maanantai 1. huhtikuuta 2019

Gyula Illyés: Kharonin lautalla


Gyula Illyés, Kharonin lautalla: Esseeromaani. WSOY 1979. Unkarin kielestä suomentanut Olavi Metsistö.

Suomen väestön ikäpyramidia kun tutkailee, tulee mieleen, että YA-kirjallisuuden (Young Adult) suuri suosio on ilahduttava paradoksi. OG-kirjallisuuden (Old Geezer) pitäisi myyntitilastoissa peitota nuorille suunnattu kirjallisuus mennen tullen. Se, että näin ei ole, voi johtua paristakin syystä. Ensiksikin myös vanhemmat ihmiset haluavat mieluummin lukea nuoruudesta ja muistella omaansa kuin pohtia elämänsä viimeisten vuosien kapenevia näköaloja. Toiseksi: vanhuudesta kertovaa kaunokirjallisuutta ei loppujen lopuksi ole kovin paljon tarjolla.

Tämä Guyla Illyésin romaani tarttuu reippaasti tähän elämänvaiheeseen, jossa jo ollaan Kharonin lautalla kohti lopullista – niin, loppua. Teos on tosin nimetty juhlallisesti esseeromaaniksi, mutta Illyés itsekin kutsuu huomioitaan osuvammin ”päiväkirjanomaisiksi muistiinpanoiksi”. Romaani muodostuu enimmäkseen vapaasti virtaavista pohdinnoista ja muistelmanpätkistä. Välissä on joitakin esseemäisiä jaksoja muun muassa eri filosofien suhtautumisesta kuolemaan sekä eutanasiasta. Kirjassa on myös pitkähkö matkakertomus Stratfordista, ”nekropoliksesta” joka ”uhmaa kuolemaa ja omistautuu sille” yhden entisen asukkaansa, William Shakespearen, kaupungin kokoisena muistomerkkinä.

Myös joitakin kulttuurianekdootteja on siroteltu kirjaan. Minua ilahdutti kuvaus käynnistä kirjallisuudentutkija György Lukácsin luona. Illyés kysyy, mikä pitää Lukácsin vielä 83 vuoden iässä niin eloisana, että tämä suunnittelee kolmea laajaa kirjaa sekä elämäkertaansa. Lukácsin vastaus: ”Se pitää minut, ettei minulla ole sisäistä elämää. Käsittelen kaikkea, mutta sieluani en käsittele koskaan.” Sitten myöhemmin: ”Heti, kun minulla on hetkeksikin aikaa, vaivun työhön.”

Aika paljon Illyés kertoo myös nuoruudesta muun muassa tarkastellessaan, miten eri tavoin suhtaudumme kehossamme tapahtuviin muutoksiin nuorina ja vanhoina. Hän myös muistelee sitä, miten itse nuorena suhtautui vanhoihin ihmisiin. Nuorena ei ymmärtänyt sitä, kuinka huvittavaa vanheneminen on vanhojen itsensäkin mielestä.
Ei ole totta, että Kharonin lautalla matkaavat ryhmät liukuvat mykiksi jäykistyneinä varjojen valtakuntaan. Jos ryhmä on edes vähänkin sopusointuinen, niin se keinuilee äänekkäästi kaskuja kertoillen ja riemusta polviaan hakaten kohti varmaa loppua.

Illyés seuraa hämmästyneenä myös henkisiä muutoksia, esimerkiksi lähentymistä ihmisiin. Nyt vanhana hän kertoo vuolaasti ohjeita tietä kysyvälle, vaikka on itse ennen kävellyt peninkulmittain vieraissa kaupungeissa, ettei vain tarvitsisi kysyä neuvoa tuntemattomilta. Hän jää jaarittelemaan kelloa kysyvän lapsen kanssa, vaikka ei ole koskaan ennen osannut ystävystyä lasten kanssa eikä koskaan ole pitänyt sylissä vauvaa omaansa lukuun ottamatta.

Vanhoissa ihmisissä on usein myös silmiinpistävää ja varmaan ärsyttävääkin jumittumista joihinkin tapoihin. Illyés tulkitsee, että tässä piirteessä on kyse siitä, että piintyneet tavat antavat vaikutelman pysyvyydestä.
Puolustautuessamme vanhuuden ruumiillisia ja henkisiä epämiellyttävyyksiä vastaan ei siis vaikutuksiltaan viimeisenä ole suinkaan tehtäviemme jonkinlainen järjestelmällinen jakaminen ja toistaminen. Eli että me pidämme ajan aisoissa. Sillä muuten se tanssittaa meitä oman hullun – epäinhimillisen – mielensä mukaan.

Vanhana ihminen myös alkaa väistämättä ymmärtää elinpäiviensä rajallisuuden. Aikaa ei halua käyttää joutavaan.
Seurassa annan yhä useammin merkin vaimolleni salaisilla silmämerkeillämme: keksi tekosyy, ja – levons l'ancre! Minusta on tullut valikoiva; maailma pystyy ilahduttamaan minua entistä harvemmin.

Illyés on muuten siitä virkistävä kertoja, että hän ei vaivaudu peittelemään luonteensa ikäviäkään puolia. Useampaankin kertaan saamme todistaa hänen itaruuttaan ja ärtyisyyttään. Saituuden hän alistuneesti toteaa talonpoikaisten juurtensa tuotteeksi.

Tämän blogitekstin alussa kuvittelemani runsas OG-kirjallisuus voi Illyésin mielestä joskus vielä olla totta. Siis kaunokirjallisuus, joka kertoo vanhoista ihmisistä. Myös kirjallisuus muuttuu väistämättä, kun ihmisten elinikä kasvaa. Kun nimenomaan vanhuus pitenee, myös sen painoarvo kasvaa. 
”Sellaisessa yhteiskunnassa, joka pitää nelikymmenvuotiastakin nuorena, Anna Karenina ja Madame Bovary ovat aapiskirjoja."

Omista unkarin kielen opinnoistani on jo niin kauan, että en muista, ovatko infinitiivialkuiset lauseet jotenkin tyypillisiä sukukielellemme. Joka tapauksessa ne ovat suomeksi vaikeasti hahmotettavia. Tässä muutama esimerkki:
Sittenkin seurata oireita pelkästään vain itsessäni--
 Koskettaa hyväilyä teeskennellen leukamme kärkeä nokisin sormin –
Ehkä suomentaja olisi voinut näihin keksiä jonkin luontevamman ilmaisutavan. Muuten suomennos on sujuva. Ajoittainen ilmaisun koukeroisuus on epäilemättä peräisin runoilija Gyula Illyésin alkutekstistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!