Kiinnostavia henkilöitä romaanissa on paljon. Keskiössä ovat Daniel Beede, sairaalan pesulassa työskentelevä kunniallisuuden perikuva, sekä hänen poikansa Kane, joka puolestaan tienaa sievoisen elantonsa kauppaamalla huumaavia lääkkeitä laittomasti. Isä ja aikuinen poika asuvat yhdessä, mutta ovat vieraantuneet toisistaan. Kanen äiti ja Beede ovat eronneet, ja äiti on kuollut vakavaan sairauteen yritettyään ensin itsemurhaa. Kanen mielestä Beede on osittain vastuussa äidin onnettomasta loppuelämästä. Romaanin yhtenä teemana on lasten ja vanhempien suhde, joka tässä kirjassa on enimmäkseen ongelmallinen.
Sama teema toistuu myös Doryn, Elenin ja Fleetin perheessä. Dory kärsii paranoidisesta skitsofreniasta. Jostain syystä hän uskottelee olevansa puoliksi saksalainen - jopa siinä määrin, että unohtaa välillä englannin sanat. Elen on jalkahoitaja, johon sekä Kane että Beede ovat ihastuneet - kuten monet muutkin, kuten myöhemmin käy ilmi. Fleet on Doryn ja Elenin autistinen poika, joka rakentaa tulitikuista tarkkaa keskiaikaisen katedraalin pienoismallia - ilmeisesti mistään mallia katsomatta.
Dory epäilee Eleniä uskottomuudesta ja teettää salaa isyystestin Fleetistä. Ja nyt alkavat tämän romaanin oudot jutut. Laitos, joka tekee isyystestin, on aluksi haluton paljastamaan tuloksia. Jokin on testauksessa mennyt ilmeisesti pieleen: näyttää nimittäin siltä, että Dory ei ole Fleetin isä vaan Fleetin kaukainen esi-isä.
Dory menettää aika ajoin muistinsa ja tällöin hänessä vaikuttaa ottavan vallan John Scogin -niminen 1400-luvulla elänyt sadistinen hovinarri, joka on kerran sytyttänyt tuleen talon ja polttanut kuoliaaksi siellä olleet ihmiset. Melko karmivasti Fleet-poika Doryn amnesiavaiheiden aikana kutsuu isäänsä Johniksi.
Muita keskeisiä henkilöitä ovat huoleton kurdi Gaffar, joka hoitaa Kanen puolesta huumekuriirin hommia, sekä Kanen entinen tyttöystävä Kelly Broad, johon Gaffar on ihastunut ja joka rivosta suustaan ja karmeista puolirikollisista sukulaisistaan huolimatta on teoksen sympaattisimpia hahmoja.
Edward IV:n hovinarri John Scogin pyrkii nykyhetkeen kahden muunkin romaanin henkilön kautta, Kanen ja Beeden. Merkkinä tästä on, että henkilöiden puheeseen alkaa ilmaantua arkaaisia ilmauksia, jotka hämmentävät puhujia itseäänkin. Aikatasoissa liikutaan muutenkin sujuvasti: teoksen loppupuolella Beede kokee voimakkaan näyn tulevaisuudestaan, jossa hänen ja Kanen ristiriidat ovat väistyneet. Gaffar puolestaan näkee vastaavanlaisessa näyssä oman menneisyytensä.
Teoksessa on jonkinlainen juonen kaarikin, joka liittyy rakennustiiliin, joiden katoamisesta Beedea on kauan sitten syytetty. Juoni on mielestäni kuitenkin täysin toissijainen eikä siihen kannata kiinnittää huomiota. Se ei tunnu erityisemmin kiinnostavan kirjan henkilöitäkään. Tämä kirja elääkin juuri henkilöidensä ja ennen kaikkea heidän puheensa kautta. Aivan aluksi minulla tosin oli pieniä vaikeuksia kirjan kerronnan suhteen. Se oli paikoin kuin parodiaa amerikkalaisesta kovaksikeitetystä dekkarista: Hän oli pitkä (190 senttiä hyvänä päivänä). Sävy sai kyllä pian selityksen: kuvauksen keskiössä on aluksi Amerikassa kasvanut Kane, jonka amerikkalainen puhetyyli tulee mukaan myös kertojan ääneen. Vähitellen kertoja pääsi vahvalle alueelleen, mainioiden verbaalisesti lahjakkaiden brittityyppien esittelyyn, jolloin myös romaanin kieli alkoi hengittää luonnollisesti. Gaffar puhuu kurdia, kun englannin sanat eivät tule mieleen. Repliikit on kirjoitettu englanniksi, mutta painettu kursiivilla. Yksinkertaiselta aluksi vaikuttava Gaffar on ilmaisuvoimainen ja hauska omalla kielellään.
Muista teoksen henkilöistä mainitsen vielä taideväärentäjä Petan, koska hänen suuhunsa on sijoitettu romaanin rakennetta ja taidekäsitystä valottava repliikki. Kane yrittää nähdä kaikessa tapahtuneessa merkityksellisen kuvion; Petan mielestä ihmiset vain kertovat itselleen tarinoita, jotka ammentavat voimansa arkkityypeistä:
`The truth,´ Peta informed him, baldly, `is just a series of disparate ideas which briefly congeal and then slowly fall apart again...´ `No,´ Kane shook his head, `I'm not buying that. What's been going on feels really... really coherent, as if... as if everything's secretly hooking up into this extraordinary... I dunno... this extraordinary jigsaw, like there's a superior, guiding logic of some kind...´ `The truth,´ Peta smiled, `is that there is no truth. Life is just a series of coincidencies, accidents and random urges which we carefully forge - for our own, sick reasons - into a convenient design. Everything is arbitrary. Only art exists to make the arbitrary congeal. Not memory or God or love, even. Only art. The truth is simply an idea, a structure which we employ - in very small doses - to render life bearable. It's just a convenient mechanism, Kane, that's all.´
Ei muisti, ei Jumala eikä edes rakkaus voi pelastaa elämän sattumanvaraisuudelta - kaikkia niitä tässä romaanissa kyllä kokeillaan.
Jos hyväksyy tämän romaanin sattumanvaraisuuden ja lakkaa etsimästä syvällisiä merkityksiä, on luvassa tuhti annos kielellistä ilotulitusta ja mainioita tarinoita.
Nicola Barker, Darkmans. Harper Perennial 2008. Teos on alun perin julkaistu vuonna 2007. 838 s.
--------------------------------------------
Helmet lukuhaasteessa tämä menee kohtaan 36: Kirjassa liikutaan ajassa.
Eräänlaiset jälkisanat
Guardian-sanomalehti julkaisi vuonna 2019 listan 21. vuosisadan sadasta parhaasta kirjasta. Luultavasti lukijoiden houkuttelemiseksi lista oli nimetty tarkoituksellisen provokatiivisesti. Vuosisadan kirjojen asemesta olisi osuvampaa puhua vajaan kahdenkymmenen vuoden listasta, joka vielä painottui vahvasti alun perin englanniksi julkaistuun kirjallisuuteen. Tältä listalta luettavakseni valikoitui tällä kertaa tämä Nicola Barkerin Darkmans.
Olen erilaisten kirjalistojen ystävä ja suurkuluttaja. Etsin niistä houkuttelevaa lukemista ja ennen kaikkea toisten lukijoiden kokemuksia. Kirjamarkkinointi tapahtuu enimmäkseen kirjojen tuotannon ehdoilla; ääneen pääsevät kirjailijat ja kustantajat. Sama koskee kirjamessuja. Eikä siinä tietysti ole mitään väärää, on kiinnostavaa kuulla, kuinka kirjat ovat syntyneet. Mutta entäpä jos joskus kirjamessuilla puheenvuoron saisivatkin lukijat? Kuinka mukavaa olisi kuunnella, kun lukijat esittelevät suosikkikirjojaan tai kertoisivat omasta lukutavastaan? Miltä kuulostaisi lukijoiden paneelikeskustelu, jossa erilaiset lukijat pohtisivat samaa teosta?
Tällainen tapahtuma on jo olemassakin. Tarkoitan Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiviä. Siellä ovat äänessä enimmäkseen lukijat. Jokavuotiset Elämäni tietokirjat -esitykset ovat olleet mainioita: on ollut hienoa havaita, kuinka sävykäs henkilökuva ihmisestä syntyy, kun hänen annetaan valita ja esitellä kymmenen häneen vaikutuksen tehnyttä tietokirjaa. Mieleeni tulevat heti Pekka Haaviston yllättävät valinnat (lentävistä lautasista Love Recordsin kautta kungfutselaisuuteen) ja Stan Saanilan hauskat muistelut ranskalaisen pyövelin, Charles-Henri Sansonin, muistelmien metsästyksestä. Kjell Westön innoittamana löysin Peter Englundin esseet. Mirkka Lappalainen sai minut ajattelemaan, että kaipa se Pultavakin on luettava.
Tämän vuoden Vanhan kirjallisuuden päiviä ei muuten ole peruttu; juuri viime viikolla tiedotettiin, että niitä siirretään kuukaudella eteenpäin. Saapa nähdä, pääsenkö Sastamalaan 30. - 31.7. Mieli kyllä tekisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!