Pariisi – palatsien, kahviloiden, puistojen, bulevardien ja taiteiden kaupunki. Valon kaupunki! Flanöörien, kabareiden, parfyymien, eleganssin kaupunki. Keveyden ja kevytmielisyyden vertauskuva. Kepeys! Onko ihme, jos Pariisi eräänä päivänä katkoo lopullisesti painovoiman kahleet ja kohoaa taivaalle? Ottaa paikkansa sieltä, missä muutkin paratiisit sijaitsevat. Sydämestä.
Markus Nummen esikoisromaanissa yläasteen biologian ja maantieteen opettaja Laila näkee kesken oppitunnin taivaalla ajelehtivan Pariisin kaupungin. Se on helppo tunnistaa Eiffel-tornista. Myöhemmin Pariisin häviäminen pääsee myös uutisiin: ensin uutislähetysten loppukevennyksiin, joissa hieman höpsähtäneet tutkijat kertovat kaupungin katoamisesta. Lopulta kuitenkin myös Ranskan hallitus joutuu myöntämään:
"Pariisia ei ehkä ole olemassa aivan siinä mielessä kuin on luultu, mutta taas jossakin toisessa mielessä se on olemassa ei vain yhdesssä, vaan monessa paikassa, ei ehkä juuri tässä tai tuolla vaan vähän kaikkialla."
Onko kadotettu Par(at)iisi siirtynyt vain sydämiimme? Onko sitä koskaan edes ollut olemassa?
Fantastisesta lähtöasetelmastaan huolimatta Kadonnut Pariisi kertoo ennen kaikkea muutamien päähenkilöidensä melko arkisesta elämästä ja heidän ihmissuhteistaan. Pariisi liittää heidät toisiinsa osan löyhemmin, toiset kiinteämmin.
On Laila, 50-vuotias opettaja, joka on jo hieman väsynyt opettamaan Euroopan maantietoa ja ihmisen lisääntymistä. Turhauttavaa tämä epäilemättä onkin ihmiselle, joka on juuri nähnyt Pariisin vaihtavan sijaintiaan ja joka itse on jäänyt lapsettomaksi. Lailan opettajamies on kuollut pari vuotta aiemmin.
On Heikki Peltomaa, kymmenisen vuotta Lailaa vanhempi historian opettaja, Lailan henkireikä ja keskustelukumppani. Jokatorstaiset kahvittelutuokiot Kaisan Kulmassa ovat heidän viaton salaisuutensa.
Me emme puhuneet perheasioista ja arkipäivän ongelmista. Puhuimme yleisistä, periaatteellisista asioista, tieteestä ja moraalista, historiasta ja yhteiskuntafilosofiasta, todellisuuden perimmäisestä luonteesta.
Heikin kiinnostus Pariisia kohtaan johtaa hänet arkistojen ihmeelliseen maailmaan. Napoleonin yritykseen keskittää koko Euroopan arkistot Pariisiin. Arkistoja tuhoutui ja väärennettiin. Tutkimusmatkallaan Ranskaan Heikki päätyy "Pariisin" alkulähteille: samalla tavalla kuin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen luotiin uusi kymmenpäiväinen viikko, uudet kuukaudet ja uudet mittayksiköt, vallankumoushallinto loi Pariisin omiin tarpeisiinsa. Sille väärennettiin historiallinen todellisuus asiakirjoihin. Pariisia ei koskaan ole ollutkaan yhdessä maantieteellisessä paikassa.
Heikkiä käyttää yhtenä asiantuntijana Ruotsin television palveluksessa työskentelevä monikansallinen työryhmä, joka kuvaa Pariisia käsittelevää dokumenttisarjaa. Työskentely dokumentin parissa muodostaa pitkän realistisen jakson romaanissa. Mukana ovat ruotsalaiset Peter ja Ingrid, norjalainen Christine, virolainen Jaan, suomalainen Marjaleena, albanialainen Emir ja englantilainen Stanley Crawford. Stanley on historiantutkija, joka puolivahingossa tulee vedetyksi mukaan itselleen uuteen ja outoon tv-työhön. Hänen syrjästäkatsojan asenteensa kautta lukijalle avautuu mielenkiintoinen näkymä ihmisten persoonallisuuksien ja kimuranttien ihmissuhdekuvioiden vaikutuksesta projektin etenemiseen ja lopputulokseen.
Romaanin tarinaa kuljettaa eteenpäin välillä kaikkitietävä kertoja, välillä Stanley Crawford minäkertojana. Yhden pitkähkön jakson muodostaa Heikki Peltomaan kirje Stanleylle.
Romaanissa on myös Johanneksen ja Elinan, Heikki Peltomaan tyttären, rakkaustarina, joka ikään kuin kehystää romaanin muuta toimintaa. Näin rakkaustarina saa sivumääräänsä suuremman painon. Elina on 35-vuotias kirjastonhoitaja yliopiston kirjastossa ja Johannes saman laitoksen kymmenen vuotta nuorempi vahtimestari. Heidän ihastuksensa kypsyy rakkaudeksi heidän pystyttäessään Pariisista kertovaa näyttelyä.
Johanneksen ystävä yrittää vihjata Johannekselle, että tämän uusi tyttöystävä on "kypsän" puoleinen. Elina puolestaan kuulee yhden ystävänsä nimittävän Johannesta "idiootiksi". Ympäristön paineista huolimatta Elinan ja Johanneksen rakkaus kestää vahvana pitkään – kunnes se surullisesti hiipuu pois, kuten maallisilla paratiiseilla usein on tapana.
Romaani pureutuu syvälle pohdinnoissaan todellisuuden luonteesta ja todisteiden luotettavuudesta. Tässä todisteista keskustelevat maanläheisesti Laila ja Heikki:
"En usko ennen kuin näen", sanoi kollegani aina. Se oli sellainen vitsi oikeastaan: hän edusti luonnontieteitä ja minä humanistisia aloja."Entä näkymättömät asiat?" minä kysyin."Niihin on vaikea uskoa", sanoi hän ja katsoi minua ilkikurisesti."Viha ja rakkaus?" minä väitin vastaan.Hän tarttui minua kädestä kyynärpään alapuolelta ja puristi, kovasti, kynsillä. Hätkähdin ja vedin käteni pois."Niistä jää aina jäljet", hän sanoi.
Viime vuosien julkinen keskustelu tuo tähän 1990-luvun romaaniin uuden lukutavan: se voidaan lukea myös kuvauksena salaliittoteorian synnystä. Heikki Peltomaan tutkijanmieli menettää kiinnikkeensä todellisuuteen. Onko kyseessä alkava dementia vai jotain muuta?
Kun aletaan penkoa jotakin asiaa tarpeeksi perusteellisesti, löydetään yleensä aina yllättäviä yksityiskohtia, todisteiden anomalioita. Niiden selittäminen tahallisesti salatuiksi avaa oven salaliittoteorialle. Siitä mikä oli poikkeus, tuleekin nyt ainoa oikea todiste. Kaikki mikä ei tue sitä, on harhautusta. Se todellinen tutkittu tieto, kaikki niin sanottu hyväksytty tieto, muuttuu todisteeksi salaliiton olemassaolosta.
Tämän jälkeen valo ei enää pääse salaliittoteoreetikon kammioon. Siellä ainoastaan se, mikä ei ole totta, voi olla totta. Aivan niin syvälle ei tämä kevyt, leikkisä ja valoisa romaani onneksi päädy.
Markus Nummi, Kadonnut Pariisi. Otava 2008. Romaani ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1994. Kansi: Matti Hagelberg. 207 s.
--------------------
Helmet 2022 -lukuhaasteen kohta 44: Kirjan nimessä on kaupungin nimi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!