Mikä oli raskasta ja mikä on keveää - Sylvia Plath: Lasikellon alla

Sylvia Plath, Lasikellon alla. Otava 1975. Suomentanut Mirja Rutanen. Englanninkielinen alkuteos The Bell Jar ilmestyi vuonna 1963.

Tartuin tähän kulttimaineen saaneeseen romaaniin hieman epäröiden, sillä tiesin jotakin kirjailijan vaiheista ennakkoon. Odotin eteeristä, runollista synkistelyä. Olin väärässä, tätä selkeämpää proosaa saa hakea. Ja sen synkistelynkin kanssa on vähän niin ja näin.

Runoilijana paremmin tunnetun Sylvia Plathin ainoaksi jäänyt romaani jakautuu melko tarkasti puoliksi kahteen sävyltään hyvin erilaiseen osaan. Ensimmäisessä puoliskossa 19-vuotias Esther Greenwood on yhdentoista muun tytön kanssa voittanut kirjoituskilpailussa kuukauden unelmapestin muotilehden toimitukseen New Yorkissa. Tytöt asuvat hotellissa ja

- - kaikki kulumme maksettiin, ja me saimme niputtain vapaalippuja balettiesityksiin ja muotinäytöksiin ja hiusmuotoiluun kuuluisassa kalliissa salongissa ja saimme mahdollisuuden tavata menestyneitä ihmisiä haluamaltamme alalta, ja meille annettiin neuvoja henkilökohtaisissa ihonhoito-ongelmissamme.

Ensimmäistä kertaa eläessään suurkaupunkiin ja Uuden Englannin ulkopuolelle päässeen nuoren pitäisi olla haltioissaan, mutta jokin on vialla. Esther yrittää pitää hauskaa toisten tyttöjen kanssa, mutta kovasta yrityksestä huolimatta hän jää jollain tavalla ulkopuoliseksi ja tuntee jonkin olevan vinossa. Suhde kotipuolen poikaystävään mietityttää. Nuorten suunnitelmat eivät käy yksiin: poika tahtoo perinteistä avioliittoa, Esther haaveilee runoilijan urasta.

Aluksi vaikuttaa, että kyse on itseään kriittisesti tarkastelevan nuoren tavanomaisesta teiniangstista, sillä teoksesta tihkuu kuitenkin koko ajan läpi nuoruuden raikkaus, jota vanhempi kirjoittaja tuskin pystyisi edes jäljittelemään. Esther viljelee vinksahtaneita aforismeja ja kertoo kommelluksistaan suuressa maailmassa koomiseen ja itseironiseen sävyyn.

Tavallisesti kunnon oksennuksen jälkeen tuntuu heti paremmalta. Me syleilimme toisiamme ja sanoimme sitten hei ja lähdimme käytävän vastakkaisiin päihin sänkyyn omiin huoneisiimme. Mikään ei tee ihmisistä hyviä ystäviä niin nopeasti kuin yhdessä oksentaminen.

Yrityksen ja erehdyksen kautta Esther oppii muun muassa, että sormien huuhtelukupin vettä ei juoda eikä siinä kelluvia kukkia syödä. Yllättävänä vertailukohtana kerronnan sävylle minulle tulivat mieleen Sue Townsendin Hadrianus (Adrian Mole) -kirjat.

Romaanin puolessa välissä Estherin opiskelusuunnitelmat romahtavat. Hän saa tiedon, ettei pääse kirjoittajakurssille, jonka varaan on tulevaisuutensa perustanut. Pettymys laukaisee Estherissä syvän masennuksen ja sitten mennäänkin lasikellon alle. Mikään ei liikuta, kaikki tuntuu yhdentekevältä; ei kannata pukeutua, koska illalla on kuitenkin riisuuduttava, peseytyminen on turhaa.

Pakkomielteisen yksityiskohtaisesti kuvatut itsemurhayritykset seuraavat toisiaan, sitten on vuorossa parantola- ja mielisairaalakierre terapioineen ja sähköshokkeineen. Ahdistavaa kuin mikä. Komiikka ei kokonaan katoa, vaikka se vaimeneekin. Mielisairaalaelämä ei ole täysin vailla huvittavia puolia, ja sairaalalomalla tapahtuva yritys päästä eroon neitsyydestä on surkuhupaisten kommellusten sarja. Kerronta on koko ajan kristallinkirkasta, kuvat ja vertaukset napsahtavat kohdalleen. Muuten tätä ei kaikilta osin haluaisi lukeakaan.

Teoksen loppu on varovaisen toiveikas.

Siihen tämän tarinan voisi jättääkin, antaisi vain kirjan pitää huolen itsestään, mutta kaipa minun on tähän lainattava myös etuliepeen teksti:

Sylvia Plath (1932 – 1963), amerikkalainen kirjailija, ehti eläessään julkaista vain runokokoelman. Lasikellon alla ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen, samoin kuin runokokoelma Ariel (1965).

Lasikellon alla on omaelämäkerrallinen romaani: Sylvia Plath kertoo oman sairautensa vaiheet. Hän tervehtyi, saapui Englantiin opiskelemaan 1955, tutustui runoilija Ted Hughesiin, solmi hänen kanssaan avioliiton, sai lapsia. Mutta tarinan loppu ei ollut onnellinen: vuonna 1963 hän teki itsemurhan.

Irti ja vapaa - Georges Simenon: La Fuite de Monsieur Monde

Georges Simenon: La Fuite de Monsieur Monde. Teoksessa Tout Simenon: Oeuvre romanesque 1. Presses de la Cité 1988. Romaanin alkuperäinen julkaisuvuosi 1945.

Simenonilla oli tapana romaaniensa loppuun kirjata, missä ja milloin teos valmistui. Tämän romaanin lopussa lukee Saint-Mesmin, le 1er avril 1944. Tuijotin päivämäärää hetken epäuskoisena - ja sitten piti mennä katsomaan karttaa. Aprillipäivänä vuonna 1944 Ranska oli vielä tiukasti jakaantuneena pohjoiseen natsi-Saksan miehittämään alueeseen ja eteläiseen "vapaaseen" Vichyn Ranskaan, joka todellisuudessa oli Saksan vasalli. Normandian maihinnousu odotti tulevaisuudessa reilun kahden kuukauden päässä. Saint-Mesmin sijaitsee miehitetyn ja vapaan Ranskan rajamailla. Käsillä olevassa romaanissa päähenkilö lähtee pohjoisen Pariisista ja matkustaa etelän Nizzaan.

Mikä tässä sitten on niin hämmästyttävää? Se, että romaanissa ei sanallakaan mainita miehitystä eikä sotatilaa. Sotilaita ei näy missään. Simenon totisesti oli psykologinen kirjailija: sellainen yhteiskunnallinen pikkuseikka kuin toinen maailmansota ei ollut hänestä mainitsemisen arvoinen.

Jollain tapaa sota kuitenkin on läsnä. Se repi ihmiset irti tavanomaisesta elämästään, ja monille se merkitsi konkreettisesti lähtemistä pois tutuista ympyröistään. La fuite de M. Monde (Herra Monden karkumatka) on mitä suurimmassa määrin romaani irrottautumisesta ja irrallisuudesta.

Romaani alkaa kuin Simenonin poliisiromaanit: pariisilaiselle poliisiasemalle saapuu tyylikäs rouva, joka ilmoittaa miehensä kadonneeksi. Aviomiehellä ei rouvan mielestä ole mitään syytä lähteä ilmoittamatta. On varmaankin tapahtunut rikos.

Toisessa luvussa näkökulma vaihtuu kadonneeseen aviomieheen ja hänen mukanaan pysymme romaanin loppuun saakka. Tuntuu melkein, että Simenon oli ensin ajatellut kirjoittaa Maigret-kertomuksen, mutta huomannut aloitettuaan, että hänellä olikin käsissään kovan romaanin (roman dur, kuten hän niitä itse kutsui) lupaava alku.

Herra Norbert Monde on rikas pariisilainen liikemies, jonka elämä on perheyrityksessä kulunut ilman, että hänen on tarvinnut juurikaan miettiä sen suuntaa. Hän on kyselemättä täyttänyt hänelle annetun roolin. Muutaman kerran menneisyydessä hänet on vallannut outo levottomuus, mutta hän on työntänyt sen pois mielestään. Ensimmäisen vaimon petollisuus ja avioero on hänen tasaista elämäänsä eniten järkyttänyt tapaus. Lapset ovat jo aikuisia. Uusi vaimo vaikuttaa viileän etäiseltä.

Nyt, tammikuun 13:ntena, 48. syntymäpäivänään hän haluaa tulla ihmiseksi ihmisten joukkoon, tuntea olevansa täysi ihminen. Hän nostaa pankista suuren summan käteistä, myy tyylikkäät räätälin valmistamat vaatteensa ja hankkii huokean käytetyn valmispuvun, ostaa junalipun Marseilleen ja astuu junaan.

Marseillelaisessa hotellissa hän pelastaa itsemurhaa yrittävän nuoren naisen, Julien, jonka kanssa matka jatkuu Nizzaan. Nuoren naisen kanssa matkustaessaan herra Monde ajattelee, miltä he näyttävät ulkopuolisen silmin. Hän on usein katsellut vastaavia pareja ja tuntenut lievän kateuden häivähdyksen. Onko romaanissa siis kyse viidenkympin villityksen kuvauksesta? Se olisi aika banaali tulkinta. Eroottinen seikkailu ei ollut herra Monden ensisijainen tavoite. Hänen irrallisuutensa on syvempää laatua. Kuulen kaikuja eksistentialismista: hän etsii vapautta. Simenonilla on tässä ja muissakin romaaneissaan kyky nostaa banaali korkeammalle tasolle, psykologiseksi yleispätevyydeksi.

Nizzassa herra Monde omaksuu uuden nimen: Désiré Clouet, herra Désiré; hänestä on tullut se, miksi hän on halunnutkin, tavalliseksi ihmiseksi ihmisten joukkoon. Välimeren tuoksussa ja keväisessä auringossa herra Monde syntyy uudelleen.

Julie on myös irti juuristaan, mutta hän ei ole juureton omasta tahdostaan. Julie alkaakin nopeasti kasvattaa uusia juuria Nizzan huvimaailmaan. Hän hankkii nopeasti työpaikan itselleen tanssi- ja pelikasinolta ja tehoverkostoitujana hän järjestää työtä myös herra Désirélle, mikä onkin tarpeen, sillä lähes kaikki tämän rahat varastetaan. Rahojen menetykseen herra Monde suhtautuu tyynesti: onpahan sekin side menneisyyteen katkaistu.

Kolmaskin irrallinen teoksen päähenkilöiden joukkoon saadaan, kun herra Monde törmää Nizzassa entiseen vaimoonsa Thérèseen. Thérèsestä on tullut narkomaani, koditon, tahdoton ajautuja. Hänen irrallisuudessaan ei ole kyse vapaudesta vaan vankilasta.

Herra Monde järjestää Thérèsen elämän jollain tapaa raiteilleen mutta ei aivan siten kuin Thérèse olisi halunnut. Voisi ajatella, että herra Monde tavallaan kostaa entiselle vaimolleen. Se, että näkökulma pysyy koko ajan herra Mondessa, saattaa synnyttää käsityksen, että kirjailija hyväksyy kaiken, mitä tämä tekee. Tämä käsitys on varmasti väärä. Simenon välttää moraalisia kannanottoja.

Romaanin mielenkiintoisen lopun jätän kertomatta. Simenonin kirkasta ranskaa voi ja kannattaa lukea, vaikka ranskan taito ei ihan huippuluokkaa olisikaan. 

Kaiken kaikkiaan loistava romaani. Ei ihme, että Simenonin arvostus maailmalla näyttää koko ajan kasvavan. Toivottavasti näitä kovia romaaneja julkaistaan vielä joskus lisää suomeksikin; Maigret-tarinat ovat jo aika hyvin saatavilla.

Romaani on vielä tänäänkin täysin ajankohtainen. Yhdestä pikkuseikasta tosin huomaa, että aika on muuttunut. Ranskalaisessa ravintolassa ei missään tapauksessa enää pidä kutsua miespuolista tarjoilijaa huutamalla: - Garçon! Saat taatusti koleaa palvelua. Siispä: - Monsieur!

Vissi ja luja kuin kirveen silmä - Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus.

Teemu Keskisarja, Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala 2018.

Heti aluksi sanon mielipiteenäni, että Teemu Keskisarjan Kivi-elämäkerta on tasapainoinen lisä kansalliskirjailijaamme käsittelevään kirjallisuuteen. Saapasnahka-torni ei ole sairauskertomus, vaan tutkielma älykkäästä poikkeuslahjakkuudesta, reippaasta ulkoilmaihmisestä ja mukavasta kaverista, joka ei antanut muuttuneiden elämäntilanteiden ja sosiaalisen, tai paremminkin sivistyksellisen, nousun katkaista vanhoja ystävyyssuhteita. Kiven neroudessa on myös paljon selittämätöntä. Siinä mielessä kirjan nimeksi valittu Saapasnahkatorni on osuva vertauskuva. Se on symboli, joka tarjoaa rajattomasti tulkintamahdollisuuksia mutta säilyttää lopulta kuitenkin arvoituksellisuutensa.

Aleksis Kiven sairaudenkin Keskisarja kyllä kuvaa kaikkia tuon ajan hoitokidutuksen yksityiskohtia myöten. Aineellisesta puutteesta, suoranaisesta nälästä, sekä fyysisistä sairauksista huolimatta Kivi oli kuitenkin onnistunut vuosikausien uurastuksella saamaan valmiiksi pääteoksensa, Seitsemän veljestä -romaanin. Kun tällainen ponnistus palkitaan ennennäkemättömän rajulla julkisella häpäisyllä, voisi vakaampikin mies murtua.

Keskisarjalta riittää ymmärrystä myös Kiven teilaajalle, professori August Ahlqvistille. Minulle oli uutta tietoa se, että Ahlqvist kirjoitti kuuluisan murska-arvionsa suuressa henkisessä paineessa: tulirokko oli vajaa kolmea kuukautta aiemmin surmannut hänen "kaikki kolme pulskaa poikaansa". Tämän lisäksi samana keväänä hän hävisi murskaluvuin Snellmanille Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiesvaalissa. "Kielitieteellisen toimikunnan vaalissa hän jäi viidestä ehdokkaasta viimeiseksi eikä kelvannut runoustoimikuntaankaan."

Keskisarja pohtii, miksi "Ahlqvist ampui tykillä teeren kokoista kulttuuripersoonaa". Juha Hurmeen tulkintaan viitaten Keskisarja arvelee, että 1870-luvun Suomessa Ahlqvist saattoi olla ainoa, joka todella ymmärsi Kiven suuruuden. Keskisarja vierittää vastuuta myös Kiven ystävien ja tukijoiden harteille: jos he olisivat tulleet Kiven tueksi ja täyttäneet ne muutamat lehdet, joita Suomessa ilmestyi, ylistävillä arvioilla, Ahlqvistin kiukuttelu olisi pian unohtunut. Mikä vaiensi ystävät ja sai heidät viivyttelemään? Oliko Kivestä jo tullut monille heistä liian suuri taloudellinen rasite?

Keskisarjan oivaltava havainto on sekin, että tavallista palkkatyötä Kivi ei tehnyt eläessään päivääkään. Hän onnistui omistautumaan kirjoittamiselle apurahojen ja ystävien tuella. Suomen "paras ja köyhin mesenaatti" oli siuntiolainen pitoemäntä Charlotta Lönnqvist. Oliko Kivellä ja Charlottalla rakkaussuhde? Saattoipa ollakin, lähteistä voi senkin tulkinnan tehdä. Saattoi siinä suurelta osalta olla myös jonkinlaista äidillistä hellyyttä Charlottan osalta ja pojan kiintymystä ja kiitollisuutta Aleksikselta. Keskisarjan historioitsijan koulutus näkyy siinä, että hän välttää tulkinnat, joita lähdeaineisto ei vakuuttavasti tue. Toisaalta Keskisarja myös toteaa, että lähteiden puute ei merkitse sitä, että jotakin ei olisi tapahtunut: ei ole todisteita myöskään siitä, että Kivi olisi "käynyt kusella".

Keskisarja osaa myös tulkita dokumentteja 1800-luvun ajatusmaailmasta käsin. Miesten keskeiset hellittelyt kirjeissä saatettaisiin helposti tulkita homoseksuaalisiksi viesteiksi. Aika oli kuitenkin toinen: se miten toiselle puhutaan, on muuttunut suuresti. Emil Nervanderin, Kiven varhaisen tukijan ja ystävän, kirjeenvaihdon puuttuminen jää kuitenkin hetkeksi mietityttämään tutkijaa. Olisiko se arkaluontoisena tuhottu?

Kiven viimeisen koskettavan kirjeen mielisairaalasta Charlottalle Keskisarja siteeraa kokonaan ilman selittelyjä. Siinähän Kivi toivoo, että jos Charlotta sattuisi kuolemaan, se salattaisiin häneltä. Minä luen sen ilmauksena suuresta kiintymyksestä. Psykiatri Kalle Achté omassa Kivi-elämäkerrassaan analysoi kirjeen perusteellisen psykoanalyyttisesti: Kivi kirjoittaakin itse asiassa itsekeskeisesti omasta kuolemastaan, jonka hän projisioi Charlottaan jne. Keskisarjan kunniaksi on todettava, että hän tässä ja muualla välttää turhan psykologisoinnin ja osaa vetäytyä piiloon ja antaa dokumentoitujen tapahtumien vaikuttaa lukijaan koko voimallaan.

Muuten Teemu Keskisarjan oma ääni kuuluu hyvinkin selvästi. Puhekielisten ilmausten viljely ihmetytti aluksi hiukan. Harvemmin historioitsija tunnollisesti lähdeviittein varustetussa tutkimuksessa käyttää esimerkiksi ilmauksia "ottaa pataan", "pelti kiinni", "veti överit", puhumattakaan "vituttamisesta" tai "kyrpiintymisestä". Keskisarja kuitenkin korostaa, että yksi Kiven valtti kirjailijana oli puhekielestä ammentaminen. Tässä suhteessa elämäkerta on siis kohteensa näköinen. Pidin samanlaisesta tyylistä Juha Hurmeen Niemi-romaanissa, eikä se minua tässäkään häirinnyt. Toivon kuitenkin, että nuoremmat historioitsijat eivät tätä lähtisi jäljittelemään, tällaisesta tyylistä voi tulla kiusallinen maneeri.

Toinen Keskisarjan tyylin piirre oli minulle ongelmallisempi. Televisiopersoonana Keskisarjalta on totuttu kuulemaan hieman mököttäviä ja närkästyneen suorasukaisia lausuntoja maailmanmenosta. Toivottavasti tutkija ei ole jäänyt julkisen roolinsa vangiksi. Minun on vaikea ymmärtää, mitä todellista hän kertoo kohteestaan, kun jotakin arvioidaan kielteisesti neitimäiseksi tai ämmämäiseksi. No, tämä vielä menee, olihan Kivellekin ämmäkkäisyys huono juttu. Keskisarjaa kovasti ihaileva vaimonikin sanoi kuitenkin auts! kun siterasin hänelle seuraavan kohdan:

Aleksis hakkaili, likisti, piiritti ja hienokseltaan häiritsi nuoria palvelustyttöjä. Käytös ei aiheuttanut miituu-kimitystä, mutta ei mielihyvääkään.

Jos tarkoitus on osoittaa, että tutkija ei pelkää poliittista epäkorrektiutta, viesti tuli perille. Jos tarkoitus on kertoa jotakin oman aikamme ilmiöstä, kaipaisin lisäselvennystä.

Teemu Keskisarjan vankin osaaminen tulee esiin siinä, miten hän sitoo Kiven elämän 1800-luvun loppupuolen kulttuurihistoriaan ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Myös koko Siuntio-jakso on loistava: yhteiskunnan eri kerrokset ja ajan ilmiöt kuvataan oivaltavien yksityiskohtien avulla. On todella hämmästyttävää, että Aleksis Kivi kirjoitti suureen sovitukseen päättyvän yhteiskuntamyönteisen romaaninsa 1800-luvun pahimpien nälkävuosien aikana. Fanjunkarsin torppa oli sijaintinsa puolesta aitiopaikalla, kun nälkiintynyt ihmismassa vaelsi ohi leipäpalan toivossa. Yksi Charlotta Lönnqvistin taloudellisten vaikeuksien syy saattoi olla omat varat ylittävä armeliaisuus hätää kärsiville.

Loppusanoissaan Teemu Keskisarja kuvittelee Kivelle toisenlaisen elämän: ylistävät lehtiarviot, taloudellisen menestyksen, perheen. Kauniisti ja viisaasti Keskisarja lopettaa:

Ei käy. Onnellisesta, oikeudenmukaisesta lopusta olisi Kivi sammaloitunut. Sitä vastoin sankarteos, joka rauhattomasti poukkoili maan päällä ja kuun viimeisellä reunalla, oli jatkava elämäänsä tuhannen, kultaisen auringon kiertäessä. 

-----------------------------------------------------------------------------------------
Olen toisinaan lomilla kierrellyt kirjallisena pyhiinvaeltajana Aleksis Kiven elämään liittyvillä paikoilla. Seurasaaressa sijaitseva Aleksis Kiven tupa ja Tuusulan kuolinmökki ovat tulleet tutkituiksi useampaan kertaan. Viime kesänä kävin viimein Siuntiossa Fanjunkarsin torpassa, jossa toimii mukava kahvila. Syntymäkoti Nurmijärvellä on vielä käymättä.

Näistä rakennuksista sekä Aleksis Kiven tupa että Fanjunkarsin torppa ovat kylläkin kopioita. Seurasaareen tuotu alkuperäinen jahtivouti Kareliuksen tupa, jossa Kivi asui jonkin aikaa Siuntiossa, paloi, kun sitä pystytettiin uudelleen. Fanjunkarsin torpan puolestaan hävittivät neuvostoliittolaiset sotilaat, kun alue Porkkalanniemen ohella oli vuokralla itänaapurilla. Torppaan oli kyllä jätetty venäjänkielinen viesti, jossa mainittiin rakennuksen kulttuurihistoriallinen arvo, mutta se ei sitä pelastanut. Joskus on käynyt mielessä, olisiko valkoinen valhe tepsinyt paremmin: "V.I. Lenin yöpyi tässä torpassa paetessaan tsaristista vainoa."

Kuolinmökki on ihan aito. Pikkuruisessa mökissä Aleksis Kiven Alpertti-veli ja tämän vaimo Karoliina perheineen huolehtivat Aleksis-parasta tämän viimeiset elinkuukaudet. Siinä hän myös joulukuussa 1872 henkäisi kuuluisat viimeiset sanansa: "Minä elän, elän."

Mökistä käytettävä nimitys on monella tapaa osuva: Alpertti ja Karoliina kokivat samassa mökissä karmean kohtalon, kun tuntemattomaksi jäänyt ryöstäjä murhasi heidät veitsellä vuonna 1913.

Takatalven päivä Helsingissä - Jari Tervo: Aamen

Jari Tervo, Aamen. Otava 2018.

Aamen, totisesti, on kristityille, juutalaisille ja islaminuskoisille yhteinen vahvistussana, kun hengellisiä totuuksia lausutaan. Uudessa romaanissaan Jari Tervo todistaa väkevästi omasta ajastamme, vaikka ammentaa samalla myös kalevalaisesta menneisyydestä.

Romaanin keskushenkilö on 79-vuotias Leo Maanvilja. Äskettäin kärsityn aivoinfarktin takia Leon ajatusmaailma on myllerryksessä: mennyt ja nykyinen eivät oikein pysy omilla paikoillaan. Menneisyydessä on paljon sellaista, mikä kuohuttaa vieläkin, ehkä pahimmin lastenkodissa koettu seksuaalinen ahdistelu. Myös veljen kuolema, josta häntä lapsena syyllistettiin, painaa mieltä.

Leo saa pojaltaan tehtäväksi pomppulinnan kuljettamisen viihdykkeeksi maahanmuuttovastaisten mielenosoitukseen. Jonninjoutavaa raahaamista Leo harjoitti jo lapsena kuljettaessaan isänsä valmistamaa ikiliikkujaa messuilta toisille. Maanviljan, suomalaisen sisyfoksen, raahatessa taakkaansa halki Helsingin ääneen pääsevät monet muutkin enemmän tai vähemmän Leon elämään liittyvät ihmiset, elävät ja kuolleet. On pappeja ja poliiseja, rikollisia ja rikosten uhreja. Oivaltavien henkilökuvien kirjo on häkellyttävän laaja.

Leolla on pikkuinen kiire, sillä hänen pitäisi vielä saman päivän aikana ehtiä korjata nuoruuden vääryys ja viedä vihille lapsuuden rakastettu, mustalaistyttö Rosita. Infarktin vuoksi Leo tosin näkee Rositan irakilaisessa Noorissa, jolle avioituminen suomalaisvanhuksen kanssa saattaa olla ainoa keino välttää karkotus vaara-alueelle.

On lottovoitto syntyä Suomessa. Muuta kuin synnytyskanavaa pitkin tähän maahan tuleville me lottovoittajat osaamme toisinaan olla tylyjä. Tervo kuvaa osuvasti ja sydäntäsärkevästi halveksuntaa ja hyväksikäyttöä, joihin maahanmuuttajat törmäävät.

Tervon ironian ruoska viuhuu ahkerasti: maahanmuuttovastaiseen mielenosoitukseen päätyvän pomppulinnan rakentamisessa ja kuljettamisessa Leo saa apua juuri maahanmuuttajilta. Pomppulinna on tietenkin tarkoitettu lasten iloksi. Leon tietämättä häntä erään toisen syyttömän ohella epäillään pikkupojan raiskaamisesta. Raiskaamistakaan ei ole tapahtunut. Mieliä kuohuttavan ja syyttömiä vahingoittavan kohun taustalla on pienen Suomeen adoptoidun pojan yritys saada yhteys kadonneeseen kaksosveljeen.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Jari Tervo käytännössä on romaaninsa rakentanut. Miten hän on saanut eri kertojat ja palapelimäisesti vähitellen avautuvat vihjeet pidettyä hallinnassa? Veijo Meri käytti jossain vaiheessa millimetripaperia romaaniensa rakenteen suunnitteluun. Jokin kaavio on varmaan Tervollakin ollut. Lukija joutuu tuon tuostakin selailemaan taaksepäin ja tarkistelemaan viittauksia. Romaani palkitsee tarjoamalla oivalluksen hetkiä. Lamppu välkähtää kyllä, kun on tarkkana. Toinen lukukerta antaa todennäköisesti jo aivan uuden kokemuksen.

Romaanin hieno oivallus on sosiaalisen median kuoro, jossa jakautunut Suomi istuu ympärivuorokautisia käräjiään. Todisteiksi kelpaavat huhut; tuomiot voi panna täytäntöön kuka tahansa tunne-elämältään kehittymätön yllytyshullu; rangaistuksina ovat asteikon alapäässä herjaus ja ilkivalta, asteikon yläpäässä rapsahtaa pahoinpitelyä, tappoa ja murhaa.

Somessa perheenjäsenet tietämättään riitelevät keskenään, "keskustelijat" hokevat mantrojaan, kukaan ei aidosti kuuntele, aito hätä ja avuntarve jää tunnistamatta. Ihmiset purkavat pahaa mieltään, mutta huonosti vaikuttaa purkautuvan, mylvintä vain yltyy.

Tervon kuvaamassa maailmassa ainoa positiivinen jumaluus näyttäisi olevan Eros. Kaikki etsivät rakkautta, fyysistä tai romanttista, koska se on loppujen lopuksi ainoa punnus, jonka elämämme vaa'assa voimme asettaa kuoleman vastapainoksi.

Teoksen henkilöiden nimet ovat mainioita, jollain tavalla vankan perisuomalaisia: Maanvilja, Häräntähti, Vehnäpää, Tiera, Hellikki - vaikka saattoipa Jari Tervolla käydä mielessä yksi ruotsalainenkin Axel Häräntähti (Oxenstierna), jolta ovat jääneet elämään sanat:

Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Aamen!

Kun on tunteet - Angela Carter: Maaginen lelukauppa

Angela Carter, Maaginen lelukauppa. Otava 1984. Suomentanut Leila Ponkala. Englanninkielinen alkuteos The Magic Toyshop ilmestyi vuonna 1967.

Varoituksen sana: jos vaadit, että lukemiesi kirjojen on pitäydyttävä todennäköiseen ja tunnistettavaan todellisuuteen, tämä kirja ei ole sinua varten.

Jos sen sijaan edes toisinaan rämmit mielelläsi satujen, myyttien ja tarinoiden huuruisessa ja hedelmällisessä viidakossa, josta kerrontataide on kautta aikojen hakenut elinvoimaa, tulet viihtymään Angela Carterin romaanin parissa.

Sinä kesänä kun Melanie täytti viisitoista, hän huomasi olevansa lihaa ja verta.

Vanhempien ulkomaanmatka antaa romaanin päähenkilölle joutilasta aikaa tutkia oman kehonsa salaisuuksia. Eräänä yönä Melanie sovittaa salaa ylleen äitinsä hääpukua ja tulee turmelleeksi sen. Seuraavana päivänä tulee uutinen, että vanhemmat ovat kuolleet lento-onnettomuudessa. Melanie ja hänen nuoremmat sisaruksensa, Jonathon ja Victoria, joutuvat muuttamaan Lontooseen Philip-enon luo.

Melanie tuntee, että hänen syntinsä on johtanut karkotukseen lapsuuskodin paratiisista Philip-enon talouteen, joka muistuttaa helvettiä. Philip Flower on nerokas lelujen valmistaja mutta ihmisenä hirviö: itara, sadistinen, iloton. Syytä Philip-enon luonteeseen ei selitetä, hänen näkökulmaansa ei kirjassa avata. Sadun maailmassa paha on paha pahuuttaan, muuta meidän ei tarvitse tietääkään. Tarinoilla on salaisuutensa kuten ihmisilläkin.

Philip-enon puoliso, Margaret-täti, on lopettanut puhumisen hääpäivänään ja viestii ainoastaan kirjoitettujen lappujen avulla. Taloudessa asuvat myös Margaretin veljet, Francie ja Finn. Francie tienaa elantonsa soittamalla viulua juhlissa. Finn, josta tulee Melanien eroottisten kuvitelmien kohde ja vähitellen myös kokemusten osapuoli, työskentelee - vastahakoisesti tosin - Philip-enon työpajassa ja lelukaupassa.

Teoksen sadunomainen maailma ja groteskit henkilöhahmot johtivat väkisin ajatukseni 1800-luvulle ja Dickensin Lontooseen. Aivot nyrjähtivät joka kerta, kun kerrottiin jostain nykyajan keksinnöstä, muovista tai Nescafésta, ja ymmärsin tapahtumien sijoittuvan suunnilleen teoksen kirjoittamisajankohtaan eli 1960-luvulle. Olipa kerran olisi tämän romaanin osuvin tapahtuma-aika. Viittaukset useisiin satuihin vahvistavat tätä mielikuvaa.

Jännitteitä täynnä olevan talouden keskeinen jakolinja kulkee tunteiden ja tunteettomuuden välillä. Melanie ja pikkusisko Victoria asettuvat tunteiden puolelle Margaretin ja tämän veljien kanssa. Heidän maailmaansa kuuluvat värit, ilo ja musiikki. Tunteettomuuden puolelle Philip-eno onnistuu värväämään vain lähes autistisesti pienoismalleja värkkäävän Jonathonin.

Philip-eno järjestää talonsa asukkaille antiikin aiheisiin pohjautuvia nukke-esityksiä. Niistä merkittävimmäksi muodostuu näytelmä Ledasta ja joutsenesta. Melanie joutuu esittämään Ledaa, jonka Philipin valmistama mekaaninen joutsen raiskaa. Esityksen jälkeen Philip moittii Melanieta liiallisesta melodramaattisuudesta, joka pilasi esityksen runollisuuden. Philipin mielestä nuket, toisin kuin ihmiset, eivät liioittele. Lukijalle on käynyt selväksi, että mahdollisen "runollisuuden" pilaa kylläkin koomisesti hoippuva ja räpiköivä tekojoutsen.

Talossa kytevä kapina kulminoituu jouluna, jota saituri-Philip ei tietenkään vietä. Tunteet, joita Philip on yrittänyt taloudessaan tukahduttaa, pääsevät valloilleen äärimmäisillä tavoilla. Teos päättyy häpeämättömän runsaaseen melodraaman, insestin, kauhun ja väkivallan vyöryyn.

Jos tästä aikuisten sadusta haluaisi löytää opetuksen, olisi se varmaankin se, että äärimmäisetkin tunteet on hyväksyttävä tai ne muuttuvat tuhoisiksi. Tai sitten voi olla etsimättä opetuksia ja vain nauttia koukuttavasta kerronnasta.

Sokeria ja paskaa - Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

Alfred Döblin, Berlin Alexanderplatz: Kertomus Franz Biberkopfista. Saksankielisestä alkuteoksesta suomentanut Aarno Peromies. WSOY 1979. Alkuteos ilmestyi vuonna 1929.

Julma on tämä totuus, jonka kerron Franz Biberkopfista, joka lähti kotoaan pahaa aavistamatta, osallistui vasten tahtoaan murtovarkauteen ja heitettiin auton eteen. Pyörien alle joutui hän, joka epäilemättä oli mitä rehellisimmin ponnistellut kulkeakseen kunnollista sallittua ja laillista tietään.

Saksalainen tv-sarja Babylon Berlin johdatti minut Alfred Döblinin romaanin pariin. Sarja ja romaani sijoittuvat nimittäin samaan kaupunkiin, Berliiniin, jota molemmissa verrataan syntiseen Babyloniin,  ja samaan aikaan, 1920-luvun viimeisiin vuosiin. Myös niiden henkilöissä - pikkurikollisissa ja prostituoiduissa - on paljon yhteistä. Minulla oli myös 1980-luvulta joitain hajanaisia muistikuvia Rainer Werner Fassbinderin brutaalista tv-sarjasta, joka pohjautuu Döblinin romaaniin. Oli siis monta syytä tutustua perusteellisemmin Döblinin maailmaan.

Romaanin alussa Franz Biberkopf vapautuu vankilasta, jonne on joutunut surmattuaan naisystävänsä. Siirtyminen siviiliin ei suju aivan ongelmitta. Työt ovat mitä sattuu, tilapäishommia. Aika pian Franz ajautuu rikollisporukoihin apuriksi. Naisiin tekee linnavuosien jälkeen mieli ja maksullista seuraa Berliinistä löytyy helposti, mutta lemmentoimitus ei ota onnistuakseen. Vasta kun Franz on käynyt raiskaamassa naisystävänsä sisaren ja tällä tavoin omituisessa päässään sovittanut tai peruuttanut murhatyönsä, hänen naisasiansa palaavat ennalleen. Mikä tarkoittaa naisystävien kierrättämistä ja välillä parittamistakin.

Vaikea tällaisesta kultapojasta on olla pitämättä, eikö totta? Kirjailijan kunniaksi on sanottava, että hän ei yritäkään saada lukijaa pitämään päähenkilöstään. Franz Biberkopf on anteeksi pyytelemättä se mikä on: väkivahva tomppeli, joka ryyppää, ryöstää, raiskaa ja pitelee pahoin.

Kirjailija kuitenkin muistuttaa tuon tuosta, että vaikka Franz itse aiheuttaa ongelmansa, hän kuitenkin kärsii. Hänen koettelemuksiaan verrataan toisinaan Vanhan testamentin Jobin kohtaloon, mikä tämän pölkkypään kohdalla tuntuu ylimitoitetun ylevältä. Parempikin vertauskohta kirjailijalla on: Franz rinnastuu teurastettavaan härkään, joka fyysisestä ylivertaisuudestaan huolimatta joutuu alistumaan tuskalliseen kuolemaan. Samalla tavalla täyttä ymmärrystä vailla reuhtoo ja tempoilee Franzkin kohtalon kuljettaessa häntä kohti aina suurempaa kärsimystä. Kuolema kulkee kirjassa koko ajan Franzin rinnalla, lopussa personoituna hahmona.

Lukijan säälikin alkaa herätä - vastentahtoisesti tosin - siinä vaiheessa, kun Franz jonkinlaisessa kunnollisuuden puuskassa kesken rikoskeikan päättää lopettaa. Tästä palkkioksi hänen rikoskumppaninsa ajavat autolla hänen ylitseen ja Franz menettää oikean kätensä olkapäästä asti.

Vasta Franzin naisystävän, Mirrin, karmea ja väkivaltainen kohtalo lopullisesti paljastaa Franzin lahjat kärsimisen saralla. Hän paastoaa surussaan itsensä nälkäkuoleman partaalle.

Minä sanon: ei ole syytä langeta epätoivoon. Minä tiedän jo jotakin, kenties monet niistä, jotka tätä lukevat, näkevät jo jotakin. Tässä tapahtuu verkkainen paljastuminen, se tullaan kokemaan sillä tavoin kuin Franz sen kokee, ja sitten kaikki on oleva selkeätä.

Enemmän sääliä ja myötätuntoa herättää kuitenkin Mirrin osa. Ei riitä, että hänen poikaystävänsä Franz pahoinpitelee häntä. Pahempaa seuraa, pahinta. Tulipa taas todetuksi, että kirja voi aiheuttaa fyysistä pahoinvointia. Siitäkin huolimatta, että hirveät tapahtumat Freienwalden metsässä kerrotaan runollisesti etäännyttäen.

Etäännyttäminen on muutenkin tämän romaanin kerrontatekninen avainsana. Tyylilajien kirjo on huikea katukielestä raamatulliseen profetiaan. Mukana on laulunpätkiä, mainostekstejä, kadun melua, tilastoja - ääntä ja vimmaa hieman enemmän kuin yleensä kirjoista haen, mutta vaihteeksi tällaistakin lukee opikseen ja ehkä ylennyksekseenkin.

Kirjan lopussa Franzin elämänhalun sammuminen vaikuttaa avaavan hänelle mahdollisuuden henkiseen kasvuun. Kuolema pitää Franzille kovan puhuttelun, jossa hänen itsekkyytensä paljastetaan juurta jaksain.

"Maailma tarvitsee toisenlaisia miehiä kuin sinä, valoisampia ja sellaisia, jotka eivät ole niin röyhkeitä kuin sinä, jotka näkevät, millaista kaikki on, ei se ole sokeria, mutta sokeria ja paskaa ja kaikkea sikin sokin. Kuule äijä, anna sydämesi tänne, jotta satusi loppuisi. Jotta minä heittäisin sen tunkiolle, jonne se kuuluu. Turpasi voit pitää omanasi."

Vanha Franz kuolee henkisesti mielisairaalan osastolla; uusi Franz,  joka sairaalasta poistuu, on seesteisempi ja lempeämpi. Kun hän ei enää tahdo mitään eikä yritä varjella itseään ja luopuu harhakuvitelmistaan - ottaa vastuun elämästään, syntyy uusi yhteys ihmiskuntaan.

Ole valpas, ole valpas, et ole yksin. Taivaalta voi sataa rakeita ja vettä, niitä vastaan ei voi puolustautua, mutta monenlaista muuta vastaan voi puolustautua. Minä en nyt enää huuda niin kuin ennen: kohtalo, kohtalo. Sitä ei pidä palvoa kohtalona, sitä pitää katsoa, pitää tarttua siihen ja tuhota se. 

Uskonko tämän romaanin luettuani kärsimyksen jalostavaan voimaan? No en, suhtaudun edelleen ajatukseen suurin varauksin. Lukiessani kuitenkin suostuin hetkeksi työntämään epäilyni syrjään ja antautumaan tämän romaanin ajatusmaailmaan. Yksi kirjallisuuden viehätys on siinä, että se antaa meille monta elämää. Toisinaan tekee hyvää eläytyä aivan erilaisen ihmisen osaan. Ihan vain vaihtelun vuoksi.