Nathalie Azoulai: Titus n'aimait pas Bérénice

Nathalie Azoulai (s. 1966) voitti romaanillaan Titus n'aimait pas Bérénice ('Titus ei rakastanut Berenikeä') Médicis-kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015. 

Romaani on elämäkerrallinen. Sen päähenkilönä on kirjailija Jean Racine (1639–1699). Romaani pitäytyy uskollisesti Racinen elämää koskevaan dokumentoituun tietoon. Se antaa myös tarkan ajankuvan 1600-luvun Ranskasta ja Aurinkokuninkaan hovista. Nathalie Azoulai onnistuu myös siinä, missä moni tällainen biofiktio epäonnistuu: hänen romaaninsa luo uskottavan kuvan Jean Racinen sisäisestä maailmasta; hänen elämänmittaisesta kamppailustaan kielen ja teatteri-ilmaisun kanssa sekä siitä, miten hän kaivoi omasta tunne-elämästään ainekset syvällisten naishahmojensa luomiseen. 

Romaani alkaa nykyaikaan sijoittuvalla kehyskertomuksella. Tähän kehykseen palataan kerran romaanin keskivaiheilla sekä hetkeksi vielä romaanin lopussa. Nykyhetkessä Bérénice-nimisen naisen miesystävä Titus on jättänyt hänet ja palannut vaimonsa ja lastensa luokse. Ironisesti Azoulai antaa tälle nykyajan vaimolle nimen Roma. Racinen Bérénice-draamassa Rooman keisari Titus lähettää pois rakastettunsa, Juudean kuningatar Bérénicen, mahdollisesti ollakseen uskollinen valtakunnalleen.

Surussaan nykyajan Bérénice hakeutuu Racinen draamojen pariin. Hän juo teetä ja lausuu ääneen Racinen aleksandriineja. Hän myös siteeraa ahkerasti Racinen säkeitä: "Racine on sydänsurujen supermarket, hän sanoo tasapainottaakseen sitä vakavuutta, jonka hänen lainauksensa herättävät, kun hän heittää ne keskusteluun."  

Bérénice saa jonkinlaista lohtua siitä, että Racinen tragedioissa rakkaus aina kohdistuu väärin. Faidra rakastaa Hippolytosta, joka rakastaa Arikiaa. Oreste rakastaa Hermionea, joka rakastaa Pyrrhusta, joka rakastaa Andromaquea, joka rakastaa Hectoria. Antiochus rakastaa Béréniceä, joka rakastaa Titusta, joka rakastaa... Roomaa? Ehkä hänen onnentunteensa oli erehdyttänyt hänet luomaan poikkeuksen, rakkauden hirviön: Bérénice rakastaa Titusta, joka rakastaa Béréniceä.

Bérénice tietää olevansa epälooginen, mutta hän uskoo, että jos hän ymmärtäisi, kuinka sukutaustaltaan maaseudun porvari pystyi kirjoittamaan niin osuvasti naisten rakkaudesta, hän ymmärtäisi myös, miksi Titus jätti hänet.

Tämän jälkeen kerronta siirtyy 1600-luvulle. Koko romaani on kerrottu preesensissä ja hän-muodossa käyttäen vapaata epäsuoraa esitystä, jossa kertoja pääsee päähenkilönsä ajatuksiin. Romaanin vuoropuhelut on kirjoitettu ilman vuorosanaviivoja. Ne ovatkin turhia, vuorosanatkin siivilöityvät ikään kuin Racinen mielen läpi.

Romaani käy läpi lapsena orvoksi jääneen Jean-pojan vaiheet Port-Royalen jansenistisessa luostarikoulussa. Hänen tätinsä oli luostarissa nunnana. Tädin vaikutus häneen oli suuri, vaikka he välillä ajautuivatkin kitkeriin erimielisyyksiin Jeanin elämäntapojen ja kirjailijantyön takia.

Jeanin lahjakkuus kieliin ilmenee jo varhain. Latinan ja kreikan lisäksi hän hallitsee myös espanjan ja italian. Klassisten kielten käännöksissä hän pian kilpailee jo opettajiensakin kanssa. Hän kääntää kääntämästä päästyään. Käännöksissä hän pyrkii tarkkuuteen ja tiiviyteen jopa ymmärrettävyyden kustannuksella. Hänen itsepäisyytensä ja varmuutensa omasta kirjallisesta maustaan tulevat esille jo kouluaikana. Niiden takia hän myös ajautuu toisinaan törmäyskurssille opettajiensa kanssa. Vergiliuksen Aeneis on koulussa tunnustettu latinan kielen esikuva, mutta silti opettajat eivät soisi hänen lukevan sen neljättä laulua. Juuri tämä Dido-kuningattaren haluihin pureutuva osuus kiinnostaa häntä erityisen kovasti. 

Kuvaavaa Racinen persoonallisuudelle on se, miten hän menetteli, kun hänen opettajansa Claude Lancelot takavarikoi ja poltti Jeanin kappaleen Hesiodoruksen Aethiopica-teoksesta. Jean sai varakkaan aatelisen koulutoverinsa ostamaan hänelle uuden kappaleen. Lancelot poltti senkin. Jean hankki kolmannen kappaleen, opetteli sen ulkoa ja vei kirjan sitten itse Claude Lancelotille. 

Jean Racinen kapina oli hänelle luonteenomainen: hän rikkoi ja noudatti sääntöjä yhtä aikaa. Sama piirre tuli paljon myöhemmin esille hänen suhteessaan kuningas Ludvig XIV:een. Hän ylisti aina kuningasta ja arvosti tätä vilpittömästi. Samaan aikaan hän toimi salaa vastoin kuninkaan toiveita. Etenkin Racinen elämän lopulla ristiriitoja kuninkaan kanssa aiheutti Racinen lämmin suhde Port-Royalen luostariin, jonka kuningas halusi hävittää. Salaa Racine käytti työaikaansa kuninkaan virallisena ja hyväpalkkaisena historioitsijana kirjoittamalla Port-Royalen historiikkia. Se jäi hänen viimeiseksi kirjalliseksi teoksekseen.

Kouluaikana Jean sai tahtonsa usein lävitse. Luostarikoulun kuuluisin opettaja Antoine Le Maître jopa antoi kirjastonsa Jeanin hoidettavaksi poistuessaan matkoille. Romaanissa orpoa Jeania liikuttaa etenkin Le Maîtren tapa käyttää Jeanista nimitystä mon fils 'poikani'. Luostarin lääkäri Hamon oli niin ikään Jeanille tärkeä henkilö. Häntä kiehtoi luonnontieteellisen koulutuksen saaneen henkilön täydellinen antautuminen uskonnolle. Testamentissaan myöhemmin Jean Racine toivoi tulevansa haudatuksi Hamonin viereen.

Kouluvuosien jälkeen Racine siirtyi Pariisiin työskentelemään serkkunsa Nicolas Vitartin sihteerinä. Hänen elämänpiirinsä laajenee: hän oppii seurustelemaan salongeissa, ja ystäviensä abbé Françoisin ja La Fontainen opastuksella hän tutustuu myös kapakoihin ja viinin iloihin.

Hän saa näkyvyyttä myös kirjailijana kirjoitettuaan 21-vuotiaana juhlarunon kuninkaan häiden johdosta. Boileau kannustaa häntä yrittämään näytelmän kirjoittamista.

Romaani käy läpi Racinen draamat ja kuvaa jännittävästi sitä, miten ne kehkeytyvät ja millaisia valintoja kirjailija niissä teki. Racine tunsi, että kirjallinen luominen oli kilpailua. Aivan samoin kuin Sofokles kilpaili Aiskhyloksen kanssa ja Pascal Montaignen kanssa, hänen oli voitettava Pierre Corneille. Tämän vuoksi hän analysoi Corneillen vahvuudet ja heikkoudet. Itsepintaisesti Racine piti kiinni Aristoteleen teoriasta ajan, paikan ja toiminnan yhteydestä. Hän myös halusi luottaa kieleen ja suhtautui vieroksuen näyttämöteknisiin laitteisiin, joista oli tullut muodikkaita. Kuningas piti niistä, eikä näyttämölle ollut asiaa ilman kuninkaan hyväksyntää.

Koko ajan Racinen huomio on ennen kaikkea kielessä, sen soinnissa ja ilmaisuvoimassa, sekä draaman henkilöiden psykologisessa uskottavuudessa. Nuoren kirjailijan tuskailu siitä, pitääkö itse kokea se mistä kirjoittaa, jää taakse, kun elämä alkaa vyöryttää tuskaa ja iloa kukkuramitalla. Hänen rakastettunsa, näyttelijätär Du Parc, kuolee abortin komplikaatioihin. 

Näytelmiensä menestyksen ansiosta Racine tutustui hyvin myös kuninkaaseen, joka loppujen lopuksi arvosti Racinen näytelmien puhdasta kieltä. Hän järjesti Racinelle paikan myös kieltä vaalivassa Ranskan akatemiassa. 

Sotamenestyksensä ohella kuningas Ludvig XIV oli myös suuri taiteiden tukija. Romaanissa Racine miettii, että kuninkaan suurin vaikutus on ehkä ollut siinä, miten hänen elämäntapansa, jossa jokaiseen päivään kuului pari tuntia kulttuuriharrastuksia, levisi kansan tai ainakin aateliston keskuuteen. 

Bérénice-näytelmän ensi-illassa Racine istuu kuninkaan aitiossa. Näytelmän lopussa hän näkee kyyneleen hallitsijan poskella – ja tietää onnistuneensa. Kirjoitusvaiheessa Racine oli epäröinyt, pitäisikö hänen jollain tavalla ottaa hengiltä Bérénice sen jälkeen, kun Titus on hänet hylännyt. Hän on päättänyt jättää Bérénicen henkiin. Hän on oppinut omista kokemuksistaan. Serkulleen hän toteaa:

On ne meurt pas d'amour. Ce qui arrive le plus souvent, c'est ce désert dans lequel on entre pour un moment, l'hébétude de l'abandon. Ma Bérénice ne sera-t-elle pas plus héroïque si elle se retire sur ses terres dans le calme? Je veux que mes amants marchent au bord du suicide mais qu'ils n'y versent pas.

[Emme me kuole rakkauteen. Yleensä joudumme hetkeksi tähän autiomaahan, hylkäämisen hämmennykseen. Eikö minun Béréniceni ole sankarillisempi, jos hän vetäytyy mailleen rauhassa? Haluan, että minun rakastuneeni kulkevat itsemurhan partaalla mutta eivät kaadu siihen.]

Tässä kohtaa romaani palaa hetkeksi nykyaikaan. Nykyajan Bérénice saa kutsun Tituksen kuolinvuoteelle. Titus haluaa tavata viimeisen kerran. Meneekö Bérénice vai ei? Mihin rakkaus velvoittaa? En paljasta tätä juonen osaa.

Palataan Racineen.

Jean Racine kirjoitti kaikkiaan kaksitoista näytelmää. Kaksi viimeistä hän kirjoitti kuninkaan puolison, Madame Maintenonin, pyynnöstä harjoituskappaleiksi tämän perustamaan tyttökouluun. Yhtä komediaa lukuun ottamatta kaikki Racinen näytelmät olivat tragedioita. Häntä arvosteltiin joskus siitä, ettei niiden loppuratkaisuissa aina ollut riittävästi dramatiikkaa. Tässä romaanissa Racine puolustautuu näin:

Si vous parvenez à saisir tout ce qui se passe dans l'annonce d'une séparation, vous êtes au cœur de la condition humaine, ses désirs, sa solitude. On peut disséquer la mort d'une âme sans verser une seule goutte de sang.

[Jos onnistut tavoittamaan kaiken, mitä tapahtuu kun ilmoitetaan erosta, olet ihmisenä olemisen – sen halujen, sen yksinäisyyden – ytimessä. Voimme tarkastella sielun kuolemaa vuodattamatta ainoatakaan veripisaraa.]

Näytelmätuotantonsa kirjoitettuaan ja kuninkaan historioitsijaksi valittuna Racine ilmoittaa haluavansa perustaa perheen. Hänen serkkunsa Nicolas etsii hänelle sopivan parikymmentä vuotta nuoremman morsiamen. Catherine, joka ei ole lukenut eikä nähnyt ainoatakaan Racinen näytelmää, on juuri sitä, mitä Jean halusikin: he ovat uusia toisilleen ja vailla menneisyyttä. Kaikesta päätellen liitto oli onnistunut molempien mielestä.

Romaani kertoo Racinen vaiheet kuolemaan asti, ja vähän sen ylikin. Hän lähentyi uskontoa viimeisinä vuosinaan, mutta romaanissa hän toteaa, ettei kaipaa sielun kuolemattomuutta, jos hänen kielensä jää elämään.

Romaanin lopussa palataan vielä hetkeksi nykyaikaan. Nykyhetken Bérénice osallistuu Tituksen hautajaisiin. Sen jälkeen hän raivaa pois Racinen kirjat. Yritys ymmärtää rakkautta on tuulen tavoittelua.

On dit qu'il faut un an pour se remettre d'un chagrin d'amour. On dit aussi des tas d'autres choses dont la banalité finit par émousser la vérité.

[Sanotaan, että sydänsuruista toipuminen kestää vuoden. Sitä sanotaan paljon muutakin sellaista, minkä banaalisuus johtaa totuuden hämärtymiseen.]

Luettuani tämän Nathalie Azoulain romaanin hain kirjahyllystä Suetoniuksen Rooman keisarien elämäkertoja -teoksen ja etsin ne kohdat, joihin Racine perusti näytelmänsä Juudean kuningattaren Bereniken ja Rooman keisari Tituksen tarinasta. Sieltä löytyi tasan kaksi virkettä:

Häntä [Titusta] syytettiin niin ikään irstaudesta, koska hänellä oli ympärillään paljon ilopoikia ja eunukkeja ja koska hänen tiedettiin intohimoisesti rakastavan kuningatar Berenikeä, jolle hänen sanottiin antaneen aviolupauksenkin.

Ja hieman myöhemmin tultuaan keisariksi:

Bereniken hän lähetti heti pois Roomasta, vaikka kumpikaan heistä ei sitä tahtonut.

Vaatii melkoista herkkyyttä nähdä näissä virkkeissä suuren tragedian ainekset!

Bérénicen ja Tituksen suhde on mietityttänyt muitakin. Mary McCarthyn romaanissa Lumottu elämä on pitkä jakso, jossa amerikkalaisen taiteilijayhteisön jäsenet lukevat Racinen näytelmän ääneen ja keskustelevat siitä. Pohdinnan ytimessä on kysymys siitä, miksei Titus luopunut keisarin virasta ja mennyt naimisiin Bérénicen kanssa. Windsorin herttua oli tehnyt sen Wallis Simpsonin vuoksi. Aika yksimielisiä keskustelijat ovat siitä, että loppujen lopuksi Titus ei rakastanut Béréniceä. 

Titus n’aimait pas Bérenice. M.O.T.

Nathalie Azoulai, Titus n'aimait pas Bérènice. Éditions P.O.L. 2016. Romaani ilmestyi alun perin vuonna 2015. Kansikuva: Laura Thelliere Jon Bowerin valokuvan pohjalta. 290 s.