50 tapaa jättää rakastettu

John Wain, The Pardoner's Tale. Macmillan 1978.

"Hop on the bus, Gus. You don't  need to discuss much. Just drop off the key, Lee. And get yourself free."

Nämä säkeet Paul Simonin kappaleesta Fifty ways to leave your lover (1975) alkoivat soida mielessäni lukiessani John Wainin romaania. Ehkä tässä romaanissa ei jätetä rakastettua ihan viidelläkymmenellä tavalla, mutta niin monella kuitenkin, että tämä selvästi on romaani nimenomaan jättämisestä ja jätetyksi tulemisesta. Jossain määrin siinä myös avautuu mahdollisuuksia uusiin yrityksiin ja loppujen lopuksi myös anteeksiantoon.

Teos alkaa dramaattisesti. Gus Howkinsin vaimo on lähtenyt toisen miehen matkaan, mutta tullut sittemmin toisiin ajatuksiin ja haluaisi palata takaisin miehensä luo. Gus ei kuitenkaan halua enää jatkaa väljähtynyttä liittoa. Meloskellessaan yksinäisellä lomallaan Walesin rannikolla Gus näkee rannalla pienen auton, joka on jäämässä vuoroveden hukuttamaksi. Autossa istuu kaunis nuori nainen ja tuijottaa ilmeettömästi kaukaisuuteen. Gus pelastaa naisen viime hetkellä kanoottiinsa, vie tämän lomamökkiinsä ja rakastuu päätäpahkaa miehensä luota juuri paenneeseen naiseen. Herätessään yhdessä vietetyn yön jälkeen Gus toteaa naisen kadonneen.

Teos jatkuu salapoliisiromaanin tyyliin Gusin alkaessa selvittää salaperäisen kaunottaren henkilöllisyyttä ja taustaa. Gus kertoo itse tarinaansa sävyllä, joka on onnistuneesti lainattu Philip Marlowelta tai Lew Archerilta. Gus onnistuu tapaamaan naisen aviomiehen, tunnetun tv-näyttelijän, Lontoossa. Hän tapaa myös naisen alamaailmayhteyksillään leuhkivan veljen, joka vihjaa, että nainen, Julia, on kidnapattu.

Tässä vaiheessa romaani saa uuden käänteen. Käy ilmi, että Gusin tarina on Giles Hermitage -nimisen romaanikirjailijan uuden romaanin aloitus. Gilesin pitkäaikainen tyttöystävä on lähtenyt toisen miehen matkaan ja muuttanut Australiaan. Gus on Gilesin fiktiivinen alter ego: tästä eteenpäin romaanissa vuorottelevat Gusin tarina ja Gilesin elämän tapahtumat; se mitä Gilesille tapahtuu, peilautuu hänen kirjoittamaansa romaaniin. (Teoksen kansikuva on muuten tässä suhteessa aika oivaltava.)

Giles saa kirjeen kuolemansairaalta vanhalta naiselta, joka pyytää ihailemaansa kirjailijaa vierailulle. Hetken mielijohteesta Giles suostuu pyyntöön. Näin hän tutustuu naisen muusikkotyttäreen, Dinahiin, jonka kanssa aloittaa suhteen.

Tässä vaiheessa alkoi näyttää, että tämän romaanin sanoma, joka jysäytettiin lukijan tajuntaan oikein kahdella piipulla, on se, että hylätty vanheneva mies saa elämänhalunsa takaisin aloittamalla villin seksisuhteen reilusti nuoremman naisen kanssa. Jaahas, ajattelin, että tämmöinen tapaus. Hyvä kuitenkin, että jatkoin lukemista.

Pian käy ilmi, ettei Giles ole ainoa, jonka kanssa mutkattomasti seksiin suhtautuvalla Dinahilla on suhde. Dinah käyttää miehiä hyväkseen kylmällä tavalla. Tämä ei kuitenkaan estä Gilesia rakastumasta. Vanha nainen, Dinahin äiti, paljastaa vähitellen Gilesille myös varsinaisen syyn siihen, miksi hän halusi tavata kirjailijan. Hän on kymmeniä vuosia kantanut kaunaa entiselle miehelleen, Dinahin isälle, joka hylkäsi hänet nuoremman naisen takia. Vanhus haluaa, että Giles kirjoittaa romaanin, jossa miehen kehno käytös paljastetaan, ja nainen saa näin kostonsa. Kuolemansairaan naisen tuskaa ja ahdistusta helpottaakseen Giles suostuu. Se, aikooko hän ikinä toteuttaa lupauksensa, jää avoimeksi. Ellei sitten juuri tämä lukemani teos, joka niin pakkomielteenomaisesti tutkii jättämisen ja jätetyksi tulemisen seurauksia, ole se luvattu romaani.

Vanhan harhaisen naisen ja hänen tunne-elämältään kylmän tyttärensä suhteessa olen kuulevinani kaikuja Dickensin neiti Havishamista ja Estellasta. Katkeruus on estänyt antamasta lapselle tämän tarvitsemaa rakkautta ja seuraukset näkyvät.

Teoksen loppupuolella Gilesin ja Dinahin suhde seestyy. Heille näyttää sittenkin avautuvan yhteinen tulevaisuus, johon muut miehet eivät kuulu. Euforisessa tilassa Giles kirjoittaa siirappisen lopun Gusin ja Julian tarinaan. Niin karmean ällön, että pahaa teki lukiessa.

Sen jälkeen Gilesin ja Dinahin suhteessa tapahtuu ikävä, mutta odotettavissa ollut käänne. Giles tuhoaa romaaninsa lopun ja kirjoittaa uuden, realistisen, kuten hän itse toteaa.

The Pardoner's Tale -teoksen loppu on kuitenkin sovittava. Ajattelin aluksi, että nimi Pardoner's tale viittaa Chaucerin Canterburyn tarinoiden Anekauppiaan tarinaan. Näin ei kuitenkaan ole. Pardoner täytyy tässä ymmärtää merkityksessä anteeksiantaja. Jättämisestä ja jätetyksi tulemisesta ainoa tie elämään kulkee anteeksiannon kautta.

John Wain on yksi niistä kirjailijoista, jotka 1960-luvulla nimettiin "vihaisiksi nuoriksi miehiksi". Tämä Angry Young Men ei koskaan ollut varsinainen ryhmä, ja juuri Wain sanoutui siitä irti pian. Nimitystä käyttivät lähinnä sanomalehtikriitikot sellaisista kirjailijoista kuin esimerkiksi John Osborne, Kingsley Amis, Harold Pinter ja John Braine. Kaikki he eivät olleet vihaisia, jotkut eivät olleet erityisen nuoria, eivätkä kaikki olleet edes miehiä. (Iris Murdochkin luettiin ryhmään esikoisteoksensa jälkeen.) Heille oli kuitenkin yhteistä työväenluokan sympatisointi ja halu palata modernismia edeltävään kirjalliseen traditioon.

Tässä romaanissaan John Wain osoittaa, etteivät postmodernistiset kerrontakokeilutkaan olleet hänelle aivan vastenmielisiä. Syyttä suotta unohdettu teos, johon törmäsin ihan sattumalta antikvariaatissa.

Opin maailmasta

Olli Jalonen, Poikakirja. Otava 2011. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2010.

Olli Jalosen romaanien lakoninen tyyli peittää usein sen, kuinka dramaattisista tapahtumista niissä kerrotaan. Tässäkin romaanissa, jonka kertoja on alakoululainen poika, on tappeluita, vakavaa kiusaamista - suoranaista rääkkäämistä - alaikäisen raskaus ja sen keskeytys, mielen särkymistä, sairautta, kuolemaa, pommien rakentamista, räjäyttelyä, silpoutumista, itsemurha. Ja silti toteava tyyli saa aikaan vaikutelman, että ihan tavallista arkipäiväähän tässä vain elää kitkutellaan.

1960-luvulla kansakoulun käyneenä pystyin helposti tunnistamaan sen lasten maailman, jota Poikakirja kuvaa.  Koulussa kurilla oli keskeinen osuus, osa opettajista vahvisti sanojaan tukistamalla, läpsimällä ja sormella tökkimällä; oppilaiden nolaamista harrastivat lähes kaikki. Oppilaslähtöisyydestä ei ollut puhettakaan. Suurten ikäluokkien aiheuttama paine kouluihin oli valtava, jonkinlaista selviytymistaistelua opettajat kaiketi kävivät niillä keinoilla ja malleilla, joita heillä oli käytössään. Usein ne mallit olivat peräisin armeijasta ja monilla sodasta. Omassa kansakoulun neljännen luokan luokkakuvassani meitä on 33 poikaa, tyttöjä ei poikaluokalla tietenkään ainuttakaan. Oppikoulun ensimmäisellä luokalla meitä oli jo 40, eikä yhtään tyttöä koko koulussa.

Vapaa-ajalla meiltä sitten kuri puuttui lähes kokonaan, mitä nyt isommat lapset nujuuttivat pienempiään. Ei kenelläkään aikuisella ollut aikaa meitä vahtia, Suomea pistettiin kuntoon kovalla työnteolla. Kuljimme missä kuljimme ja puuhasimme mitä mieleen juolahti. Jälkeenpäin on ihmetyttänyt, että niinkin moni meistä selvisi hengissä aikuisikään asti.

Tällaisessa poikien maailmassa elää myös tämän romaanin kertoja, joka yhdessä kohdassa nimetään Olliksi. Varmaan tässä kirjassa on paljon muitakin omaelämäkerrallisia aineksia. Olli yrittää ymmärtää ympäröivää maailmaa ehkä enemmän kuin lapset yleensä. Hän kaipaa maailmaansa järjestystä, varmuutta ja rehellisyyttä. Maailmaa hän järjestää listoiksi ja luetteloiksi, joita kirjoittaa isältään saamallaan kaksikymmenkiloisella kirjoituskoneen rohjolla, jonka hän on raahannut puruvintille omaan poikaluolaansa.

Useimmat luvut päättyvät kursivoituihin kertojan havaintoihin siitä, mitä hän on maailmasta oppinut. Tässä pari esimerkkiä näistä hauskoista ja syvällisistä havainnoista:

Näin minä opin maailmasta että tyttö ei saa vemputtaa pyllyä. Näin minä opin maailmasta että tyttö saa vemputtaa pyllyä.

Näin minä opin maailmasta että yöllä ihminen on pehmeäksi herpaantunut, päivä pitää ihmisen kasassa.

Näin minä opin että on erivärisiä asioita ja omille ihmisille eri säännöt, ei ole kymmentä käskyä, ei ole kokonaisia käskyjä vaan puolikkaita niin että yhteensä niitä on viisi. Niin minä opin viisi puolikasta ja joskus ne olivat näin: Älä tapa. Älä satuta toista jos ei ole syytä. Älä varasta. Älä valehtele missään tärkeässä asiassa. Älä ole muuta.  

Eräänlaista varmuutta tarjoaa koulussa opettaja, sodan ruumiillisesti ja henkisesti vammauttama mies, joka tässä teoksessa läpivalaistaan perusteellisesti. Kertoja-Olli näkee opettajan käytöksen pimeät puolet, mutta hän myös ihailee tätä. Kun opettaja välillä joutuu pois tehtävästään, hänen pehmeämpi ja uudenaikaisempi sijaisensa saa luokalta osakseen vain halveksuntaa.

Ihmisten maailmasta varmuutta ei tunnu löytyvän, autistinen pikkusisko herättää Ollissa ehdotonta rakkautta mutta myös suurta hämmennystä. Samalla tapaa hämmentävä on myös kiusatun luokkatoverin, Elefantiksi kutsutun, surullinen kohtalo. Elefantin elämä herättää Ollin uteliaisuuden mutta yhteys kiusattuun myös hävettää.

Lapsuuden maailmasta aidolla tavalla kirjoittaminen ei kaikilta onnistu eivätkä kaikki tietysti yritäkään sitä. Samankaltaisella tavalla lapsuudesta on kirjoittanut myös Antti Hyry esimerkiksi romaanissaan Alakoulu. Usein lapsuuskuvauksiin tulee koominen sävy, jota lasten maailmassa ei oikeastaan ole, heille asiat ovat tosia ja vakavia. Jari Tervon Esikoinen on esimerkki tästä koomisesta tavasta; se on todella hauska kirja, mutta se edellyttää sitä kaksoisvalotusta, joka syntyy siitä, että aikuinen ymmärtää ja lapsi ei.

Olli Jalosen Poikakirjassa näkökulma on käsittääkseni hyvin lähellä lapsen tapaa hahmottaa todellisuutta  -  kovin tarkasti en tosin osaa sanoa, miten lapsi maailmaa kokee, vaikka opettajantyössäni päivittäin toiminkin alakouluikäisten kanssa. Omasta lapsuudesta muistan sen jatkuvan hämmennyksen, joka syntyi siitä, että tiesi, ettei oikein ymmärrä.

 Poikakirjan kertoja on selvästi myös tulevan kirjailijan alku. Kliseet ärsyttävät häntä.

Kun isä ja Pena alkavat kolistella ulkoa saunaan, me lähdemme samalla ovenaukaisulla uimaan. Ettei saranat kulu, minä sanon ja menomatkan pihan läpi rantaan mietin että typerästi sanottu ja jänis pakkasellakin olisi voinut jäädä sanomatta.

Kun itse tulin opettajaksi, päätin muuten tehdä kaiken toisin kuin oma todella ankara kansakoulunopettajani - ajattelin, että pahasti ei voi tällä periaatteella mennä vikaan. Yhden asian häneltä kuitenkin omaksuin: kerään pesäpallossa kiviä taskuihini juoksujen merkiksi.

Matkamuistoja

Joel Haahtela, Perhoskerääjä. Otava 2006.

Mies, tämän romaanin nimeämätön minäkertoja, kuulee yllättäen saaneensa perinnöksi talon irtaimistoineen ja hieman muutakin omaisuutta tuntemattomalta henkilöltä nimeltä Henri Ruzicka. Talosta löytyy valtava perhoskokoelma, nippu kirjeitä, muistikirja, pieni puulaatikko, jossa on vereen tahrautunut kangaspala, sekä postikortti, jossa lukee Agios Nikolaos ja kertojan nimi.

Kertojan puoliso Eeva on pitkällä työmatkalla Yhdysvalloissa, ehkä myös ottamassa vähän etäisyyttä ja pohtimassa avioliiton tilaa, aviomies kun on jollain lailla poissaolevaa ja hajamielistä sorttia. Kertojalla on siis aikaa ja tilaisuus alkaa selvittää Henri Ruzickan arvoitusta.

Talosta löytyneet kirjeet ja muistikirja johtavat kertojan ensin Saksaan Anna Prinz -nimisen naisen puheille ja sen jälkeen Garda-järven kautta Kreetalle. Kuva arvoituksellisesta Ruzickasta alkaa hahmottua: kyseessä oli mies, jonka pakkomielteinen perhoskeräily osoittautuu pyrkimykseksi päästä yhteyteen kadonneen äidin kanssa, yritykseksi löytää tie lapsuuden onnenmaahan.

Ruzickan jälkien etsiskely osoittautuu myös matkaksi kertojan omiin tukahdutettuihin muistoihin. Menneisyys vainoaa epämääräisellä tavalla kertojaamme. Myös hänen työnsä museoviraston rakennushistorian osastolla kiinnittää hänet vahvemmin menneeseen kuin tulevaan.

Tuskin kukaan voi mitään sille, että muistot alkavat kerrostua toistensa päälle, sekoittua toisiinsa, kunnes on mahdotonta erottaa mikä omasta elämästä on muiden kertomaa, muille tapahtunutta, mikä luettua, mikä valokuvista muistettua ja mikä todella omaa.

Teoksen loppu on varovaisen optimistinen: Kreetalla meren rannalla tukahdutetut lapsuusmuistot vyöryvät esiin vastustamattomalla voimalla. Kertojan ja Henri Ruzickan historian kosketuskohta tunkeutuu esiin.

Anna Prinz on Saksassa kertonut, että hyvän tomaattisoseen salaisuus on muisto.

Kun sanoin, etten oikein ymmärtänyt, hän selitti, että jos kasvatti tomaatteja koko elämänsä, jokaisessa tomaatissa oli edellisen tomaatin muisto. Valurautapannussa oli edellisen syksyn muisto, ja jokaisessa tomaattipurkissa kaikki se, mitä oli ollut ja mitä sillä hetkellä oli.

Tämä "tomaattifilosofia" sopii varmaan myös ihmisiin: muistojen ja tämän hetken saumaton yhteys tarvitaan hyvään elämään.  Kertojan muistojen avauduttua Eeva voi saada takaisin nykyhetkessä läsnä olevan miehen. Eeva on lisäksi ammatiltaan konservaattori ja tottunut pistämään kuntoon sitä, minkä unohdus on vaurioittanut.

Perhoskerääjä on kieleltään ja tunnelmaltaan herkän kaunis kuin perhonen.

Myrskyluodon faija

Margaret Atwood, Hag-Seed: The Tempest Retold. Vintage 2017. Teos ilmestyi alunperin vuonna 2016 Hogarth-kustantamon julkaisemana.

Englantilainen Hogarth-kustantamo juhlisti Shakespearen kuoleman 400-vuotismerkkivuotta aloittamalla sarjan, jossa tunnetut romaanikirjailijat kirjoittavat oman versionsa jostakin Shakespearen näytelmästä. Tartuin Margaret Atwoodin Myrsky-näytelmän uusversioon hieman varautuneena: peittelemättömän kirjallinen lähtöasetelma saattaisi helposti johtaa teennäiseen ja pinnalliseen tulokseen. Myrsky kuuluu lisäksi Shakespearen näytelmien kärkikolmikkoon omassa kaanonissani.

Epäilykseni karisivat nopeasti. Atwood käy Myrskyn kimppuun vimmaisella rakkaudella ja lopputulos on oivaltava, hauska, jännittävä ja liikuttava - kaikki ominaisuuksia, joita arvostan.

Felix Phillips on ikääntyvä teatteriohjaaja ja Makeshiweg-teatterifestivaalin taiteellinen johtaja. Menetettyään lyhyessä ajassa vaimonsa ja lapsensa hän uppoutuu valmistelemaan uusia uria aukovaa esitystä Shakespearen Myrskystä. Surunsa ja taiteellisen kiihkonsa vuoksi hän ei huomaa ajoissa, että hänen apulaisensa Tony juonii hänen selkänsä takana. Felix leimataan mielipuoleksi ja hänet erotetaan festivaalin johdosta.

Loukattu ja nöyryytetty Felix eristäytyy maaseudulle, josta hän löytää rähjäisen vuokratalon itselleen ja Mirandalle, kuolleelle tyttärelleen, jonka Felixin suru ja syyllisyydentunto loihtivat esiin. Felix yhtäältä tietää Mirandan olevan harhaa, mutta toisaalta harhasta luopuminen olisi liian ahdistavaa. Kirja on liikuttava kuvaus isän surusta.

Kahdentoista vuoden kuluttua Felix hakee ohjaajan työtä läheisestä Fletcherin vankilasta, jossa koetetaan parantaa vankien lukutaitoa draamakasvatuksen avulla. Felix saa paikan ja aloittaa  työnsä salanimellä Mr Duke. Draamaprojekti osoittautuu menestykseksi: Felix voittaa vankien luottamuksen, ja joka vuosi vangit toteuttavat uuden Shakespeare-videoinnin. Suoraa esiintymistä yleisölle pidetään liian riskialttiina.

Saatuaan kuulla, että kultturiministeriksi kohonnut petturi Tony on saapumassa tutustumaan vankilan teatteritoimintaan, Felix alkaa juonia kostoa, jossa välikappaleena on vankien toteuttama Myrsky-näytelmä.

Romaani toimii lähes oppikirjana teatterin tekemiseen. Siinä esitetty tapa työskennellä toimisi varmaan myös kouluissa. Olisi mielenkiintoista kuulla yläkoulun tai lukion draamaopettajien mielipide Atwoodin esittämästä mallista, joka nojaa vahvasti tekstin perusteelliseen ymmärtämiseen ja sen pohjalta syntyvään improvisointiin.

Romaanin valitsema lähestymistapa antaa myös paljon tilaa Shakespearen Myrskyn analyysille. Etualalla ovat tietysti Felixin tulkinnat, mutta myös hänen apuohjaajallaan ja koreografillaan Anne-Marie Greenlandilla on oma mielenkiintoinen näkemyksensä teoksesta. Vangit - 8Handz, PPod, Phil the Pill, Red Coyote, HotWire, SnakeEye ja Leggs sekä monet muut - tuovat kukin oman taustansa tulkintoihin, jotka ovat välillä rikollisen raadollisia, välillä populaarikulttuurin innoittamia ja välillä yltiöyhteiskunnallisia - mutta aina kiehtovia. Teoksen lopussa myös alkaa syntyä muutamien vankien itse kirjoittama musikaali, jonka päähenkilönä on Hag-Seed eli Shakespearen Caliban, vankien ehdoton suosikkihahmo tässä näytelmässä.

Romaanin tapahtumat toistavat suorastaan nerokkaasti Myrskyn juonikuvion, ja lukijan on helppo löytää romaanin henkilöistä vastineet Shakespearen näytelmän henkilöille.

Loppu on onnellinen ja liikuttava. Felixin elämä alkaa uudelleen erakkovuosien jälkeen ja myös hänen surutyönsä saa kauniin päätöksen. Jos et saa kyyneliä silmiisi, kirjastokorttisi hyllytetään kolmeksi kuukaudeksi.

Teoksen lopussa on suorasanainen lyhennelmä Shakespearen Myrskystä. Suosittelen kuitenkin lukemaan koko näytelmän ennen tätä romaania. Matti Rossin kaunis suomennos on peräisin vuodelta 2010, mutta ei vanhassa Cajanderissakaan mitään vikaa ole.

Vanhan ritarin viimeinen taistelu

Friedrich Dürrenmatt, Epäily. WSOY 1959. Korppi-sarja 7. (Alkuteos ilmestyi saksan kielellä nimellä Der Verdacht vuonna 1953. Suomentaja Eero Ahmavaara.)

Vuoden 1948 joulun välipäivinä komisario Hans Bärlach makaa kotikaupunkinsa Bernin sairaalassa toipumassa leikkauksesta, joka hidastaa syöpäkasvainta sen verran, että hänen elinajanennusteensa kohoaa kokonaiseen vuoteen. Tyytymättömyyttä hänelle aiheuttaa eniten se, että hänet on määrätty eläkkeelle heti vuoden 1949 alusta lukien.

Sairaalavuoteellaan Bärlach näyttää lääkärilleen ja ystävälleen Hungertobelille Life-lehden kuvan, jossa Stutthofin keskitysleirin lääkäri Nehle suorittaa vatsaleikkausta vangille ilman narkoosia. Hungertobel kalpenee kuvan nähdessään. Käy ilmi, että kuvassa oleva lääkäri muistuttaa Hungertobelin opiskeluaikaista toveria Emmenbergeriä, joka johtaa varakkaiden terminaalipotilaiden yksityissairaalaa Zürichissä. Bärlachin kiinnostus herää. Sairaalavuoteelta käsin hän alkaa tutkia Nehlen ja Emmenbergerin mahdollista yhteyttä.

Realistisesta poliisiromaanin alkuasetelmasta teos liukuu fantastisempaan suuntaan, kun komisario Bärlachin apuriksi ilmaantuu keskitysleireiltä selvinnyt jättimäinen Gulliver, vaeltava juutalainen, joka juo valtavia viinamääriä lievittääkseen leirimuistojaan, ja etsii ja tuhoaa entisiä natseja, omasta mielestään Jumalan asialla. Keskitysleirit olivat hänen käsityksensä mukaan uusi syntiinlankeemus. Gulliver on ollut Stutthofissa Nehlen potilaana ja on luultavasti ainoa vivisektiokokeiluista hengissä selvinnyt.

Gulliverin syyt natsirikollisten etsimiseen ovat ilmiselvät ja näkyvät hänen runnellussa ulkomuodossaan. Omia motiivejaan Bärlach selittää lehtimies Fortschigille:

Ei pidä hävetä rakkauttaan, ja isänmaanrakkaus on yhäkin hyvää rakkautta, sen täytyy vain olla ankaraa ja kriitillistä, muuten siitä tulee sokeaa apinanrakkautta. Siksipä vain harja ja riepu käteen, kun näemme tahroja ja likaa isänmaassa; niinhän Herkuleskin raivasi puhtaaksi Augiaan tallin - se urotyö on minusta paras kaikista kymmenestä - mutta koko talon repiminen tuossa paikassa on mieletöntä: tässä matoisessa maailmassa on vaikea rakentaa uutta taloa; siihen tarvitaan enemmän kuin sukupolvi, ja kun se viimein on rakennettu, ei siitä tule sen kummempaa kuin vanhakaan.

Näyttäisi, että Bärlachia ajaa vaarallisiksi käyvissä tutkimuksissaan eteenpäin oikeuden- ja velvollisuudentunto, mutta mukana on ainakin osittain vanhan poliisimiehen loukattu ylpeys ja halu näyttää, että hänestä vielä on johonkin. Omassa mielessään Bärlach vertaa itseään myös don Quijoteen; hänen tuulimyllyjään ovat pedot, "jotka eivät elä saduissa tai mielikuvituksessamme, vaan todellisuudessa."

Bärlach soluttautuu potilaaksi tohtori Emmenbergerin sairaalaan. Tarina muuntuu tässä vaiheessa lopullisesti filosofiseksi saduksi, jossa useat henkilöt pääsevät vuorollaan pitämään esitelmiä maailmankaikkeuden välinpitämättömyydestä ja ihmisten kelvottomuudesta. Niin vakuuttavia nämä jeremiadit ovat, että en suosittele lukemaan kirjaa melankolisena. Lähde mieluummin kaverin kanssa kävelylle.

Sairaalassa tapaamme aatteensa kadottaneen ja morfiinilla korvanneen kommunistin, Marlakin, hurmosuskovaisen hoitajan, Klärin, sekä itse Emmenbergerin, nihilistisen eksistentialistin, joka tässä teologisia sävyjä kaihtamattomassa romaanissa vertautuu suoraan paholaiseen. Hänen uskontunnustuksensa kuuluu: olemassaoloni antaa minulle oikeuden tehdä mitä tahdon.

Emmenbergerin käsitys hyvää tarkoittavista ihmisistä on ivallinen:

Niin he elävät kuin madot puurossa, jossa ei ole mitään muuta kuin puuroa, ja silti heillä on epämääräinen kuvitelma jostakin, joka on hyvää ja oikeata ja totta, ikään kuin puurossa voisi olla mitään sellaista.

Aika naseva versio Humen giljotiinista (tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä)!

Sadunomaisuudestaan huolimatta romaani onnistuu myös jännityksen rakentamisessa. Loppuratkaisu tosin ei tullut aivan yllätyksenä.

Epäily-romaani on osa sodanjälkeisen Euroopan ripittäytymistä. Puolueeton Sveitsikin käänsi katseensa sivuun ja otti vastaan natseilta pankkitoiminnalleen koituvan hyödyn.

Lukusuositus

Tulipa mieleeni vähän kevyempi dekkari, jossa siinäkin poliisi ratkaisee rikoksen sairaalavuoteessa maaten ja jossa samoin kuin Dürrenmattin romaanissa juoni käynnistyy kuvan näkemisestä. Kyseessä on Josephine Teyn Ajan tytär. Rikos on vanha: Rikhard III:n väitetään murhauttaneen veljenpoikansa Towerissa 1400-luvulla. Rikhardin maine puhdistetaan vakuuttavasti.

Kaikki tiet vievät kotiin

Jim Harrison, The Road Home. Picador 1999. (Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1998.)

"Kun sinä kerrot minulle tarinoita elämästäsi, miksi sinä aina teeskentelet, että olit mukava ihminen? Naomi sanoo, että et ollut. Kaikki kaupungissa sanovat, että sinä olit piirikunnan pelottavin mies. Vanhat ihmiset kirkossa sanovat, että olit vielä pahempi kuin isäsi. He sanovat, että sinä et ole edes kristitty. Joten minä toivoisin, että et kerro vain hyviä osia itsestäsi. En minä ole mikään pikkulapsi, minä olen yksitoista."

Dalva Northridge tiuskaisee nämä sanat isoisälleen, John Wesley Northridge II:lle, joka tekee työtä käskettyä ja kirjoittaa muistelmansa. Nämä muistelmat muodostavat tämän romaanin ensimmäisen osan. Muissa osissa suvun tarinaa kertovat vuorollaan Nelse (Dalvan ja Duane Kivihevosen poika), Naomi (Dalvan äiti), Paul (Dalvan setä) sekä lopuksi Dalva itse.

Kymmenisen vuotta Dalva-romaanin jälkeen Jim Harrison julkaisi tämän jatko- tai täydennysosan Northridgen suvun saagaan. Mielestäni jatko-osa on jopa parempi kuin ensimmäinen romaani, jossa akateemiselle tutkimukselle virnuilu hajotti romaania tarpeettomasti.

Nyt mennään heti alusta syvälle suvun tarinaan ja siellä pysytään, kunnes kaikki harhapoluille joutuneet suvun jäsenet on saateltu kotiin, suvun salaisuudet paljastettu ja kaapissa olevat luurangot haudattu. Tosin tässä tarinassa luurangot ovat kellarissa, kuten edellisessä romaanissa kerrottiin, ja nyt Dalva ja Nelse hautaavat ne ihan konkreettisesti. Tässä romaanissa palataan kotiin myös siinä mielessä kuin me kaikki palaamme - johonkin, kun elämämme päättyy.

Dalvan isoisän vaiheikas elämä, josta Dalva-romaani antoi vihjeitä, saa tässä romaanissa paljon tilaa. Tämän kiehtovan persoonan vaiheisiin kuuluvat mm. nuoruuden ura taidemaalarina ja merkittävien taiteilijoiden ystävänä, rakastuminen ja rakastetun itsemurha, avioituminen tämän sisaren kanssa, tuottoisat ja ilmeisen häikäilemättömät hevos- ja maakaupat, naisseikkailut, väkivaltaisuus. Varsinainen energiapurkaus mieheksi. Vaimon ja pojan kuolema lopulta pehmentävät hänet siksi huolehtivaksi mieheksi, joka on meille tuttu Dalvan tarinasta.

Harrisonin mainio oivallus on siinä, että myös nämä kuolemaa lähestyvän vanhuksen "rehelliset" muistelmat jättävät pois osan, ehkä siksi että hän todellakin näkee itsensä toisin kuin muut. Kukapa haluaisi nähdä itsensä hirviönä. Täydennystä luonnekuvaan antavat hänen poikansa Paulin ja miniänsä Naomin kertomukset. Naomin mukaan hän oli yksi vaikeimmista koskaan eläneistä ihmisistä. Hän käyttäytyi kuin kaikki Nebraskan naiset olisivat olleet hänen omaisuuttaan.

Tärkeä sivuhenkilö tässä kuten Dalva-romaanissakin on Lundquist, ruotsalaista luterilaista sukua oleva swedenborgilainen. Mies jonka usko on muuttunut varmuudeksi; joka juttelee eläimille ja ymmärtää niitä poikkeuksellisella tavalla ja joka yli kahdeksastakymmenestä ikävuodestaan huolimatta vaikuttaa iättömältä.

On aina mukava bongata pohjoismaalaisia maailmankirjallisuudessa. Pienen kansan jäseninä meitä suomalaisia aina kiinnostaa, mitä muut meistä ajattelevat. Harrisonin kirjoissa, myös tässä, vilahtaa usein suomalaisia - tai oikeastaan amerikansuomalaisia - ja lähes poikkeuksetta myönteisesti kuvattuina. Yksi Dalvan sirpaleisen työuran pomoista oli "lämminsydäminen suomalainen" ja viimeisen savukkeensa Dalva pummaa suomalaiselta. Tällainen bongailu on tietysti höpsöä, mutta varmaan sallittua, kun kerran valtakunnan uutisissakin melkein joka päivä kerrotaan, montako maalia tai koria joku suomalainen on jossain Amerikoissa tehnyt tai vaikka vaan onnistuneesti syöttänyt lätkän.

Kaikille tämän kirjan kertojille on yhteistä elävä ja intohimoinen suhde luontoon. Voimakkaimmin tämä näkyy nykyaikaisen luontonomadin elämää elävässä Nelsessä, joka lapsesta asti on nukkunut enimmäkseen ulkona tähtitaivaan alla ja joka mieluummin kuin asettuu aloilleen elää luontokartoituksista saatavien satunnaisten tulojen ja Dalvan isoisän jättämän pienen kuukausirahan turvin. Hänelle asettuminen sukutilalle ja perheen perustaminen merkitsevät suorastaan pelottavaa elämänmuutosta.

Kirjan kattama maantieteellinen alue on laaja: Floridan eteläosasta Nebraskan preerioiden kautta Michiganin Yläniemekkeelle. New York ja Pariisi ovat myös mukana. Ja kaikkialla: kasvit, eläimet, linnut, auringon nousut ja laskut, yön äänet. Luonto on koko ajan läsnä kuin yhtenä päähenkilöistä. Sama kauneus koetaan myös aamuvarhaisilla Pariisin kaduilla. Kaltaiseni lukija, joka on viettänyt ison osan elämästään tuolissa, voi tätä romaania lukiessa kaihoisasti ajatella, että toisinkin olisi voinut elämänsä järjestää. Mutta vain yhden voi elää. Onneksi meillä on kirjat!