Olen täällä blogissa joskus maininnut, että etsin täydellistä koomista romaania. Väljennän nyt etsinnän kohdetta: mikä tahansa hauska kirja kelpaa. Tämä Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa (2010) nousi kerralla kärkikastiin listallani.
Täydellisen hauskan kirjan metsästys on tietysti mahdoton tehtävä. Jos onnistuisinkin löytämään sellaisen, tulisi varmasti joku sanomaan, ettei se hänen mielestään ole yhtään hauska. On tunnetusti vaikeaa selittää, mikä jossakin kirjassa naurattaa. Hauskuus kuolee viimeistään siinä selitysvaiheessa.
Hauskuuteen kuuluu mielestäni ainakin jonkinlainen yllättävyys: näennäisesti toisiinsa liittymättömiä asioita tuodaan yhteen tai rinnastetaan, ja jos hyvin sattuu, lukijan mielessä syntyy oivallus siitä, että jollain tavalla nämä asiat ovatkin yhtä. Hauskuudessa on kyse myös taloudellisuudesta, asiat ilmaistaan nasevasti. "Brevity is the soul of wit", sanoo Hamlet-näytelmässä Polonius, vihoviimeisen pitkäveteinen jaarittelija.
Heti perään täytyy sanoa, että juuri pitkäveteisyyskin voi olla koomista. Jossain vaiheessa alkaa naurattaa, kun Samuel Beckettin Molloy siirtelee kuuttatoista imeskelykiveään taskusta toiseen, niin että aina saa suuhunsa sen, jonka imeskelystä on kulunut pisin aika. Ehkä hauskuutta on se, että johonkin triviaaliin uhrataan ylenmäärin aikaa ja älyllistä kapasiteettia. No niin, ei kannata yrittää määritellä. Naura jos naurattaa.
Miina Supinen nyt kuitenkin on sekä yllättävä että naseva. Joissakin novelleissa on kevyt pakinamainen sävy, mutta selvästi niissäkin rakennetta on mietitty tarkasti. Novelleiksi minä nämä tämän kokoelman tarinat selvästi mielsin.
Rinnastukset ovat paitsi hauskoja myös jollain syvällä tasolla tosia. Supisen novellit eivät aina ole hilpeitä. Osa on varsin synkkiäkin. Esimerkiksi novellissa Tavarat / ihmiset rinnastus on tehty jo novellin nimessä. Novelli koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisessä Nina etsiskelee maaseudulta "kauniita tavaroita". Hän löytää vain ihmisiä, jotka ovat yhtä huonoja kuin tavaransakin.
Ihmiset tilittivät melkein aina, naiset varsinkin. Jos joku astui heidän kotiinsa ja istui tuolille ja otti kahvikupposen käteensä ja oli jotenkin altavastaajan asemassa, kuten vaikka pyytämässä jotain, ihmiset alkoivat valittaa. Se oli heidän suurin tarpeensa: tilittää, ruikuttaa ja vetistellä. Kun puhuttiin tavaroista, joita Nina halusi ostaa, puhuttiin aina myös ihmisistä, joilta tavarat oli saatu tai jotka jollakin tavalla liittyivät tavaroihin, ja ihmisillä oli aina ruikutettavaa heistä – tavarat olivat perintöjä hankalilta vanhuksilta, jotka olivat kuolleet hankalilla tavoilla, häälahjoja ilkeiltä kavereilta, jotka olivat kadehtineet hääparin onnea, lahjoituksia anopeilta, jotka lahjoillaan vihjasivat, että juuri tätä ehdottoman tärkeätä kapinetta ei typerä miniä itse varmasti tajunnut hankkia.
Novellin toinen osa vie ihmisen ja tavaroiden rinnastamisen absurdiin ylettömyyteen. Siinä pohditaan perusteelliseen sävyyn, miten "ihmisen ihosta ja laajemminkin kudoksista saa erittäin herkkiä ja kauniita lampunvarjostimia". Makaaberien yksityiskohtien vakavamielinen esittely toi mieleen Veikko Huovisen synkimmät jutut.
Huovinen kävi mielessä muutamassa muussakin kohdassa. Hieman uskallettu seksi ryydittää sekä Huovisen että Supisen monia tarinoita. Molemmat myös hallitsevat railakkaan kiroilun.
Novellien teemoista mainitsen tässä nyt vauva- ja lapsiperheiden arjen haasteet, jotka näyttäytyvät yllättävän samanlaisina niin kivikauden luolassa kuin nykyaikanakin. Uupuneen äidin osaa voi helpottaa tappamalla luolan ympärillä hiiviskelevän sapelihammastiikerin tai, mikä vielä parempaa, jos anoppi sattuu olemaan hyvä haltiatar – "Tätä ette arvanneet", toteaa kertoja – hän voi viedä rouvan ja lapsen kurpitsavaunuilla ihanan lepokodin sulovuoteeseen.
Useat novellit paneutuvat myös seurustelun ja parisuhteen pulmiin. Niitä aiheuttaa se, että seurustelijat ovat erilaisia – kuten ihmiset aina ovat. Toinen voi olla säntillinen ja toinen homssuinen. Toinen voi olla kotka ja toinen varpunen. Toinen voi olla performanssitaiteilija ja toinen hammashoitaja.
Ei ole kiva sekään, jos tyttökaveri muuttuu talvisin apatosaurukseksi, joka ei huolehdi ulkoasustaan ja haluaa vain nukkua. Ystävien neuvot ja käytännöllinen lähestymistapa auttavat: ensin voi kosia ja sitten voi hommata kirkasvalolampun. Käyttöohjeita kannattaa noudattaa, ettei kävisi näin: "– – sinä talvena apatosaurus sai manian liiasta valosta, siivosi kaikki kaapit, teki lisensiaatintyön ja voitti Finlandia-hiihdossa oman sarjansa."
Novellit olivat minusta voimaannuttavia. Kaikilla on vaikeuksia. Mitäpä niitä ruikuttamaan.
Kun viime aikoina on kovasti oltu huolissaan "pervoilusta", minua huvitti kovasti tämä yhden novellin kohta. En edes yritä selittää, mitä hauskaa tässä on ja miksi näen tämän osuvana kommenttina pervoilukeskusteluun:
On olemassa tilanteita ja ihmisiä, joiden kohdalla käytetään sanaa perse, ja niitä, joiden kohdalla käytetään sanaa takamus. Mirjalla on takamus. Se on ystävällinen ja rento kuin naturistilla. Mirjan takamus ei teeskentele tai yllytä perversioihin vaan herättää puhdasta, virkistävää himoa. Olen varma, ettei Mirja suuttuisi, jos tietäisi että katselen. Ei hän siitä liikaa innostuisikaan. Hän vain hymyilisi täynnä ymmärrystä.
Blogikirjoituksia Apatosauruksen maasta näytti löytyvän useita. Ainakin seuraavilta: Kiiltomato.net, Kirjanurkkaus, Kirsin kirjanurkka ja Jotakin syötäväksi kelvotonta.
Miina Supinen, Apatosauruksen maa. WSOY 2012. Teos ilmestyi alun perin vuonna 2010. Kansi: Elina Warsta / Solmu. 173 s.
Lukemani kirja on BON-sarjan kääntökirja, jossa toisella puolella on Mooses Mentulan Musta timantti. Siitä enemmän myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!