perjantai 25. tammikuuta 2019

Vissi ja luja kuin kirveen silmä - Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus.

Teemu Keskisarja, Saapasnahka-torni: Aleksis Kiven elämänkertomus. Siltala 2018.


Heti aluksi sanon mielipiteenäni, että Teemu Keskisarjan Kivi-elämäkerta on tasapainoinen lisä kansalliskirjailijaamme käsittelevään kirjallisuuteen. Saapasnahka-torni ei ole sairauskertomus, vaan tutkielma älykkäästä poikkeuslahjakkuudesta, reippaasta ulkoilmaihmisestä ja mukavasta kaverista, joka ei antanut muuttuneiden elämäntilanteiden ja sosiaalisen, tai paremminkin sivistyksellisen, nousun katkaista vanhoja ystävyyssuhteita. Kiven neroudessa on myös paljon selittämätöntä. Siinä mielessä kirjan nimeksi valittu Saapasnahkatorni on osuva vertauskuva. Se on symboli, joka tarjoaa rajattomasti tulkintamahdollisuuksia mutta säilyttää lopulta kuitenkin arvoituksellisuutensa.

Aleksis Kiven sairaudenkin Keskisarja kyllä kuvaa kaikkia tuon ajan hoitokidutuksen yksityiskohtia myöten. Aineellisesta puutteesta, suoranaisesta nälästä, sekä fyysisistä sairauksista huolimatta Kivi oli kuitenkin onnistunut vuosikausien uurastuksella saamaan valmiiksi pääteoksensa, Seitsemän veljestä -romaanin. Kun tällainen ponnistus palkitaan ennennäkemättömän rajulla julkisella häpäisyllä, voisi vakaampikin mies murtua.

Keskisarjalta riittää ymmärrystä myös Kiven teilaajalle, professori August Ahlqvistille. Minulle oli uutta tietoa se, että Ahlqvist kirjoitti kuuluisan murska-arvionsa suuressa henkisessä paineessa: tulirokko oli vajaa kolmea kuukautta aiemmin surmannut hänen "kaikki kolme pulskaa poikaansa". Tämän lisäksi samana keväänä hän hävisi murskaluvuin Snellmanille Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiesvaalissa. "Kielitieteellisen toimikunnan vaalissa hän jäi viidestä ehdokkaasta viimeiseksi eikä kelvannut runoustoimikuntaankaan."

Keskisarja pohtii, miksi "Ahlqvist ampui tykillä teeren kokoista kulttuuripersoonaa". Juha Hurmeen tulkintaan viitaten Keskisarja arvelee, että 1870-luvun Suomessa Ahlqvist saattoi olla ainoa, joka todella ymmärsi Kiven suuruuden. Keskisarja vierittää vastuuta myös Kiven ystävien ja tukijoiden harteille: jos he olisivat tulleet Kiven tueksi ja täyttäneet ne muutamat lehdet, joita Suomessa ilmestyi, ylistävillä arvioilla, Ahlqvistin kiukuttelu olisi pian unohtunut. Mikä vaiensi ystävät ja sai heidät viivyttelemään? Oliko Kivestä jo tullut monille heistä liian suuri taloudellinen rasite?

Keskisarjan oivaltava havainto on sekin, että tavallista palkkatyötä Kivi ei tehnyt eläessään päivääkään. Hän onnistui omistautumaan kirjoittamiselle apurahojen ja ystävien tuella. Suomen "paras ja köyhin mesenaatti" oli siuntiolainen pitoemäntä Charlotta Lönnqvist. Oliko Kivellä ja Charlottalla rakkaussuhde? Saattoipa ollakin, lähteistä voi senkin tulkinnan tehdä. Saattoi siinä suurelta osalta olla myös jonkinlaista äidillistä hellyyttä Charlottan osalta ja pojan kiintymystä ja kiitollisuutta Aleksikselta. Keskisarjan historioitsijan koulutus näkyy siinä, että hän välttää tulkinnat, joita lähdeaineisto ei vakuuttavasti tue. Toisaalta Keskisarja myös toteaa, että lähteiden puute ei merkitse sitä, että jotakin ei olisi tapahtunut: ei ole todisteita myöskään siitä, että Kivi olisi "käynyt kusella".

Keskisarja osaa myös tulkita dokumentteja 1800-luvun ajatusmaailmasta käsin. Miesten keskeiset hellittelyt kirjeissä saatettaisiin helposti tulkita homoseksuaalisiksi viesteiksi. Aika oli kuitenkin toinen: se miten toiselle puhutaan, on muuttunut suuresti. Emil Nervanderin, Kiven varhaisen tukijan ja ystävän, kirjeenvaihdon puuttuminen jää kuitenkin hetkeksi mietityttämään tutkijaa. Olisiko se arkaluontoisena tuhottu?

Kiven viimeisen koskettavan kirjeen mielisairaalasta Charlottalle Keskisarja siteeraa kokonaan ilman selittelyjä. Siinähän Kivi toivoo, että jos Charlotta sattuisi kuolemaan, se salattaisiin häneltä. Minä luen sen ilmauksena suuresta kiintymyksestä. Psykiatri Kalle Achté omassa Kivi-elämäkerrassaan analysoi kirjeen perusteellisen psykoanalyyttisesti: Kivi kirjoittaakin itse asiassa itsekeskeisesti omasta kuolemastaan, jonka hän projisioi Charlottaan jne. Keskisarjan kunniaksi on todettava, että hän tässä ja muualla välttää turhan psykologisoinnin ja osaa vetäytyä piiloon ja antaa dokumentoitujen tapahtumien vaikuttaa lukijaan koko voimallaan.

Muuten Teemu Keskisarjan oma ääni kuuluu hyvinkin selvästi. Puhekielisten ilmausten viljely ihmetytti aluksi hiukan. Harvemmin historioitsija tunnollisesti lähdeviittein varustetussa tutkimuksessa käyttää esimerkiksi ilmauksia "ottaa pataan", "pelti kiinni", "veti överit", puhumattakaan "vituttamisesta" tai "kyrpiintymisestä". Keskisarja kuitenkin korostaa, että yksi Kiven valtti kirjailijana oli puhekielestä ammentaminen. Tässä suhteessa elämäkerta on siis kohteensa näköinen. Pidin samanlaisesta tyylistä Juha Hurmeen Niemi-romaanissa, eikä se minua tässäkään häirinnyt. Toivon kuitenkin, että nuoremmat historioitsijat eivät tätä lähtisi jäljittelemään, tällaisesta tyylistä voi tulla kiusallinen maneeri.

Toinen Keskisarjan tyylin piirre oli minulle ongelmallisempi. Televisiopersoonana Keskisarjalta on totuttu kuulemaan hieman mököttäviä ja närkästyneen suorasukaisia lausuntoja maailmanmenosta. Toivottavasti tutkija ei ole jäänyt julkisen roolinsa vangiksi. Minun on vaikea ymmärtää, mitä todellista hän kertoo kohteestaan, kun jotakin arvioidaan kielteisesti neitimäiseksi tai ämmämäiseksi. No, tämä vielä menee, olihan Kivellekin ämmäkkäisyys huono juttu. Keskisarjaa kovasti ihaileva vaimonikin sanoi kuitenkin auts! kun siterasin hänelle seuraavan kohdan:
Aleksis hakkaili, likisti, piiritti ja hienokseltaan häiritsi nuoria palvelustyttöjä. Käytös ei aiheuttanut miituu-kimitystä, mutta ei mielihyvääkään.
Jos tarkoitus on osoittaa, että tutkija ei pelkää poliittista epäkorrektiutta, viesti tuli perille. Jos tarkoitus on kertoa jotakin oman aikamme ilmiöstä, kaipaisin lisäselvennystä.

Teemu Keskisarjan vankin osaaminen tulee esiin siinä, miten hän sitoo Kiven elämän 1800-luvun loppupuolen kulttuurihistoriaan ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Myös koko Siuntio-jakso on loistava: yhteiskunnan eri kerrokset ja ajan ilmiöt kuvataan oivaltavien yksityiskohtien avulla. On todella hämmästyttävää, että Aleksis Kivi kirjoitti suureen sovitukseen päättyvän yhteiskuntamyönteisen romaaninsa 1800-luvun pahimpien nälkävuosien aikana. Fanjunkarsin torppa oli sijaintinsa puolesta aitiopaikalla, kun nälkiintynyt ihmismassa vaelsi ohi leipäpalan toivossa. Yksi Charlotta Lönnqvistin taloudellisten vaikeuksien syy saattoi olla omat varat ylittävä armeliaisuus hätää kärsiville.

Loppusanoissaan Teemu Keskisarja kuvittelee Kivelle toisenlaisen elämän: ylistävät lehtiarviot, taloudellisen menestyksen, perheen. Kauniisti ja viisaasti Keskisarja lopettaa:
Ei käy. Onnellisesta, oikeudenmukaisesta lopusta olisi Kivi sammaloitunut. Sitä vastoin sankarteos, joka rauhattomasti poukkoili maan päällä ja kuun viimeisellä reunalla, oli jatkava elämäänsä tuhannen, kultaisen auringon kiertäessä. 

-----------------------------------------------------------------------------------------
Olen toisinaan lomilla kierrellyt kirjallisena pyhiinvaeltajana Aleksis Kiven elämään liittyvillä paikoilla. Seurasaaressa sijaitseva Aleksis Kiven tupa ja Tuusulan kuolinmökki ovat tulleet tutkituiksi useampaan kertaan. Viime kesänä kävin viimein Siuntiossa Fanjunkarsin torpassa, jossa toimii mukava kahvila. Syntymäkoti Nurmijärvellä on vielä käymättä.

Näistä rakennuksista sekä Aleksis Kiven tupa että Fanjunkarsin torppa ovat kylläkin kopioita. Seurasaareen tuotu alkuperäinen jahtivouti Kareliuksen tupa, jossa Kivi asui jonkin aikaa Siuntiossa, paloi, kun sitä pystytettiin uudelleen. Fanjunkarsin torpan puolestaan hävittivät neuvostoliittolaiset sotilaat, kun alue Porkkalanniemen ohella oli vuokralla itänaapurilla. Torppaan oli kyllä jätetty venäjänkielinen viesti, jossa mainittiin rakennuksen kulttuurihistoriallinen arvo, mutta se ei sitä pelastanut. Joskus on käynyt mielessä, olisiko valkoinen valhe tepsinyt paremmin: "V.I. Lenin yöpyi tässä torpassa paetessaan tsaristista vainoa."

Kuolinmökki on ihan aito. Pikkuruisessa mökissä Aleksis Kiven Alpertti-veli ja tämän vaimo Karoliina perheineen huolehtivat Aleksis-parasta tämän viimeiset elinkuukaudet. Siinä hän myös joulukuussa 1872 henkäisi kuuluisat viimeiset sanansa: "Minä elän, elän."

Mökistä käytettävä nimitys on monella tapaa osuva: Alpertti ja Karoliina kokivat samassa mökissä karmean kohtalon, kun tuntemattomaksi jäänyt ryöstäjä murhasi heidät veitsellä vuonna 1913.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!