Neiti Clerricot, 39, pitää kasvojansa vastenmielisen näköisinä; muut ihmiset pitävät häntä yleensä suloisena tai korkeintaan tavallisen näköisenä. Hän pelkää, ettei kukaan koskaan tule lähentelemään häntä sopimattomasti. Vain voidakseen kieltäytyä hän antautuu seikkailuksi luulemaansa suhteeseen esimiehensä kanssa. Nöyryytys on lopullinen, kun paljastuu, että esimies haluaa vain kuulijan jutuilleen vakuutuksista ja liiketoiminnasta.
Eläessään William Bird oli kertonut Tome Obdille, että yksinäisyys tekee katkeraksi ja katkeruus ruokkii julmuutta. Tome Obdin katkeruus tuhoaa lopulta koko täysihoitolan, Tomen itsensä sekä William Wagner Birdin muistiinpanot.
William Trevor tasapainoilee tässäkin romaanissa taitavasti kylmyyden ja myötätunnon rajalla. Tässä romaanissa myötätunto pääsee lopulta voitolle.
William Trevor, The Boarding-House. Penguin Books 1984. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 1965. Kansikuva: James Marsh. 254 s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!