torstai 28. maaliskuuta 2019

Joyce Carol Oates: The Profane Art: Essays and Reviews

Joyce Carol Oates, The Profane Art: Essays and Reviews. E. P. Dutton Inc. 1983.

Tämän jo varhaiskeski-ikään ehtineen mutta ei lainkaan vanhentuneen esseekokoelman nimi viittaa vanhaan ajatukseen taiteen pyhyydestä. Taiteilija seuraa vaistoaan alueille, jotka ovat vielä kartoittamattomia, ja luo jotain uutta ja ainutlaatuista. Suuret taideteokset vaikuttavat meistä ankarilta ja ajattomilta, itseriittoisilta  - pyhiltä. Se taide tai taito, joka reflektoi taideteosta, toisin sanoen kritiikki, on puolestaan maallista, profaania. Kritiikki on aina inhimillistä dialogia, vertaisyleisölle suunnattua keskustelua. Tässä mielessä kritiikki puhuu ja taide vaikenee.

Kritiikki on taiteeseen verrattuna luonteeltaan konservatiivista. Kirjallisuuskriitikolla on omaan lukemishistoriaansa pohjautuva - usein tiedostamaton - käsitys siitä, millainen romaanin, novellin, näytelmän tai runon pitäisi olla. On paljon surullisia esimerkkejä siitä, miten merkittävätkin taideteokset on aluksi arvosteltu kehnoiksi, ja toisaalta ylistäviä arvosteluja on kirjoitettu teoksista, joiden tekijät on ajat sitten unohdettu.

Joyce Carol Oates päätyy tämän esseekokoelman esipuheessa määrittelemään, millaista tämän profaanin taiteen pitäisi olla: ihanteellinen kritiikki pyrkii puolueettomaan keskusteluun vertaisten kesken, systemaattiseen, kiireettömään pohdiskeluun. Sen täytyy ottaa taiteilijan vapaus vakavasti ja vastustaa omia konservatiivisia ja pelkistäviä pyrkimyksiään. Sen on oltava myötätuntoista ja täsmällistä.

Näihin vaativiin tavoitteisiin Oates pyrkii tämän kokoelman esseissä ja arvioinneissa - mielestäni onnistuneesti. Teoksen kaikki kuusi esseetä ovat alun perin ilmestyneet kirjallisissa aikakauslehdissä. Kannatan ehdottomasti tätä melko tavallista käytäntöä kerätä esseet yhteen ja julkaista ne kirjana. Muuten ne katoaisivat tavallisen lukijan ulottuvilta vain tutkijoiden ja innokkaimpien kirjallisten salapoliisien iloksi. Täytteeksi näihin kokoelmiin lisätään usein joukko yksittäisten teosten lehtikritiikkejä, jotka ymmärrettävästi eivät ole yhtä perusteellisia, mutta usein niissäkin on paljon huomion arvoista.

Esimerkiksi tässä kokoelmassa on erinomaisen tarkkanäköinen arvio Simone Weilin kokoomateoksesta The Simone Weil Reader. Simone Weil on meilläkin melko tunnettu ranskalainen filosofi ja mystikko, jota toisinaan pidetään lähes pyhimyksenä. Minäkin ostin nuorena miehenä Simone Weilin suomennetun kokoelman Painovoima ja armo, jota lueskelin tulematta juuri hullua hurskaammaksi. Nuoruuden ehdottomuudelleni se kyllä antoi lisäsytykettä.

Amerikkalaisuuteen liittyy paljon sellaista, mitä me eurooppalaiset helposti pidämme lapsellisuutena, mutta on siinä kulttuurissa paljon myös juurevaa selväjärkisyyttä. Tällaisella periamerikkalaisella eetoksella Oates arvioi Weilin anorektikoksi, joka paastoamalla aiheutti itselleen euforisen tilan, jossa alitajunnan kummallisimmat yllykkeet johtivat vaikeiden asioiden yksinkertaistamiseen mielipuolisiksi teeseiksi: Onnettomuus on iloa. Kuolema on elämää. Kärsimys on siunaus. Jumalan julmuus on osoitus hänen lempeydestään.

Loppujen lopuksi Oates ihmettelee eniten Weilin seuraajien lojaaliutta:
Kaipaavatko he niin kovasti "pyhimysmäisyyttä" (muissa, jos eivät itsessään), että he muuttavat sairaan, epätoivoisen, murtuneen naisen henkisen terveyden esikuvaksi; kaipaavatko he "viisautta" niin paljon, että he pitävät pahasti ongelmaisen mielen spekulaatioita parempina kuin omiaan? Simone Weilin elämä ja jälkimaine ovat kiehtovia, ja epäilemättä luonnehtivat vuosisatamme hengellistä tyhjiötä: nälkää uskoa käytännöllisesti katsoen ketä tahansa, joka väittää saaneensa jumalallista johdatusta.
Kokoelman esseistä minua kiinnostivat eniten kolme ensimmäistä, jotka käsittelevät kaupunkia amerikkalaisessa kirjallisuudessa (Imaginary Cities: America), modernistien naiskuvaa ("At Least I Have Made a Woman of Her": Images of Women in Yeats, Lawrence, Faulkner) ja Emily Brontën romaanin merkityksiä (The Magnanimity of Wuthering Heights).

Kaupunkiesseessä Oates käy läpi sitä metaforista lastia, jota kaupunki amerikkalaisessa kirjallisuudessa kuljettaa: on helppo arvata, että kaupunki on esiintynyt paheen ja rappion pesänä, mutta toisaalta se on myös innoittava ja dynaaminen mahdollisuuksien keidas. Oates nostaa kuulujen kaupunkikuvaajien Dreiserin, Cranen ja Bellow'n rinnalle lähes unohduksiin jääneen Anzia Yezierskan, joka syntyi Puolassa juutalaiskylässä ja muutti perheensä mukana New Yorkiin 1890-luvulla. Yezierska kuvasi vanhasta maasta tulleiden siirtolaisten ristiriitaisia pyrkimyksiä: osa heistä yritti säilyttää perinteensä uudessa yhteiskunnassa ja luoda uudelleen vanhan kyläyhteisön suurkaupunkiin; varsinkin nuoremmat taas pyrkivät vapautumaan menneisyydestä ja muuttumaan aidosti amerikkalaisiksi. Yezierskan omaelämäkerrallisissa romaaneissa nuori siirtolaistaustainen nainen pyrkii sivistyksen ja koulutuksen kautta sopeutumaan uuteen elinympäristöönsä. Oatesin mukaan koulutusta on tuskin koskaan kuvattu yhtä  juovuttavan kiihottavana elämyksenä kuin Yezierskan romaaneissa. Romaanien voima on niiden suorassa, aidossa ja energisessä ensimmäisen persoonan näkökulmassa; niiden heikkoudet ovat rakenteessa: niistä puuttuvat "vakavan" kirjallisuuden monitulkintaisuudet. Oatesin mukaan Yezierskan romaanit olivat kuitenkin uraa uurtavia:
Kaupungin antama anonyymisyyden lahja ja lupaus työstä saadusta palkasta - palkasta joka on sovittu etukäteen - mahdollistavat yksilön ensimmäistä kertaa historian aikana: yksilöllisen naisen, voisi ehkä sanoa.
Modernistien naiskuvaa pohtivan esseen lähtökohtana on havainto, että oikeastaan melko yllättävästi monien modernististen kirjailijoiden naiskuva oli vanhoillinen. Yeats osoittautuu jonkinlaisen pyhän naiseuden ideaalin kannattajaksi. Selvimmin se tulee esille hänen runossaan A Prayer for My Daughter. Runon kertoja toivoo tyttärelleen aivan ensimmäiseksi kauneutta, mutta ei niin paljon, että tyttö alkaa liikaa kiinnittää huomiota itseensä: naisen ei tule elää "peilissä" vaan miehen katseessa. Tytärtä verrataan myös kasvikuntaan, joka on liikkumaton, rauhallinen, piilossa. Ehkä jonkinlainen vihannes? Tyttären älyllistä elämää Yeats vertaa hempon lauluun. Oates kärjistää: runoilijan tyttären tulee olla aivoton ja äänetön, juurtunut.

Aika usein naisvihamieliseksi luonnehditun Faulknerin mieleenpainuvimpia naishahmoja on Liekehtivä elokuu -romaanin Johanna Burden. Oatesin analyysi Johanna Burdenin vahvasti allegorisesta hahmosta ja koko romaanista on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Faulknerin maailmassa naisen seksuaalisuus muodostaa uhan miehen miehisyydelle ja koko olemassaololle.

D. H. Lawrencen naiskuva oli ristiriitainen, ja ehkä juuri sen takia se tuntuu tuoreemmalta kuin muiden modernistien. Pienoisromaani Woman Who Rode Away antaa lähes parodisen kuvan emansipoituneen naisen tuhoon tuomitusta pakomatkasta. Toisaalta Lawrencen teoksissa on useita kuvauksia myös vahvoista naisista, joista ehkä paras esimerkki on Rakastuneiden naisien Ursula Brangwen. Lawrencen pohjimmainen puritanismi tulee esiin Ursulan sisaren Gudrunin kuvauksessa: naistaiteilija oli jotain, mitä Lawrence ei voinut sietää, ja niinpä hän pistää Gudrunin tuntemaan voimakasta itseinhoa. Oates kuitenkin osoittaa, että Gudrun samaan aikaan inhotti ja kiehtoi Lawrencea,  ja Lawrence sijoitti Gudruniin paljon omia piirteitään ja ajatuksiaan. Oatesin analyysi Lawrencen naiskuvasta kiinnosti minua kovasti, sillä Rakastuneita naisia -romaani teki minuun suuren vaikutuksen joskus nuorena. Huvittuneella noloudella muistelen siteeranneeni romaanin mystisiä lausahduksia miehen ja naisen suhteesta ikään kuin olisin itse ne keksinyt.

Essee Humisevasta harjusta oli myös silmiä avaava. Minullekin ovat tästä romaanista jääneet mieleen lähinnä sen goottilaiset piirteet ja mielenkiintoinen kertojarakenne. Teoksen syvempää merkitystä en ole tullut pohtineeksi, ja luulen, että se romaanin ainutlaatuisen ilmapiirin takia on jäänyt huomaamatta myös monilta muilta. Oates osoittaa vakuuttavasti, että tämän Emily Brontën upean romaanin pohjalla on vahva yhteiskunnallinen optimismi. Teos kääntää synkän tarinan vastakohdakseen; se ei uppoa "metafyysisyyteen" vaan ylistää fyysistä maailmaa: rakkaus säilyy päivänvalossa.

Muistan aika tarkkaan, missä luin ensimmäisen kerran Joyce Carol Oatesin kirjoittamaa tekstiä. 1980-luvun alkupuolella Tampereen yliopisto oli vuokrannut Attilan kenkätehtaan käyttöönsä. Jossain ylemmissä kerroksissa olivat kirjallisuudentutkimuksen hyllyt. Siellä vietin monta onnellista iltaa pöydälle kasaamieni kirjapinojen parissa. Usein olin ypöyksin koko kerroksessa. Jos minun pitäisi nyt kuvailla taivasta, se muistuttaisi aika paljon vanhaa Attilaa. Siellä luin myös Joyce Carol Oatesin esseekokoelman New Heaven, New Earth: The Visionary Experience in Literature ja olin myyty. Olen yrittänyt sen jälkeen pysyä edes jollain tavalla kärryillä tämän valtavan tuotteliaan kirjailijan tuotannosta.

Kevätiltoina kun aurinko paistoi sisään Attilan kirjaston suurista ikkunoista ja luin sydän innostuksesta tykyttäen Blotnerin järkälemäistä Faulkner-elämäkertaa tai Angus Wilsonin esseitä, saatoin helposti uskotella itselleni, että yksinäisyyteni oli oma valintani.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat tervetulleita!