Jacqueline Harpman: L'Apparition des esprits suivi de Le Véritable Amour

Viime toukokuussa Reader, why did I marry him? -blogin Omppu kirjoitti houkuttelevasti belgialaiskirjailija Jacqueline Harpmanin romaanista I who have never known men (Moi qui n'ai pas connu les hommes), joka on noussut kunnolla näkyville vasta kolmekymmentä vuotta alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen nimenomaan englanninkielisenä käännöksenä. Suomeksikin teos on ilmestymässä piakkoin. 

En onnistunut saamaan kyseistä kirjaa käsiini, mutta sitä etsiskellessäni löysin muutamia muita Harpmanin kirjoja, joiden takakansitekstit viekoittelivat ostoksille. Tämä L'apparition des esprits ja sen jatko-osa La Véritable Amour on yksi löydöistäni.

Romaanissa ja sen jatko-osassa on sellainen erikoisuus, että niiden ilmestymisen välillä kului neljäkymmentä vuotta. Kustantajan ratkaisu painaa molemmat romaanit yksiin kansiin tuntuu ainoalta oikealta. Ensimmäisen osan avoin loppu on ehkä taiteellisesti tyylikäs ratkaisu, mutta toisinaan on reilua lukijaa kohtaan viedä tarina suljetumpaan päätökseen. Näin tapahtuu romaanin jatko-osassa.

Romaanien nimissä on suora viittaus ranskalaisen klassikkokirjailijan, François de La Rochefoucauldin, kyyniseen aforismiin, joka on myös teosten mottona: 

Il en est du véritable amour comme de l'apparition des esprits: tout le monde en parle, mais peu de gens en ont vu.

Todellinen rakkaus muistuttaa henkiolentoja; kaikki niistä puhuvat mutta harvat ovat nähneet.

Romaanien aiheena on siis rakkaus. Jos aihe kiinnostaa – ja ketäpä ei kiinnostaisi – näissä romaaneissa se saa perusteellisen psykologisen läpivalaisun. Erityistä huomiota kiinnitetään siihen, miten voi erottaa todellisen rakkauden haaveista, toiveista, velvollisuudesta ja kunnioituksesta. Onko todellinen rakkaus mahdollinen ilman, että joutuu luopumaan vapaudestaan?

Jatkossa on runsaasti juonipaljastuksia, joten tässä on hyvä kohta lopettaa tämän jutun lukeminen, jos haluat mieluummin lukea kirjan itse.

L'Apparition des esprits (1960) oli Jacqueline Harpmanin ensimmäinen romaani. Sen päähenkilö ja minäkertoja on Catherine Reinhardt. Sukunimi tosin kerrotaan vasta romaanin jatko-osassa. Catherine on perheensä ainoa lapsi. Hän on pienestä pitäen tuntenut itsensä ulkopuoliseksi. Vanhempien keskinäinen symbioottinen rakkaus on tehnyt hänestä vieraan myös omassa perheessään. Hän ei ole voinut ymmärtää, miksi orpoja säälitään. 

Kun Catherine oli kymmenvuotias, liikemiesisä vei perheensä sodalta turvaan Marokon Casablancaan. Marokon kuvauksessa Jacqueline Harpman pystyi käyttämään omia kokemuksiaan. Hän vietti viitisen vuotta lapsuudestaan Casablancassa, jonne hänen juutalainen isänsä pakeni Belgian miehittäneitä natseja. Sodan jälkeen Catherinen perhe – kuten Jacqueline Harpmaninkin – palasi Brysseliin. 

15-vuotiaana Catherine kokee elämyksen, joka vaikuttaa häneen syvästi. Talvisessa kaupungissa hän pysähtyy katselemaan tulipaloa lähikadulla. Vaaran tuntuun yhtyy voimakas esteettinen elämys: hän näkee kauneutta liekkien loimotuksessa ja lumisateessa. Catherinen viereen pysähtyy hänen vanhempiensa ystävä, Maurice Alker, joka toteaa, että Catherinesta on tulossa sievä. "Tytölle sievä on yhtä kuin onnellinen", Catherine kirjoittaa.

Tästä tapahtumasta, jonka merkitys Maurice Alkerille käy ilmi vasta romaanin jatko-osasta, alkaa Catherinen ja Alkerin ystävyys. Yksinäinen tyttö on kaivannut ystävää, ja hänen vanhempansa, jotka luottavat täysin Alkeriin, ovat tyytyväisiä vanhemman miehen sivistävään vaikutukseen. Lukija on kahden vaiheilla: onko 40-vuotiaan poikamiehen kiinnostuksessa teini-ikäiseen tyttöön jotain sopimatonta? Alker kuitenkin käyttäytyy aina moitteettomasti Catherinen seurassa. Pian Catherinelle selviää, että Alkerilla on useita tiuhaan vaihtuvia rakastajattaria. Hän vaikuttaa suosivan naimisissa olevia naisia.

Romaanissa Catherine itse vertaa Alkeria pariin kertaan Pygmalioniin, Kreikan taruston kuvanveistäjään, joka herätti henkiin Venuksen kuvapatsaan. Alkerista tulee hänen ihailtu mentorinsa. Viimeistään 17-vuotiaana Catherine ymmärtää olevansa myös seksuaalisesti kiinnostunut Alkerista. Hän ei ole aivan viaton ja tietämätön. Hän on lukenut paljon kirjoja, ja "hyvät kirjailijat ovat usein moraalittomia".  

Catherinella on myös nuorempia ihailijoita hänen aloitettuaan yliopistossa historian opinnot. Julienin kanssa suhde alkaa viattomasti. Ensimmäinen suudelma vaihdetaan vasta viikkojen tapailun jälkeen. Neljän kuukauden ajan he kävelevät puistoissa käsi kädessä ennen kuin Catherine järjestää Julienin vanhemmilta salaa yöllä huoneeseensa. Seuraa koomisesti viritetty kuvaus kömpelöstä ja todella vaivalloisesta ensimmäisestä rakastelusta ja sen jälkeen lakanan pesusta ja kuivaksi silittämisestä aamuyön tunteina.

Catherinen suhteessa Julieniin saamme onnistuneen kuvauksen rakastumisesta rakkauteen ja aikuisuuden illuusioon. Mukana on luonnollisesti myös aistillinen nautinto, jonka takia nuoret ovat pitkään valmiit tinkimään yöunistaan. 

Alkerin suhtautuminen Catherinen ja Julienin suhteeseen on järkytyksen, närkästyksen ja itsesyytösten leimaama. Alkerin olisi pitänyt suojella tyttöä. Alker selittää joutuvansa ristiriitaiseen tilanteeseen suhteessa Catherinen vanhempiin, koska nämä eivät tiedä Julienin olemassaolosta.

Kun Catherinen vanhemmat lähtevät matkoille, Alker kuitenkin kutsuu Catherinen ja Julienin kahdeksi viikoksi kotiinsa, jossa myös Alkerin rakastajatar Antoinette on vieraana tämän aviomiehen ollessa matkoilla. Nelikko viihtyy hyvin yhdessä. Catherine tuntee kasvavaa vetoa Alkeriin.

Istuin siinä kahden henkilön välissä, miehen joka tunsi minusta kaiken paitsi vuoteen, ja pojan joka tunsi vain vuoteen: kumpaan oli läheisempi yhteys? Lapsikin olisi tiennyt vastauksen, mutta meitä oli kolme jotka emme nähneet sitä, mikä oli ilmiselvää.

Kun Antoinetten aviomies vihdoin alkaa epäillä, että Alkerilla on suhde hänen vaimoonsa, neljän salarakastavaisen ryhmä päättää uskotella, että Alkerilla on itse asiassa suhde Catherineen. Antoinetten aviomiehen on määrä löytää Alker ja Catherine kompromettoivasta tilanteesta. Suunnitelma onnistuu liiankin hyvin. Catherine ja Alker päätyvät vuoteeseen.

Romaani alkoi kevyen sarkastiseen sävyyn, joka miellytti minua kovasti. Loppupuolella sävy vakavoituu. Tilanteen hankaluus tuodaan esiin tuskallisen selvästi: nuoren rakastetun pettäminen ja hylkääminen, ikäeron ja perhesuhteiden tuomat ongelmat. Alker vetäytyy. Kaikki jää lopulta auki. Hieman katkerasti Catherine pohtii, onko rakkaus vain "hieno kirjallinen keksintö". Hän on kuitenkin vapaa lukemaan ja nauttimaan. Ehkä muutaman vuoden päästä jopa menemään naimisiin.

Jatko-osassa Le Véritable Amour (2000) Catherine löytää ullakolta vanhat muistikirjansa. Ne herättävät menneisyyden henkiin ja hän jatkaa kertomustaan siitä, kuinka hänen ja Alkerin suhde kehittyi edellisen romaanin tapahtumien jälkeen. Hän moittii muistiinpanojaan (siis ensimmäistä romaania) sarkasmista, joka on peittänyt sen, miten onneton hän todellisuudessa oli.

Alker on katkaissut välit Catherineen, joka on suunnannut tarmonsa opiskeluun ja valmistelee jo väitöskirjaansa. Hän päättää tarttua härkää sarvista, menee Alkerin kotiin ja pyytää tätä hankkimaan itselleen aviomiehen, koska Alker ilmiselvästi ei itse halua suhteeseen Catherinen kanssa. Catherinen tarkoituksena on luonnollisesti, että Alker jatkaisi suhdetta hänen kanssaan.

Epäröinnin jälkeen Alker kuitenkin ryhtyy etsimään Catherinelle puolisoa. Sitä varten Pygmalionin on taas muokattava patsastaan. Hienovaraisen koomisesti romaani kuvaa sitä, miten 47-vuotias vanhapoika alkaa muokata mieleisekseen – tai tulevan sulhasen mieleiseksi – tilanteesta huvittunutta 22-vuotiasta nuorta naista. Catherine tuntee todellisuudessa johdattelevansa Alkeria kohti heidän keskinäisen rakkaussuhteensa hyväksymistä.

Alker löytää sulhasehdokkaaksi 35-vuotiaan lakimiehen Lucasin, joka näkee kovasti vaivaa tehdäkseen vaikutuksen Catherineen. Catherine puolestaan ei tee elettäkään miellyttääkseen miestä. Heidän keskustelunsa eivät nyt suorastaan tihku intohimoa:

Il ne s'interrogeait pas, mais il m'interrogeait: aimais-je la vie mondaine, sohaiterais-je recevoir?
– Je ne sais pas cuisiner, et je n'ai jamais fait la vaisselle.
J'exagérais un peu.
– Il y a des gens dont c'est le métier, disait-il calmement.
Voulais-je avoir des enfants?
– Pas pour le moment.
Cela ne le dérangeait pas. Il nétait pas pressé.
– Si je vous entends bien, vous comptez que mes enfants seront les vôtres?
– Avec votre permission.
– Mes parents sont assez démodés, ils seraient choqués par des enfants qu'un mariage ne légitimerait pas.
– Le barreau est encore un milieu très conventionnel où le concubinage est mal vu.
Il projetait donc de m'épouser?
– Pas sans votre accord.

Hän ei kyseenalaistanut itseään, mutta minua hän kuulusteli: nautinko seuraelämästä, haluaisinko ottaa vastaan vieraita?
– En osaa valmistaa ruokaa, enkä ole koskaan tiskannut.
Liioittelin hieman.
– On ihmisiä, joiden työ se on, hän sanoi rauhallisesti.
Halusinko lapsia?
– En toistaiseksi.
Se ei häirinnyt häntä. Hänellä ei ollut kiirettä.
– Jos ymmärrän oikein, odotatte, että minun lapseni olisivat myös teidän?
– Teidän luvallanne.
– Vanhempani ovat melko vanhanaikaisia, he järkyttyisivät lapsista, joita avioliitto ei oikeuttaisi.
– Asianajajien ammattikunta on edelleen hyvin perinteinen ympäristö, jossa avoliittoa paheksutaan.
Hän aikoi siis mennä naimisiin kanssani?
– En ilman suostumustanne.

Lucas on asianajaja, jolla on maine, ettei hän koskaan häviä juttujaan. Hän saa kuin saakin Catherinen vaimokseen. Alker näkee, ettei Catherine rakasta sulhastaan, mutta ei pysty estämään avioliittoa, koska se edellyttäisi häneltä itseltään sulhasen paikalle asettumista.

Alkerin ja Catherinen välit palautuvat vähitellen alkutilaansa: he tekevät jälleen yhteisiä tutustumisretkiä Belgian taidemuseoihin. Rakkaudesta he puhuvat vain, jos aihe liittyy Vermeeriin tai Rembrandtiin.

Catherinen avioliitto Lucasin kanssa hajoaa läheisyyden puutteeseen. Catherinen ja Alkerin on viimein kohdattava tunteensa. Alker paljastaa sen, minkä on kymmenen vuotta kätkenyt. Juuri tämän tunnustuksen takia romaanin jatko-osa on tärkeä: on kohtuullista, että rakkaussuhteen kuvauksessa molemmat osapuolet saavat äänensä kuuluviin.

Kaikesta päätellen Jacqueline Harpman oli hyvin perinnetietoinen kirjailija. Näissä kahdessa romaanissa oli yllin kyllin viittauksia klassisiin ranskalaisiin kirjoihin, joissa rakkautta on lähestytty psykologisesti. Historiantutkijana Catherinen kiinnostus vanhoihin kirjoihin on perusteltua. Joku romaanin henkilöistä toteaakin, ettei hänen kirjallinen makunsa ole vielä saavuttanut 1900-lukua.

Jatko-osassa erotiikan kuvaus on rohkeampaa kuin ensimmäisessä osassa. Kun sanon rohkeampaa, en tarkoita karkeampaa. Kielikuvin, vertauksin ja metaforin voi puhua hätkähdyttävän paljaasti ja selkeästi. Muutamia harkittuja karkeuksiakin on kyllä mukana; niillä Catherine yrittää järkyttää esiin tunnereaktion isällisyyden naamion taakse kätkeytyvästä Alkerista.

Rakkaudesta voi näköjään kirjoittaa ilman romanttisia kliseitä. Haluan ehdottomasti lukea lisää Jacqueline Harpmania.

Jacqueline Harpman, L'Apparition des esprits suivi de Le Véritable Amour. Le Grand Miroir 2003. Kirjan alkuosa ilmestyi alun perin vuonna 1960 ja jälkiosa vuonna 2000. Kansikuva: Yksityiskohta Fernand Khnopffin maalauksesta Portrait de Marguerite (1887). 346 s.