Luin tämän Rajumyrsky Jamaikassa -romaanin nyt jo kolmannen kerran. Se ei ole suuri klassikko eikä edes erinomainen romaani, mutta minua tämä mustan huumorin sävyttämä komedia viehättää. Se myös kuuluu William Goldingin Kärpästen herran ohella niihin kirjoihin, joiden lapsikuvaus poikkeaa herttaisuutta korostavasta valtavirrasta.
Romaani alkaa kuvauksella Jamaikan oloista vähän orjien vapauttamisen jälkeen. Luonto on vallannut ihmisen rakennelmat. Sivistys vaikuttaa karisseen pois myös saaren asukkaista. Saniaislaakson rappeutuneella ja heikosti menestyvällä tilalla asuu Bas-Thorntonin pariskunta viiden lapsensa kanssa. Nämä lapset – John, Emily, Rachel, Edward ja Laura – ovat tämän romaanin varsinaiset päähenkilöt. Vanhin, John, on kahdentoista ja nuorin, Laura, kolmevuotias. Eniten kertojan huomiota saa osakseen Emily, joka täyttää romaanin alussa kymmenen vuotta. Myöhemmin Bas-Thorntonin lasten seuraan liittyvät Fernandezin lapset: 13-vuotias Margaret ja hänen pikkuveljensä Harry.
Jamaikan villissä luonnossa lapset elävät vapaina ja ilman rajoitteita. Sivistys näyttäytyy heille vaarana. Emilyä oli vaadittu käyttämään uimapukua, kun hän oli tullut kahdeksan vuoden ikään, mutta vettynyt kangas lähes hukutti tytön. Sen jälkeen lapset saivat uida alasti niin kuin he olivat ennenkin tehneet.
Romaanin kertojaratkaisu on hieman erikoinen. Tarinaa kertoo minäkertoja, joka romaanin alussa antaa ymmärtää olleensa paikalla ja muistavansa tapahtumia Jamaikan orjien vapauttamisen ajalta. Vähitellen tämä minäkertoja puolihuomaamatta häipyy näkyvistä tai oikeastaan vaihtuu kaikkitietävään kertojaan, joka pääsee romaanihenkilöiden ajatuksiin ja tunteisiin ja tuntee heidän aikaisemmat elämänvaiheensa. Aivan romaanin lopussa minäkertoja palaa ääneen ja lausuu romaanin näennäisen viattomat mutta aiempien tapahtumien valossa ihon kananlihalle nostavat loppusanat. Romaanin kertojalla on myös pidäkkeetön mieltymys puolipisteeseen. Tähän tapaan:
Puro, josta uimalammikko sai vetensä, virtasi rotkossa pensaikon sisällä, joka oli aivan omansa houkuttelemaan tutkimusretkille; mutta syystä tai toisesta lapset eivät kulkeneet kovin pitkälle puron vartta. Jokainen kivi oli käännettävä, koska sen alta saattoi löytää rapuja, tai sitten John otti mukaansa urheilukiväärin, jonka hän latasi muutamalla lusikallisella vettä ampuakseen kolibreja lennosta; noita pieniä, hauraita lintuja ei voinut ampua kovemmalla panoksella. Sillä vain muutaman yardin päässä puron varrella oli punajasmiinipuu: valtava hehkuvien kukkien pilvi ilman ainuttakaan lehteä; se melkein peittyi kolibreihin, joiden väriloisto voitti kukatkin. Kirjailijat ovat usein joutuneet harhateille yrittäessään kuvata, miten jalokivenhohtoinen kolibri itse asiassa on; se on mahdoton tehtävä.
Tässä edellä olevassa kappaleessa on jo viittaus romaanin myöhempiin moraalipohdiskeluihin. Miksi ihmeessä jotain niin kaunista kuin kolibri pitäisi ampua? Lapselle syyksi riittää, että hän voi sen tehdä. Moraalilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.
Jamaikalla lapset kokevat ensin pienen maanjäristyksen ja heti sen perään pyörremyrskyn, joka tuhoaa heidän kotinsa lähes täysin. Tässä vaiheessa heidän vanhempana päättävät lähettää lapset turvaan Englantiin.
Emilylle maanjäristys on kirjaimellisesti järisyttävä kokemus. Ei niinkään siksi, että se olisi ollut edes kovin voimakas, vaan siksi, että itse sanaan maanjäristys liittyy hänellä jännittäviä mielikuvia. Paljon vaarallisempi pyörremyrsky ei enää tee häneen suurtakaan vaikutusta. Paljon koomisia tilanteita syntyy siitä, että lapset vasta opettelevat asianmukaista reagointia asioihin. Tässä harjoitteluvaiheessa he reagoivat sanoihin, eivät todellisuuden tapahtumiin.
Kun Emilyn äiti myöhemmin lasten ollessa jo laivassa lähdössä Englantiin kertoo tälle, että matka Englantiin on kuin seikkailu, Emily reagoi yllättävästi: "En minä välitä enää seikkailuista!" Emily nyyhkytti. "Minullahan on maanjäristys!"
Tässä romaanissa aikuiset ja lapset eivät ymmärrä toisiaan kuin satunnaisesti. Myöhemmin kotona rouva Bas-Thornton kertoo miehelleen:
"Hupsu pieni Emily! Panitko merkille, mitä hän sanoi viimeiseksi? Hän sanoi: 'Minullahan on jo maanjäristys.' Hänen on jollakin tavoin täytynyt sotkea se mahankivistykseen."Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän huomautti vielä:"John on kyllä heistä herkin; hänhän oli niin liikuttunut, ettei saanut sanaa suustaan."
Tosiasiassa eläinten rääkkääjä ja kolibrintappaja John oli niin hurmioitunut laivan köysistöstä, johon halusi jo päästä kiipeilemään, ettei vanhempien lähtö enää kiinnostanut häntä vähääkään.
Lasten merimatka saa todellisen seikkailun luonteen, kun heidät kaapataan merirosvolaivaan. Tässä vaiheessa kertomuksen komiikka saa aimo annoksen lisäpotkua. Lasten täysin ulkoa opittu uskonnollisuus törmää merirosvojen vinksahtaneisiin moraalikäsityksiin. Useimmiten lasten kanssa joutuvat pulaan kapteeni Jonsen ja perämies Otto. Lapset antavat täyden vastuksen hämmentyneille rosvoille.
Koska lapset kiintyvät merirosvoihin, he eivät halua myöntää itselleen, että nämä todella ovat rosvoja. Ristiriita ei mahdu heidän moraaliseen maailmankuvaansa. Kun he omin silmin näkevät merirosvot työssään, heidän on lopulta pakko mukautua ajatukseen. Pikkuinen Rachel aloittaa tässä vaiheessa tehokkaan merirosvojen käännytyksen. Melkoista ironiaa sisältyy kapteeni Jonsenin suuttumukseen. "En ole mikään uskovainen", kapteeni sanoi, "mutta uskontoa ei minun laivallani pilkata!"
Merirosvojen kuubalaisessa kotisatamassa Santa Luciassa myös aikuisten uskonnolliset pyrkimykset näyttäytyvät naurettavassa valossa. Bas-Thorntonien vanhin poika John kuolee kesken kaupungin papin järjestämän groteskin seimikuvaelman. John putoaa talon yläkerroksen luukusta, josta kuvaelmaan yritetään nostaa vinssillä oikeaa lehmää.
Lasten reaktio Johnin kuolemaan on tyypillinen: he eivät enää koskaan mainitse Johnin nimeä. Ikävät asiat poistuvat, kun niistä ei puhuta. Koska näkökulma on vahvasti Emilyssä ja pienemmissä lapsissa, jää myös vähälle huomiolle, että Margaret muuttaa perämiehen hyttiin eikä häntä enää tavata kannella eikä lasten nukkumisruumassa. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Romaanin kertoja pohtii melko suoraan sitä mahdollisuutta, että lapset eivät itse asiassa ole ihmisiä. Vauvat ainakaan eivät ole.
Alitajunnassaan jokainen kuitenkin myöntää niiden olevan eläimiä – miksi muuten aina nauretaan, jos vauva tekee jotakin joka muistuttaa ihmisen toimintaa, kuten nauretaan rukoilijasirkalle? Jos vauva olisi heikosti kehittynyt ihminen, ei sen toiminnoissa olisi mitään naurettavaa.Voitaisiin tietysti myös kysyä, ovatko lapsetkaan ihmisiä, mutta sitä en hyväksy. On pakko myöntää, ettei heidän ymmärryksensä ole meidän omaamme paljonkaan heikompi eikä tyhmempi, vaan että ero on ajattelutavassa (he ovat itse asiassa hulluja), ja tahtoaan ja mielikuvitustaan ponnistaen aikaihminen voikin ajatella lapsen tavoin, ainakin jossakin määrin – ja vaikka ei onnistuisi kuin hivenen, sekin jo riittäisi tekemään kyseenalaisuuden perusteettomaksi. Sillä yhtä mahdotonta kuin on ajatella mehiläisen tavoin, on ajatella sylilapsen tavoin.
Romaanin huumori saa todella mustia sävyjä, kun Emily tulee tappaneeksi kaapatun laivan hollantilaisen kapteenin. Syy tästä tosin merirosvolaivalla menee Margaretin tiliin, ja myöhemmin maallisessa oikeudessa kapteeni Jonsen ja perämies Otto tuomitaan kuolemaan tästä rikoksesta, jota eivät ole tehneet.
Romaani on jo aiemmin tehnyt selväksi, että moraalilla on hyvin vähän tekemistä uskonnon kanssa. Uskonto esiintyy tässä kirjassa tapoina, muotoina ja tyhjinä sanoina. Romaanin loppuratkaisussa myös oikeuskäytäntö ja moraali leikataan irti toisistaan.
Romaanin loppu toi mieleeni Uhrilampaat-elokuvan lopun, jossa sarjamurhaaja Hannibal Lecter katoaa väkijoukkoon. Emilyllä tosin on kontollaan vain yksi murha. Lukijalle on jo käynyt selväksi, ettei lasten tekoja punnita – niitä ei saa punnita – samoilla punnuksilla kuin aikuisten.
Toisessa huoneessa Emily oli muiden vastatulleiden kanssa hieromassa ystävyyttä vanhempien oppilaiden kanssa. Katsellessaan noiden kirkkaiden, viattomien kasvojen ja pehmeiden, sirojen jäsenten onnellista vilinää ja kuunnellessaan loputonta, välitöntä lörpöttelyä Jumala kenties olisi voinut löytää Emilyn heidän joukostaan, minä en olisi voinut.
Rajumyrsky Jamaikassa -romaani on esitelty myös Keltainen kirjasto -kirjablogissa.
Muun muassa Viskiä! Viskiä! -menestyselokuvan ohjannut Alexander Mackendrick ohjasi myös tähän Richard Hughesin romaaniin perustuvan elokuvan A High Wind in Jamaica vuonna 1964. En tiedä, onko sitä esitetty Suomessa ja onko sillä suomenkielistä nimeä. Oman DVD-kappaleeni ostin Englannista. Elokuvassa kirjan tarinaa on muutettu ja vesitetty aika tavalla ja siitä on poistettu kohtia, jotka olisivat voineet närkästyttää "moraalista enemmistöä". Kuitenkin näin muunneltunakin elokuva on oikein onnistunut vinksahtanut komedia.
Tänä vuonna edesmennyt kirjailija Martin Amis (1949–2023) esiintyi kyseisessä elokuvassa 15-vuotiaana. Hän näytteli Thorntonien 12-vuotiasta Johnia, joka elokuvassa – kuten kirjassakin – saa surmansa jo varhaisessa vaiheessa. Martin Amis oli lapsena – kuten aikuisenakin – pienikokoinen, joten hän meni täydestä kolme vuotta nuoremman Johnin roolissa.
Richard Hughes, Rajumyrsky Jamaikassa. Tammi 1956. Englanninkielisestä alkuteoksesta A High Wind in Jamaica (1929) suomentanut Tauno Tainio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita!