Vuoden 1948 joulun välipäivinä komisario Hans Bärlach makaa kotikaupunkinsa Bernin sairaalassa toipumassa leikkauksesta, joka hidastaa syöpäkasvainta sen verran, että hänen elinajanennusteensa kohoaa kokonaiseen vuoteen. Tyytymättömyyttä hänelle aiheuttaa eniten se, että hänet on määrätty eläkkeelle heti vuoden 1949 alusta lukien.
Sairaalavuoteellaan Bärlach näyttää lääkärilleen ja ystävälleen Hungertobelille Life-lehden kuvan, jossa Stutthofin keskitysleirin lääkäri Nehle suorittaa vatsaleikkausta vangille ilman narkoosia. Hungertobel kalpenee kuvan nähdessään. Käy ilmi, että kuvassa oleva lääkäri muistuttaa Hungertobelin opiskeluaikaista toveria Emmenbergeriä, joka johtaa varakkaiden terminaalipotilaiden yksityissairaalaa Zürichissä. Bärlachin kiinnostus herää. Sairaalavuoteelta käsin hän alkaa tutkia Nehlen ja Emmenbergerin mahdollista yhteyttä.
Realistisesta poliisiromaanin alkuasetelmasta teos liukuu fantastisempaan suuntaan, kun komisario Bärlachin apuriksi ilmaantuu keskitysleireiltä selvinnyt jättimäinen Gulliver, vaeltava juutalainen, joka juo valtavia viinamääriä lievittääkseen leirimuistojaan, ja etsii ja tuhoaa entisiä natseja, omasta mielestään Jumalan asialla. Keskitysleirit olivat hänen käsityksensä mukaan uusi syntiinlankeemus. Gulliver on ollut Stutthofissa Nehlen potilaana ja on luultavasti ainoa vivisektiokokeiluista hengissä selvinnyt.
Gulliverin syyt natsirikollisten etsimiseen ovat ilmiselvät ja näkyvät hänen runnellussa ulkomuodossaan. Omia motiivejaan Bärlach selittää lehtimies Fortschigille:
Ei pidä hävetä rakkauttaan, ja isänmaanrakkaus on yhäkin hyvää rakkautta, sen täytyy vain olla ankaraa ja kriitillistä, muuten siitä tulee sokeaa apinanrakkautta. Siksipä vain harja ja riepu käteen, kun näemme tahroja ja likaa isänmaassa; niinhän Herkuleskin raivasi puhtaaksi Augiaan tallin - se urotyö on minusta paras kaikista kymmenestä - mutta koko talon repiminen tuossa paikassa on mieletöntä: tässä matoisessa maailmassa on vaikea rakentaa uutta taloa; siihen tarvitaan enemmän kuin sukupolvi, ja kun se viimein on rakennettu, ei siitä tule sen kummempaa kuin vanhakaan.Näyttäisi, että Bärlachia ajaa vaarallisiksi käyvissä tutkimuksissaan eteenpäin oikeuden- ja velvollisuudentunto, mutta mukana on ainakin osittain vanhan poliisimiehen loukattu ylpeys ja halu näyttää, että hänestä vielä on johonkin. Omassa mielessään Bärlach vertaa itseään myös don Quijoteen; hänen tuulimyllyjään ovat pedot, "jotka eivät elä saduissa tai mielikuvituksessamme, vaan todellisuudessa."
Sairaalassa tapaamme aatteensa kadottaneen ja morfiinilla korvanneen kommunistin, Marlakin, hurmosuskovaisen hoitajan, Klärin, sekä itse Emmenbergerin, nihilistisen eksistentialistin, joka tässä teologisia sävyjä kaihtamattomassa romaanissa vertautuu suoraan paholaiseen. Hänen uskontunnustuksensa kuuluu: olemassaoloni antaa minulle oikeuden tehdä mitä tahdon.
Emmenbergerin käsitys hyvää tarkoittavista ihmisistä on ivallinen:
Niin he elävät kuin madot puurossa, jossa ei ole mitään muuta kuin puuroa, ja silti heillä on epämääräinen kuvitelma jostakin, joka on hyvää ja oikeata ja totta, ikään kuin puurossa voisi olla mitään sellaista.Aika naseva versio Humen giljotiinista (tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä)!
Sadunomaisuudestaan huolimatta romaani onnistuu myös jännityksen rakentamisessa. Loppuratkaisu tosin ei tullut aivan yllätyksenä.
Epäily-romaani on osa sodanjälkeisen Euroopan ripittäytymistä. Puolueeton Sveitsikin käänsi katseensa sivuun ja otti vastaan natseilta pankkitoiminnalleen koituvan hyödyn.
Lukusuositus
Tulipa mieleeni vähän kevyempi dekkari, jossa siinäkin poliisi ratkaisee rikoksen sairaalavuoteessa maaten ja jossa samoin kuin Dürrenmattin romaanissa juoni käynnistyy kuvan näkemisestä. Kyseessä on Josephine Teyn Ajan tytär. Rikos on vanha: Rikhard III:n väitetään murhauttaneen veljenpoikansa Towerissa 1400-luvulla. Rikhardin maine puhdistetaan vakuuttavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!